I
Isäni asui maaseudulla, jonkun matkan päässä Parisista. Kun tulin
perille, tapasin lääkärin ovella. Hän sanoi minulle: "Tulette liian
myöhään. Isänne olisi halunnut nähdä teidät ennen kuolemaansa."
Kun astuin sisään, tapasin isäni kuolleena.
"Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita poistumaan ja jättäkää minut
yksin isäni kanssa", sanoin lääkärille. "Isälläni oli minulle jotain
sanottavaa. Hän on sen minulle sanova."
Palvelijat lähtivät huoneesta. Lähestyin vuodetta ja nostin varovasti
liinan, joka peitti kuolleen kasvoja. Mutta kohta kun näin isäni
piirteet, heittäysin hänen ylitseen ja menetin tajuni.
Kun tulin taas tuntoihini, kuulin lähelläni kuiskailtavan: "Jos
hän sitä vielä pyytää, niin kieltäkää se häneltä millä tekosyyllä
hyvänsä." Ymmärsin, että tahdottiin estää minua menemästä kuolleen
vuoteen luo, mutta teeskentelin, etten ollut mitään kuullut. Kun
nähtiin, että olin levollinen, jätettiin minut yksin. Odotin, kunnes
kaikki talossa nukkuivat, ja lähdin taas, kynttilä kädessä, isäni
huoneeseen. Tapasin siellä nuoren papin istumassa yksin vuoteen
vieressä.
"Sallikaa orvoksi jääneen valvoa viimeisen yön isänsä luona. Sitä
ette voine häneltä kieltää. Jääkää viereiseen huoneeseen, otan itse
vastuulleni tämän asian."
Pappi meni. Pöydällä loimottava kynttilä valaisi vuodetta. Istuin
papin jättämälle paikalle ja paljastin vielä kerran nuo kasvot, joita
en enää koskaan olisi näkevä. "Mitä tahdoitte sanoa minulle, isäni?
Mikä oli viimeinen ajatuksenne, kun etsitte silmillänne poikanne?"
Isälläni oli ollut tapana pitää päiväkirjaa, johon hän tarkkaan
merkitsi kaikki elämyksensä. Näin tämän päiväkirjan avoinna pöydällä.
Lähestyin sitä ja lankesin polvilleni sen eteen. Esillä-olevalle
sivulle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Hyvästi poikani, minä
rakastan sinua ja kuolen."
Ei tullut kyyneltä silmiini eikä noussut nyyhkytystä rinnastani.
Kurkkuani kuristi ja suuni oli kuin kiinni lukittu. Mykkänä ja
liikkumatta katselin isääni.
Hän tunsi elämäntapani ja oli monta kertaa minua siitä nuhdellut.
Melkein aina kun hänet tapasin, puhui hän tulevaisuudestani ja
nuoruuteni hurjisteluista. Hänen varoituksensa olivatkin usein
pidättäneet minut synnistä ja hänen sanallaan oli sitä suurempi
vaikutus, kun hänen oma elämänsä oli ollut esikuvallinen uhrautuvassa
itsehillinnässään. Uskoin, että hän oli halunnut nähdä minut vielä
kerran kehoittaakseen minua kääntymään hyveen tielle. Mutta kuolema
oli tullut liian nopeaan ja kuolinhetkellään oli hän tuntenut että
hänellä oli sanottavana minulle vain yksi sana: että hän rakasti
minua.