IV

"Ainoa hyvä mikä elämässäni on ollut, jos siinä voi sanoa olleen

jotain hyvää, on se, että kaikki valheelliset ilot kylvivät niin

paljon tuskaa ja katkeruutta mieleeni, etten voinut enempää kestää."

Nämä yksinkertaiset sanat lausui nuoruudestaan pyhä Augustinus,

miehekkäin mies, joka on elänyt maan päällä. Harvat olisivat voineet

lausua näitä sanoja niin suoraan kuin hän, vaikka ne ovat kaikkien

sydämissä; ainakin soivat ne ylinnä minunkin mielessäni.

Joulukuussa palasin Parisiin ja otin siellä osaa kaikkinaisiin

huveihin yhdessä Desgenais'n kanssa, joka oli minuun hyvin

tyytyväinen. Itse en sitä ollut. Kuta enemmän juoksin huveissa,

sitä raskaammaksi tuli mieleni. Pian alkoi minusta tuntua siltä

kuin kaikki ne kuilut, joita ennen olin nähnyt edessäni, olisivat

ikäänkuin kasvaneet umpeen, ja kaikki hirviöt, joita olin ennen

kauhistunut, osottautuivat varjoiksi.

Desgenais kysyi minulta, kuinka voin. "Kuinka itse voit?" vastasin.

"Suretko jotain kuollutta sukulaista? Saako kosteus jonkun vanhan

kipusi särkemään?"

Desgenais ei vastannut, vaikka hän kyllä kuuli, mitä kysyin häneltä.

Istuimme pöytään ja joimme, kunnes päämme meni sekaisin. Keskiyön

aikaan vuokrasimme postihevoset ja ajoimme kymmenen kahdentoista

virstan päähän maaseudulle syömään aamiaista. Palattuamme menimme

kylpyyn, sieltä pöytään, sieltä pelisaliin, sieltä vuoteeseen. Kun

vihdoin olin kotonani, lankesin polvilleni vuoteeni viereen ja itkin.

Se oli iltarukoukseni.

Omituista kyllä, olin ylpeä siitä, että minua pidettiin toisena

kuin mitä pohjaltani olin. Kerskailin eläväni paljon huonommin kuin

itse asiassa elin; tällainen teeskentely antoi minulle eräänlaisen

oudon surumielisen tyydytyksen. Kun todellisuudessa olin tehnyt mitä

kerroin tehneeni, en ollut tuntenut muuta kuin ikävää; mutta kun

keksin tarinan jostakin hurjistelusta, jossa en ollut itse ollut

läsnä, tunsin, en tiedä miksi, outoa tyydytystä.

Pahimmin koski minuun, kun huvitteluretkillämme Parisin ympäristössä

tulimme johonkin seutuun, missä olin ennen ollut yhdessä

rakastajattareni kanssa. Silloin erkanin seurasta ja kuljin allapäin,

tarkastaen katkeralla mielellä jokaista puuta ja pensasta; meninpä

niin pitkälle, että potkaisin niitä, ikäänkuin olisin tahtonut särkeä

ne kappaleiksi. Sen jälkeen palasin muiden luo, mutisten hampaideni

välitse: "Jumala ei rakasta minua!" Sellaisessa mielentilassa olin

tuntikausia sanaakaan sanomatta.

Äkkiä iski mieleeni surullinen ajatus, että totuus on alastomuus.

"Maailma nimittää ihomaaliaan hyveeksi, rukousnauhaansa uskonnoksi

ja viittansa laahustinta säädyllisyydeksi. Kunnia ja siveys ovat sen

kamarineitsyitä. Se sekoittaa viiniinsä kaikkien niiden poloisten

kyynelet, jotka uskovat siihen. Se käy alasluoduin silmin niin kauan

kuin aurinko on taivaalla. Se kulkee kirkoissa, tanssiaisissa ja

kokouksissa ja kun ilta on tullut, riisuu se pukunsa ja sen alta

tulee esiin alaston bakkantti pukinjalkoineen."

Mutta näin ajatellessani kauhistuin itseäni, sillä yhtä selvästi kuin

näin ruumiin puvun alla näin luurangon ruumiissa. "Onko mahdollista,

että kaikki on siinä?" kysyin tahtomattani itseltäni. Mutta tultuani

kaupunkiin tapasin kadulla kauniin tyttösen, joka kulki äitinsä

käsipuolessa -- seurasin häntä ihailevin silmin ja tunsin itseni

jälleen lapseksi.

Vaikka vietin ystävieni kanssa suurimman osan päivästä ja vaikka

olimme niin sanoakseni tehneet järjestelmän huonosta elämästämme, en

kuitenkaan kokonaan ollut luopunut seuramaailmasta. Maailmannaisen

näkeminen sai minut aivan tasapainostani, en voinut tarttua häntä

käteen vapisematta. Mutta olin päättänyt, etten enää rakastaisi.

Eräänä iltana tulin kuitenkin kotiini tanssiaisista, sydän niin

sairaana, että tunsin sen johtuvan rakkaudesta. Olin istunut

illallispöydässä kauneimman ja hienoimman naisen vieressä, jonka

muistan nähneeni. Kun suljin silmäni nukkuakseni, näin naisen

edessäni. Luulin olevani hukassa ja päätin välttää kaikkia paikkoja,

missä voisin hänet tavata. Tällaista kuume-tilaa kesti pari viikkoa,

jonka ajan vietin suurimmaksi osaksi pitkälläni sohvalla, kertoen

tahtomattani mielessäni jokaisen sanan, jonka olin vaihtanut hänen

kanssaan.

Ei liene maan pinnalla toista kolkkaa, missä ihmiset niin

vakoilisivat toisiansa kuin Parisissa. Ei sentähden kulunut pitkää

aikaa, ennenkuin tuttavani, jotka näkivät minut aina Desgenais'n

seurassa, julistivat, että olin mitä hurjin elostelija. Maailman

johdonmukaisuus on ihailtava: yhtä tyhmänä ja kokemattomana kuin se

piti minua, kun rakastajattareni jätti minut, yhtä tunteettomana ja

paatuneena piti se minua nyt. Sanottiinpa minulle suoraan, etten

ollut koskaan rakastanut tuota naista, vaan olin vain teeskennellyt

kaiken aikaa. Tällä kaikella tahdottiin minulle lausua ylistyssanoja

-- ja pahinta kaikessa oli, että olin niin säälittävän turhamainen,

että tällainen puhe mairitteli minua.

Tein kaikkeni näyttääkseni niin väsähtäneeltä kuin suinkin, samalla

aikaa kun sydämeni oli täynnä haluja ja hurjia mielikuvia. Sanoin,

etten lainkaan välittänyt naisista, mutta aivoni loivat hulluja

haaveita, jotka veivät todellisuudesta voiton. Ainoa huvini oli

tehdä itseni luonnottomaksi. Minulle riitti, että joku ajatus oli

erikoislaatuinen ja loukkasi yleisiä tapoja, jotta kohta antauduin

sen esitaistelijaksi, vaikka sen kautta paljastui huonoimpia puolia

luonteessani.

Pahin vikani oli että matkin kaikkea, joka näytti minusta

harvinaiselta ja kun tahdoin olla alkuperäinen menin ylenmääräisiin

liiallisuuksiin. Mikään ei ollut mieleeni, mitään en pitänyt edes sen

arvoisena, että olisin kääntänyt silmiäni siihen. Siitä huolimatta

väittelin asiani puolesta niin tulisesti, että ranskankielen sanat

eivät tahtoneet minulle riittää, mutta niin pian kuin joku tuli minun

puolelleni, laimeni intoni kokonaan. Se oli luonnollinen seuraus

henkisestä tilastani, joka inhotti minua itseänikin ilman että

kuitenkaan kykenin sitä muuttamaan.

Simigliante a quella 'nferma

Che non può trovar posa in su le piume,

Ma con dar voltà suo dolore scherma.

(Dante.)

Siten vaivasin mieltäni ja jouduin harhatieltä toiselle päästäkseni

itseäni pakoon.

Mutta kun turhamaisuuteni tuli tyydytetyksi, kärsi sydämeni, niin

että minussa oli alituisesti ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen

nauroi toisen itkiessä. Hulluuteni tuotti minulle joskus aivan

sietämättömiä tuskia, ja syvimmätkin suruni saivat minut nauramaan.

Oli kerran mies, joka kehui, ettei mikään maailmassa voinut herättää

hänessä pelkoa. Hänen ystävänsä kätkivät hänen vuoteeseensa ihmisen

luurangon ja piiloutuivat viereiseen huoneeseen kuullakseen mitä

tapahtui, kun mies palasi kotiin. He eivät kuulleet mitään ääntä,

mutta seuraavana aamuna, kun he astuivat miehen huoneeseen, tapasivat

he hänet istumassa vuoteessa ja leikkimässä luukappaleilla. Hän oli

menettänyt järkensä.

Minun tilani muistutti jossakin suhteessa tuon miehen tilaa. Mutta

luupalat, joilla leikin, olivat rakkauteni sirpaleita, ainoita mitä

minulle oli jäänyt.

Olisi kuitenkin väärin luulla, ettei elämässäni ollut myöskin

hauskoja hetkiä. Desgenais'n ystävät olivat sivistyneitä nuoria

miehiä, suuri osa heistä oli taiteilijoita. Vietimme usein yhdessä

sangen hauskoja iltoja. Yksi joukostamme oli rakastunut kauniiseen

laulajattareen ja tämä ilahdutti meitä tuoreella, surunvoittoisella

äänellään. Kuuntelimme häntä istuen kehässä hänen ympärillään,

silläaikaa kun katettu ruokapöytä odotti meitä. Usein sattui, että

kun olimme asettuneet pöytään ja pullojen korkit olivat lentäneet

auki, joku joukostamme tarttui johonkin Lamartinen teokseen ja luki

siitä väräjävällä äänellä. Oli kuin kaikki muu olisi sellaisina

hetkinä unohtunut. Tunnit kuluivat ja kun viimein aloimme juhlan,

olimme todella hauskat nähdä, sillä emme puhuneet mitään, ja

kyyneleet olivat nousseet silmiimme.

Desgenais, joka muutoin oli kylmin ja kuivin kaikista, oli

tuollaisina hetkinä käsittämätön. Hän antautui niin välittömästi

tunnelmiensa valtaan, että olisi voinut luulla häntä haltioituneeksi

runoilijaksi. Tällaisten purkausten jälkeen valtasi hänet hillitön

ilo, ja kun viini alkoi vaikuttaa, seurasi sitä hurja hävityksen

halu. Olen nähnyt hänen hullujen ystäviensä keskellä heittävän

tuolinsa suurella ryskeellä suljetun ikkunan läpi.

En voinut olla seuraamatta tuon omituisen miehen luonnetta. Hän oli

minusta oudon, minulle tuntemattoman ihmislajin edustaja. Kun hän

teki hullutuksiaan, oli syrjässä olevan mahdotonta tietää olivatko ne

sairaan epätoivon tekoja vaiko hemmotellun lapsen oikkuja.

Juhlapäivinä saattoi hän joutua niin hermostuneen kiihoituksen

tilaan, että hän käyttäytyi kuin koulupoika. Hän saattoi saada

toiset naurusta kuolemaan. Hän taivutti minut eräänä päivänä

lähtemään kanssaan hämärän tultua naamioituina ja omituisella

tavalla puettuina, soittovehkeet kainalossa, kulkemaan katuja.

Vaeltelimme siten kaiken yön ja pidimme melua. Kun huomasimme erään

ajurin nukkuneen pukilleen, irroitimme hänen hevosensa valjaista.

Teeskennellen tuloa tanssiaisista huusimme sen jälkeen ajurin

luoksemme, mutta kun tämä herättyään kohotti ruoskansa, lähtivät

hevoset yksin omia teitään jättäen ajurin yksin vaunuihin. Sitten

lähdimme Champs-Élysées'lle. Kun Desgenais näki erään ajopelin

lähestyvän, tekeytyi hän rosvoksi ja pakoitti ajurin astumaan alas

sekä heittäytymään vatsalleen katuun. Olin kuolla nauruun. Sitten

aukaisi hän vaunujen oven. Vaunuissa istui nuori mies naisensa

kanssa, molemmat kauhusta liikkumattomina. Desgenais pyysi minua

tekemään samoin kuin hänkin, avasin toisen vaunun oven ja senjälkeen

aloimme hääriä ja kulkea edes takaisin ajopelien takana, niin että

ihmispoloiset vaunujen sisässä luulivat joutuneensa kokonaisen

rosvojoukon käsiin.

Uskon, että ihmiset, jotka sanovat, että eläminen maailman

huvituksissa antaa hyödyllisiä kokemuksia, hämmästyisivät suuresti,

jos heitä todella uskottaisiin. Maailma hyörii lukemattomina pieninä

pyörteinä, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikki liikkuu

siinä ryhmittäin kuin muuttolinnut. Saman kaupungin eri osat ovat

luonteeltaan erilaiset, ja sille joka asuu Chaussée-d'Antinin

varrella, on yhtä paljon oppimista Marais'sa kuin Lissabonissa.

Kuitenkin tapaamme muutamia hahmoja samanlaisina kaikissa elämän

oloissa: toivon, omantunnon, yleisen mielipiteen, ikävän, surun,

ylpeyden ja kaiken joukossa ihmisen.

Vietimme niin, ystäväni ja minä, kuin joukko muuttolintuja, aikaamme

kevääseen saakka, iloiten ja meluten.

Mutta nyt kysyy varmaan lukijani kesken kaiken, minkälaisia olivat

naiset, joiden kanssa elimme. Olenhan puhunut hurjisteluistamme enkä

ole maininnut mitään heistä.

Ah, te naisen nimeä kantaneet olennot, jotka kuin unikuvat olette

liukuneet ohi epätodellisen unielämäni, mitä voin sanoa teistä?

Voiko muistella sellaista, jonka yllä ei lepää pienintäkään toivon

kajastusta. Onko olemassa mitään, joka oli muistossa mykempää kuin

te, unohdetumpaa kuin te?

Jos minun täytyy puhua näistä naisista, tahdon valita heidän

joukostaan kaksi esimerkkiä.

Kuvitelkaa nuorta ja kaunista ompelijatarta, kahdeksantoista

vuotiasta, joka on täynnä elämänhalua. Hänellä on työnsä vieressä

romaani, jossa ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta -- itse

hän ei taas tiedä mitään siveydestä. Hän ompelee päivät päästään

ikkunan luona, jonka editse vaelsivat muinoin uskonnolliset kulkueet,

mitkä poliisi kuitenkin on kieltänyt, ja joiden sijasta nyt kulkee

saman viranomaisen luvalla kymmeniä ilotyttöjä. Mitä luulette, että

hän näkee ikkunastaan illalla, kun hänen silmänsä ja kätensä ovat

uupuneet päivän työstä ja kun hän luo katseensa lähestyvään yöhön?

Puku, jonka hän on ommellut, hattu, jonka hän on tehnyt köyhin

kunniallisin käsin hankkiakseen illallista kotiinsa, on julkisen

naisen omaisuutta. Kymmeniä kertoja päivässä pysähtyvät vuokravaunut

portin eteen ja sisään astuu nainen, jolla on numeronsa samalla

tavalla kuin ajurilla, joka on hänet tuonut. Hän astuu ylpeän

näköisenä sisään, koettelee ja kääntelee peilin edessä kymmenet

kerrat ompelijattaren työtä, joka on tälle maksanut monen yön unet.

Ompelijatar näkee naisen ottavan taskustaan kuusi kultakolikkoa eikä

hän itse saa työstään enempää kuin yhden viikossa. Hän tarkastaa

tuota naista kiireestä kantapäähän, tutkii hänen koristeitaan, seuraa

häntä vaunuihin saakka. Mitä uskotte voivan tapahtua? Jonakin pimeänä

yönä, kun ei ole työtä ja äiti on sairaana, aukaisee hän ovensa ja

ojentaa kätensä jollekin ohikulkijalle.

Tällainen on tarina eräästä tytöstä, jonka olen tuntenut. Hän taisi

vähän kaikkea, soittaa pianoa, laskea, piirustaa, vieläpä vähän

historiaa ja kielioppiakin. Kuinka usein katselinkaan tuskallisella

myötätunnolla tuollaista luonnon harjoitelmaa, jota maailma vielä

oli typistellyt! Kuinka usein seurasinkaan yön hiljaisuudessa pienen

sammuvan kipinän tuiketta ja koetin sytyttää tulen tuhan alla

piilevään hiillokseen! Tytön pitkillä hiuksilla oli todella tuhan

väri ja me kutsuimme häntä senvuoksi tuhkimoksi.

En ollut kyllin varakas voidakseni hankkia tytölle opettajia, mutta

Desgenais tuli hänestä huvitetuksi ja antoi, minun neuvostani,

hänen oppia uudelleen kaiken sen vähän minkä hän jo oli kerran

oppinut. Mutta hän ei tehnyt mitään huomattavaa edistystä. Kun

opettaja oli lähtenyt, pani hän kätensä ristiin ja istui liikkumatta

tuntikausia katsellen ulos ikkunasta. Eräänä päivänä uhkasin lakata

häntä avustamasta, jollei hän tehnyt työtä. Silloin meni hän sanaa

sanomatta kirjansa ääreen, mutta pian sen jälkeen sain tietää, että

hän oli kaikessa salaisuudessa hiipinyt ulos. Minne hän meni --

Jumala yksin sen tietää. Ennenkuin hän jätti minut kokonaan, pyysin

häntä ompelemaan minulle kukkaron. Olen säilyttänyt sitä huoneeni

seinällä surullisena pyhäinjäännöksenä, katkerana muistona kaikesta,

mikä tässä maailmassa muuttuu raunioiksi.

Tahdon kertoa toisenkin tapauksen.

Olimme koko päivän kestäneen väsyttävän seikkailu-elämän jälkeen

kokoontuneet noin kymmenen aikaan illalla Desgenais'n luo. Kun

saavuimme, oli orkesteri jo työssä ja sali oli täynnä vieraita.

Suurin osa naisista oli teatterityttöjä. He ovat tällaisiin

tilaisuuksiin kuin luodut, ja sentähden myöskin varsin kysyttyjä.

Heti kun olin astunut saliin heittäydyin valssin pyörteihin. Olen

aina rakastanut tuota tanssia. Se on rytmiltään jaloin ja esiintuo

täydellisimmin kauniin naisen ja nuorukaisen liikkeiden sulon. Sen

rinnalla ovat muut tanssit mauttomia keksintöjä, joiden tarkoitus

on vain tarjota tanssiville tilaisuutta järjettömään keskusteluun.

Mutta on kuin omistaisi sen naisen, jota pitää käsivarsissaan puolen

tunnin ajan valssin pyörteissä; nainen vapisee ja antaa tahdottomana

tanssittajansa viedä itseään, niin että mies tuntee olevansa samalla

kertaa ikäänkuin suojelija ja väkivallan tekijä. On naisia, jotka

antautuvat tanssiin niin kainon hekumallisesti, samalla kertaa niin

hurjasti ja puhtaasti, ettei mies tiedä, mitä hänen omassa povessansa

sillä hetkellä liikkuu; hän ei tiedä, onko pelko vai intohimo hänessä

ylinnä, tuleeko hän itse voitetuksi vai taittuuko nainen, joka on

hänen käsissään, kuin ruoko myrskyssä. Saksa on valssin kotimaa ja

sieltä kuvittelee myöskin rakkauden olevan peräisin.

Pidin käsivarsillani loistavaa italialaista tanssijatarta, joka oli

tullut Parisiin karnevaali-ajaksi. Hän oli puettuna bakkantiksi;

hänen pukunsa oli pantterin taljasta. En ole koskaan nähnyt mitään

niin hekumallisen kaunista kuin hän. Hän oli pitkä ja solakka

ja tanssiessaan teki hän liikkeidensä nopeudesta huolimatta sen

vaikutuksen kuin hän olisi antanut laahata itseään eteenpäin. Näytti

siltä kuin hän olisi kokonaan väsyttänyt viejäänsä, ja kuitenkin

kiiti hän eteenpäin kuin lumottu.

Povellaan oli hänellä suuri kukkavihko, jonka tuoksu tahtomattani

huumasi minut. Pienimmästäkin käsivarteni kosketuksesta tunsin hänen

ruumiinsa taipuvan kuin intialaisen liaanin, pehmeänä ja notkeana.

Tuntui kuin hän olisi ympäröinyt minut kuin tuoksuava silkkiharso.

Joka käännöksessä kilahti hänen metallinen vyönsä. Hänen liikkeensä

olivat niin ylimaalliset, että saatoin uskoa näkeväni tähden tai

hengettären, joka hymyillen kiiteli tietään. Oli kuin suloinen ja

hekumallinen valssisävel olisi virrannut hänen huuliltaan. Pää oli

lukemattomine tuuheine mustine palmikoineen takakenossa, ikäänkuin

hänen kaulansa olisi ollut liian hento kantamaan sen painoa.

Kun valssi oli loppunut, heittäysin nojatuoliin pienen huoneen

perällä. Sydämeni löi kiivaasti, olin kokonaan suunniltani.

"Jumalani!" puhelin itsekseni, "onko tämä mahdollista? Oi sinä kaunis

hirviö, sinä loistava käärme! Oi sinä kiemurteleva ja aaltoileva

hienoine pilkullisine ihoinesi! Kuinka onkaan sukulaisesi opettanut

sinua kiemurtelemaan ympäri elämän puun, omena huulilla. Melusina,

Melusina! Miesten sydämet huutavat luoksesi. Sen sinä tiedät hyvin,

lumoojatar, joka kuljet tietäsi täynnä salaista hiipivää kaipuuta.

Sinä tiedät, että meidän kohtalomme on menehtyä, kun tulemme

läheisyyteesi. Sinä tiedät, että mies voi kuolla hymystäsi, kukkiesi

tuoksusta, jäsentesi kosketuksesta. Sentähden liikut hymyillen, povi

täynnä kukkia, sentähden nojaat niin pehmeästi kädelläsi olkaamme.

Jumalani! Mitä tahdot meistä?"

Professori Halle on kerran väittänyt, että nainen on ihmiskunnan

hermosto, mies sen lihasto. Humboldt, vakava oppinut, väitti, että

näkymätön ilmakehä ympäröi ihmisen hermostoa. Onpa ollut uneksijoita,

sellaisia kuin Spallanzani, jotka ovat aavistelleet luonnossa

kuudennen aistin olemassaolon -- mutta on tarpeetonta puhua heistä;

luonto, joka on meidät synnyttänyt maailmaan, joka leikkii kanssamme

ja joka kerran lopettaa päivämme on kyllin salaperäinen, jottei

meidän ole syytä itse lisätä pimeyttä, joka meidät ympäröi. Mutta

kuka mies, joka voi sanoa eläneensä, voi kieltää naisen mahdin?

Kuka voi väittää, ettei hän ole lakattuaan tanssimasta kauniin

naisen kanssa, tuntenut käsiensä vapisevan? Kuka voi väittää,

ettei hän koskaan ole tuntenut sitä salaperäistä vaikutusta, joka

virtaa naisesta tanssisalissa, soiton kaikuessa, lämpimässä, joka

saa kattokruunut loistamaan himmeämmin, salaperäistä mahtia,

joka sähköttää naisen itsensä ja ympäröi hänet kuin aloen tuoksu

heiluvasta suitsutusastiasta.

Minut valtasi syvä hämmästys. Tiesin vanhastaan, että rakastumisen

ensi innossa ihmeellinen sädekehä ympäröi rakastettua olentoa.

Mutta uutta oli minulle, että naisen kauneus, jotkut kukat ja

kirjava petoeläimen talja saivat aikaan sellaisen sydämentykytyksen

ja kiihkon. Tuo nainen oli hurmannut minut omituisella tavallaan

vääntää vartaloaan, minkä hän varmaan oli oppinut joltakin

sirkusratsastajattarelta, käsivartensa kauniilla ääriviivoilla -- ja

tämä kaikki oli tapahtunut siitä huolimatta, ettei hän ollut puhunut

sanaakaan tai edes näyttänyt minuun kiinnittäneen mitään huomiota.

Minkälainen olikaan kaaos, kun nainen luotiin jo seitsemäntenä

päivänä?

En kuitenkaan tuntenut rakkautta. Voisin ehkä nimittää tunnettani

janoksi. Ensimäisen kerran elämässäni tunsin sisässäni väräjävän

kielen, joka oli vieras sydämelleni. Tuon kauniin petoeläimen näky

sai toisen pedon sisässäni hereille. Tunsin hyvin, etten olisi voinut

sanoa tuolle naiselle, että rakastin häntä, että hän miellytti minua

tai edes että pidin häntä kauniina. Tunsin itsessäni vain halun

painaa huuleni hänen huuliaan vasten ja sanoa: "Kiedo ympärilleni

tahdottomat käsivartesi, nojaa rintaani vasten raskas pääsi, paina

lempeä hymysi huuliani vasten." Ruumiini rakasti häntä, hänen

kauneutensa hurmasi minut kuin viini.

Desgenais kulki ohitseni ja kysyi, mitä minä haudoin mielessäni.

"Kuka on hän?" kysyin minä puolestani. "Kuka? Ketä tarkoitat?"

vastasi Desgenais.

Tartuin häntä käsipuoleen ja vein hänet saliin. Italiatar näki

meidän tulevan ja hymyili. Astuin askeleen taaksepäin. "Ahaa",

huudahti Desgenais, "sinä olet tanssinut Marcon kanssa? Tarkoitat

luonnollisesti häntä!"

"Kuka on Marco?" kysyin.

"Tuo väsähtänyt olento, joka hymyilee tuolla. Pidätkö hänestä?"

"En. Olen vain tanssinut hänen kanssaan ja tahdoin tietää hänen

nimensä. Muutoin ei hän miellytä minua."

Häpesin paljastaa tunteitani, mutta kohta kun Desgenais oli lähtenyt,

kiiruhdin hänen jälkeensä.

"Sinä olet nopea", sanoi hän minulle hymyillen, "Marco ei olekaan

aivan tavallinen tyttö. Häntä ylläpitää herra X., joka on

lähettiläänä Milanossa. Eräs hänen ystävistään on tuonut Marcon

tänne. Mutta luota minuun, emme salli sinun kuolla ikävään. Taivutan

hänet jäämään illallisille."

Tämän sanottuaan lähti hän luotani ja suureksi levottomuudekseni näin

hänen suuntaavan askeleensa suoraan Marcoa kohti. Seurasin heitä

silmilläni, kunnes he katosivat väentungokseen.

"Onko tämä siis totta", puhelin itsekseni. "Ja yhdessä

silmänräpäyksessä! Häntäkö siis olen rakastava. En, en -- vain

intohimoni ovat herätetyt, sydämeni on levossa."

Koetin tällä tavoin rauhoittaa mieltäni. Samassa löi Desgenais

olkaani, sanoen: "Menemme pian illallispöytään. Sinä tarjoat

käsivartesi Marcolle. Hän tietää miellyttäneensä sinua ja se on

sovittu."

"Kuules", sanoin hänelle, "en tiedä, miten minun on. Minä

muistutan ontuvaa Vulcanusta, joka savuttuneine partoineen peittää

luolassaan Venuksen suudelmilla. Hän on kiinnittänyt peloittavat

silmänsä kauniiseen saaliiseensa -- hän näkee edessään olevassa

naisessa kaiken mitä hän omistaa. Hän on nauravinaan ilosta, hän

on vapisevinaan onnesta, mutta koko ajan muistelee hän isäänsä

Jupiteria, joka asuu ylhäällä taivaassa."

Desgenais katsahti minuun vastaamatta, pisti käsivartensa kainalooni

ja vei minut mukanaan. "Olen väsynyt", sanoi hän, "olen kyllästynyt

tähän meluun. Menkäämme syömään, ehkä se saa mielialamme nousemaan."

Illallinen oli loistava, mutta en voinut kajota ruokiin. Huuleni

olivat kuivat. "Mikä teidän on?" kysyi Marco. En vastannut

mitään, istuin mykkänä kuin kuvapatsas ja katselin häntä kiireestä

kantapäähän.

Hän alkoi hymyillä. Myöskin Desgenais, joka seurasi meitä kaukaa,

hymyili. Marcon edessä oli suuri kristallimaljakko, jonka tuhansiin

särmiin kattokruunujen valo taittui kaikissa sateenkaaren väreissä.

Hän ojensi välinpitämättömällä tavallaan kätensä ja täytti maljakon

ääriään myöten kultaisella Cypron viinillä, idän huumaavalla

rypälemehulla, joka kerran myöhemmin, Lidon autioilla rannoilla, oli

tuntuva minusta niin karvaalta. "Juokaa", sanoi hän ojentaen minulle

maljakon, _"per voi, bambino mio"_.

"Sinun terveydeksesi ja minun", vastasin ojentaen puolestani hänelle

maljakon. Hän kostutti hiukan huuliaan, mutta minä tyhjensin maljan

omituisella surumielellä, jonka hän varmaan luki silmistäni.

"Onko viini pahaa?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasin minä.

"Onko teillä päänsärkyä?"

"Ei ole."

"Oletteko väsynyt?"

"En."

"Ah, teillä on varmaan sydänsuruja?"

Hän puhui leikilliseen tapaan, mutta hänen silmiensä ilme oli

vakava. Tiesin hänen olevan Napolista ja huomasin, että hänen

italialaisverensä alkoi vaistomaisesti lyödä kiivaammin, kun tuli

puhe rakkaudesta.

Ympärillämme alkoi melu kasvaa. Veri nousi päähän ja lasit

kilisivät. Viini loi hehkuaan kalpeimmillekin poskille, ikäänkuin

tahtoen estää häpeän punaa niille nousemasta. Syntyi kumea sorina,

joka muistutti meren loiskinaa. Humalan myrsky alkoi heitellä

aaltoja toisiaan vasten. Katseet syttyivät kohdatessaan toisensa,

kohta taasen sammuakseen. -- Eräs naisista nousee kuin yksinäinen

aalto ennustaen puhkeavaa myrskyä. Hän viittaa kädellään pyytäen

hiljaisuutta, tyhjentää lasinsa yhdessä siemauksessa, ja irroittaa

samalla hiuksensa. Kultainen aalto virtaa hänen olkapäilleen. Hän

avaa huulensa ja aikoo ruveta laulamaan; hänen silmänsä ovat puoleksi

suljetut, hänen hengityksensä on raskas, kaksi käheää ääntä saa hän

rinnastaan -- mutta käy samalla kuoleman kalpeaksi ja putoaa takaisin

tuolilleen.

Nyt alkoi yleinen meteli, joka ei lakannut ennenkuin illallinen oli

lopussa. Oli mahdotonta erottaa toisistaan kaikkia niitä huutoja,

laulupätkiä, naurunpurkauksia, jotka kimposivat ilmaan.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Desgenais minulta.

"En mitään", vastasin. "Suljen korvani ja katselen."

Juopuneen melun keskellä pysyi kaunis Marco mykkänä, koskematta

lasiinsa. Hän nojasi päänsä paljaihin käsivarsiinsa ja tuntui

uneksivan. Mikään ei näyttänyt häntä liikuttavan. "Miksi ette tee

kuin muutkin?" kysyin häneltä. "Äsken tarjositte minulle Cypron

viiniä, nyt tahdon tehdä teille saman palveluksen." Täytin suuren

maljan laitoja myöten ja ojensin sen hänelle. Hän vei sen huulilleen

ja tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa sekä otti sen jälkeen saman

välinpitämättömän, uneksivan asennon kuin ennenkin.

Kuta enemmän tarkastin Marcoa, sitä omituisemmalta tuntui hän

minusta. Mikään ei näyttänyt häntä huvittavan, mutta ei myöskään

ikävystyttävän. Oli nähtävästi yhtä vaikeata ilahduttaa kuin

suututtaa häntä. Hän teki kaikki mitä häneltä pyysi, mutta ei mitään

omasta alotteestaan. Hän muistutti minusta kuvapatsasta, joka esittää

"ikuista unta". Jos kylmä marmoripatsas olisi voinut kulkea unissaan

olisi se ollut Marcon kaltainen.

"Oletko hyvä vai paha?" puhuin hänelle. "Oletko surullinen vai

iloinen? Oletko rakastanut? Tahdotko tulla rakastetuksi? Pidätkö

rahasta, huvituksista? Vai hevosista, vai maalaiselämästä vai ehkä

yksistään tanssiaisista? Mikä sinua miellyttää? Mistä näet unia?"

Kaikkiin kysymyksiini sain vastaukseksi saman hymyn, joka ilmaisi

yhtä vähän iloa kuin surua. Oli kuin olisi se tahtonut vain sanoa:

Yhdentekevä!

Lähensin huuliani hänen huuliinsa. Hän suuteli minua hajamielisesti

ja välinpitämättömästi ja pyyhki kohta sen jälkeen nenäliinalla

suutaan.

"Marco", sanoin hänelle, "onneton se mies, joka sinua rakastaa!"

Hän loi minuun mustat silmänsä, käänsi ne senjälkeen taivasta kohti,

ja nostaen yhden sormensa ilmaan -- omituisella italialaisella

tavalla, jota eivät muut voi matkia -- ja lausui kotiseutunsa naisten

tavallisimman iskusanan: _Forse_ -- ehkä.

Oli tultu jälkiruokaan. Osa vieraista oli noussut pöydästä. Toiset

tupakoivat, toiset alkoivat pelata. Jotkut naisista tanssivat,

jotkut nukkuivat. Orkesteri oli alkanut uudelleen soittaa. Kynttilät

olivat palaneet loppuun, palvelijat toivat uusia sijaan. Näky toi

mieleeni Petroniuksen pidot, joissa lamput sammuivat ja orjat

kulkivat varpaillaan juopuneiden isäntiensä keskellä ja varastivat

pöytähopeat. Kaiken melun keskellä kuului silloin tällöin joku

laulunsävel, ja kolme englantilaista, kolme synkkää ilmestystä,

veteli yhtämittaa synkintä ballaadia, minkä heidän soinen isänmaansa

on synnyttänyt.

"Lähtekäämme", sanoin Marcolle. Hän nousi ja tarttui käsivarteeni.

"Huomiseen", huudahti Desgenais jälkeemme, kun lähdimme salista.

Lähestyessämme Marcon asuntoa alkoi sydämeni lyödä kiivaasti. En

voinut puhua. En ollut koskaan nähnyt sellaista naista. Hän sen

sijaan ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta minun kulkiessani

vapisten hänen rinnallaan.

Hänen huoneessaan oli, kuten hänessä itsessäänkin, jotain raskaan

aistillista. Alabasterilamppu valaisi huonetta vain puoleksi. Tuolit

ja sohva olivat pehmeitä kuin vuoteet ja näyttivät olevan vain

silkkiä ja untuvaa. Väkevä tuoksu turkkilaisista suitsutusaineista

huumasi minut astuessani huoneeseen. Se ei ollut sitä mitä saadaan

ostaa meidänkin kaduilla, vaan aitoa, suoraan Konstantinopolista

tuotua, vaarallisinta ja kiihottavinta kaikista tuoksuaineista. Hän

soitti ja palvelustyttö tuli sisään. Sen jälkeen meni hän, minulle

sanaakaan sanomatta, tytön kanssa alkooviin ja hetken päästä näin

hänen makaavan vuoteessa, nojaten käsivarteensa, välinpitämättömän

näköisenä kuten koko ajan.

Seisoin ja katselin häntä. Kuta enemmän häntä katsoin, sitä

kauniimmalta hän minusta näytti ja sitä heikommaksi kävi äskeinen

intohimoni. Oli kuin hänen hiljaisuutensa ja liikkumattomuutensa

olisivat siirtyneet minuunkin. Heittäysin pitkälleni sohvalle

vastapäätä alkoovia ja kuoleman kylmyys laskeutui sydämeeni.

Valtimojen tykytys on omituinen kellokoneisto, jonka käynnin kuulemme

vain yön hiljaisuudessa. Ihminen, vapautuneena ulkomaailmasta, vaipuu

itseensä; hän kuulee elävänsä. Huolimatta väsymyksestä ja surusta,

joka painoi mieltäni, en voinut ummistaa silmiäni. Marcon katseet

olivat suunnattuina minuun. Makasimme ja katselimme toinen toistamme

hiljaa ja verkkaan, jos niin voi sanoa.

"Mitä teette siellä", sanoi hän vihdoin. "Ettekö tule luokseni?"

"Kyllä", vastasin, "te olette hyvin kaunis!" Samassa kuulin heikon,

melkein valittavan huokauksen. Yksi kielistä Marcon harpussa oli

heltynyt. Käänsin päätäni ja näin aamuruskon ensi säteiden punaavan

ikkunaruutuja.

Nousin ja vedin uutimet syrjään; väkevä valo tunkeutui huoneeseen.

Seisoin hetken ikkunan ääressä. Taivas oli kirkas ja pilvetön.

"Ettekö tule?" toisti Marco.

Pyysin häntä odottamaan.

Varovaisuussyistä oli hän nähtävästi valinnut asuntonsa kaupungin

ulkolaidasta. Ehkä oli hänellä jossain toinenkin huoneusto, jossa

hän otti vastaan rakastajansa ja tämän ystävät. Ikkuna, jonka edessä

seisoin antoi Luxembourg'in puutarhaan.

Jos painaa kädellään korkinpalan vedenpinnan alapuolelle, tulee

se ikäänkuin levottomaksi ja sukeltaa helposti sormien välistä

pinnalle. Samoin tapahtui minussa jotain jota en voinut voittaa ja

josta en voinut vapautua. Muistot valtasivat mieleni nähdessäni

Luxembourg'in puiston vanhat käytävät ja niiden tieltä hävisivät

kaikki muut ajatukset. Kuinka usein olinkaan poikasena maannut

puiden varjossa, kädessäni kirja, jonka runous huumasi pääni. Olin

luvatta poissa koulusta. Ah, ne olivat lapsuuteni hurjisteluja.

Myöskin muita muistoja tulvi vastaani puiden lehdettömiltä oksilta

ja kellastuneilta ruohokentiltä. Tuolla olin kymmenvuotiaana

kulkenut veljeni ja kotiopettajani kanssa ja heitellyt leivänmuruja

paleltuneille linturaukoille; tuolla olin tuntikausia katsellut

pienten tyttösten tansseja; sydämeni oli tykyttänyt heidän

lapsellisten laulujensa tahtiin; tuolla olin tuhansia kertoja,

palatessani koulusta, kulkenut samaa käytävää, joku Vergiliuksen

säe päässäni ja potkien jalallani pientä kiveä. "Oi lapsuuttani,

huudahdin, tuolla olet sinä ja täällä minä. Jumalani!"

Käännyin huoneeseen päin. Marco nukkui. Lamppu oli sammunut ja

päivänvalo oli muuttanut koko huoneen ulkonäön. Huonekalujen

päällykset, jotka olivat näyttäneet taivaansinisiltä, olivat itse

asiassa vihertävät, ja Marco, alkoovin kaunis makaava marmoripatsas,

oli harmaankalpea kuin kuollut.

Värisin tahtomattani. Katselin vuoroin alkooviin, vuoroin puistoon.

Pääni oli väsynyt eikä jaksanut ajatella. Otin muutaman askeleen

ja vajosin istumaan. Pöydällä edessäni näin avoimen kirjesäiliön.

Tahtomattani sattuivat silmäni levitettyyn kirjeeseen, joka sisälsi

vain muutaman sanan. Luin ne moneen kertaan, ennenkuin ymmärsin

niiden tarkoituksen. Äkkiä kävi se minulle selväksi. Luin seuraavat,

jotenkin tottumattomalla kirjoitustaidolla piirretyt sanat:

"Hän kuoli eilen. Hän kutsui yhdentoista aikaan, kun hän tunsi

voimiensa vähenevän, minut luokseen ja sanoi: 'Louison, nyt saan pian

nähdä ukkovainajani. Mene tuonne kaappiin ja ota sieltä lakana, joka

riippuu naulassa. Hän on käärittynä samanlaiseen.' Lankesin itkien

polvilleni, mutta hän ojensi kätensä ja sanoi: 'Älä itke, älä itke!'

Ja sen sanottuaan huokaisi hän hyvin syvään..."

Loppu oli revitty pois. En voi kertoa, minkä vaikutuksen tämä

surullinen kirje teki minuun. Käänsin paperin ja näin Marcon osotteen

sekä eilispäivän postileiman. Hän kuoli eilen. Kuka? Kuka? huudahdin

vaistomaisesti, kääntyen Marcon vuodetta kohti, kuollut, kuka sitten?

Marco avasi silmänsä ja näki minun istuvan pitäen kädessäni hänen

kirjettään. "Äitini", sanoi hän ja lisäsi hetken päästä: "Ettekö

tulekaan luokseni?"

Hän ojensi kätensä minua kohti. "Hiljaa!" huudahdin minä. "Nuku

ja jätä minut rauhaan." Hän kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui

uudelleen. Katselin häntä jonkun aikaa ja kun olin varma siitä, ettei

hän mitään kuulisi, hiivin hiljaa ulos.

V

Istuin Desgenais'n kanssa kamiinin ääressä. Ikkuna oli auki. Oli

yksi noita maaliskuun päiviä, jotka ovat kevään edeltäjiä. Oli juuri

satanut ja lempeä tuoksu lehahti puutarhasta.

"Mitä nyt teemme, ystäväni?" sanoin Desgenais'lle. "Kevät on tullut.

Tunnempa halua matkustaa."

"Minä puolestani teen samaa kuin viime vuonnakin", vastasi Desgenais.

"Lähden maalle, kun aika on tullut lähteä."

"Mitä?" huudahdin minä. "Aiotko viettää vuoden toisensa jälkeen

samalla tavalla? Aiotko uudistaa viimekesäisen ohjelmasi?"

"Mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?"

"Ei mitään, sinä olet oikeassa", huudahdin nousten tuoliltani. "Mutta

minä olen väsynyt, Desgenais, väsynyt kaikkeen. Etkö sinä siis

koskaan kyllästy nykyiseen elämäntapaasi."

"En", vastasi hän.

Silmieni edessä oli kuvajäljennös, joka esitti katuvaa Magdaleenaa.

Vaistomaisesti ristin käteni.

"Mitä sinä siellä teet?" kysyi Desgenais.

"Jos olisin maalari ja minun pitäisi kuvata surumielisyyttä, niin en

maalaisi nuorta uneksivaa tyttöä kirja kädessä."

"Mistä se nyt tulee mieleesi?" kysyi Desgenais nauraen.

"Totta tosiaan", jatkoin minä. "Tuo Magdaleena tuossa on

kyyneleisistä silmistään huolimatta täynnä toivoa. Tuo sairaan kalpea

käsi, johon hän nojaa päänsä, tuoksuu vielä niistä voiteista, joilla

se on pessyt Kristuksen jalkoja. Ja hänen mielessään on kokonainen

armeija ajatuksia ja rukouksia. Se ei ole surumieltä."

"Taulu kuvaa lukevaa naista", sanoi Desgenais kuivasti.

"Onnellista naista, joka lukee onnellista kirjaa", lisäsin minä.

Desgenais ymmärsi mitä tarkoitin. Hän näki että olin käynyt hyvin

surulliseksi ja kysyi, mikä minua painoi. En vastannut mitään, mutta

tunsin sydämeni olevan pakahtumaisillaan.

"Octave, ystäväni", sanoi Desgenais, "jos sinulla on joku huoli, niin

älä epäile kertoa sitä minulle. Puhu avomielisesti, voit luottaa

minuun."

"Tiedän sen", vastasin. "Sinä olet ystäväni, mutta surullani ei ole

yhtään ystävää."

Desgenais pyytämällä pyysi minua puhumaan.

"Mutta", sanoin minä, "mitä se hyödyttäisi? Me emme kumpikaan

voi asiaa auttaa. Vai tahdotko todella että paljastaisin sinulle

sydämeni?"

"Puhu suoraan", sanoi Desgenais.

"Hyvä, Desgenais, sinä olet kerran tällä paikalla antanut minulle

neuvojasi. Nyt pyydän sinua kuuntelemaan yhtä tarkkaan kuin minä tein

silloin. Sinä olet pyytänyt minua kertomaan, mitä tunnen sisimmässäni

-- tahdon sen nyt tehdä. Sano ensimäiselle miehelle, jonka tapaat:

Kas tuossa joukko nuoria miehiä, jotka kuluttavat aikaansa juoden,

ratsastaen, pelaten, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa

huvituksissa. Mikään ei heitä pidätä, he voivat saada kenen naisen

he tahtovat; he ovat rikkaita. Huolista eivät he tiedä mitään, koko

heidän elämänsä on yhtä ainoaa juhlaa! Mitä luulet miehen sinulle

vastaavan? Ehkä hän kutsuu inhimilliseksi heikkoudeksi sellaista

elämää, mutta luultavammin pitää hän sitä kaiken maallisen onnen

huippuna.

"Vie sitten tämä mies keskelle tällaista elämää. Aseta hänet pöytään

kauniin naisen viereen, pane malja hänen käteensä, täytä hänen

taskunsa kullalla ja sano hänelle: Tällaiseksi on elämäsi muodostuva.

Sillä aikaa kuin sinä nukut rakastajattaresi vieressä, tömistelevät

hevosesi tallissa; sillä aikaa kun ratsastelet hiekoitetulla

puistokäytävällä, kypsyy viini kellarissasi; sillä aikaa kuin

vietät yösi juomingeissa, kartuttaa pankkiiri omaisuuttasi.

Jokainen toivomuksesi täytetään. Sinä olet oleva onnellisin ihminen

maailmassa. Mutta varo juomasta jonakin iltana liian paljon, jottet

huomaisi ruumistasi kykenemättömäksi nauttimaan. Se olisi suuri

onnettomuus, sillä sitä ei voi parantaa. Ja kun jonakin kauniina

yönä ratsastelet metsässä iloisten toverien seurassa, voi sattua,

että hevosesi kompastuu ja sinä putoat liejuiseen kuoppaan eivätkä

juopuneet seuralaisesi iloisten huutojensa keskellä kuule sinun apua

rukoilevaa ääntäsi, vaan saat yksin raajarikkona raahautua metsän

läpi ja ystäviesi iloinen melu etenee etenemistään. Voit myöskin

menettää pelissä, onni on vaihteleva. Kun tulet pitojen jälkeen

kotiin ja istut tulen ääreen, niin varo, ettet lyö kädellä otsaasi

ja katsele surusta väsynein silmin katkerasti ympärillesi ikäänkuin

etsien ystävää. Ja varo ennen kaikkea ajattelemasta yksinäisyydessäsi

kahta olentoa, jossakin, jonkun matalan katon alla, kahta olentoa,

jotka rauhallisesti nukkuvat käsi kädessä, kun oman loistoisan

vuoteesi ääressä, ainoana uskottunasi, istuu kalpea olento, joka

rakastaa vain rahakukkaroasi. Sinä nojaudut hänen puoleensa, tahtoen

keventää ahdistettua sydäntäsi ja hän päättelee mielessään, että

sinä lienet menettänyt suuria summia, kun olet niin surullinen. Ja

jos hän näkee kyyneleitä silmissäsi tulee hän hyvin murheelliseksi,

sillä ne voivat merkitä, että hän saa ehkä kauankin käyttää sitä

pukua, joka hänellä on yllään, ja että sormukset hänen sormistaan

katoavat. Jos joku on voittanut sinulta paljon rahaa pelissä, niin

varo mainitsemasta naiselle hänen nimeään, jottei hän seuraavana

päivänä suloisesti hymyillen menisi sen luo, joka on ollut sinun

turmiosi. Sellainen on inhimillinen heikkous -- onko sinulla

voimaa sitä kestää? Sinä voit kyllästyä kaikkeen ja kyllästys on

pahempi kuin kuolema. Jos sinulla on sydän, niin varo rakkautta --

se on maailmanmiehelle pahempi kuin onnettomuus, se tekee hänet

naurettavaksi. Hän ostaa rakastajattarensa, ja naisella, joka myö

itsensä, on oikeus halveksia vain yhtä miestä maailmassa: sitä joka

häntä rakastaa. Jos sinulla on intohimoinen sydän, niin pidä vaari

kasvoistasi: sotilaalle on häpeä luopua aseistaan ja maailmanmiehelle

näyttää jostakin huvitetulta. Hänen kunniansa on tarttua kaikkeen

öljytyin marmorikäsin, joiden pinnalta kaikki liukuu pois. Jos olet

kuumaverinen, niin opi tappamaan, jos tahdot itse elää; viini saa

usein aikaan riitaa. Jos sinulla on omatunto, niin varo öittesi unta.

Maailmanmies, joka katuu, on kuin laiva, joka on saanut vuodon. Se

ei voi palata maihin eikä jatkaa matkaansa; tuulet kuljettavat sen

ulapalle, se täyttyy vedellä ja uppoaa. Jos sinulla on ruumis, niin

varo kärsimystä, jos sinulla on sielu, niin varo epätoivoa, mutta

ennen kaikkea, onneton, varo itseäsi ihmisiltä. Sinä olet näkevinäsi

ympärilläsi tanssivia pareja, jotka pitävät toinen toisiaan kädestä,

mutta te tanssittekin silkkinuoralla syvyyden yllä, joka on niellyt

hiljaiseen syliinsä niin monta pudonnutta. Varo, ettei jalkasi

luista! Itse luonto alkaa karttaa sinua. Puut ja pensaat eivät sinua

enää tunne, sinä olet pettänyt luonto-äidin lait, ja itse taivaan

linnut vaikenevat sinun lähestyessäsi. Sinä olet yksin! Pelkää

Jumalaa! Sinä seisot yksin kasvoista kasvoihin hänen kanssaan,

kuin jäykkä patsas tahtosi jalustalla. Sade ei sinua virvoita eikä

ohikulkeva tuuli anna sinulle sitä elämän suudelmaa, jonka se antaa

kaikelle mikä hengittää. Se puistaa sinua ja panee sinut horjumaan.

Jokainen nainen, jota syleilet, vie sinulta kipinän elämänvoimaasi

antamatta sinulle mitään omastaan. Sinä kulutat voimasi ajaen

takaa tyhjiä harhakuvia. Missä hikipisarasi putoo maahan, nousee

hautuumaan surullisia kukkia. Sinun täytyy kuolla! Sinä olet

rakkauden vihollinen -- palaa yksinäisyyteen äläkä odota vanhuutta.

Älä jätä lasta jälkeesi, älä lisää pilaantunutta vertasi. Häviä kuin

savu äläkä vie siemeneltä, joka maassa itää, yhtään auringonsädettä

mukanasi."

Kun olin lopettanut putosin nojatuoliin ja kyynelvirta tulvasi

silmiini.

"Ah, Desgenais", huudahdin nyyhkien, "sinä et puhunut sillä tavalla

minulle. Etkö tuntenut silloin totuutta tai jos tunsit, miks'et

sanonut sitä minulle?"

Mutta Desgenais istui kädet ristissä kalpeana kuin palttina ja suuri

kyynel putosi hänen poskelleen.

Istuimme molemmat hetken ääneti. Seinäkello löi. Samassa tuli

mieleeni, että oli kulunut täsmälleen, päivää ja tuntia myöten, vuosi

siitä kuin sain tietää rakastettuni uskottomuudesta.

"Kuulitko kellon lyövän?" puhelin itsekseni. "En tiedä mitä se nyt

tuo mukanaan, mutta tämä tunti on kohtalokas hetki elämässäni."

Puhuin näin tietämättä itse mitä tein. Mutta samassa hetkessä astui

lakeija huoneeseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni, vei minut

syrjään ja kuiskasi korvaani: "Herra, tulen ilmoittamaan teille, että

isänne on kuolemaisillaan. Hänellä on hiljan ollut halvauskohtaus ja

lääkärit eivät anna mitään toivoa."