Desgenais oli koonnut maatilalleen joukon nuoria miehiä. Mitään
ei puuttunut hänen talostaan: parhaat viinit, mainio ruokapöytä,
tilaisuus peliin, tanssiin ja ratsastukseen -- kaikki oli hänen
vierailleen tarjolla. Desgenais oli rikas ja eli komeasti. Hän
yhdisti vanhan ajan vieraanvaraisuuden uudenaikaisiin seuratapoihin.
Hänellä oli hyvin valittu kirjasto ja hänen puheensa oli hienoa ja
sivistynyttä. Sanalla sanoen, hän oli arvoitus koko mies.
Olin kaiken aikaa hänen vieraanansa ollessani mitä sietämättömimmällä
tuulella, mutta hän kohteli hienotunteisesti mielialaani. Kun en
vastannut hänen kysymyksiinsä, lakkasi hän utelemasta. Hänelle oli
tärkeää vain että unohtaisin rakastajattareni. Jos vain olin yhtä
innokas metsästys- ja pöytätoveri kuin muut, oli hän tyytyväinen.
On olemassa ihmisiä, joilla on niin palava halu auttaa
kanssaihmistään, että he katukivellä lyövät kuoliaaksi kärpäsen,
jonka he näkevät toisen päälaella. He eivät karta mitään keinoja
estääkseen toiselta jotakin onnettomuutta, ja jos he sen voivat
tehdä, hykertelevät he tyytyväisinä käsiään, ajattelematta että he
mahdollisesti ovat auttaneet toista vain ojasta allikkoon. He tekevät
tämän kaiken sulasta ystävyydestä.
On onnetonta, jos kokematon nuoriso muodostaa käsityksensä maailmasta
ensimäisten vaikutelmiensa perustalla. Mutta vielä onnettomampia ovat
sellaiset ihmiset, jotka aina ovat valmiita sanomaan nuorisolle:
"Usko meitä, sinulla on täysi syy luulla pahinta." Olen myöskin
kuullut puhuttavan sellaista, jotka eivät usko hyvään eivätkä pahaan,
olen kuullut puhuttavan naisista, joilla ei ole sydäntä, mutta
jotka joutuvat samanhenkisten miesten kanssa suhteihin. Sellaisia
tunteita kutsuvat he hetkellisiksi. He puhuvat niistä kuin kuolleista
koneista. He ovat sopineet keskenään määrätystä tavasta lausua
määrättyjä sanoja ja vastata niihin, määrätystä tavasta kirjoittaa
kirjeitä ja langeta polvilleen. Kaikki on edeltäpäin määrättyä
kuin paraadissa; ja näihin sääntöihin ovat sidotut harmaapäiset
vanhuksetkin.
Tämä kaikki tuntuu minusta hullunkuriselta. Onnettomuudekseni en ole
koskaan voinut sanoa naiselle, jota halveksin, että rakastan häntä,
vaikkapa hän pitäisikin sitä yleisenä puheentapana eikä antaisi
sen pettää itseään. En ole koskaan notkistanut polviani ilman että
sydämeni on ollut mukana. Niin kutsutut keveät naiset ovat olleet
minulle kokonaan tuntematon ihmisluokka, ja jos olen joskus joutunut
heidän pauloihinsa, on se tapahtunut pelkästä tietämättömyydestä.
Voin ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tahtovat pitää
tunteensa erillään ruumiista, mutta en ymmärrä, miten voi pelata
valheellisesti. Ehkä tuntuu kerskailevalta, että sen sanon, mutta en
tahdo itseäni kiittää enkä laittaa: enemmän kuin mitään muuta vihaan
naisia, jotka nauravat rakkaudelle. Maksakoon he minulle samalla
mitalla -- me emme kuitenkaan voi koskaan sopia.
He ovat paljon alempana kurtisaaneja. Jälkimäiset voivat valehdella
kuten edellisetkin, mutta he voivat rakastaa ja sitä eivät edelliset
osaa. Muistan erään naisen, joka rakasti minua ja joka sanoi minua
kolme kertaa rikkaammalle miehelle, jonka kanssa hän asui: "Te olette
ikävä, menen miehen luo, jota rakastan". Tämä tyttö oli enemmän
arvoinen kuin monet niistä, joille ei makseta.
Vietin koko kesän Desgenais'n luona. Siellä kuulin, että entinen
rakastajattareni oli lähtenyt Ranskasta. Tämä sanoma herätti minussa
kestävän tulisen kaipuun.
Se elämä, jota Desgenais'n luona vietettiin, oli minulle niin uutta
ja tuntui minusta alussa niin surulliselta, omituiselta ja tyhjältä,
että katselin sitä epäluuloisesti kuin säikkyvä hevonen. Ensimäinen
kokemukseni oli seuraava.
Desgenais'lla oli niihin aikoihin hyvin kaunis rakastajatar, joka
piti hänestä paljon. Eräänä iltana kävellessäni Desgenais'n kanssa
sanoin tälle, että pidin hänen rakastajatartaan erinomaisen kauniina
ja kiitin hänen kiintymystään ystävääni. Sanalla sanoen, aloin
laulaa tuon naisen ylistystä ja annoin ystäväni tietää, että hänellä
mielestäni oli täysi syy tuntea itsensä onnelliseksi.
Hän ei vastannut mitään. Se oli hänen tapaistaan. Hän oli
maailman kuivin mies. Mutta yöllä maata pantuani ja oltuani ehkä
neljännestunnin vuoteessa, kuulin äkkiä ovelleni koputettavan. Huusin
astumaan sisään, arvellen että oven takana oli joku ystävistäni, joka
ei ollut saanut unta.
Näin naisen astuvan sisään, kalpeana kuin kuolema, puoli-alastomana,
kukkavihko kädessä. Hän tuli minua kohti ja ojensi minulle kukkansa.
Niihin oli kiinnitetty paperiliuska, josta luin nämä sanat:
"Octave'lle ystävänsä Desgenais, odottaen vastapalvelusta."
Olin tuskin lukenut nuo sanat, kun mieleeni välähti, mitä Desgenais
oli niillä tarkoittanut. Ymmärsin, että hän oli tahtonut lähettää
rakastajattarensa minulle lahjaksi niiden sanojen johdosta, jotka
olin hänelle lausunut. Tunsin hänen luonteensa ja tiesin, ettei
tässä ollut kysymys mistään ylenpalttisesta jalomielisyydestä tai
kerskailunhalusta. Hän oli tahtonut yksinkertaisesti läksyttää minua.
Tämä nainen rakasti häntä; ja nyt tahtoi hän opettaa minua olemaan
rakastamatta, otinpa hänet vastaan tai en.
Minussa heräsivät monenlaiset ajatukset. Tyttöparka itki eikä
uskaltanut pyyhkiä kyyneleitään pelosta että minä ne huomaisin.
En voinut ymmärtää, kuinka Desgenais oli saanut tytön tulemaan.
"Neitiseni", sanoin hänelle, "älkää olko suruissanne. Menkää
vuoteeseenne älkääkä peljätkö." Tyttö vastasi, että jos hän lähtisi
huoneestani ennen kuin huomisaamuna, niin lähettäisi Desgenais
hänet takaisin äidin luo Parisiin. Ja äiti oli hyvin köyhä eikä
hän uskaltanut palata hänen luokseen. "Hyvä", sanoin, "äitinne on
köyhä ja ehkä tekin ja siksi ette ole uskaltanut olla tottelematta
Desgenais'n käskyä. Te olette kaunis ja viettelevä, mutta te itkette
ja kun kyynelenne eivät koske minua, ei minulla ole muuta sanottavaa
kuin: Menkää tiehenne! Pidän huolta siitä, ettei teitä lähetetä
Parisiin."
Minulle on ominaista, että mietiskely, joka useimmille on alituinen
sielunkyky, on minussa kokonaan tahdostani riippumatonta ja valtaa
minut sentähden usein intohimon tulisuudella. Se ottaa aika ajoin
minut valtoihinsa, tahtomattani, tietämättäni enkä mahda sille
mitään, kun se tulee. Se vie minut minne mielensä tekee.
Kun nainen oli mennyt, nousin istumaan sänkyyn ja sanoin itselleni:
"Ystäväni, katsos, mitä Jumala on sinulle lähettänyt. Ehkä Desgenais
ei ollutkaan niin väärässä, kun hän, lähettäessään sinulle
rakastajattarensa, uskoi sinun tulevan rakastumaan häneen. Näitkö
häntä tarkoin? Jalonpaa ja jumalallisempaa olentoa ei nainen ole
synnyttänyt. Itse luonto näyttää vaalineen häntä -- ja kuitenkaan ei
ystävälläsi, joka ajattelee parastasi, ole muuta keinoa kuin työntää
sinut noita huulia vasten parantaakseen sinut rakkaudesta.
"Kuinka on tämä mahdollista? Muut kuin sinä olisivat varmaan myöskin
ihailleet tuota naista, mutta heillä ei olisi ollut siitä mitään
vaaraa. Hän olisi saanut esiintyä heitä kohtaan kuinka viettelevänä
tahansa; ainoastaan sinulle olisi siinä piillyt vaara.
"Minkälainen mahtaakaan Desgenais olla -- hänelläkin täytyy olla
sydän, olkoonpa minkälainen hyvänsä, koska hän elää. Kuinka eroaa se
sinun sydämestäsi? Hän on mies, joka ei usko mihinkään, ei pelkää
mitään, hänellä ei ole mitään suruja, ehk'ei mitään huoliakaan.
Mutta pienikin haava kantapäässä herättäisi varmaan hänessä kauhua,
sillä jos hänen ruumiinsa pettäisi, mitä olisi hänellä jälellä.
Mutta minkälainen onkaan olento, joka rääkkää sieluaan niinkuin
lihankiduttaja ruumistaan? Voiko elää ilman ajatuksia?
"Ajatelkaamme. Mies sulkee käsivarsiinsa maailman kauneimman naisen.
Hän on itse nuori ja tulinen ja hän ylistää naisen kauneutta ja tämä
vastaa vakuuttamalla rakkauttaan. Samassa joku lyö miestä olalle ja
sanoo: 'Naisesi on katunainen.' Hän ei sano muuta -- mutta kaikki
on lopussa. Jos toinen olisi sanonut: 'Hän on myrkyttäjä', ei mies
varmaankaan olisi silti rakastanut naista vähemmän tai suudellut
häntä vähemmän tulisesti. Mutta: 'Hän on katunainen' -- eikä sen
koommin ole enemmän puhetta rakkaudesta kuin Saturnus-tähdestä.
"Mitä on sitten tuossa sanassa? Sillä on tosin määrätty häpeällinen
merkityksensä -- mutta se on joka tapauksessa vain sana. Voiko tappaa
ruumiin pelkällä sanalla?
"Ja jos sinä rakastat juuri tuota ruumista? Joku ojentaa sinulle
lasin viiniä ja toinen huudahtaa samassa: 'Älä kajoa siihen, se on
ylen halpaa.' Entä jos kuitenkin päihdytät sillä itsesi?
"Mutta Desgenais -- hän rakastaa varmaan tuota naista, koska hän
ylläpitää häntä. Onko hänellä siis joku erikoinen tapa rakastaa?
Varmaankaan ei. Hänen tunteellaan ei ole mitään tekemistä rakkauden
kanssa eikä hän tee eroa naisen välillä, joka ansaitsee rakkautta, ja
naisen joka ei ansaitse. Hän ei, yksinkertaisesti, rakasta ketään.
"Mutta mistä se johtuu? Onko hän syntynyt sellaisena vai onko hän
tullut sellaiseksi? Rakastaminen on yhtä luonnollista kuin juominen
ja syöminen. Hän ei ole ihminen -- hän on epämuodostuma. Hän panee
koko uskonsa tunteettomaan ruumiiseensa. Hän ei tunne muuta kuin
rahan ja ruumiin nautinnon vaihtoa. Mikä juhla onkaan hänen elämänsä
ja mitä juomia kuohuukaan hänen maljoissaan. Kolmenkymmenen vanhana
tuntee hän kuin Mitridates kaikkien käärmeiden myrkyt.
"Sen takana on suuri arvoitus ja sinun täytyy, ystäväni, löytää
sen avain. Hekkumasta voi sanoa, että se täyttää meidän elämämme
hetkeksi, päiväksi, illaksi, mutta ei enää huomenna, ei iäksi. Ei ole
olemassa yhtään kansaa maan pinnalla, joka ei kunnioittaisi naista
miehen lohduttajana ja seuralaisena, pyhänä aseena miehen kädessä.
Mutta tässä on uskalikko hypännyt sen kuilun yli, jonka Jumala on
asettanut ihmisen ja eläimen välille. Uskaltaako tämä mykkä titaani
tukahduttaa sielun rakkauden ruumiin suudelmiin ja painaa huulilleen
eläimen tunnuksen, ikuisen hiljaisuuden sinetin?
"Yksi on varmaa. Tässä on jotain salaperäistä, jotain niistä
hämäristä aarnioista, joissa hävityksen henget kuiskuttavat
toisilleen, kun yö laskeutuu yli maan. Tämä mies ei ole sellainen,
joksi Jumala on hänet luonut -- sanottakoon häntä huonommaksi tai
paremmaksi. Hänen sisälmyksensä ovat kuin hedelmättömän naisen tai
on luonto jättänyt ne vaillinaisiksi tai kasvaa niissä myrkyllisiä
yrttejä.
"Ystäväni, työ ja ponnistukset eivät ole voineet parantaa sinua.
Sinun tunnussanasi on ollut: unohtaa ja oppia. Olet lukenut
kuolleita kirjoja, mutta olet liian nuori elämään raunioilla. Katso
ympärillesi kalpeaan ihmisparveen, missä sfinksin silmät loistavat
taivaallisten hieroglyyfien keskellä. Opi ymmärtämään elämän kirjaa!
Rohkeutta, koulupoika, heittäydy Styksin virtaan, se tekee sinut
haavoittumattomaksi -- kantakoon tummat aallot sinut sitten kuolemaan
tai Jumalan luo."