Paheen oppiaika muistuttaa pyörrytystä: se antaa saman kauhun ja
hekkuman tunteen kuin kiipeäminen korkean tornin huipulle. Kun
salainen pahe aina merkitsee häpeällä jaloimmankin luonteen, heittää
julkinen peittelemätön synti eräänlaisen loiston turmeltuneimmankin
yli. Se joka yön tullen hiipii ulos, viitta vedettynä kasvoille,
salaisiin elosteluihin, muistuttaa italialaista, joka hyökkää
selästäpäin vastustajansa kimppuun uskaltamatta vaatia tätä julki
otteluun. Kuin salamurhaaja etsii hän syrjäkatuja ja odottaa yön
pimeyttä. Toinen kiiruhtaa meluisiin juhliinsa avokasvoin, niinkuin
sotilas taisteluun. "Koko maailma tekee samoin, mutta salaa sen; tee
sinäkin, mutta älä salaa sitä." Niin puhuu ylpeys ja sen sotisovasta
loistaa aurinko.
Kerrotaan, että Damokles näki miekan riippuvan päänsä päällä. Samalla
tavalla ovat elostelijat kuulevinaan jonkun varottavan äänen, joka
kehoittaa heitä lakkaamatta: "Eteenpäin -- eteenpäin!" Heidän
elämänsä muistuttaa karnevaalijuhlaa, missä koristetut vaunut ajavat
pitkässä jonossa. Tuossa yksi, joka on kokonaan avoin, loimuavat
soihdut valaisevat vaha-kasvoja; toiset nauravat, toiset laulavat;
keskellä liikkuu jotain joka muistuttaa naisia; he ovat todella
kuin jäännöksiä naisista ja tuskin heidät tietäisi ihmisiksi. Heitä
hyväillään ja ivataan, mutta kukaan ei tunne heidän nimeään eikä
tiedä keitä he ovat. Kaikki leijuu ja keinuu loimottavan pihkan
valossa järjettömässä kiihkossa. Ja kaiken yllä sanotaan erään
jumaluuden valvovan. Ihmiset horjuvat, syleilevät toisiaan. Joku on
pudonnut. Yhdentekevä! Alhaalta tullaan ja sinne kerran palataan!
Hevoset kiitävät edelleen.
Ensimäinen vaikutelma on ihmettelyn, toinen on kauhun, kolmas säälin.
Tuohon elämään tarvitaan niin paljon voimaa, tai oikeammin niin
paljon väärinkäytettyä voimaa, että usein jaloimmat ja parhaimmat
luonteet joutuvat sen pyörteihin. Heitä miellyttää tämä rohkea
oman itsensä tuhlailu. He riippuvat paheessaan kuin Mazeppa hurjan
hevosensa seljässä. He ovat kuin kenttaureja, eivätkä he huomaa,
että heidän verensä vuotaa ja että heidän lihastansa tarttuu
kappaleita puiden oksiin heidän kiitäessään eteenpäin, eivätkä he
näe saaliinhimosta verestäviä hukansilmiä, eivät erämaata eivätkä
korppeja.
Olen kertonut, että olosuhteet heittivät minut tällaiseen elämään.
Tahdon nyt kertoa mitä siinä olen kokenut.
Ensi kerran kun menin niin kutsuttuihin teatterinaamiaisiin, olin
kuullut puhuttavan holhoojahallituksen aikaisista hurjisteluista ja
Ranskan kuningattaresta, joka oli pukeutunut orvokkien myyjättäreksi.
Näin siellä kukkaismyyjättäriä pukeutuneina vihannesten
kaupustelijoiksi. Odotin loistavia ilojuhlia mutta näin vain pölyä ja
nokea ja juopuneita katutyttöjä särkyneiden pullojen keskellä.
Ensi kerran kun menin juominkeihin, olin kuullut puhuttavan
Heliogabaluksen pidoista ja kreikkalaisesta filosoofista, joka oli
tehnyt aistimien nautinnosta eräänlaisen luonnon uskonnon. Odotin
ainakin unohdusta, jollen iloa, mutta tapasin mitä on pahinta
maailmassa, ikävän, joka koettaa olla huvittava, ja englantilaisia,
jotka sanoivat: "Teen mitä mieleeni juolahtaa, huvittelen. Olen
maksanut niin ja niin paljon, tahdon huvitella rahani edestä." Ja he
tuhlasivat elämänsä tällaisessa myllyssä.
Ensimäisen kerran kun tapasin ilotyttöjä, olin kuullut puhuttavan
Aspasiasta, joka istuen Alkiabiadeksen polvella väitteli Sokrateksen
kanssa. Odotin tapaavani jotain uhmailevaa ja ujostelematonta, mutta
iloista ja eloisaa kuin kuohuviinin poreet. Mutta tapasin himokkaan
suun, elottomat silmät ja koukkuiset sormet.
Ensi kerran kun tapasin hienon maailman huvinaisia, olin lukenut
Boccacciota ja Bandelloa, mutta ennen kaikkea olin lukenut
Shakespearea. Olin nähnyt unta kauniista ja kurjista keimailijoista;
pimeyden enkeleistä, jotka olivat täynnä suloa ja joille Decameronen
sankarit ojentavat vihkivesimaljan kirkosta poistuttaessa. Olin
satoja kertoja koettanut piirtää noita runollisia päitä, niin
houkuttelevia kaikessa ujostelemattomassa rohkeudessaan, hiukan
kehittymättömiä ehkä järjen puolesta, mutta omaten kokonaisen
romaanin silmäkulmassaan, noita houkuttelevia olentoja, joka
kuin sireenit keinuivat elämän aalloilla. Muistelin Margareta
Navarralaisen kertomusten sankarittaria, jotka aina ovat rakkaudesta
kipeitä, milloin he eivät ole kokonaan hulluja siitä. Tapasin
kirjeitä kirjoittavia naisia, jotka järjestivät kohtauksensa
kellon mukaan, jotka eivät tainneet mitään niin hyvin kuin peittää
alhaisuutensa tekopyhyyden varjoon ja joilla ei ollut muuta
silmämäärää kuin antautua ja unohtaa.
Ensi kerran kun astuin pelisaliin, olin kuullut kerrottavan
kultakasoista, omaisuuksista, jotka olivat hankitut
neljännestunnissa, ja eräästä Henrik IV:nnen aikaisesta hovimiehestä,
joka voitti yhdellä kortilla satatuhatta taalaria eli juuri sen minkä
hänen pukunsa maksoi. Mutta tulinkin kurjaan pesään, missä työmiehet,
joilla ei ollut muuta kuin paita yllään, saattoivat vuokrata frangin
hinnasta mustan juhlapuvun, missä poliiseja istui joka ovella, ja
missä kurjat raukat panivat peliin leipäpalasen pistoolinkuulaa
vastaan.
Kun ensi kerran astuin erääseen niistä enemmän tai vähemmän
julkisista huvipaikoista, mitkä ovat avoinna kaikille niille kolmelle
kymmenelle tuhannelle naiselle, joilla Parisissa on oikeus myydä
itseänsä, olin kuullut kerrottavan eri aikakausien hekumallisista
juhlista, kaikista mahdollisista hurjisteluista, Babylonista
Roomaan, Priapuksen temppelistä Parc-aux-Cerfs'iin saakka, ja olin
aina luullut voivani kirjoittaa tällaisen juhlasalin portille
sanan: "Ilo." Ainoa sana, jonka todellisuudessa olen siltä paikalta
löytänyt, on: "Prostitutsioni". Sen olen nähnyt kuluttamattomasti
piirrettynä, en siihen jaloon metalliin, jolla on auringon väri,
mutta siihen joka on kalpein kaikista ja jolle yön kylmä valo näyttää
lainanneen säteensä: hopeaan.
Ensi kerran näin kansan koleana aamupäivänä laskiaisen aikaan, kun
huviväki palasi Courtille'sta. Edellisestä illasta lähtien oli
satanut jäänsekaista räntää, niin että tiet olivat kuin lampia.
Vaunut, jotka olivat täynnänsä naamioituja naisia ja miehiä, ajoivat
hurjassa sekasorrossa kahden peloittavan ihmisrivin välissä, jotka
kulkivat tien syrjässä. Heillä paloi juopuneissa silmissään tiikerin
viha. Virstan pituisena jonona ympäröi tämä nuriseva joukko vaunuja
väistymättä syrjään, vaikka pyörät melkein koskettivat heidän
rintaansa. Seisoin avonaisten vaunujen istuimella; vähän väliä tuli
joukosta esiin joku ryysyinen mies, joka ensin kirosi meitä vasten
kasvoja ja sitten heitti pilven jauhoja päällemme. Lopulta viskattiin
lokaa. Me ajoimme edelleen ja saavuimme viimein Ile d'Amour'in
kohdalle ja kauniiseen Romainville-metsään, missä entisaikaan
oli puiden varjossa vaihdettu niin paljon helliä suuteloita.
Eräs joukostamme putosi vaunujen istuimelta ja oli lyödä itsensä
kuoliaaksi tien kivitykseen. Kansa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja
olisi varmaan tappanut hänet, ellemme olisi juosseet hänen avukseen.
Eräs torventoitottaja, joka ratsasti edellämme sai kiven selkäänsä
-- jauhot olivat loppuneet. En ollut koskaan kuvitellut kansaa
sellaiseksi.
Aloin ymmärtää vuosisataa ja nähdä missä ajassa elämme.