I
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin niin syvää inhoa itseäni
kohtaan, olin niin alentunut ja häväisty omissa silmissäni, että
pelottava kiusaus tehdä kaikesta loppu sai minut valtoihinsa.
Syöksyin vuoteestani, käskin tytön pukeutua ja lähteä tiehensä niin
pian kuin suinkin ja harhailevat katseeni kiintyivät vaistomaisesti
pistooleihin, jotka riippuivat huoneen nurkassa.
Mutta samassa kun piinautunut ajatuksemme niin sanoakseni nostaa
kätensä tyhjyyttä kohti, kun sielumme tekee epätoivoisen päätöksen,
on kuin käsivarren liike ottaessamme aseen seinältä, ladatessamme
sen, itse kylmän raudan kosketus toisi meihin ruumiillisen kammon,
joka on riippumaton tahdostamme. Sormet käyristyvät tuskasta ja
käsivarsi jäykistyy. Koko luonto nousee kuolemaa vastaan. En voi
muulla tavoin selittää, mitä tunsin, sillä aikaa kuin tyttö pukeutui,
kuin siten, että olin kuulevinani pistoolini puhuvan: "Ajattele mitä
aiot tehdä."
Jälkeenpäin olen usein ajatellut, mitähän olisi tapahtunut, jos tyttö
olisi, kuten toivoin, tuota pikaa saanut vaatteet ylleen ja lähtenyt.
Häpeän ensi tunne olisi varmaankin laskenut. Suru ja epätoivo eivät
ole samaa, mutta Jumala on luonut ne veljiksi eikä toinen niistä jätä
meitä koskaan yksin toisen kanssa. Niin pian kuin ilma huoneessani
olisi puhdistunut naisen jäleltä, olisi tuskani varmaan huojentunut.
Ainoastaan katumus olisi jäänyt jälelle. Mutta anteeksiannon enkeli
on kieltänyt sitä tarttumasta kuoleman-aseeseen. Olisin varmaan
parantunut koko elämäkseni. Pahe olisi ikiajoiksi ollut karkoitettu
oveltani eikä minun olisi tarvinnut koskaan enää tuntea sitä kammoa,
mitä tunsin sen ensi kertaa vieraillessa luonani.
Mutta kokonaan toisin tapahtui. Sillä aikaa kun minä istuin
kuin kiinni naulittuna tuolillani, inhon, pelon ja epätoivon
taistellessa sisässäni, tulemaisillani hulluksi, seisoi tyttö
rauhallisesti hymyillen peilin edessä eikä ajatellut muuta kuin miten
parhaiten järjestää pukunsa ja tukkansa. Tätä kesti enemmän kuin
neljännestunnin ajan ja olin jo melkein unohtanut tytön läsnäolon,
kun hän teki liikkeen ja käänsi huomioni itseensä. Säpsähdin
kärsimättömästi ja käskin niin jyrkässä muodossa hänen jättämään
minut yksin, että hän tuli paikalla valmiiksi, astui ovea kohti ja
heitti lukkoon tarttuessaan minulle lentosuudelman.
Samalla hetkellä soitettiin ulko-oven kelloa. Hypähdin paikaltani ja
ehdin juuri sulkea tytön pieneen vaatekomeroon, kun Desgenais astui
sisään, seurassaan kaksi nuorta miestä naapurista.
Elämässä muistuttavat useat tapaukset äkillisiä pyörteitä aavalla
merellä. Yhdentekevää, kutsummeko niitä sattuman vai kaitselmuksen
lähettämiksi -- molemmissa tapauksissa on kysymys vain samasta. Ja
kuitenkin pitävät kaikki aivan luonnollisena sanoa Caesarista tai
Napoleonista: Hän oli kaitselmuksen mies. He uskovat nähtävästi, että
taivas kääntää huomionsa vain sankareihin ja että purppura vetää
jumalien huomion puoleensa niinkuin härkien.
On pelottavaa ajatella, kuinka pienet seikat ja asianhaarat voivat
saada aikaan suuria muutoksia meidän kohtalossamme. Meidän tavalliset
toimintamme muistuttavat pieniä tylsiä nuolia, joita vanhasta
tottumuksesta heitämme tai koetamme heittää jotakin varmaa päämäärää
kohti -- ja kaikista näistä pikku-toimenpiteistämme teemme itsellemme
kokonaiskuvan, jota kutsumme järjeksemme tai tahdoksemme. Tulee
tuulenpuuska ja nuolistamme kevein häviää näkyvistämme ja hukkuu
Jumalan äärettömään syliin.
Mikä tuska meidät silloin valtaakaan! Mihin katoavatkaan ylpeä
levollisuutemme, tahtomme ja järkemme? Itse voima, maailman
valtijatar, miehen ase elämän taistelussa, on avuton. Se ei voi
pelastaa meitä iskulta, joka meitä uhkaa. Näkymätön käsi työntää
syrjään sen kärjen, meidän ponnistuksemme kohtaa tyhjän avaruuden, ja
meidän lankeemuksemme tulee vielä suuremmaksi.
Niinpä sattui, että kun parhaillaan palavasti halusin puhdistautua
erehdyksestäni, ehkä myöskin kurittaa itseäni, kun synnin inho oli
minut kokonaan vallannut, tuli tielleni uusi viettelys, jonka ansaan
lankesin.
Desgenais oli loistavalla päällä. Hän istuutui sohvaan ja teki aluksi
jonkun leikillisen huomautuksen kasvoistani, jotka osottivat, etten
ollut nukkunut hyvin. Kun en ollut lainkaan halukas kuulemaan hänen
leikinlaskuaan, pyysin häntä säästämään minua siitä.
Hän ei välittänyt lainkaan huomautuksestani, vaan jatkoi samaan
tapaan pilaansa. Niin mainitsi hän rakastajattareni ja kertoi, että
hänellä ei ollut vain kaksi rakastajaa samalla kertaa vaan vieläpä
kolme, joten hän siis oli kohdellut kilpailijaani yhtä huonosti kuin
minua. Kun tuo poika parka oli saanut tästä tietää, oli hän nostanut
sellaisen metelin, että koko Parisi puhui nyt asiasta. Aluksi en
kuullut mitä hän puhui, mutta kun hän oli kolme kertaa kertonut
saman asian pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aloin ymmärtää, ja
tulin niin hämilleni tuosta hirvittävästä tarinasta, etten voinut
saada sanaakaan suustani. Ensin teki mieleni nauraa, sillä näinhän
nyt, että olin rakastanut maailman viimeistä naista -- mutta silti
ei ollut vähemmän totta, että olin häntä rakastanut ja että suoraan
sanoen rakastin häntä vielä. "Onko se mahdollista?" oli ainoa, minkä
sain sanotuksi.
Desgenais'n toverit vakuuttivat todeksi kaiken, mitä tämä oli
puhunut. Entisen rakastajattareni huoneessa olivat molemmat
kilpailijat panneet toimeen näytöksen, jonka nyt koko maailma tunsi
pikkuseikkoja myöten. Nainen oli joutunut huonoon huutoon ja hänen
oli täytynyt lähteä Parisista välttääkseen vielä pahempia skandaaleja.
Oli helppo huomata, että miesten pilapuheen kautta minun
kaksintaisteluni, minun jatkuva kiintymykseni tuohon naiseen ja minun
menettelyni yleensä tuli naurettavaan valoon. Sanoa että tuo nainen
ansaitsi kuinka huonon nimen hyvänsä, että hän ehkä oli menetellyt
sata kertaa huonommin kuin tiedettiinkään -- sehän oli samaa kuin
antaa minun mitä katkerimmin tuntea, että olin samanlainen narri kuin
niin monet muutkin.
Kaikki tämä kiusasi minua. Desgenais'n toverit huomasivat sen ja
tulivat varovaisemmiksi, mutta Desgenais'lla oli omat tarkoituksensa.
Hän oli ottanut asiakseen parantaa minut sairaudestani ja hän kohteli
sitä säälimättömästi kuin tautia ainakin. Pitkäaikainen ystävyys,
jota molemminpuoliset palvelukset olivat vahvistaneet, antoi hänelle
etuoikeuden, ja kun hänen tarkoituksensa näytti hänestä luvalliselta,
ei hän epäillyt käyttää koko mahtiaan.
Hän teki kaikkensa enentääkseen hämminkiäni ja jännittääkseen
häpeän-tunnettani, mutta kun hänelle kävi selväksi, etteivät hermoni
voineet kestää enempää, otti hän toisen menettelytavan. Hän oli aivan
vaiti ja se kiihotti minua vielä enemmän.
Kulkien edes takaisin huoneessa aloin minä puolestani tehdä
kysymyksiä. Äsken oli ollut sietämätöntä kuulla tuota kertomusta,
nyt tahdoin kuulla sen uudelleen. Koetin saada kasvoilleni milloin
hymyilevän, milloin välinpitämättömän ilmeen, mutta turhaan.
Desgenais oli tullut mykäksi, juteltuaan äsken mitä avomielisimmin.
Minun kulkiessani suurin askelin huoneen laidasta laitaan seurasi hän
minua välinpitämättömästi kuin kettua, joka raivoaa häkissään.
En voi kertoa kuinka kärsin. Nainen, joka kauan aikaa oli ollut
sydämeni epäjumala, ja joka, kun olin hänet menettänyt, oli
tuottanut minulle mitä katkerimpia kärsimyksiä, ainoa, jota olin
rakastanut ja jota olin itkevä kuolemaani saakka, oli äkkiä muuttunut
häpeämättömäksi ilotytöksi, nuorten miesten juttujen aiheeksi ja
saanut aikaan julkista pahennusta! Oli kuin olisin olkapäälläni
tuntenut tulikuuman raudan polton.
Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä synkemmäksi kävi ympärilläni. Kun
joskus nostin päätäni, näin jäätävän hymyn ja uteliaan katseen, joka
teki minusta huomioita. Desgenais ei jättänyt minua, hän tiesi hyvin
mitä hän teki. Tunsimme toisemme perin pohjin. Hän tiesi että olin
mahdollinen mihin hulluuksiin hyvänsä, että saatoin kiihkossani mennä
kuinka kauas hyvänsä -- paitsi yhteen suuntaan. Sentähden koetti hän
häväistä kärsimystäni ja vedota päähäni sydämeni kustannuksella.
Kun viimein olin tullut siihen kohtaan, johon hän toivoi, työnsi
hän minuun viimeisen pistoksensa. Hän sanoi minulle: "Mitä pidät
kertomuksesta? Loppu on kuitenkin paras. Tuo mainittu kohtaus
tapahtui eräänä kauniina kuutamoisena yönä. Kun rakastajat naisen
luona riitelivät täysin voimin ja uhkailivat leikata kurkut poikki
toisiltaan, kerrotaan, että kadulla oli nähty varjo, joka kulki
rauhallisesti edes takaisin ja joka oli ollut niin sinun näköisesi,
että oli pidetty häntä sinuna."
"Kuka on sitä sanonut?" huudahdin. "Kuka on nähnyt minut kadulla?"
"Rakastajattaresi itse. Hän kertoo sen jokaiselle, joka tahtoo häntä
kuulla, yhtä iloisesti kuin me kerromme tämän tarinan. Hän väittää,
että sinä rakastat häntä vielä ja että kuljet kuin vahtisotilas
hänen porttinsa ulkopuolella ja niin edespäin. En sano enempää, ehkä
sinulle riittää, kun kuulet, että hän puhuu aivan yleisesti sinun
käyttäytymisestäsi."
En ole koskaan voinut valehdella, ja joka kerta kun olen koettanut
salata totuutta, ovat kasvoni minut pettäneet. Itserakkauteni ja
pelkoni paljastaa heikkouteni todistajain läsnäollessa pakoittivat
minut kuitenkin tekemään kokeen. "On kyllä totta, ajattelin, että
olin kadulla, mutta jos olisin tiennyt, että rakastajattareni oli
vielä huonompi kuin miksi häntä luulin, en olisi ollut." Olin myöskin
vakuutettu, ettei kukaan voinut varmuudella väittää, että tuo mies
kadulla olin minä. Tahdoin kieltää, mutta kasvoilleni noussut puna
teki yritykseni tyhjäksi. Desgenais hymyili nähdessään sen. "Varo
itseäsi", sanoin hänelle, "varo itseäsi, leikittelysi voi mennä liian
pitkälle!"
Astuin edelleen kuin mielipuoli edestakaisin, tietämättä mitä tehdä.
Nauru olisi auttanut, mutta nauraa en voinut. Erehdykseni kävi
minulle äkkiä selväksi koko suuruudessaan, tunsin olevani voitettu.
"Kuinka saatoin tietää, huusin, kuinka saatoin tietää, että tuo
kurja..."
Desgenais puristi yhteen huulensa ikäänkuin sanoakseen: "Sinä tiesit
kylliksi."
Menetin kokonaan ajatuskykyni ja sammaltelin merkityksetöntä
lausetta. Veri tykytti ohimoissani sellaisella voimalla, etten voinut
puhua.
"Minä kadulla, kyynelissä kylpien, epätoivoissani! Ja sillä aikaa tuo
kohtaus hänen luonaan! Samana yönä! Ja hän pilkkasi minua! Totisesti,
Desgenais, sinä näet unta! Onko se totta, onko se mahdollista? Kuinka
sinä sen tiedät?"
Näin puhuessani menivät ajatukseni aivan sekaisin. Minut valtasi
sanomaton kiihko. Istuuduin, kokonaan uuvuksissani, kädet vapisten.
"Ystäväni", sanoi Desgenais, "älä ota asiaa niin juhlalliselta
kannalta. Sinun yksinäinen elämäsi on vaikuttanut sinuun paljon
pahaa. Näen, että tarvitset huvituksia. Tule tänä iltana syömään
illallista kanssamme, huomenna syömme aamiaisemme maalla."
Ääni millä hän kaiken tämän sanoi loukkasi minua enemmän kuin kaikki
muu. Tunsin, että hän sääli minua ja kohteli minua kuin lasta.
Istuin huoneen nurkassa ja koetin turhaan päästä itseni herraksi.
"Tässä nyt olen", ajattelin. "Nainen on minut pettänyt, olen
sisäisesti myrkytetty, ilman turvaa ja ilman työtä!" Ainoa mikä
minulla, kaksikymmen-vuotiaalla, oli epätoivon ja häviön keskellä oli
kiduttava mutta pyhä kärsimykseni, ja sekin, oi Jumalani, viedään
käsistäni. Nuo miehet tuossa eivät enää pilkkaa rakkauttani vaan
kärsimystäni. Hänkin pilkkaa, minun itkiessäni. Se tuntui minusta
uskomattomalta. Kaikki menneisyyden muistot tulivat mieleeni sitä
ajatellessani. Näin niiden nousevan, toisen toisensa jälkeen, noiden
kadonneiden rakkausöiden kummittelijain. Minusta tuntui kuin ne
olisivat katsoneet kuiluun, ikuiseen ja pimeään kuin tyhjyys, ja
kuilun yllä olin kuulevinani hiljaisen pilkallisen naurun: "Siinä
sinun palkkasi!"
Jos minulle olisi vain kerrottu, että ihmiset pitävät hauskaa minun
kustannuksellani, olisin vastannut: "Sen pahempi niille", eikä asia
olisi minua syvemmin liikuttanut. Mutta nyt täytyi minun kuulla
samalla, että rakastajattareni oli julkea katutyttö. Toiselta
puolen olin siis yleisenä naurunaiheena eivätkä kaksi todistajaani
varmaankaan olisi kertomatta, että huhussa on perää; toiselta
puolen: mitä saatoin sanoa, millä puolustaa itseäni? Mitä saatoin
tehdä, kun elämäni ydin, itse sydämeni, oli särjetty, surmattu? Mitä
tehdä? Tuon naisen tähden olisin mielelläni antautunut pilkan ja
naurun alaiseksi, olisin mielelläni kantanut kokonaista kurjuuden
vuorta hartioillani; rakastin häntä, vaikka hän oli minut jättänyt
toisen tähden, enkä pyytänyt enempää kuin saada itkeä hänen ovensa
takana, saada pyhittää koko nuoruuteni hänen muistolleen, kirjoittaa
hänen nimensä, ainoastaan hänen nimensä toiveideni haudalle! -- Kun
ajattelin tätä kaikkea, kun ajattelin, että tuo nainen pilkkasi
minua, tunsin kuolevani. Hän ensimäisenä oli sormellaan osottanut
minut sille toimettomalle tyhjälle joukolle, joka kulkee naureskellen
kaikkien niiden ympärillä, jotka sitä halveksivat ja sen unohtavat.
Hänestä oli häväistys lähtöisin, hänen huuliltaan, jotka niin usein
olivat kohdanneet omani, hänen ruumistaan, hänen sielustaan, joka oli
muuttunut omaksi lihakseni ja verekseni. Hän oli alhaisin kaikista,
hän oli säälimättä nauranut pilkkanauruaan, joka sylki surua vasten
kasvoja.
Kuta enemmän syvennyin näihin ajatuksiin, sitä tulisemmaksi kasvoi
vihani. En tiedä, voiko edes kutsua vihaksi sitä tunnetta, joka
minussa kiehui. Varmaa on, että epämääräinen halu saada kostaa heräsi
minussa. Mutta kuinka kostaa naiselle? Olisin maksanut mitä hyvänsä
aseesta, joka olisi voinut sattua häneen, mutta mikä ase se voisi
olla? Minulla ei ollut edes sitä, jota hän oli käyttänyt, en voinut
vastata samalla tavalla.
Äkkiä sattuivat silmäni varjoon vaatesäiliön lasiovessa. Muistin
tytön, jonka olin sinne sulkenut.
Olin hänet unohtanut. "Hyvät herrat, kuulkaahan," huusin kiihtyneesti
ja nousin paikaltani. "Olen rakastanut, olen rakastanut kuin hullu.
Olen ansainnut, että minulle nauratte. Mutta voinpa totisesti
näyttää teille jotain, joka todistaa, etten enää ole niin hullu kuin
luulette."
Näin puhuessani potkaisin auki lasioven ja osotin heille tyttöä, joka
kyyrötti nurkassa.
"Astu sisään", sanoin Desgenais'lle, "sinä joka pidät hulluna minua,
joka voin rakastaa yhtä naista, sinä joka itse et rakasta muita
kuin katutyttöjä. Tuossa näet korkean viisautesi olennoituna. Kysy
naiselta, olenko viettänyt koko yötäni X:n ikkunain alla, hän varmaan
tietää jotain. Mutta voinpa sanoa sinulle muutakin. Pyysit minua
tänään yhteisille illallisille ja huomiseksi maalle. Hyvä, minä
tulen, en tahdo tästä lähtien luopua sinusta. Kuluttakaamme päivät
yhdessä. Miekkailkaamme, lyökäämme korttia, juokaamme, tehkäämme
kaikkea mitä sinun on tapana tehdä, mutta älä jätä minua. Olemmehan
yhtä mieltä. Tässä on käteni! Olen tahtonut tehdä sydämeni rakkauden
hautakammioksi, mutta, Jumalani, nyt olen hankkiva sille toisen
haudan!"
Istuuduin lausuttuani nämä sanat, vieraani astuivat komeroon,
missä tyttö oli. Tunsin että olin saanut keventää sydäntäni. Jos
joku ihmettelee, kuinka tämän päivän jälkeen kokonaan muutin
elämäntapaani, ei hän tunne ihmissydäntä eikä tiedä, että vaikka
voikin epäröidä kaksikymmentä vuotta ennenkuin ottaa yhden askelen,
ei silti enää palaa, kun se on tehty.