IX

Synkimmässä surussani saivat epätoivo, nuoruus ja sattuma minut

tekemään teon, joka ratkaisi kohtaloni.

Olin kirjoittanut rakastajattarelleni, etten tahtonut häntä enää

tavata. Minä pidin sanani, mutta yöt kulutin kadun penkillä hänen

akkunansa alla. Näin hänen valaistut ruutunsa, kuulin hänen pianonsa

äänen ja toisinaan olin huomaavinani jonkun olennon varjon puoleksi

laskettujen uutimien takaa.

Eräänä yönä, kun kaikkein synkimmän epätoivon vallassa istuin

katupenkillä, näin työmiehen hoipertelevan ohitseni. Hän puhui

epäselviä sanoja, päästi joskus iloisen huudahduksen ja alkoi

vihdoin laulaa. Hän oli juovuksissa ja hänen heikontuneet jalkansa

kuljettivat häntä kadun laidasta laitaan. Hän pudottautui toiselle

penkille minua vastapäätä, istui ensin jonkun aikaa kyynäspäät

polvilla itseään tuuditellen ja vaipui vihdoin syvään uneen.

Katu oli autio. Kuiva tuuli liikutteli pölyä ja kuu valaisi

kirkkaalta taivaalta nukkuvaa miestä. Niin olin kahdenkesken tuon

moukan kanssa, joka ei välittänyt sen enempää läsnäolostani ja joka

nukkui kivipenkillä varmaan yhtä makeasti kuin omassa vuoteessaan.

Tahtomattani häiritsi tuo mies minua surussani. Nousin lähteäkseni

tieheni, mutta palasin taas ja istuin vanhalle paikalleni. En voinut

jättää näkyvistä tuon talon porttia, jota en kuitenkaan olisi

mistään hinnasta kolkuttanut. Nousin taas ja käveltyäni jonkun aikaa

edestakaisin, pysähdyin nukkuvan miehen eteen.

"Kuinka syvään hän nukkuu", puhelin itsekseni. "Hän ei varmaankaan

näe mitään unia. Hänen vaimonsa avaa ehkä juuri tällä hetkellä hänen

naapurilleen oven ullakkohuoneeseen, missä hän itse tavallisissa

oloissa nukkuu. Hänen vaatteensa ovat riekaleina, hänen poskensa

kuopalla ja hänen kätensä ryppyiset. Hänellä ei ehkä ole leipää

joka päiväksi. Tuhat kalvavaa huolta, tuhat vaivaa ja piinaa

odottaa häntä, kun hän herää. Mutta tänä iltana on hänellä ollut

kolikko taskussa, hän on mennyt kapakkaan ja ostanut unohdusta

kaikille vaivoilleen. Hän on viikon työstä hyvin ansainnut yhden

yön unen. Ehkä on hän sillä vienyt lapsiltaan illallisen. Nyt voi

hänen rakastettunsa pettää häntä, hänen ystävänsä hiipiä kuin varas

hänen suojaansa, ja jos minä löisin häntä olalle ja huutaisin hänen

korvaansa, että hänen talonsa palaa, niin kääntyisi hän vain toiselle

kyljelle ja jatkaisi untaan.

"Mutta minä, minä", jatkoin yksinpuheluani, astuen pitkin askelin

kadun toiselle puolen, "minä en nuku, vaikka minulla on taskussa

rahaa, voidakseni hankkia itselleni unta vaikka kokonaiseksi

vuodeksi. Olen liian hullu ja ylpeä mennäkseni kapakkaan, vaikka

näen, että kaikki, jotka menevät sinne onnettomina, palaavat

onnellisina takaisin. Jumalani! Viinirypäleterttu, joka murskataan

jalkapohjan alla, riittää hajottamaan synkimmätkin huolet ja

katkaisemaan kaikki ne näkymättömät ansat, joita onnettomuus asettaa

tiellemme. Itkemme kuin naiset ja kärsimme kuin marttyyrit. Meistä

tuntuu epätoivossamme kuin koko maailma luhistuisi päällemme ja

valittaen asetumme kuin Adam kadotetun paratiisin porttien taa. Ja

parantaaksemme syvimmänkin haavamme tarvitsee meidän vain tehdä pieni

liike kädellämme ja kostuttaa kurkkuamme. Mitä ovatkaan surumme, kun

voimme niitä sillä tavoin parantaa? Ihmettelemme, ettei kaitselmus

lähetä rukoustemme johdosta enkeliänsä parantamaan tuskaamme.

Kaitselmuksen ei ole tarvis vaivautua niin paljon. Se on nähnyt

kärsimyksemme, toivomme, kukistetun ylpeytemme ja kaiken pahan, mikä

meitä ympäröi, ja on ripustanut mustan hedelmän tiemme varsille. Kun

tuo mies tuossa nukkuu niin hyvin penkillään, miksi en tee minäkin

samoin omallani? Kilpailijani viettää ehkä yön rakastajattareni

luona. Hän lähtee aamun koittaessa ja rakastajattareni saattaa hänen

puoleksi alastomana ovelle. Silloin saavat he nähdä minun täällä

nukkuvan. Heidän suudelmansa eivät häiritsisi minua, ja jos he

löisivät minua olalle, kääntyisin vain toiselle kyljelle ja jatkaisin

untani."

Täynnä hullua iloa aloin etsiä kapakkaa. Koska oli jo sivu puoliyön,

olivat melkein kaikki suljetut. Se saattoi minut raivoihini.

"Kielletäänkö minulta tämäkin lohdutus", puhuin itsekseni. Juoksin

kadulta kadulle, löin nyrkilläni ravintolain oviin ja huusin:

"Viiniä, viiniä!"

Löysin viimein avoimen kapakan. Tilasin pullollisen ja katsomatta sen

enempää, oliko se hyvää vai huonoa, join sen pohjaan. Samaa tietä

meni toinen ja kolmas. Käyttäydyin kuin sairas, join tarmoni takaa,

ikäänkuin lääkäri olisi määrännyt minulle tämän lääkkeen henkeni

pelastukseksi.

Ennen pitkää raskaan ja varmaan väärennetyn juomani vaikutuksesta

ympäröivät minut kuin höyrypilvet. Kun olin juonut äkkiä, valtasi

humala minut kokonaan. Tunsin ajatusteni hämmentyvän, kaikki

kävi rauhalliseksi ja taas sekavaksi. Lopuksi katosi kokonaan

ajatuskykyni, käänsin silmäni taivasta kohti, ikäänkuin sanoakseni

jäähyväiset omalle itselleni, ja nojauduin kyynäspäilläni pöytään.

Vasta silloin huomasin, etten ollut yksin. Toisessa päässä huonetta

istui ryhmä epäilyttävän näköisiä miehiä, joilla oli laihat piirteet

ja karkeat äänet. Heidän vaatteistansa näki, etteivät he olleet

työmiehiä eivätkä porvarisväkeä; sanalla sanoen, he näyttivät

kuuluvan siihen vaaralliseen ihmisluokkaan, jolla ei ole omaisuutta

eikä työtä -- jollei jotain epärehellistä --, joka ei ole köyhä eikä

varakas, mutta joka yhdistää köyhäin kurjuuteen rikkaiden paheet.

He riitelivät hiljalleen pelatessaan likaisilla korteillaan. Heidän

keskellään istui aivan nuori, kaunis tyttö, joka ei näyttänyt

muistuttavan heitä missään suhteessa paitsi ehkä äänensä puolesta,

joka oli niin käheä ja särkynyt, että olisi voinut luulla hänen kuusi

vuosikymmentä huutaneen kadulla tavaroita kaupan. Hän katsoi minua

tarkkaavasti, nähtävästi hämmästyneenä siitä, että näki tällaisessa

kapakassa niin hienosti puetun vieraan. Vähitellen alkoi hän lähestyä

minua, ja kulkien pöytäni ohi nosteli hän siinä seisovia pulloja

ja huomattuaan ne kaikki tyhjiksi, alkoi hän hymyillä. Näin, että

hänellä oli kauniit, erinomaisen valkeat hampaat. Tartuin hänen

käteensä ja pyysin häntä istumaan viereeni. Sen teki hän kohta ja

pyysi puolestaan saada jotain syödä.

Katselin häntä sanaakaan sanomatta ja silmäni täyttyivät kyynelillä.

Hän näki sen ja kysyi, miksi itkin. En voinut hänelle vastata,

puistin vain päätäni antaakseni kyyneleiden virrata vapaammin, sillä

tunsin niiden kostuttavan poskiani. Hän ymmärsi, että minulla oli

jokin salainen suru eikä koettanut udella sen syytä. Hän otti esiin

nenäliinansa ja jatkaen syöntiään pyyhki hän silloin tällöin sillä

kasvojani. Tuossa tytössä oli jotain samalla kertaa niin pelottavaa

ja suloista, epäkainoa ja säälivää, etten tiennyt mitä ajatella. Jos

hän olisi kadulla tarttunut käteeni, olisi hän herättänyt minussa

inhoa, mutta nyt tuntui minusta omituiselta, että olento, jota en

koskaan ollut nähnyt, näin tuli luokseni, istuutui sanaa sanomatta

viereeni syömään illallistaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvoiltani

kyyneleet. Jouduin aivan neuvottomaksi. Kuulin isännöitsijän kysyvän

häneltä, tunsiko hän minua; hän vastasi myöntävästi ja kehoitti

jättämään minut rauhaan. Pelaajat menivät pian tiehensä, ja kun

isäntä oli, suljettuaan ikkunaluukut ja oven, vetäytynyt toiseen

kapakan takaiseen huoneeseen, jäin kahden tytön kanssa.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, olin seurannut niin sokeasti

epätoivon ääntä, että minusta tuntui kuin kaikki olisi ollut unta,

ja ajatukseni etsivät turhaan ulospääsyä sokkeloisesta pimeästä. Oli

kuin olisin tullut hulluksi tai kuin joku yliluonnollinen voima olisi

ottanut minut valtoihinsa.

"Kuka olet?" huudahdin äkkiä. "Mitä tahdot minusta? Mistä tunnet

minut? Kuka on pyytänyt sinua pyyhkimään kyyneleeni? Toimitatko

ammattiasi vai luuletko että tahdon antautua tekemisiin kanssasi?

En haluaisi kajota sinuun sormeni päillä. Mitä teet täällä? Vastaa!

Tahdotko rahaa? Kuinka paljon maksaa säälisi?"

Nousin lähteäkseni, mutta tunsin, että horjuin. Silmissäni pimeni ja

kuolettavan väsymyksen vallassa vaivuin lavitsalle.

"Te olette sairas", sanoi tyttö tarttuen käsivarteeni. "Te olette

juonut kuin lapsi, tietämättä, mitä teette. Pysykää nyt hiljaa,

kunnes näemme jonkun ajurin kadulla. Sanokaa minulle, missä äitinne

asuu ja ajuri saattaa teidät hänen luokseen, koska te", hän lisäsi

hymyillen, "varmaan pidätte minua rumana".

Hänen puhuessaan nostin silmäni. Ehkä humala petti minut, en

tiennyt, näinkö nyt vai olinko äsken nähnyt väärin, mutta yht'äkkiä

tuntui minusta, että tyttö poloinen oli hirvittävässä määrässä

rakastajattareni näköinen. Tunsin jähmettyväni huomatessani tuon

yhdennäköisyyden. On olemassa eräänlaisia kauhun väristyksiä, jotka

tuntuvat kiireestä kantapäähän. Kansa sanoo, että kuolema hipaisee

silloin ohitsemme, mutta ei ollut se tunne kuoleman, joka sillä

hetkellä kulki olentoni läpi.

Se oli vuosisadan tauti, tai paremmin: tuo tyttö oli vuosisadan

sairaus. Hänen kalpeassa, leikittelevässä hahmossaan, ja hänen

karkeassa äänessään oli vuosisadan sairaus tullut luokseni ja istui

nyt vieressäni kapakan pimeässä.

X

Samassa hetkessä kuin olin huomannut, että tuo nainen muistutti

rakastajatartani, syttyi sairaissa aivoissani kauhea, vastustamaton

halu, jonka kohta panin täytäntöön.

Suhteemme ensi aikoina oli rakastajattareni joskus tullut salaa

minun luokseni. Silloin oli juhlapäivä pienessä huoneessani. Olin

hankkinut kukkia, sytytin kamiiniin iloisen valkean ja tilasin

hyvän illallisen. Vuode oli niinikään juhla-asussa ottaakseen

vastaan rakastettuni. Usein istuin pitkät ajat sohvassa peilin

alla ja katselin häntä. Vain sydämemme puhuivat silloin. Ihailin

häntä kuin haltiatarta, joka osasi muuttaa paratiisiksi pienen

yksinäisen huoneeni, missä olin niin monta kyyneltä vuodattanut. Hän

seisoi kirjojeni, hujan hajan heitettyjen vaatteideni ja kuluneiden

huonekalujen keskellä. Kuinka hän säteilikään kaiken köyhyyteni

uhalla!

Kun olin hänet menettänyt, seurasivat nämä muistot minua lakkaamatta

ja veivät öitteni unen. Kirjat ja seinät puhuivat hänestä. En voinut

sitä kestää. Toisinaan ajoi vuoteeni minut ulos kadulle, toisinaan

makasin siinä ja kostutin sitä kyyneleilläni.

Otin tytön luokseni. Panin hänet istumaan selin minuun ja pyysin

häntä riisuutumaan puoleksi. Sitten laitoin huoneeni siihen

kuntoon, missä se oli ollut rakastajattareni vierailujen aikana.

Asetin tuolitkin erääseen määrättyyn asentoon, -- missä ne olivat

olleet määrättynä iltana, jonka vielä hyvin muistin. Kaikissa

onnen-kuvitelmissamme on aina joku muisto hallitseva, joku päivä,

joku hetki, joka on enemmän kuin kaikki toiset, tai ainakin on

painunut muistiimme onnen perikuvana. Sellaisena hetkenä tekee meidän

mieli huudahtaa kuin Theodor Lope de Vegan näytelmässä: "Onni, pane

kultanaula pyörääsi!"

Kun olin kaikki saanut kuntoon ja sytyttänyt kamiiniin suuren tulen,

kyykistyin lattialle ja päästin rajattoman epätoivoni valloilleen.

Painauduin sydämeni äärimmäiseen sopukkaan, oikein tunteakseni, miten

se kiemurteli ja kärsi. Ja päässäni soivat säkeet tyrolilaisesta

romanssista, jota rakastajattarellani oli tapana lakkaamatta laulaa:

Altra volta gieri biele,

Blanch'e rossa com'un' fiore;

Ma ora nò. Non son più biele,

Consumatis dal' amore.

[Ennen olin kaunis, valkea ja kukoistava kuin kukka, mutta en enää.

En ole enää kaunis; rakkaus on minut riuduttanut.]

Kuulin tämän yksinkertaisen laulun kaikuvan autiossa sydämessäni.

Sanoin itselleni: "Kas tuossa on miehen onni, tuossa pikku

paratiisini. Haltiattareni on katutyttö. Rakastajattareni ei ole

enemmän arvoinen. Tämän kaiken löytää maljan pohjasta, mistä on

juonut jumalten nektaria. Kas tuossa edessäsi rakkautesi ruumis!"

Tyttö poloinen, kuullessaan minun laulavan, alkoi myöskin laulaa.

Kävin kalpeaksi kuin kuolema, kuullessani tuon raa'an, karkean äänen,

mikä lähti olennosta, joka niin muistutti rakastajatartani. Se oli

kuin vertauskuva kaikelle, mitä mielessäni tunsin. Tyttö oli tuossa

laulaessaan kuin hekkuma omassa persoonassaan, vaikka vielä nuoruuden

kukkien ympäröimänä. Minusta tuntui kuin olisi rakastajattareni,

petoksensa jälkeen, varmaan saanut tuon äänen. Muistin kuinka Faust,

tanssiessaan Brockenilla nuoren alastoman noidan kanssa, näki

punaisen rotan syöksyvän ulos tämän suusta.

"Ole vaiti", huusin tytölle. Nousin ja lähestyin häntä. Hän istuutui

hymyillen vuoteelleni ja minä heittäysin hänen viereensä kuin

kivipatsas omalla haudallani.

Minä käännyn teidän puoleenne, te vuosisadan miehet, jotka tällä

hetkellä menette huvitilaisuuksiin, tansseihin, oopperaan, ja

jotka tänä iltana maata pannessanne luette päästäksenne uneen,

jonkun vanhan Voltairen jumalaa-pilkkaavan juttusen tai jonkun

Paul-Louis-Courier'n järkeilevän leikinlaskun, jonkun Kamarin

talous-valiokunnan mietinnön, te, jotka sanalla sanoen imette

huokosiinne sen kammottavan ulpukan nesteitä, jonka järki on

istuttanut kaupunkiemme sydämeen. Minä käännyn teidän puoleenne

pyytäen, että te, jos sattuma viskaisi tämän vaatimattoman kirjan

teidän käsiinne, ette hymyilisi sille ylenkatseellisesti, ettekä

nostaisi sille liiaksi olkapäitänne tai väittäisi liian varmasti,

että se paha, jota minä valitan, on kuviteltua. Älkää väittäkö, että

lopultakin järki on ihmisen kaunein lahja, että mikään muu ei maan

pinnalla ole niin todellista kuin pörssikeinottelu, peli, Bordeaux'n

viini pöydällä, luja terveys ruumiissa, välinpitämättömyys toisia

kohtaan, ja, kun ilta tulee, vuoteessa aistilliset, hajuvesiltä

tuoksuvat jäsenet.

Jonakin päivänä, keskellä toimetonta, seisahtunutta elämäänne,

voi tulla tuulenpuuska. Kaikki ne kauniit puut, joita olette

kastelleet unhoituksen vedellä, voivat alkaa vapista. Miten käykään

silloin teidän, te herrat tunteettomat: te lankeatte tasapainosta

ja kyyneleet tulevat silmiinne. En sano, että rakastajattarenne

pettävät, sillä se ei tuottaisi teille suurempaa surua kuin hevosen

kuolema. Mutta sanon, että voitte menettää pörssissä, voitte joutua

pelissä nylkyrin kynsiin, ja jos ette pelaa, niin ajatelkaa, että

kolikkonne, teidän rahan antama rauhallisuutenne, teidän kultaonnenne

on pankkiirin käsissä, joka voi tehdä vararikon, tai papereissa,

jotka voivat menettää arvonsa. Niin jäisiä kuin olettekin, on teidän

sydämenne johonkin kiintynyt. Teidänkin sydänjuuriinne voi satuttaa

ja saada teidät päästämään äänen, joka muistuttaa tuskanhuutoa.

Jonakin päivänä vaeltaessanne likaisia katuja, kun aistilliset

nautinnot eivät enää voi kiihoittaa väsähtäneitä voimianne, kun

teiltä puuttuu yksin jokapäiväinen leipäkin -- silloin voi teillekin

sattua, että tapaatte itsenne tuijottamasta ympärillenne posket

sisäänpainuneina ja istuutumasta tyhjälle katupenkille keskiyön

aikaan.

Te marmori-ihmiset, ylpeät ja itsekkäät, te verrattomat järkiviisaat,

jotka milloinkaan ette ole tehneet epätoivoista tekoa ettekä

laskuvirhettä -- jos kaikki tämä sattuisi teille, niin muistakaa

häviönne hetkenä Abeilard'ia, joka menetti Héloïsen. Sillä

hän rakasti Héloïsea enemmän kuin te rakastatte hevosianne,

kultakolikoitanne ja rakastajattarianne; sillä menettäessään hänet,

kadotti hän enemmän kuin te voitte kadottaa, enemmän kuin teidän

ruhtinaanne Saatana menettäisi, jos hän toisen kerran syöstäisiin

alas taivaasta. Sillä hän rakasti sellaisella rakkaudella, josta

sanomalehdet eivät puhu, ja josta vaimonne ja tyttärenne eivät näe

varjoakaan teattereissa ja kirjoissa. Sillä hän oli kuluttanut puolet

elämäänsä suutelemalla Héloïsen valkeaa otsaa ja opettamalla häntä

laulamaan Davidin psalmeja ja Saulin lauluja; hänellä ei ollut mitään

muuta maan päällä. Kuitenkin on Jumala antanut hänelle lohdun.

Uskokaa minua, jos te ahdingossanne ajattelisitte Abeilard'ia, te

ette enää katsoisi samalla silmällä vanhan Voltairen jumalanpilkkaa

ja Courier'n ilveilyjä. Te huomaisitte, että ihmisjärki voi parantua

harhakuvista, mutta ei kärsimyksistä, että Jumala on tehnyt järjen

hyväksi taloudenhoitajattareksi, mutta ei rakkaudensisareksi. Te

huomaisitte, että ihmissydän ei ole sanonut viimeistä sanaansa,

lausuessaan: "En usko mitään, sillä en näe mitään." Te tulette

etsimään ympäriltänne toivoa. Te menette ravistamaan kirkonovia,

nähdäksenne, liikkuvatko ne vielä, mutta te tapaatte ne kiinni

muurattuina. Te ajattelette mennä luostariin, mutta kohtalo, joka

leikkii kanssanne, vastaa tarjoamalla teille pullon halpaa viiniä ja

katutytön.

Ja jos juotte viinin ja otatte tytön vuoteeseenne, niin kuulkaa,

miten voi tapahtua.