En voinut kuitenkaan mukautua. Ennen kuin todella ottaisin elämän
sen hauskalta puolen, joka minusta tuntui synkältä puolelta, olin
päättänyt tehdä kaikkeni. Pysyin siten edelleen lukemattomien surujen
ja mitä kauheimpien unien leikkikaluna.
Suurena syynä siihen, etten voinut parantua, oli nuoruuteni. Missä
ikinä olinkin, mitä ikinä teinkin, en voinut ajatella muuta kuin
naisia. Naisen näkeminenkin sai minut vapisemaan. Kuinka usein
kohousinkaan vuoteesta yön aikaan, kylpien hiessä, ja painoin suuni
seinää vasten, menehtymäisilläni tuskaani!
Minun osakseni oli tullut suuri onni, yksi kaikkein harvinaisimpia,
menettää rakkaudessa viattomuuteni. Mutta siitä oli seurauksena,
että jokainen ajatus aistien nautinnosta yhtyi minussa ajatukseen
rakkaudesta. Tämä seikka saattoi minut perikatoon. Sillä kun en
voinut olla lakkaamatta ajattelematta naisia, en myöskään voinut olla
yötä ja päivää pohtimatta kaikkia niitä kertomuksia hurjistetuista,
valheellisista suhteista ja naisellisista petoksista, joita pääni
oli täynnänsä. Omistaa nainen oli minulle samaa kuin rakastaa häntä.
Ajattelin yhä edelleen vain naisia, mutta en enää uskonut todelliseen
rakkauteen.
Kaikki nämä sisäiset taisteluni saattoivat minut eräänlaiseen
raivotilaan. Toisinaan tunsin halua munkkien tavoin ruoskimalla
kuolettaa lihaani. Toisinaan tunsin halua lähteä kadulle tai
maantielle, langeta ensimäisen naisen jalkoihin, joka minut siellä
kohtaisi, ja vannoa hänelle ikuista rakkautta.
Jumala on todistajani, että tein kaikkeni parantaakseni ja saadakseni
ajatukseni toisille teille. Kun en ihmisten seurassa voinut vapautua
siitä ajatuksesta, että he kaikki olivat paheellisia ja petollisia
niinkuin rakastajattareni oli ollut, päätin kokonaan välttää heitä.
Aloin harrastaa keskenjääneitä opintojani. Luin historiaa, vanhoja
runoilijoitani ja anatomiaa. Samassa talossa kuin minä, neljännessä
kerroksessa, asui oppinut vanha saksalainen, joka eli yksikseen
ja syrjään vetäytyneenä. Suurella vaivalla sain hänet suostumaan
saksankielen opettajakseni. Kun oli päästy alkuun, innostui mies koko
sydämellään opetustoimeensa. Alituinen hajamielisyyteni teki hänet
kuitenkin epätoivoiseksi. Kuinka monta kertaa istuikaan hän minua
vastassa savuavan lamppuni takana, käsivarret ristissä rinnalla, ja
tarkasteli minua kärsivällisellä ihmettelyllä. Minä olin vaipunut
unelmiini enkä välittänyt enempää hänen läsnäolostaan kuin hänen
säälistään. "Herrani, te olette miesten parhaita, mutta näettehän,
ettei tämä johda mihinkään tulokseen. Te olette ottanut mahdottoman
työn. Jättäkää minut kohtaloni huomaan. Te ette voi tässä asiassa
enempää kuin minäkään!" En tiedä, ymmärsikö hän puhettani, mutta hän
puristi sanaakaan sanomatta kättäni eikä meillä sen koommin ollut
puhetta saksan opiskelusta.
Pian huomasin, että yksinäisyys vei minut suoraan perikatoon, ja
silloin muutin täydellisesti menettelyä. Matkustelin maaseudulla,
ratsastelin, metsästin ja miekkailin, niin että olin väsymyksestä
menehtyä. Kun sitten uupuneena ja hikisenä tulin iltasella
vuoteeseeni, sieraimissani tallin ja ruudin haju, kaivoin pääni
tyynyyni, kierin peitteiden sisässä ja huusin: "Sinä kauhun kuva,
oletko taas täällä? Etkö aio jättää minua yhdeksikään yöksi rauhaan?"
Mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Yksinäisyys saattoi minut
luonnon helmaan, luonto rakkauden. Seisoessani anatomiasalissa
ruumiiden ympäröimänä ja pyyhkiessäni käsiäni veriseen esiliinaani,
kalpeana kuolleiden keskellä, mädän haju sieraimissani, käännyin
vaistomaisesti poispäin ja näin silmieni edessä kukoistavia peltoja,
tuoksuavia ketoja ja kesäillan hiljaisen sopusoinnun. "Tiede",
puhelin itsekseni, "ei voi minua lohduttaa. Turhaan koetan syventyä
tähän kuolleeseen luontoon, pian olen, jos tätä jatkuu, itse näiden
ruumiiden joukossa. En voi parantua nuoruudestani. Siispä tahdon
elää siellä missä on elämää tai ainakin kuolla auringossa." Lähdin
anatomiasalista vapaaseen luontoon, otin hevosen ja ratsastin
Sévres'in ja Chaville'n puistoteille. Heittäysin pitkälleni
kukkivalle kedolle syrjäisessä laaksossa. Mutta, ah, kohta huusivat
minulle kaikki metsät ja kedot:
"Mitä etsit täältä? Lapsi parka! Me kannamme vihreää pukua, toivon
värejä."
Lähdin takaisin kaupunkiin ja hukuttausin pimeihin sokkeloisiin
katuihin. Näin kaikki kotien valaistut, salaperäiset ikkunat, näin
ajopelien tulevan ja menevän, näin miesten tungoksessa tyrkkivän
toisiaan. Savu tuprusi synkästi katoilla. Oi yksinäisyyttä näillä
koukertelevilla kaduilla, missä kaikki polkevat toisiaan, missä
käy taistelu leivästä otsan hiessä, missä miljoonat tuntemattomat
sivuuttavat toisensa! Oi tätä likaista sopukkaa, missä ainoastaan
ruumiit yhtyvät, jättäen sielut yksinäisiksi ja missä ainoastaan
ilotyttö ojentaa kulkijalle kätensä! "Alenna itsesi, niin et kärsi
enää!" -- niin huutavat suurten kaupunkien kadut. Se on kirjoitettu
noella talojen seiniin, lialla katukiviin ja verellä ihmisten
kasvoihin.
Joskus kun istuin syrjässä tanssisalissa ja seurasin loistavia
juhlia ja kun silmieni editse kiitivät kuin kauneuden ja valon
hengettäret kaikki nuo punaiset, siniset ja valkeat naiset paljaine
käsivarsineen, hiukset riippuen kuin uhkeat rypäleet, sanoin
itselleni: "Mikä puutarha! Mitä kukkia, mitä tuoksuja! Poimi,
hengitä! Sinä päivänkukka, mitä sanookaan viimeinen terälehtesi
sille, joka sinun kukoistuksesi hajoittaa tuuleen! 'Hiukan, hiukan,
ei ollenkaan!' Kas siinä maailman siveysoppi, siinä leikin loppu.
Sellaisen syvän kuilun partaalla vaellatte te kaikki kukkaistuoksun
ympäröiminä. Te tanssitte tämän lohduttoman totuuden yli kuin kauriit
pienten jalkojenne varpailla."
"Hyvä Jumala", sanoi Desgenais, "miksi ottaa kaikki niin vakavasti?
Eihän asiassa ole mitään uutta! Suretko tyhjiä pulloja? Kellareissa
on tynnyreitä, ja kellareita on yllin kyllin viinamäissä. Tee minulle
koukku, joka on kullattu kauniilla sanoilla, ja pane siihen meteen
kastettu kärpänen syötiksi, ja yht'äkkiä nostan unohduksen virrasta
sinulle suloisen lohduttajattaren, tuoreen ja liukkaan kuin ankerias!
Jos hän pääsisi livahtamaan sormiesi lävitse, niin voit kohta
saada toisen. Rakasta, rakasta, sinä kuolet ikävästä rakkauteen.
Nuoruuden täytyy saada osansa. Jos olisin sinun sijassasi, ryöstäisin
mieluummin Portugalin kuningattaren kuin leikkelisin anatomiasalissa
ihmisruumiita."
Tällaisia neuvoja antoi hän minulle joka kerta kun olin hänen luonaan
-- ja kun tuli ilta lähdin kotimatkalle sydän pakahtumaisillaan
ja viitta vedettynä yli kasvojen. Polvistuin vuoteeni viereen ja
sydänparkani sai lohdutusta kyynelissä. Epätoivoissani vuoroin itkin,
vuoroin rukoilin. Galilei löi muinoin maata ja huusi: "Se liikkuu
kuitenkin!" -- samalla tavalla löin minä rintaani.