Kun tulin kotia, oli keskellä huonettani suuri puulaatikko.
Yksi tädeistäni oli kuollut ja minä olin perinyt osan hänen
omaisuudestaan, joka itsessään oli sangen arvoton. Paitsi muutamia
vähäpätöisiä pikkuesineitä sisälsi arkku joukon vanhoja pölyttyneitä
kirjoja. Toimettomuudessani ja ikävissäni aloin selailla muutamia
niistä. Ne olivat suurimmaksi osaksi Ludvig XV:nnen aikaisia
romaaneja. Hurskas tätini oli varmaankin ne itse perinyt niihin sen
koommin kajoamatta, sillä ne olivat niin sanoakseni hurjistelun
katkismuksia.
Minulla on omituinen tarve mietiskellä kaikkea mikä minulle tapahtuu
ja pikkuseikoillekin annan mielelläni jonkun syvemmän merkityksen.
Käsittelen niitä kuin helmiä, joita vaistomaisesti pujottelen yhteen
nauhaan.
Niin lapsellista kuin se lieneekin, tuntui minusta kummalta, että
juuri nyt sain nuo kirjat käsiini. Ahmin ne eräänlaisella katkeralla
surumielellä, sydän vuotavana ja hymy huulilla. "Te olette totisesti
oikeassa", päättelin, "te yksin tunnette elämän salaisuudet, te yksin
uskallatte sanoa, ettei ole totta mikään muu kuin pahe, teeskentely
ja turmelus. Olkaa te minun ystäväni, vuodattakaa sydämeni haavoihin
myrkkyänne; opettakaa minua uskomaan teihin."
Silläaikaa kuin näin syvennyin paheeseen, makasivat tutkintokirjani
ja lempirunoilijani tomussa. Potkaisin niitä jalallani ja huudahdin:
"Te kurjat uneksijat, jotka ette ole opettaneet muuta kuin
kärsimystä, te säälittävät saivartelijat, pettureita olette te, jos
olette tunteneet totuuden, tyhmyreitä, jos olette puhuneet vastoin
parempaa tietoanne, valehtelijoita kummassakin tapauksessa. Te
olette tehneet lastensatuja ihmissydämestä. Tahdonpa polttaa teidät
viimeistä myöten!"
Mutta kesken raivoani tulivat kyyneleet avukseni ja minä ymmärsin,
ettei ole olemassa muuta todellista kuin minun suruni. Tuskassani
huusin: "Niinpä, te hyvät ja huonot henget, te neuvonantajat hyvässä
ja pahassa, sanokaa mitä on tehtävä. Valitkaa sovintotuomari
ratkaisemaan välinne!"
Minulla oli kirjojeni joukossa vanha raamattu, jonka avasin: "Vastaa
siis sinä minulle, sinä pyhä kirja; katsokaamme mitä sinulla on
sanottavaa." Silmäni sattuivat Saarnaajan IX:een lukuun:
"Sillä minä olen kaikkia näitä sydämmeeni pannut, tutkiakseni kaikkia
näitä, että vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan
kädessä. Ei ihminen tiedä rakkautta eikä vihaa; kaikki on ennen häntä.
"Kaikki tapahtuu samoin kaikille: yhtäläinen onni kohtaa vanhurskasta
kuin jumalatontakin, hyvää ja puhdasta kuin saastaistakin,
uhraavaa kuin sitäkin, joka ei uhraa; hyvälle käy kuin syntiselle,
valantekijälle niin kuin valaa pelkäävälle.
"Tämä paha on kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, että kaikilla on
yhtäläinen kohtalo; siitäpä ihmislasten sydän täytetään pahuudella,
ja hulluus on heidän sydämmessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja
sitten -- kuolleiden luo!"
Nämä sanat panivat minut aivan hämilleni. En ollut koskaan tiennyt,
että raamatussa puhuttaisiin sellaisesta tunteesta. "Siispä sinä",
sanoin, "sinäkin, toivon kirja, epäilet."
Mitä ajattelevat astronoomit, kun he määrittelevät tarkalleen
pyrstötähtien, taivaan säännöttömimpien kulkijain, radan? Mitä
ajattelevat luonnontutkijat, kun he suurennuslasien läpi näkevät
vesipisarassa eläviä olentoja? Luulevatko he, että he itse keksivät
sen mitä näkevät ja että heidän suurennuslasinsa ja kiikarinsa
säätävät luonnolle lain? Mitä ajatteli ensimäinen inhimillinen
lainsäätäjä, miettiessään, minkä asettaisi yhteiskunnan peruskiveksi,
kun hän löi kädellään vaskitauluun ja tunsi koston lain huutavan
sisässään? Oliko hän keksinyt oikeuden? Ja se mies, joka ensi kerran
otti hedelmän naapurinsa puutarhasta, kätki sen viittansa alle ja
pakeni sinne tänne vilkuillen, oliko hän keksinyt häpeän? Entä se
mies, joka tapasi varkaan, joka oli vienyt hänen työnsä hedelmän,
eikä kohottanut kättään häntä vastaan, vaan sanoi: "Istu rauhassa
ja ota tuokin tuossa" -- oliko tämä mies palkittuaan pahan hyvällä
ja tuntiessaan sydämensä vapisevan ja silmänsä kyyneltyvän, oliko
tämä mies keksinyt hyveen? Hyvä Jumala! Mitä sanot naisesta, joka
puhuu minulle rakkauden sanoja ja pettää minua, mitä sanot miehestä,
joka puhuu minulle ystävyydestä ja neuvoo minua unohtamaan suruni
hurjisteluissa? Mitä sanot toisesta naisesta, joka itkee kanssani,
ja joka tahtoo lohduttaa minua polviensa muodoilla? Mitä sanot
raamatusta, joka puhuu Jumalasta ja vastaa kysymykseeni: "Ehkä;
kaikki on yhdentekevää."
Syöksyin avoimeen ikkunaani, ja luoden katseeni kalpealle taivaalle,
joka kaartui pääni yllä, huusin: "Onko totta, että sinä olet autio?
Vastaa, vastaa! Enkö saa ennen kuolemaani sulkea näihin käsivarsiini
kuin petollista unta?"
Syvä hiljaisuus vallitsi kadulla ikkunani takana. Seisoessani
siinä käsivarret ojennettuina ja katse suunnattuna äärettömyyttä
kohti, kuulin pääskysen valittavan kiljahduksen; seurasin sitä
vaistomaisesti silmilläni; kun se katosi kuin nuoli näkyvistäni,
kulki tyttönen laulaen ohitse.