Seuraavana päivänä lähdin aamupuoleen ratsain Boulognen metsään.
Ilma oli pilvinen. Kun olin tullut Porte Maillot'n kohdalle,
annoin hevoseni kulkea omia aikojaan ja vaivuin unelmiin. Kertasin
mielessäni kaikki mitä Desgenais edellisenä päivänä oli puhunut.
Kun tulin tienristeykseen, kuulin jonkun mainitsevan nimeni.
Käänsin päätäni ja tunsin avonaisissa vaunuissa yhden rakastettuni
läheisimmistä ystävättäristä. Hän viittasi minut luokseen ja ojentaen
minulle ystävällisesti kätensä, pyysi hän minua tulemaan tykönsä
päivälliselle -- jollei minulla ollut muuta tehtävää.
Tämä nainen, nimeltään rouva Levasseur, oli pieni, lihavahko ja hyvin
vaaleaverinen. En ollut koskaan pitänyt hänestä, en tiedä oikein
miksi, sillä meidän välillämme ei ollut koskaan sattunut mitään
vastenmielistä. En kuitenkaan voinut vastustaa haluani noudattaa
hänen kutsuaan. Puristin kiittäen hänen kättänsä. Tunsin, että
tulisimme puhumaan rakastajattarestani.
Hän antoi lakeijan viedä hevoseni kotia ja minä astuin vaunuihin.
Hän oli yksin ja me ajoimme kohta takaisin Parisiin. Alkoi sataa ja
vaunujen katos nostettiin. Suljettuina lähekkäin toinen toisemme
viereen pysyimme hetken ääneti. Katselin häntä selittämättömällä
surumielellä, hän ei ainoastaan ollut rakastettuni ystävä, vaan
lisäksi hänen uskottunsa. Hän oli usein onnellisina aikoina ollut
kolmantena illanvietoissamme. Kuinka usein olinkaan silloin
kärsimättömänä mukautunut hänen läsnäoloonsa ja kuinka monesti
olinkaan laskenut hetket, jotka hän oli kanssamme! Siitä varmaan
johtui nurja mieleni häntä kohtaan -- vieläpä siitä huolimatta,
että hyvin tiesin hänen suosivan rakkauttamme, vieläpä pitäneen
minun puoltani, kun olimme riitautuneet. En voinut antaa hänelle
anteeksi hänen tunkeilevaisuuttaan. Huolimatta hyvyydestään ja
meille tekemistä palveluksistaan oli hän minusta ikävä ja väsyttävä.
Nyt pidin häntä yhtäkkiä kauniina! Katsoin hänen käsiään, hänen
pukuaan; kaikki hänen liikkeensä tuntuivat erikoisen merkitseviltä;
kaikki puhui menneestä ajasta. Hän katsoi puolestaan minuun ja näki,
että muistot olivat minut vallanneet. Siten kului tie: minä häntä
katsellen, hän hymyillen minulle. Kun olimme tulleet kaupunkiin,
tarttui hän käteeni ja sanoi:
"Kuinka voitte?"
"Huonosti, kuten näette", vastasin, "sanokaa se hänelle, rouva
Levasseur, jos tahdotte." Ja kyyneleet tulvailivat silmiini.
Kun olimme aterian jälkeen asettuneet lieden ääreen, sanoi hän: "Onko
asia sitten parantumaton, eikö ole mitään keinoa?"
"Ah, hyvä rouva", vastasin, "kaikki muu voi parantua, mutta ei se
tuska, joka minut tappaa. Tarinani on helposti kerrottu: en voi
rakastaa häntä enkä ketään toista enkä myöskään elää ilman rakkautta."
Hän heittäytyi minun puhuessani tuolinsa selkänojaa vasten ja näin
hänen kasvoillaan säälin ilmeen. Hän vaipui ajatuksiinsa ja näytti
ikäänkuin kuuntelevan myötätunnon kaikua omassa sydämessään. Hänen
katseensa verhoutui ja hän vaipui kokonaan muisteloihinsa. Hän ojensi
minulle kätensä, minä tulin häntä lähemmäksi. "Minäkin", kuiskasi
hän, "minäkin olen kerran kokenut samaa". Hän oli hyvin liikutettu.
Rakkauden lukuisista sisarista on sääli kauneimpia. Pidin rouva
Levasseurin kättä omassani, hän lepäsi melkein sylissäni. Hän alkoi
puhua minulle kaikenlaista, mitä hän keksi, rakastajattarelleni
edullista, tarkoituksessa puolustaa häntä ja lohduttaa minua.
Surumielisyyteni kasvoi. Mitä vastata?
Silloin alkoi hän puhua itsestään. Hänet oli joku aika sitten
jättänyt se mies, jota hän rakasti. Hän oli uhrannut paljon
tuolle miehelle, vieläpä omaisuuttaankin ja hyvää nimeään. Hänen
miehensä oli kostonhimoinen ja oli uhkaillut häntä. Seurasin hänen
kertomustaan ja unohdin oman suruni kuullessani toisen surua. Hänet
oli pakoitettu naimisiin vastoin tahtoaan. Hän oli kauan taistellut
vastaan, mutta turhaan. Hän ei kuitenkaan katunut mitään, ja suri
vain sitä, ettei häntä enää rakastettu. Luulen, että hän syytti
itseäänkin siitä, ettei ollut voinut säilyttää rakastajansa sydäntä,
vaan oli ollut kevytmielinen häntä kohtaan.
Kevennettyään sydämensä, oli hän hetken ääneti ja näytti miettivän.
"Turha sattuma ei vienyt minua tänään Boulognen metsään", lausuin.
"Uskon, että inhimilliset surut ovat kuin toisistaan eksyneet
sisaret, joiden heikot, vapisevat, taivasta kohti ojennetut kädet
joku hyvä enkeli joskus liittää toisiinsa. Kun kerran olemme
tavanneet toisemme, älkää katuko mitä olette puhunut, ennen kaikkea,
älkää katuko kyyneleitänne. Se salaisuus, jonka olette minulle
uskoneet, ei ole muuta kuin silmistänne pudonnut kyynel, mutta se
jää sydämeeni. Sallikaa minun tulla toistekin luoksenne, että voimme
surra yhdessä."
Näin puhuessani valtasi minut niin voimakas myötätunto rouva
Levasseuriä kohtaan, että, ajattelematta mitä tein, suutelin häntä.
Ei tullut mieleeni, että hän voisi siitä loukkaantua eikä hän
näyttänytkään sitä edes huomaavan.
Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Joku talon asukkaista oli sairaana
ja hänen tähtensä oli levitetty olkia kadulle, niin ettei kuulunut
edes ajoneuvojen tärinää. Istuin hänen vieressään, käsivarret hänen
vyötäisillään, antautuen siihen suloiseen liikutukseen, jota sydän
tuntee saadessaan osatoverin suruunsa.
Seurustelumme sai yhä sydämellisemmän luonteen. Hän kertoi minulle
tuskastaan ja minä vastasin puhumalla omastani. Ja näiden kahden
surun väliltä tunsin nousevan niin suloisen mielialan, niin
lohduttavan äänen kuin jos meidän valittavat puheemme olisivat
yhtyneet puhtaaksi taivaalliseksi yhteissoinnuksi. Nojautuessamme
toinen toiseemme ja itkiessämme yhdessä en ollut nähnyt muuta kuin
rouva Levasseurin kasvot. Hetkisen hiljaisuuden kestäessä nousin
seisoalleni ja astuin muutaman askelen loitommas. Silloin huomasin
että hän oli puhuessamme nostanut jalkansa kamiinin varjostinta
vasten, niin että hame oli liukunut syrjään ja hänen säärensä olivat
jääneet verhotta. Minusta tuntui kummalliselta, ettei hän välittänyt
mitään nähdessään minun joutuvan hämilleni. Astuin muutaman askelen
syrjään, antaakseni hänelle tilaisuutta järjestää pukuaan. Hän
ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Palasin hänen viereensä ja
tarkastelin hänen asentoaan, joka oli vastenmielisen uhitteleva.
Äkkiä näin hänen silmänsä ja silloin huomasin, että hän oli tietoinen
asiasta. Olin kuin salaman lyömä. Nyt ymmärsin, että olin ollut
sydämettömän teeskentelijän leikkikaluna ja että hän oli käyttänyt
itse suruanikin viettelemisen välineenä. Tartuin hattuuni sanaakaan
sanomatta, hän laski hiljalleen hameensa alas, ja minä poistuin
huoneesta, tehtyäni syvän kumarruksen.