IV

Seuraavana päivänä oli ensi ajatukseni: mitä on minun nyt tekeminen?

Minulla ei ollut mitään tointa eikä tehtävää. Olin harrastanut sekä

lääke- että oikeustiedettä voimatta ratkaista kumman uran valitsisin.

Olin työskennellyt erään pankkiirin toimistossa puoli vuotta, mutta

niin huolimattomasti, että olin pakotettu jättämään toimeni. Olin

harrastanut moninaisia asioita, mutta pintapuolisesti, ja muistini

oli niin muodostunut, että unohdin yhtä helposti kuin opin.

Ainoa aarteeni oli riippumattomuus -- sen jälkeen kun olin hukannut

rakkauden. Lapsuudestani asti olin pitänyt sitä suuressa arvossa,

olin niin sanoakseni antanut sille pyhitetyn paikan sydämessäni.

Muistan vielä päivän, jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui

minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin

nojaten ikkunaa vasten ja katselin kapeaa yksinäistä poppelia,

joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä

ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä

mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin

ajatusteni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua että maa

liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa

maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi.

Näin maan liikkuvan taivasta kohden -- minusta tuntui kuin olisin

ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi,

levitin käsivarteni ja huudahdin: "On kyllin kutsumusta olla päivän

matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin

kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain

ihminen, yleensä -- en mitään muuta!"

Tämän lupauksen tein neljäntoista vuotiaana, luonnon kasvojen edessä,

ja siitä ajasta lähtien on ainoastaan tottelevaisuus isääni kohtaan

saanut minut kokeilemaan yhtä ja toista, mutta ei valitsemaan mitään

elämän tehtävää.

Olin siis täydellisesti vapaa, en laiskuuttani, vaan omasta tahdosta.

Rakastin kaikkea mitä Jumala on luonut, mutta vähän kaikesta siitä

mitä ihmiset ovat tehneet. Elämästä tunsin vain rakkauden, maailmasta

vain rakastajattareni enkä tahtonut muusta tietää. Heti koulusta

päästyäni rakastuin, koko elämäkseni, kuten vakavasti uskoin, ja

kaikki muut ajatukset karkoitin mielestäni.

Elämässäni oli vähän vaihtelua. Kulutin päiväni rakastajattareni

luona. Suuri iloni oli viedä hänet kauniina kesäpäivänä maalle,

paneutua pitkälleni hänen viereensä metsässä, ruohikolle tai

sammalille. Luonnon näky on aina vaikuttanut voimakkaasti aisteihini.

Talvella kävimme kaikissa tanssiaisissa ja naamiohuveissa,

rakastajattareni kun piti seuraelämästä. Niin jatkui tätä toimetonta

tilaa päivästä toiseen. Hän oli vallannut, niinkauan kuin hän oli

uskollinen, kaikki ajatukseni, niin ettei minulla ollut mitään

jälellä, kun hän jätti minut.

Jos koetan antaa jonkun käsityksen mieleni tilasta, en voi verrata

sitä muuhun kuin johonkin niistä nykyaikaisista huoneista, joissa

kalusto on kokoonhaalittu kaikilta mahdollisilta ajoilta ja kaikista

mahdollisista maista. Meidän vuosisadallamme ei ole mitään varmoja

muotoja. Emme ole painaneet omaa leimaamme, emme taloihimme, emme

puutarhoihimme emmekä minnekään muualle. Kadulla kohtaa miehiä,

joiden parta on leikattu Henrik III:nnen ajan tapaan, toisia, jotka

ovat aivan sileiksi ajetut, toisia, joiden tukka on kuin jollakin

Raphaelin muotokuvalla, toisia, jotka kantavat hiuksensa samaan

tapaan kuin Kristuksen ajan miehet. Rikkaiden asunnot ovat todellisia

vanhain tavarain myymälöitä: antiikkia, gotiikkaa, renessanssia,

Ludvig XIII:tta, kaikkea sekaisin. Lyhyesti, meillä on jotain

kaikista muista vuosisadoista paitsi omastamme -- seikka, joka on

yksin meidän ajallemme ominainen. Meidän makumme on eklektinen,

kokoamme kaikesta mitä tapaamme, otamme toisen kauneuden takia,

toisen mukavuuden, kolmannen vanhuuden ja neljännen sen rumuuden

takia. Elämme jätteistä, ikäänkuin maailman loppu olisi lähellä.

Sellainen oli minun sieluni tila. Olin lukenut paljon, olinpa oppinut

maalaamaankin. Muistin paljon asioita ulkoa, mutta en mitään tuntenut

perusteellisesti; pääni oli samalla kertaa täysi ja tyhjä kuin sieni.

Kaikki runoilijat, joita olin lukenut, olivat ihastuttaneet minua,

mutta koska olin hyvin vastaanottavainen luonne, oli viimeinen aina

tunkenut tieltään kaikki toiset. Olin valmistanut itselleni suuren

varastohuoneen vanhaa rojua, niin että kun väsyin ajamasta takaa

uutta, tunsin lopulta itsenikin kelvottomaksi hylyksi.

Tämän kaiken sekasorron keskellä oli kuitenkin jotain nuortakin:

sydämeni toivo, joka oli vielä kuin lapsen.

Tämä toivo, jota ei mikään ollut turmellut eikä taittanut ja jonka

rakkaus oli paisuttanut äärimmilleen, oli juuri saanut kuolettavan

haavan. Rakastajattareni uskottomuus oli tavannut sen lennosta, ja

kun ajattelin sitä, väänteli sieluni epätoivosta kuin kuolettavasti

satutettu lintu.

Yhteiskunta kaikkine onnettomine seurauksineen muistuttaa niitä

intialaisia käärmeitä, jotka asustavat sellaisten kasvien lehdillä,

mitkä voivat parantaa niiden pureman. Yhteiskuntakin antaa melkein

aina lääkkeen samalla kertaa kuin haavan. Niinpä voi mies, joka

viettää säännöllistä elämää, jolla on liikeasiansa, vieraskäyntinsä,

kotityönsä ja rakkautensa määrätyllä kellonlyönnillä, menettää

vaaratta rakastettunsa. Hänen tehtävänsä ja ajatuksensa ovat kuin

sotilaat samassa taistelurintamassa: luoti vie yhden, mutta naapurit

sulkevat aukon ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Minä olin kaikkia näitä mahdollisuuksia vailla, kun olin jäänyt

yksin. Luontokin, kallis äitini, näytti minusta autiommalta

ja tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Jos olisin voinut kokonaan

unohtaa rakastajattareni, olisin ollut pelastettu. Kuinka helposti

löytävätkään useimmat miehet lohdutuksensa! Heille ei ole mahdollista

rakastaa uskotonta naista ja siksi voivat he menetellä ihmeteltävän

varmasti. Mutta niin ei rakasta yhdeksäntoista vuotias, joka ei tiedä

vielä maailmasta mitään, joka on täynnä kaipuuta ja joka tuntee

itsessään kaikkien intohimojen oraan. Mitä voikaan epäillä poikanen

siinä iässä? Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä taivaalta ja alhaalta

taivaanrannasta kuulee hän kutsuvia ääniä. Koko elämä on kaipuuta,

koko elämä on unta. Nuorelle sydämelle ei ole olemassa mitään sitovaa

todellisuutta, käyrimmässä ja kuivimmassakin tammessa asuu dryaadi,

ja jos omistaisi sata käsivartta, ojentaisi ne ilman epäilystä

tyhjyyttä kohti. Kun pitää rakastettuaan sylissään, täyttyy tyhjyys.

Mitä minuun tuli, niin en tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta.

Jos minulle puhuttiin muusta tehtävästä, en katsonut maksavan

vaivaa vastata. Intohimoni rakastettuani kohtaan oli ollut niin

yksinvaltainen, että se oli tuonut koko elämääni jotain munkkimaista

ja kiihkoista. Tahdon kertoa vain yhden esimerkin. Hän oli

lahjoittanut minulle pienoiskuvansa medaljongissa. Kannoin sitä

sydämelläni, kuten tekevät monet miehet. Mutta kun eräänä päivänä

vanhojen tavarain kaupassa näin rautasoljen, johon oli kiinnitetty

pieniä piikkejä, annoin kiinnittää medaljonkini tähän rautasolkeen

ja kannoin sitä sillä tavalla varustettuna rintaani vasten. Soljen

piikit, jotka joka liikkeestäni tunkeutuivat rintaani, tuottivat

minulle niin harvinaista nautintoa, että toisinaan painoin soikea

kädelläni lisätäkseni tätä tunnetta. Tiedän, että se oli hulluutta,

mutta rakkaus saa aikaan kummempiakin asioita.

Kun rakastettuni oli minut pettänyt, en enää kantanut hänen piikeillä

varustettua kuvaansa. En voi sanoa, millä surulla irroitin sen

rautakahleestaan, ja kuinka syvään huokasi rintani, kun se tunsi

olevansa siitä vapaa. "Ah, te rakkaat arvet", puhuin itsekseni, "te

kasvatte siis umpeen! Ah, te rakkaat haavani, mitä balsamia olen

teille levittävä?"

Ei auttanut mitään, että vihasin tuota naista; hän oli niin

sanoakseni muuttunut vereksi suonissani, kirosin häntä, mutta näin

hänestä unta. Mitä tehdä? mitä tehdä unelle? mitä tehdä lihan ja

veren muistoille? Kun Macbeth on murhannut Duncanin, sanoo hän, ettei

koko valtameri voisi pestä puhtaaksi hänen käsiään -- se ei olisi

riittänyt myöskään pesemään haavojani. Puhuin asiasta Desgenais'lle:

"Mitä on minun tekeminen? Kun paneudun iltasin vuoteeseen, on hänen

päänsä korvatyynylläni."

Olen elänyt ainoastaan tuon naisen kautta. Epäillä häntä oli samaa

kuin epäillä kaikkea, kirota hänet, oli kieltää kaikki, menettää

hänet, oli jättää kaikki. En enää liikkunut seuramaailmassa. Ihmiset

olivat minusta kuin merkillisiä hirviöitä. Kaikkiin hyviin neuvoihin

vastailin vain: "Kyllä, se on totta mitä sanotte, mutta minulle ei

siitä ole apua."

Istuuduin ikkunaan ja ajattelin "Hän tulee pian, olen siitä varma;

hän palaa, nyt kääntyy hän kadunkulmassa; tunnen että hän lähestyy.

Hän ei voi elää ilman minua enempää kuin minä ilman häntä. Mitä sanon

hänelle, kun hän tulee? Miten kohtelen häntä?" Silloin muistin hänen

uskottomuutensa. "Ah, älköön tulko! älköön lähestykö minua! Voisin

hänet tappaa!"

Lähetettyäni hänelle kirjeen, en ollut kuullut hänestä mitään. "Mitä

hän mahtaakaan tehdä?" ajattelin. "Hän rakastaa toista? Siispä tahdon

minäkin rakastaa jotakin toista. Mutta ketä?" Ja näin miettiessäni

kuulin ikäänkuin kaukaisen äänen puhuvan minulle: "Sinä, ketä

muuta kuin minua! Kaksi olentoa, jotka rakastavat toisiaan, jotka

syleilevät toisiaan -- keitä muita kuin sinä ja minä! Onko mikään muu

mahdollista? Oletko tullut hulluksi?"

"Koska unohdatkaan, houkkio, tuon naisen", puhui Desgenais. "Oliko

menetys niin korvaamaton? Oliko hänen rakkautensa todella niin

suuriarvoinen? Ota ensimäinen joka tulee vastaasi."

"Onnettomuus ei todella ole korvaamaton", vastasin. "Enkö ole tehnyt

velvollisuuttani? Enkö ole ajanut häntä luotani? Onko sinulla vielä

muita vaatimuksia? Kun härkä on areenalla saanut matadoorin miekan

kylkeensä, on sillä oikeus vetäytyä johonkin soppeen kuolemaan

rauhassa. Mitä on minulla siellä tai täällä tekemistä? Mitä tarkoitat

ensimäisellä, joka tulee vastaani? Sinä näytät minulle sinisen

taivaan ja puut ja talot, ihmisiä, jotka puhuvat, juovat ja laulavat,

tanssivia naisia ja nelistäviä hevosia. Kaikki tuo ei ole elämää, se

on turhaa melua. Mene ja jätä minut rauhaan."

V

Kun Desgenais näki, että epätoivoni oli parantumaton, etten laskenut

ketään luokseni enkä tahtonut poistua huoneestani, otti hän asian

vakavalta kannalta. Hän tuli eräänä iltana luokseni juhlallisen

näköisenä ja alkoi puhua rakastajattarestani ja siirtyi viimein

juttelemaan naisista yleensä, tulkiten syvää halveksumistaan heitä

kohtaan. Kun hän puhui, kohottausin kyynärpäilleni vuoteessa ja

kuuntelin tarkkaavasti.

Oli yksi noita synkkiä iltoja, jolloin tuuli muistuttaa kuolevan

valitusta. Sadekuurot löivät ikkunalautaan ja niiden väliaikoina

vallitsi kuoleman hiljaisuus. Koko luonto kärsii sellaisina iltoina,

puut liikahtelevat tuskallisesti ja kumartavat surullisesti päitään,

linnut pakenevat pensaihin ja kaupunkien kadut ovat tyhjillään.

Haavaani särki. Äsken oli minulla ollut rakastajatar ja ystävä;

rakastettuni oli minut pettänyt, ystäväni oli saattanut minut

tautivuoteelle. Pääni oli sekaisin. Toisinaan tuntui minusta kuin

olisin nähnyt kauheaa unta ja kuin voisin siitä huomenna herätä.

Toisinaan tuntui koko elämä minusta lapselliselta ja naurettavalta

harhakuvalta, jonka petollisuus alkoi käydä minulle ilmeiseksi.

Desgenais istui vastapäätäni, lampun vieressä, kylmänä ja

tunteettomana, alituinen hymy huulilla. Hän oli hyväsydäminen mutta

kuiva kuin taula. Varhain aletut hurjistelut olivat tehneet hänet

kaljuksi ennen aikaa. Hän tunsi elämän ja oli aikoinaan itkenyt

katkeria kyyneliä. Mutta nyt oli hänen tuskansa panssaroitu, hänestä

oli tullut materialisti, ja hän odotti vain kuolemaa.

"Octave", sanoi hän minulle, "näen, että uskot sellaiseen rakkauteen,

jota romaanikirjailijat ja runoilijat kuvailevat. Sanalla

sanoen, uskot siihen mitä puhutaan, et siihen mikä on olemassa.

Arvostelukykysi ontuu ja se voi tuottaa sinulle paljon onnettomuutta!"

"Runoilijat kuvaavat rakkautta samoinkuin kuvanveistäjät muodon

kauneutta ja musiikkitaiteilijat säveliä. Heidän hermostuneet ja

herkät vaistonsa keräävät tulisesti ja samalla valiten elämän

puhtaimpia alkuosia, aineen kauneimpia linjoja ja luonnon

sopusointuisimpia ääniä. Kerrotaan, että Ateenassa oli joukko

kauniita tyttöjä. Praksiteles piirusti kaikkien heidän kuvansa,

toisen toisensa jälkeen, ja kaikista näistä kaunottarista, joista

kullakin oli omat puutteensa, loi hän virheettömän kauneuden,

Venuksen. Ensimäinen mies, joka valmisti soittimen ja joka sääti

musiikkitaiteen lait, oli kauan sitä ennen kuunnellut kaislikon

huminaa ja lintujen laulua. Samoin runoilijat, jotka tuntevat elämän

-- nähtyään joukon enemmän tai vähemmän syviä rakkaussuhteita ja

koettuaan itse, mihin korkeuteen intohimo hetkittäin voi nousta --

luovat, poistettuaan ihmisluonteesta kaikki alentavat ainekset,

rakastavat olentonsa, joiden salaperäiset nimet ajasta aikaan elävät

ihmisten huulilla. Daphnis ja Chloë, Hera ja Leander, Pyramus ja

Thisbe.

"Etsiä todellisesta elämästä sellaista rakkautta, ikuista ja

muuttumatonta, on yhtä mieletöntä kuin mennä kadulta hakemaan naisia

yhtä kauniita kuin Venus tai vaatia että satakielet laulaisivat

Beethovenin sinfonioja.

"Täydellisyyttä ei ole olemassa. On voitto ihmis-järjelle ymmärtää

se ja kaikista mielettömyyksistä vaarallisinta koettaa saada sitä

omakseen. Aukaise ikkunasi, Octave! Siitä näet äärettömyyden --

järkesi ja tunteesi sanoo sinulle, että taivas on ilman rajoja.

Tiedätkö mitä äärettömyys on? Voitko luoda siitä itsellesi mitään

kuvaa, sinä, joka synnyit eilen ja jonka täytyy huomenna kuolla?

Äärettömyyden näkeminen on kaikilla maapallon kulmilla saanut aikaan

paljon hulluutta. Siitä johtuvat uskonnot. Päästäkseen ikuisuudesta

osalliseksi leikkasi Cato poikki kurkkunsa, ja samasta syystä

heittäytyivät aikoinaan kristityt leijonien eteen ja hugenotit

jättäytyivät katolilaisten valtaan. Kaikki maan kansat ovat

ojentaneet käsivartensa ikuisuutta kohti ja pyrkineet heittäytymään

sen helmaan. Hullu pyrkii taivaaseen, viisas ihailee sitä, polvistuu

sen edessä, mutta ei toivo sinne.

"Täydellisyys, ystäväni, on yhtä vähän meitä varten kuin ikuisuus.

Meidän ei tule etsiä sitä missään, ei pyytää sitä missään, ei

rakkaudessa, ei kauneudessa, ei onnessa eikä hyveessä. Mutta meidän

täytyy palvella sitä voidaksemme olla niin hyveelliset, kauniit ja

onnelliset kuin meille ihmisille on mahdollista.

"Ajatelkaamme, että sinulla on työhuoneessasi Raphaelin taulu,

jota pidät täydellisenä taideteoksena. Eilen illalla katselit

sitä tarkemmin ja olit huomaavinasi karkean piirustusvirheen

yhdessä taulun päähenkilöistä, omituisesti vääntyneen jäsenen tai

luonnottoman lihaksen -- jonkalainen kerrotaan olevan tunnetussa

antiikkisessa gladiaattoriveistoksessa. Tuntisit suurta pettymystä,

mutta et heittäisi tauluasi silti tuleen; sanoisit, että sillä on

vikansa, mutta sillä on myöskin yksityiskohtia, jotka ansaitsevat

ihailua.

"On olemassa naisia, joita heidän luonteensa hienous ja heidän

sydämensä vilpittömyys estää pitämästä kahta rakastajaa yht'aikaa.

Uskoit, että rakastajattaresi oli noita naisia. Olisi todella,

myönnettäköön, ollut parempi, jos niin olisi ollut asianlaita. Nyt

olet kuitenkin saanut tietää, että hän petti sinua. Mutta onko siinä

kyllin syytä häntä halveksia ja rääkätä ja vieläpä luulla, että hän

olisi vihasi arvoinen?

"Mutta vaikka hän ei koskaan olisikaan sinua pettänyt ja vaikka hän

tällä hetkelläkin rakastaisi vain sinua, niin ajatteles, Octave,

kuinka kaukana täydellisyydestä olisi siinäkin tapauksessa hänen

rakkautensa, kuinka inhimillisen pieni, maailman turhamaisuuden

läpitunkema. Muista, että toinen on omistanut hänet ennen sinua ja

ehkä useampikin ja että sinun jälkeesi vielä monet tulevat hänet

omistamaan.

"Ajattele näin: tällä hetkellä saattaa sinut epätoivoon ajatus, että

rakastajattaresi ei ole vastannut sitä täydellisyyden kuvaa, jonka

olet hänestä tehnyt. Mutta niin pian kuin olet huomannut, että tuo

sinun kuvasi itsessään oli inhimillisen pieni ja vaillinainen, olet

myöskin ymmärtävä, että merkitsee sangen vähän seistä yhtä askelta

ylempänä tai alempana inhimillisen vaillinaisuuden laihoilla

tikapuilla.

"Sinä myönnät, eikö totta, että rakastajattarellasi on ollut miehiä

ennen sinua ja että hänellä on oleva vielä sinun jälkeesi. Siihen

sanot ehkä, ettei se sinua liikuta, kunhan hän oli yksistään sinun

niin kauan kuin rakkautta kesti. Mutta itse asiassa, eikö ole

yhdentekevää, omistivatko toiset hänet eilen vaiko kaksi vuotta

sitten? Ja, koska hän kuitenkin tulee kuulumaan toisille, niin

eikö ole yhdentekevää, tapahtuuko se huomenna vaiko kahden vuoden

päästä? Kun hän siis joka tapauksessa rakastaa sinua vain rajoitetun

ajan, eikö ole yhdentekevää, onko tuo aika kaksi vuotta vai yksi

yö? Olethan mies, Octave! Näethän lehtien putoavan puista, auringon

nousevan ja laskevan? Etkö kuule elämän kellon tykyttävän sydämesi

tahtiin? Onko meille todella niin suuri ero vuoden ajan ja tunnin

ajan kestävän rakkauden välillä, sinä mieletön, joka kämmenen

kokoisen ikkunan läpi tahdot kurkottua äärettömyyteen.

"Sinä kutsut kunnialliseksi naista, joka rakastaa sinua uskollisesti

kaksi vuotta. Sinulla on siis oma kalenterisi, joka sanoo sinulle,

kuinka kauan aikaa tarvitaan, ennen kuin miesten suutelot kuivuvat

naisten huulilla. Sinä teet suuren eron naisen välillä, joka

antautuu rahan tai huvin tähden, ja sen välillä, joka antautuu

turhamielisyydestä tai kiintymyksestä. Ostettavista naisista maksat

toiselle enemmän kuin toiselle, toiselle osotat suurempaa luottamusta

kuin toiselle. Niistä, joita ylläpidät turhamaisuudesta, olet

toisesta ylpeämpi kuin toisesta. Ja lopuksi niistä naisista, joita

kohtaan tunnet todellista kiintymystä, annat yhdelle kolmanneksen

sydämestäsi, toiselle neljänneksen, kolmannelle puolet, riippuen

kysymyksessä olevan naisen kasvatuksesta, tavoista, nimestä,

syntyperästä, kauneudesta, luonteesta, riippuen sattumasta, hetken

oikusta, siitä mitä olet juonut päivälliseksi.

"Sinä saat naisia, koska olet nuori, tulinen, koska kasvosi ovat

pitkulaiset ja säännölliset ja koska hiuksesi ovat huolellisesti

käherretyt. Mutta juuri sentähden, ystäväni, et sinä tunne naista.

"Luonto pyrkii ennen kaikkea lisäämään elävien olentojen lukua. Joka

paikassa, vuorten huipuilta merien syvyyksiin, kammoo elämä kuolemaa.

Säilyttääkseen luomakuntansa elossa on Jumala säätänyt lain, että

kaikkien luotujen suurin nautinto liittyy suvun säilyttämisviettiin.

Palmu, lähettäessään ilmaan hedelmöittävän siemenensä vapisee

rakkaudesta polttavassa tuulessa; kiimainen hirvisonni repii

auki vatsan jokaiselta naaraalta, joka tekee sille vastarintaa;

naaraskyyhkynen värjöttää kuin rakastunut mimoosa puolisonsa siipien

alla; ja kun mies syleilee naista kaikkivaltiaan luonnon rinnoilla,

tuntee hän sydämessään saman jumalaisen kipinän, joka on hänet luonut.

"Ystäväni, kun suljet paljaihin käsivarsiisi kauniin ja voimakkaan

naisen, kun intohimo puristaa kyyneleet silmiisi ja kun huulesi

sopertavat ikuisen rakkauden valoja ja äärettömyys täyttää sydämesi,

niin älä pelkää antautua, vaikkapa olisit yhdessä ilotytön kanssa.

"Mutta älä sekoita humalaa viiniin, älä usko jumalalliseksi sitä

astiaa, josta olet juonut jumalallisen juoman. Älä hämmästy, jos sen

jonakin päivänä huomaat tyhjäksi ja särkyneeksi. Hän oli nainen,

särkyvä astia, jonka ruukkumestari on savesta tehnyt.

"Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut nähdä taivaan, mutta älä pidä

itseäsi lintuna, vaikka räpytteletkin siivilläsi. Eivät edes linnut

voi nousta pilvien yläpuolelle, korkeimmissa ilmakerroksissa eivät ne

enää voi hengittää. Voi sattua, että leivonen, joka laulaen nousee

taivasta kohti aamuauteressa, putoaa kuolleena pellon vakoon.

"Nauti rakkaudesta niinkuin järkevä mies viinistä, älä juovu. Jos

rakastajattaresi on vilpitön ja uskollinen, rakasta häntä sentähden;

mutta jos hän ei ole sitä, vaan ainoastaan nuori ja kaunis, niin

rakasta häntä sentähden, että hän on nuori ja kaunis; jos hän on

miellyttävä ja henkevä, sitä suurempi syy rakkauteen; ja jollei

hän ole mitään kaikesta tästä, vaan rakastaa sinua kuitenkin, niin

rakasta sinäkin häntä sellaisena kuin hän on. Tulee päiviä, jolloin

rakkaus on poissa.

"Mutta älä revi hiuksiasi äläkä sano, että pistät itsesi kuoliaaksi,

jos sinulle ilmestyy kilpailija. Sanot, että rakastajattaresi pettää

sinua toisen tähden; turhamaisuutesi kärsii sitä ajatellessasi. Mutta

vaihda vain sanat ja ajattele, että hän pettää toista sinun vuoksesi,

ja sinä olet ylen onnellinen.

"Älä tee menettelyllesi mitään sääntöjä äläkä sano, että tahdot tulla

rakastetuksi syvemmin kuin kaikki muut; sillä koska olet mies ja itse

epävakainen, olisit niin sanoessasi pakoitettu lisäämään: sikäli kuin

se on mahdollista.

"Ota aika sellaisena kuin se tulee, tuuli sellaisena kuin se puhaltaa

ja nainen sellaisena kuin hän on. Espanjattaret, jotka ovat naisista

ensimäiset, rakastavat uskollisesti; heidän sydämensä on vilpitön

ja raju, mutta heillä on tikari sydämen vieressä. Italiattaret ovat

intohimoisia, mutta he rakastavat liiaksi leveitä hartioita ja

ottavat rakastetuistaan mittaa räätälin kyynärpuulla. Englannittaret

ovat haaveellisia ja surumielisiä, mutta kylmiä ja kankeita.

Saksattaret ovat hellän hyväileviä, mutta kuivia ja ikävystyttäviä.

Ranskattaret ovat henkeviä, loisteliaita ja hekumallisia, mutta

valehtelevat kuin paholaiset.

"Ennen kaikkea, älä syytä naista siitä, että hän on sellainen kuin

hän on. Me olemme itse tehneet hänet sellaiseksi turmelemalla joka

suhteessa luonnon tarkoitukset.

"Luonto, joka pitää huolta kaikesta, luo neitosen rakastajattareksi.

Mutta saatuaan ensi lapsensa putoavat hänen hiuksensa, hänen povensa

menettää muotonsa ja hänen ruumiinsa saa arven. Nainen on luotu

äidiksi. Nähtyään naisensa kauneuden kadonneen, tahtoo mies ehkä

jättää hänet, mutta lapset tarttuvat häneen itkien. Siten syntyy

perhe; kaikki mikä siitä eroaa, on epäluonnollista. Maanviljelijäin

siveys on siinä, että heidän vaimonsa ovat lapsi- ja maitokoneita,

niinkuin he itse ovat työkoneita. Heillä ei ole tekotukkaa eikä

valheellista neitseellisyyttä; heidän rakkautensa ei ole spitaalinen,

eivätkä he muista viattomassa parittelussaan, että Amerikka on

keksitty. He ovat epäaistillisuudessaan terveitä ja heidän kätensä ja

sydämensä on kovettuneet.

"Sivistys pyrkii hävittämään luonnon työn. Meidän kaupungissamme

tulee tyttö, joka on luotu juoksemaan päiväpaisteessa, luotu

ihailemaan alastomia urhoja kuin Spartan aikaan, valikoimaan ja

rakastamaan, lukituksi huoneeseensa: kuitenkin kätkee hän romaanin

krusifiksinsa alle; hän turmelee, kalpeana ja toimettomana, itsensä

peilin edessä, hän tappaa öiden hiljaisuudessa kauneutensa, joka

olisi kaivannut raikasta ilmaa. Äkkiä vedetään hänet esille. Hän

ei tiedä mitään, ei rakasta mitään, mutta kaipaa kaikkea. Joku

vanha vaimo opettaa häntä, hänen korvaansa kuiskataan uskallettuja

sanoja, hänet heitetään vieraan miehen vuoteeseen, joka hänet ottaa

väkivallalla. Sellainen on avioliitto, s.o. sivistynyt perhe. Sitten

tapahtuu, että tyttöparka saa lapsen. Hänen tukkansa, hänen kaunis

povensa, hänen ruumiinsa lakastuu: hän on menettänyt kauneutensa

rakastajattarena eikä ole kuitenkaan rakastanut. Hän on tullut

äidiksi, saanut lapsen -- ja hän kysyy miksi? Hänelle tuodaan lapsi

ja sanotaan: 'Sinä olet äiti!' Hän vastaa: 'En ole äiti; antakaa

lapsi naiselle, jolla on maitoa rinnassaan, sillä minulla ei ole.'

Hänen puolisonsa vastaa hänelle, että hän on oikeassa, ja että

lapsi inhottaa häntäkin. Häntä hoivataan, koristetaan, levitetään

pitsiharso hänen verisen vuoteensa yli, hänet parannetaan äitiyden

kärsimyksistä. Kuukauden kuluttua saa hänet jo nähdä Tuilleries'ain

puistossa, tanssiaisissa, oopperassa. Hänen lapsensa on Chaillot'ssa

tai Auxerre'ssa, hänen miehensä huonoissa paikoissa. Kymmenen

nuorta miestä puhuu hänelle rakkaudesta, kiintymyksestä, syleilyn

ikuisuudesta, kaikesta siitä, jota hänen sydämensä kaipaa. Hän

ottaa yhden heistä ja painaa hänet rintaansa vasten; mies häpäisee

hänet, jättää hänet ja menee keinottelemaan pörssiin. Nyt on hän

päässyt alkuun; hän itkee yhden yön, mutta huomaa, että kyyneleet

tekevät hänen silmänsä punaisiksi. Hän ottaa lohduttajan ja tämän

mentyä toisen. Siten jatkuu, kunnes hän on kolmenkymmenen vuotias

tai kauemmin. Silloin hän väsyneenä ja turmeltuneena, kaiken

inhimillisyytensä, vieläpä inhonsa menettäneenä, tapaa jonakin iltana

tummatukkaisen, tulisilmäisen nuorukaisen, jonka sydän värähtelee

toivoa. Hän tuntee oman nuoruutensa, hän muistaa kaikki mitä on

kärsinyt, ja lahjoittaen nuorukaiselle kaiken elämänsä kokemuksen,

opettaa hän häntä halveksimaan rakkautta.

"Sellaisiksi olemme tehneet naiset, sellaisiksi rakastajattaremme.

Vähät siitä! He ovat kuitenkin naisia ja heidän kanssaan voi viettää

hauskoja hetkiä.

"Jos olet lujaluontoinen ja varma itsestäsi, lyhyesti, mies, niin

neuvon sinua ilman pelkoa heittäytymään maailman pyörteisiin.

Rakastele ilotyttöjä, tanssijattaria, porvarinaisia ja

markiisittaria. Ole uskollinen tai huikentelevainen, surullinen tai

iloinen, mutta pidä huolta vain siitä, että sinua rakastetaan. Mitä

liikuttaa sinua kaikki muu?

"Jos olet mies tavallisinta lajia, niin neuvon sinua valikoimaan

jonkun aikaa, ennen kuin teet valintasi, mutta älä luule kenessäkään

tapaavasi niitä ominaisuuksia, joita olet halunnut omistaa entiselle

rakastajattarellesi.

"Jos olet heikko luonne ja jos sinulla on taipumusta antaa hallita

itseäsi ja juurtua missä hyvänsä tapaat vähän maata, niin tee

itsellesi vahva varustus; sillä jos noudatat hentoa luonnonlaatuasi

et pääsekään kasvamaan siellä, jonne koetat juuresi työntää, vaan

kuivut pois kuin hyödytön kasvi kantamatta kukkaa tai hedelmää.

Elämäsi mehu vuotaa vieraaseen puunkuoreen; kaikki työsi kuihtuvat

kuin piilipuun lehvät; sinä kostutat maata kyynelilläsi ja

sydänverelläsi.

"Ja jos vihdoin olet haaveellinen luonne, uskot uniin ja tahdot niitä

toteuttaa, silloin sanon sinulle suoraan: rakkautta ei ole olemassa.

"Sillä sinun käsityksesihän on tämä: rakastaa on antautua ruumiineen

sieluineen tai, paremmin, se on samaa kuin tehdä kahdesta olennosta

yksi; se on samaa kuin kulkea auringossa Jumalan taivaan alla,

peltojen ja ketojen keskellä olentona, jolla on neljä käsivartta,

kaksi päätä ja kaksi sydäntä. Rakkaus on uskoa, rakkaus on maallisen

onnen uskontoa; se on loistava sarja siinä temppelissä, jota

kutsutaan maailmaksi. Rakastaa on liikkua mielinmäärin tuossa

temppelissä, vierellään olento, joka voi ymmärtää, kuinka yksi

ainoa ajatus, sana, kukka voivat saada sinut pysähtymään ja luomaan

katseesi temppelin harjaa kohti. Käyttää hyväkseen jaloja ihmillisiä

sielunkykyjä on kaunista, nerollisuus on tavoiteltavaa; mutta

korkein onni on kaksistaa sielunlahjansa, puristaa toinen sielu ja

toinen sydän vastaansa. Se on korkeinta mitä Jumala on ihmisille

antanut, se on enemmän kuin nerollisuus. Mutta sano minulle, onko

naistemme rakkaus sellaista. Ei, se täytyy sinun myöntää. Rakastaa

merkitsee heille aivan toista: lähteä hunnutettuina retkille,

kirjoittaa salaisia kirjeitä, kulkea väristen varpailla, vehkeillä

ja juonitella, luoda ympärilleen kaihomielisiä silmäyksiä, huoata

kainosti ahtaiden ja kankeiden vaatteiden sisässä, nöyryyttää

kilpailijattariaan, pettää aviomiestään, saattaa rakastajansa

surulliseksi. Rakastaa merkitsee meidän naisillemme samaa kuin

leikkiä valheilla. Heidän sydämessään asuu häpeällinen turmelus,

pahempi kuin kaikissa roomalaisissa hurjastelijoissa. He sekoittavat

hyveen ja paheen inhottavaksi ivanäytelmäksi, missä hiivitään sinne

ja tänne, puhutaan kieroilla katseilla, missä kaikki on pientä,

päältäpäin siloitettua ja epämuotoista niinkuin kiinalaisessa

porsliinissa. He ovat tehneet rakkaudesta kaiken kauniin ja ruman,

kaiken jumalallisen ja helvetillisen säälittävän ivakuvan, varjon

ilman ruumista, luurangon kaikesta mitä Jumala on luonut."

Näin puhui Desgenais purevalla äänellä yön hiljaisuudessa.