Nyt tahdon kertoa, miten itse sain tartunnan vuosisadan sairaudesta.
Se tapahtui illallispöydässä, naamiaishuvien jälkeen. Ympärilläni
istuivat rikkaasti puetut ystäväni, ja joka suunnalla näkyi nuoria
miehiä ja naisia, kauniita ja elämänhaluisia. Pöydällä komeilivat
hienot ruokalajit, kristallimaljat ja kukkaset. Pääni yläpuolella
pauhasi orkesteri ja minua vastassa, toisella puolen pöytää, istui
rakastajattareni, ihastuttava olento, jota jumaloin.
Olin yhdeksäntoista vuotias. En ollut koskaan kokenut vastoinkäymisiä
enkä sairautta. Luonteeni oli samalla kertaa ylpeä ja avoin ja toivo
paisutti sydäntäni. Viini hehkui suonissani. Oli yksi noita ihania
hetkiä, jolloin kaikki mitä näkee ja kuulee, puhuu rakastetusta. Koko
luonto oli kuin kallis monisärmäinen kivi, jonka jokaisesta pinnasta
loisti tuon salaperäisen nimi. Tunsin halua syleillä kaikkia, jotka
hymyilivät ympärilläni, tunsin olevani veli kaikelle joka eli.
Rakastettuni oli luvannut viettää yön kanssani ja minä vein hitaasti,
häneen katsoen, maljan huulilleni.
Kun käännyin ottamaan lautasta, putosi haarukkani. Kumarruin
nostamaan sen maasta ja kun en sitä kohta löytänyt, kohotin
pöytäliinan kulmaa nähdäkseni paremmin. Silloin näin että
rakastajattareni jalka lepäsi erään nuoren miehen jalalla, joka istui
hänen vieressään. Heidän jalkansa olivat kuin yhteen punoutuneet ja
aika ajoin hivelivät ne toisiaan hellästi.
Kun taas nousin istuvaan asentoon, olin täydellisesti kylmä.
Pyysin toisen haarukan ja jatkoin ateriaani. Rakastajattareni ja
hänen naapurinsa olivat myöskin aivan levolliset, he puhuivat
keskenään vähän ja tuskin katsoivat toisiinsa. Nuori mies oli
nostanut kyynärpäänsä pöydälle ja puheli leikillisesti toisen naisen
kanssa, joka näytteli hänelle kaulakoristettaan ja rannerenkaitaan.
Rakastajattareni istui liikkumatta, silmät kaipuusta jäykkinä ja
kosteina. Pidin heitä molempia silmällä aterian kestäessä enkä
huomannut heidän liikkeissään tai heidän kasvoissaan mitään, joka
olisi voinut ilmiantaa heitä. Kun oli päästy jälkiruokaan, annoin
serviettini pudota lattialle ja kun kumarruin sitä ottamaan, näin
heidät äskeisessä asennossa, hellästi toisiaan vasten puristuneina.
Olin luvannut rakastajattarelleni seurata häntä hänen asuntoonsa.
Hän oli leski ja siis täydellisesti vapaa. Ainoastaan eräs vanha
sukulainen asui hänen kanssaan, hänen turvanaan. Kun kuljin eteisen
läpi, sanoi hän minulle: "Lähtekäämme, Octave, minä olen valmis."
Puhkesin nauramaan ja jätin hänet sanaakaan sanomatta. Kuljettuani
jonkun askelen asetuin istumaan kadun kulmaukseen. En tiedä
mitä ajattelin, olin tullut kokonaan tyhjäksi rakastajattareni
uskottomuuden tähden. En ollut koskaan ollut mustasukkainen hänelle
enkä epäillyt häntä mistään. Mutta se, minkä olin juuri nähnyt,
oli riittävä todistus. Oli kuin minua olisi lyöty nuijalla päähän,
enkä muista hetkistä kadunkulmauksessa muuta kuin että katsoessani
koneellisesti taivaalle, näin tähden putoavan ja otin juhlallisesti
hatun päästäni tervehtiäkseni tuota hetken kipinää, jossa runoilijat
näkevät häviävän maailman.
Tulin kotia levollisena ja tunteettomana, kokonaan kykenemättömänä
ajattelemaan. Aloin riisuutua ja menin vuoteeseen. Mutta tuskin olin
laskenut pääni patjalle, kun kaikki koston henget valtasivat minut
sellaisella voimalla, että nousin äkkiä ja painauduin koko pituuttani
seinää vasten ikäänkuin olisin muuttunut puuksi. Hyökkäsin sitten
huutaen vuoteesta, käsivarret suorina, voimatta kulkea muuta kuin
kantapäillä, kun varpaani olivat koukistuneet hermovedosta. Tässä
tilassa vietin noin tunnin ajan, tylsänä ja kankeana kuin luuranko.
Se oli ensimäinen raivokohtaukseni.
Mies, jonka olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani, oli läheisimpiä
ystäviäni. Lähdin seuraavana päivänä hänen luoksensa, mukanani nuori
asianajaja Desgenais. Hankimme pistoolit, yhden todistajan lisää
ja ajoimme Vincennes'in metsään. Matkan kestäessä vältin puhumasta
vastustajani kanssa tai häntä millään tavalla lähestymästä, ja siten
pidin kurissa haluni lyödä häntä. Raivonpuuskat ovat mauttomia ja
tarpeettomia, kun laki sallii todellisen taistelun. Mutta en voinut
olla häntä silmilläni tarkastamatta. Hän oli lapsuudenystäviäni ja me
olimme vuosien mittaan tehneet toisillemme monen monta palvelusta.
Hän tunsi suhteeni rakastajattareeni ja oli monet kerrat selittänyt,
että hän piti sellaisia suhteita pyhinä ja että hänelle olisi
mahdotonta kilpailla ystävänsä kanssa, jos hän sattuisi rakastamaan
samaa naista. Sanalla sanoen, olin täydellisesti luottanut
häneen ja luulenpa, etten ole puristanut kenenkään ihmisen kättä
sydämellisemmin kuin hänen.
Nyt katselin uteliain, ahnain silmin tuota miestä, jonka olin kuullut
puhuvan ystävyydestä kuin jonkun antiikin urhon, ja jonka äsken olin
nähnyt hyväilevän rakastajatartani. Ensi kerran elämässäni näin
todellisen hirviön ja mittailin häntä sentähden hurjin silmäyksin
saadakseni selville kuinka hän oli luotu. Vaikka olin tuntenut
hänet kymmenvuotiaasta lähtien ja elänyt hänen kanssaan mitä
sydämellisimmässä sovussa ja ystävyydessä, tuntui minusta kuin en
olisi koskaan ennen häntä nähnyt. Tahdon käyttää vertausta.
On olemassa espanjalainen, kautta koko maailman tunnettu
näytelmäkappale, missä taivaallinen oikeus lähettää kivipatsaan
iltavieraaksi elostelijan luo. Mies ei menetä malttiaan, vaan ottaa
kohteliaasti vastaan vieraansa, mutta samassa hetkessä kun hän
tarttuu patsaan ojennettuun käteen, valtaa hänet kuoleman kylmyys ja
hän lankeaa tainnoksissa maahan.
Joka kerta kun elämässä olen huomannut, pannessani luottamukseni
ystävään tai rakastajattareen, tulleeni petetyksi, olen tuntenut
jotakin, jota en voi verrata muuhun kuin kivipatsaan käden antiin.
Olen todella tuntenut kuin marmorin kosketuksen, ikäänkuin
todellisuus olisi koko jäätävässä kylmyydessään painanut huulilleni
suudelman. Ah, useammin kuin kerran on tuo kammottava vieras
kolkuttanut oveeni, useammin kuin kerran olemme viettäneet iltaa
yhdessä.
Niin pian kuin alkuvalmistukset olivat tehdyt, asetuimme,
vastustajani ja minä, ampumalinjalle ja lähestyimme askel askeleelta
toisiamme. Hän ampui ensin ja haavoitti minua oikeaan käsivarteen.
Otin kohta aseen toiseen käteeni, mutta en jaksanut sitä enää nostaa.
Voimani pettivät ja minä vaivuin toiselle polvelleni.
Silloin näin vihamieheni lähestyvän levottomana ja kuoleman-kalpeana.
Todistajani tulivat samassa luokseni, nähtyään, että olin
haavoittunut. Mutta hän työnsi heidät pois ja tarttui
haavoittuneeseen käteeni. Hänen hampaansa olivat yhteenpuristetut
eikä hän voinut puhua. Näin hänen tuskansa. Hänen kärsimyksensä
olivat kauheimmat mitä mies voi kokea. "Mene matkaasi", huusin
hänelle, "ja pyyhi kyyneleesi hänen liinoihinsa...!" Hän oli tukehtua
itkuunsa, minä niinikään.
Minut kannettiin vaunuihin ja vietiin lääkärille. Haava osottautui
vaarattomaksi, kuula ei ollut koskenut luuhun, mutta olin niin
kiihdyksissä, että oli mahdotonta kohta sitoa käsivarttani. Kun
vaunut lähtivät liikkeelle, näin ikkunassa vapisevan käden. Se oli
vihamieheni käsi -- hän pyrki uudelleen luokseni. Puistin päätäni
vastaukseksi hänen mykkään kysymykseensä. Vaikka tunsin, että hänen
katumuksensa oli vilpitön, olin niin raivoissani, etten voinut antaa
hänelle anteeksi.
Kun tulin kotia, vuoti haavani runsaasti verta. Voimattomuus vähensi
suuresti vihaani, joka sai aikaan enemmän tuskia kuin haavani.
Paneusin nautinnolla vuoteeseen enkä luule koskaan juoneeni mitään
parempaa kuin oli se lasillinen vettä, joka minulle annettiin.
Vuoteeseen päästyäni sain kuumeen. Kyyneleeni alkoivat virrata. Olin
luullut, että rakastajattareni saattaisi lakata minua rakastamasta,
mutta en ollut uskonut, että hän voisi minua pettää. En voinut
ymmärtää, kuinka saattaa nainen, jota ei sido velvollisuus eikä
aineellinen pakko, teeskennellä rakastavansa toista ja itse asiassa
rakastaa toista. Kymmeniä kertoja päivässä kysyin Desgenais'lta,
kuinka sellainen oli mahdollista. "Jos olisin ollut naimisissa hänen
kanssaan tai jos olisin maksanut hänelle, olisi asia ollut toinen.
Mutta nyt -- miksi ei hän sanonut minulle, ettei hän minua rakasta,
miksi pettää minua?" En ymmärtänyt, että voi valehdella rakkautta.
Olin silloin lapsi, mutta minun täytyy myöntää, etten sitä vieläkään
ymmärrä. Joka kerta kun olen rakastunut johonkin naiseen, olen
sen hänelle sanonut, joka kerta kun olen lakannut jotakin naista
rakastamasta, olen myöskin sen sanonut, vilpittömästi, ajatellen,
että sellaisissa asioissa emme tahtomalla voi mitään ja että ainoa
rikos on valhe.
Kaikkeen mitä kysyin, vastasi Desganais: "Hän on arvoton olento.
Lupaa, ettet häntä enää tapaa." Lupasin sen hänelle juhlallisesti.
Hän neuvoi minua lisäksi olemaan kirjoittamatta tuolle naiselle edes
nuhtelemisen tarkoituksessa. Suostuin lupaamaan mitä hän pyysi,
puolittain hämmästyneenä siitä, että hän saattoi luulla minun
menettelevän toisin.
Kuitenkin oli ensimäinen tekoni, niin pian kuin taas olin jalkeilla,
juosta rakastajattareni luo. Tapasin hänet yksin, hän istui
suruissaan huoneen nurkassa ja hänen ympärillään vallitsi mitä
suurin epäjärjestys. Nuhtelin häntä julmin sanoin -- olin menehtyä
raivooni. Sanani panivat koko talon kaikumaan, mutta samassa
puhkesivat kyyneleeni niin rajusti esiin, etten voinut enää puhua,
vaan heittäysin itkien vuoteelle. "Sinä uskoton, onneton", nyyhkytin,
"sinä tiedät että minä kuolen, mutta se tuottaa sinulle iloa. Mitä
olen sinulle tehnyt?"
Hän heittäytyi kaulaani ja sanoi, että kilpailijani oli hänet
vietellyt tuona kohtalokkaana iltana, mutta ettei hän ollut koskaan
ollut hänen. Hänet oli vallannut hetkellinen unohdus -- se oli
virhe, mutta ei rikos. Hän näki, kuinka pahoin hän oli minua kohtaan
menetellyt ja sanoi myöskin kuolevansa, jollen antaisi hänelle
anteeksi. Hän käytti katumuksen kyyneliä ja tuskan kaunopuheisuutta
lohduttaakseen minua. Kalpeana ja kiihtyneenä, puku aukireväistynä,
hiukset valloillaan olkapäillä makasi hän lyyhistyneenä
keskilattialla. En ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, kaikki
aistini syttyivät katsoessani häntä, samalla kun vapisin inhosta
häntä kohtaan.
Kun lähdin hänen luotaan, olin niin murtunut, etten nähnyt mitään ja
tuskin jaksoin pysyä pystyssä. En halunnut häntä koskaan enää nähdä
-- mutta neljännestunnin päästä palasin takaisin. En tiedä mikä
epätoivon voima ajoi minua hänen luokseen. Minulla oli palava halu
omistaa hänet vielä kerran, imeä hänen ihanasta ruumiistaan kaikki
nuo katkerat kyyneleet ja sitten tappaa meidät molemmat. Inhosin ja
jumaloin häntä. Tunsin että hänen rakkautensa oli turmioni, mutta
elää ilman häntä oli minulle mahdotonta. Kuin salama syöksin hänen
luokseen, ilmoittamatta tuloni, ja, tuntien hyvin talon, olin tuota
pikaa hänen ovellaan.
Tapasin hänet istumassa peilinsä edessä, liikkumattomana ja
ylt'yleensä jalokivillä koristettuna. Hänen kamarinaisensa suki
hänen hiuksiaan ja itse piti hän kädessään punaista harsoa,
jolla hän hiljaa hiveli poskiaan. Luulin että näin unta. Minusta
tuntui mahdottomalta, että edessäni oli sama nainen, jonka olin
neljännestunti sitten nähnyt makaavan huoneen lattialla kyynelten
vallassa. Jäin seisomaan paikoilleni kuin patsas. Kuullessaan oveaan
avattavan, käänsi hän päätään ja sanoi hymyillen: "Sinäkö siellä
olet?" Hän aikoi tanssiaisiin ja odotteli kilpailijaani, jonka piti
viedä hänet niihin. Kun hän näki, että tulija olinkin minä, puri hän
huuliaan ja rypisti kulmakarvojaan.
Astuin askeleen ovea kohti. Samalla sattuivat silmäni hänen
hienohipiäiseen, tuoksuavaan niskaansa, missä tukkaa piti koossa
timanttinen neula. Tämä viettelevä niska oli mustempi kuin helvetti.
Tukka oli kääritty kahteen palmikkoon, joihin oli pistetty hopeisia
tähkäpäitä. Kaulan ja hartioiden valkeus pisti häikäisevänä esiin
paksun tukan tummuutta vastaan. Tuossa käärityssä mustassa harjassa
oli jotain hekumallisen kaunista, mikä samalla pilkaten tuntui
muistuttavan minulle, minkälaisessa epäjärjestyksessä sen juurikään
olin nähnyt. Hyökkäsin esiin ja löin tuota niskaa kerran käteni
selällä. Nainen ei huutanut, hän kätki kasvonsa käsiinsä, ja minä
poistuin nopeasti.
Kun tulin kotia, valtasi minut uudelleen niin kova kuume, että
minun täytyi mennä vuoteeseen. Haavani oli auennut ja kärsin kovia
tuskia. Desgenais tuli minua tapaamaan. Kerroin hänelle kaikki,
mikä oli tapahtunut. Hän kuunteli minua tarkkaavasti ja käveli
senjälkeen hetken ajan huoneessani neuvottomana edestakaisin. Lopuksi
tuli hän luokseni ja puhkesi nauramaan. "Oliko hän ensimäinen
rakastajattaresi?" kysyi hän minulta. "Ei, mutta viimeinen," vastasin
hänelle.
Noin keskiyön aikaan, kun olin vaipunut rauhattomaan uneen, tuntui
minusta kuin olisin unessa kuullut syvän huokauksen. Avasin silmäni
ja näin rakastajattareni seisovan vuoteeni vieressä, kädet ristissä,
kuin haamu. En voinut olla huudahtamatta pelosta, sillä luulin, että
ilmestys oli sairaiden aivojeni tuote. Hypähdin vuoteesta ja syöksyin
toiseen päähän huonetta. Näky seurasi minua. "Etkö tunne minua?"
sanoi nainen, koittaen vetää minut luokseen. "Mitä tahdot minusta,"
huusin puolestani. "Päästä minut, muuten lyön sinut kuoliaaksi tuohon
paikkaan!"
"Hyvä, tapa minut", vastasi hän. "Olen sinulle valehdellut, olen
sinua pettänyt, olen säälittävä ja kurja olento, mutta rakastan sinua
enkä voi elää ilman sinua!"
Katsoin häntä -- kuinka kaunis hän olikaan! Koko hänen ruumiinsa
vapisi, hänen silmissään kuvastui pohjaton intohimo. Hänen kaulansa
oli paljas ja hänen huulensa tuntuivat palavan. Nostin hänet syliini.
"Niinkuin tahdot", sanoin hänelle, "mutta kautta Jumalan, isäni pään
kautta vannon, että tapan sekä sinut että minut."
Otin veitsen kamiininpielestä ja pistin sen päänalaiseni alle.
"Octave", sanoi hän, hymyillen ja suudellen minua, "älä tee mitään
tyhmyyksiä. Tule, lapseni. Hurjuutesi rasittaa sinua, sinulla on
kuume. Anna minulle veitsi." Näin että hän koetti tavotella veistäni.
"Kuule, mitä sanon sinulle", vastasin. "Minä tiedän kuka sinä olet
ja miten sinä leikit kanssani. Mutta minä en leiki. Olen sinua
rakastanut niinkuin vain mies voi rakastaa, ja kirouksekseni ja
kuolemakseni rakastan sinua yhä vielä, tiedä se. Sanot, että sinäkin
rakastat minua, mutta kaiken pyhän nimessä vannon, että jos tänä
iltana olen sinun rakastajasi, kukaan toinen ei ole sitä huomenna."
Kun olin tämän sanonut, menetin kokonaan tajuntani ja aloin houria.
Nainen heitti viitan hartioille ja lähti kiireesti luotani.
Kun Desgenais'lle kerroin tästä tapahtumasta, sanoi hän: "Miksi et
pitänyt häntä luonasi? Oletko niin kyllästynyt häneen? Hän on todella
kaunis nainen!"
"Sinä lasket leikkiä", vastasin hänelle. "Luuletko todella, että
voisin pitää tuota naista rakastajattarenani? Luuletko, että koskaan
suostun jakamaan kenenkään kanssa? Ajattele, että hän itse tunnusti
olleensa toisen! Vai haluatko, että unohtaisin rakkauteni saadakseni
omistaa hänet? Jos sinun tapasi rakastaa on sellainen, niin säälin
sinua."
Desgenais sanoi, että hän rakasti vain keveitä naisia eikä ottanut
asiaa niin vakavasti.
"Rakas Octave", lisäsi hän, "sinä olet hyvin nuori, sinä vaadit
paljon kauniita asioita, joita ei lainkaan ole olemassa tässä
maailmassa. Sinä uskot aivan merkilliseen rakkauteen. Ehkä olet sinä
itse mahdollinen sellaiseen, mutta itsesi vuoksi toivoisin, ettet
sitä olisi. Sinä saat, ystäväni, toisia rakastajattaria, ja kerran
olet katuva sitä mitä tapahtui tuona yönä. Kun tuo nainen tuli sinua
tapaamaan, rakasti hän sinua varmaan. Tällä hetkellä ei hän sitä
ehkä enää tee, vaan lepää jo toisen sylissä. Mutta hän rakasti sinua
tuona yönä, tässä huoneessa -- mitä liikuttaa sinua kaikki muu?
Sinulla olisi ollut ihana yö, sinä olet kerran, ole varma siitä,
katuva, ettet pyytänyt häntä jäämään, sillä hän ei palaa enää. Nainen
antaa anteeksi kaikki, paitsi sen, että hänet työntää luotaan. Hänen
rakkautensa sinuun näyttää olleen tavaton, kun hän noin päätä pahkaa
tuli luoksesi, hyvin tietäen syyllisyytensä ja saattaen odottaa, että
ajaisit hänet pois. Usko minua, sinä kadut vielä tuota yötä, eikä se
enää koskaan uudistu."
Kaikki mitä Desgenais puhui oli erinomaisen yksinkertaista ja
vakuuttavaa, harkittua ja koettua. Minua kylmäsi, kun kuulin häntä.
Kun hän puhui, tunsin pelottavaa halua lähteä vielä kerran tapaamaan
rakastajatartani tai kirjoittaa ja pyytää häntä tulemaan luokseni.
En jaksanut nousta vuoteesta. Estyin siten häpeästä tavata häntä
uudelleen kilpailijaani odottelemasta tai ehkä suorastaan toisen
miehen sylistä. Mutta minä saatoin vielä kirjoittaa hänelle. Ja
vastoin tahtoani kysyin itseltäni, mahtaisiko hän tulla, jos
kirjoittaisin.
Kun Desgenais oli mennyt, valtasi minut niin pelottava kiihtymys,
että jo päätin keinolla millä hyvänsä päättää päiväni. Ankaran
sisällisen taistelun jälkeen voitti inho rakkauteni. Kirjoitin
entiselle rakastajattarelleni, etten halunnut häntä milloinkaan
nähdä, ettei hän koskaan tulisi luokseni ja että, jos hän sen tekisi,
ajaisin hänet ulos. Soitin rajusti kelloa ja annoin palvelijalle
määräyksen heti kohta toimittaa kirjeeni perille. Mutta tuskin oli
palvelija sulkenut oven, kun jo huusin häntä takaisin. Hän ei enää
kuullut, en uskaltanut huutaa toista kertaa, ja painaen käsiäni
kasvojani vasten, vaivuin synkimpään epätoivoon.