II

Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa

Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean

ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä

oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa

kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen

toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin

ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat

heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja

nousivat hevostensa selkään.

Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat

vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi

lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se

oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei

hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän

tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä

laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.

Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän

miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä

nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin

hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan

ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin

paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut

kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen

veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä

varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi

alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun

jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.

Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaa

ja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjä

jumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; ja

keisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa,

että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyi

kuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niin

suuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa,

se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullut

nuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivat

kilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia -- oli

vain ruumiita ja puolijumalia.

Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulalla

katsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaan

kuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailman

herraksi vaiko vain puolen, lensi enkeli Azraël ohi, kosketti häntä

siivellään ja syöksi hänet kuiluun. Hänen kaatumisensa ryskeestä

heräsivät vallat ja nousivat tautivuoteiltaan. Ja työntäen esiin

käyrät kyntensä, jakoivat nämä kuninkaalliset hämähäkit Europan ja

tekivät itselleen narrinpukuja Caesarin purppurasta.

Matkamies, niin kauan kuin hän on vielä tiellä samoaa päivää ja

yötä, sateessa ja auringossa, välittämättä öiden valvonnasta ja

vaaroista, mutta jouduttuaan perheensä keskuuteen kotilieden ääreen,

tuntee hän kuolettavaa väsymystä ja voi tuskin omin neuvoin laahautua

vuoteeseensa -- samoin tunsi nyt äkkiä Ranska, Caesarin leski,

haavansa. Se vajosi niin syvään uneen, että sen vanhat kuninkaat

luulivat sen kuolleeksi ja verhosivat sen käärinliinoihin. Vanha

armeija palasi kotia harmaantunein päin ja väsymyksestä horjuen, ja

autioiden linnojen tulisijat alkoivat loistaa surullisella valolla.

Kaukaisilta matkoiltaan ja hurjista sotaleikeistä palanneet

keisarikunnan miehet syleilivät nyt riutuneita vaimojaan ja puhuivat

ensi rakkaudestaan. He katselivat kuvaansa kotilähteissä, ja kun he

näkivät kuinka vanhoiksi ja rammoiksi he olivat tulleet, kutsuivat

he poikiaan sulkemaan heidän silmänsä. He kysyivät, missä heidän

poikansa olivat, ja kun lapset tulivat kouluistaan eivätkä nähneet

miekkoja eivätkä haarniskoja, jalka- tai ratsuväkeä, kysyivät he

puolestaan, missä heidän isänsä olivat. Mutta heille vastattiin, että

sota oli lopussa, että Caesar oli kuollut, ja että Wellingtonin ja

Blücherin kuvat riippuivat konsulivirastojen ja lähetystöjen seinillä

ja että niiden alareunassa luettiin sanat: _Salvatoribus mundi_.

Miettivänä istuutui nuori polvi raunioille. Kaikki nämä lapset olivat

pisaroita siitä hehkuvasta verestä, jonka maa oli imenyt itseensä.

He olivat syntyneet sodan povella, sotaa varten. Viisitoista vuotta

olivat he nähneet unta Moskovan lumesta ja pyramiidien auringosta.

He eivät olleet koskaan olleet kotikaupunkinsa ulkopuolella, mutta

heille oli kerrottu, että jokaisesta portista kulki tie johonkin

Europan pääkaupungeista. Heillä oli koko maailma päässään. He

katselivat ympärilleen maata, taivasta, katuja, teitä -- kaikki oli

autiota. Vain kirkkojen kellot soivat kaukaisuudessa.

Kalpeita, mustapukuisia kummittelijoita vaelteli pitkin maata.

Toiset heistä koputtivat oville, ja jos heille avattiin, ottivat

he taskustaan pitkiä kuluneita pergamenttikääröjä, joilla he

peloittelivat talon asukkaita. Joka suunnalta tulvasi ihmisiä, jotka

vielä vapisivat samaa pelkoa, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli

ajanut heidät heidän asuinsijoiltaan. Kaikilla oli vaatimuksia,

kaikki väittelivät ja huusivat -- ja täytyi ihmetellä, että yksi

ruumis saattoi houkutella paikalle niin monta korppia.

Ranskan kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli pitkin seiniä,

sinne ja tänne, keksiäkseen kultaisia mehiläisiään. Jotkut tulivat

hänen luokseen ja ojensivat hattunsa häntä kohti, ja heille antoi hän

rahaa; toiset näyttivät hänelle ristiinnaulitun kuvaa, ja hän suuteli

sitä; toiset huusivat hänen korvaansa suuria nimiä, ja heitä pyysi

hän astumaan valtaistuinsaliin, missä kaiku toisti heidän suuret

nimensä. Muutamat näyttivät hänelle vanhoja viittojaan, joista he

olivat ottaneet pois kuninkaalliset mehiläiset, ja heille antoi hän

uudet puvut.

Lapset näkivät kaiken tämän ja uskoivat lujasti, että Caesarin varjo

vielä jonakin päivänä astuisi maihin Cannes'essa ja pyyhkäisisi

mateliat tieltään; mutta hiljaisuutta kesti yhä, ja vain kalpean

liljalipun nähtiin liehuvan taivasta vasten. Kun lapset puhuivat

maineesta, sanottiin heille: "Ruvetkaa papeiksi." Jos he mainitsivat

kunnian, vastattiin: "Ruvetkaa papeiksi." Jos oli kysymys toivosta,

rakkaudesta, voimasta, elämästä, aina sanottiin samalla tavalla:

"Ruvetkaa papeiksi."

Silloin astui puhujalavalle mies, pitäen kädessään kuninkaan ja

kansan välikirjaa. Hän alkoi, myöntäen että maine oli kaunis asia,

sotilaskunnia niinikään, mutta huomautti että oli olemassa jotain

vielä kauniimpaa, ja sen nimi oli vapaus.

Lapset nostivat päätään ja muistelivat isoisiään, jotka olivat

sanoneet samaa. He muistivat, että he jossain pimeässä loukossa

synnyinkodissaan olivat tavanneet omituisia pitkähiuksisia marmorisia

kuvapatsaita latinalaisine kirjoituksineen. He olivat näkevinään

vanhusten istuvan iltalampun ääressä, kertoen, päitään pudistellen,

verilöylyistä, jotka olivat vielä pelottavammat kuin keisarin

aikaiset. Vapaus-sanassa oli jotain joka pani heidän sydämensä

lyömään, jokin etäinen ja pelottava muisto ja vielä kaukaisempi rakas

toive.

He vapisivat, kun kuulivat tuon sanan; mutta kotimatkallaan näkivät

he kolme ruumisarkkua, joita vietiin Clamart'iin: kolme nuorta miestä

oli liian äänekkäästi lausunut sanan vapaus.

Omituinen hymy nousi heidän huulilleen, kun he näkivät tuon

surullisen näyn. Mutta toisia miehiä kapusi puhujalavalle julkisesti

pohtimaan mitä kunnianhimo maksoi ja osottamaan, että sotamaine oli

liian kallis. He esittivät sodan kauhuja ja kutsuivat sille vihittyjä

uhreja teuraseläimiksi. He puhuivat niin paljon ja niin kauan, että

kaikki inhimilliset unelmat pudottivat, kuin syksyn puut, lehtensä,

ja kaikki, jotka heitä kuuntelivat, pyyhkivät kädellä otsaansa kuin

kuumesairaat, jotka heräävät tajuntaan.

Jotkut sanoivat: "Perussyy keisarin kukistumiseen oli, ettei

kansa häntä enää tahtonut." Toiset väittivät: "Kansa tahtoi

kuningaskuntaa", toiset: "Eipä, vaan vapautta", toiset: "Eipä,

vaan järkeä", kolmannet: "Uskontoa!", neljännet: "Eduskuntaa

englantilaiseen tapaan" j.n.e. Viimeinen puhuja väitti: "Ei mitään

tuosta kaikesta, kansa kaipasi lepoa."

Nuori polvi näki elämän kolmessa hahmossa. Heidän takanaan oli iäksi

hävinnyt muinaisuus, joka vielä liikkui omilla raunioillaan ja joka

vartioi yksinvallan aikojen kivettyneitä muistoja. Heidän edessään

oli ääretön rusottava taivaanranta tulevaisuuden ensi sateineen. Ja

näiden kahden maailman välissä jotain mikä muistutti valtamerta, joka

erottaa vanhan manteren nuoresta Amerikasta, jotain epämääräistä ja

liikkuvaa, kuin aaltoava ulappa, täynnä haaksirikkoisia. Aaltojen

yli liukui joskus kaukainen valkea purje tai höyryalus, joka jätti

jälkeensä raskaan savun. Nuori polvi näki, sanalla sanoen, meidän

vuosisatamme, joka erottaa menneen ja tulevan, joka itse ei ole

kumpaakaan, mutta muistuttaa molempia, vuosisadan, jossa joka hetki

olemme epätietoisia siitä, astummeko tulevaisuuden laiholle vaiko

entisyyden raunioille.

Tässä sekasorrossa täytyi nuorten löytää oma tiensä. Tällaiset

olivat ne näköalat, jotka aukenivat voimakkaan ja rohkean nuorison,

keisarikunnan poikien ja vallankumouksen pojanpoikien eteen.

Menneisyydestä eivät he tahtoneet mitään tietää, uskonsa siihen

olivat he menettäneet. Tulevaisuutta he rakastivat, mutta niinkuin

Pygmalion Galateaa. Se oli heille kuin marmorirakastettu, ja he

odottivat että se heräisi elämään ja että veri alkaisi virrata sen

suonissa.

Niin jäi heille vain nykyhetki, vuosisadan henki, hämärän enkeli,

joka ei ole yö eikä päivä. He näkivät sen istuvan kalkkisäkillä, joka

oli täynnä kuolleiden luita, kääriytyneenä itsekkäisyyden mantteliin

ja väristen hirvittävää kylmyyttä. Kuoleman kauhu hiipi heidän

mieliinsä, kun he näkivät tuon hirviön, joka oli puoleksi muumio,

puoleksi kummitus. He lähestyivät sitä niinkuin Strassburgissa

matkamies astuu vanhan kreivi Sarvenden'in kuolleen tyttösen luo,

joka makaa morsiuspuvussa arkussaan. Luuranko, joka panee katsojan

kauhusta värisemään, on lapsen, kapeissa lyijynkarvaisissa sormissa

on vihkisormus, ja pää muuttuu tuhaksi oranssikukkien keskellä.

Kun rajuilma lähestyy, käy metsän läpi ensin hirvittävä tuulenpuuska,

joka panee kaikki puut vapisemaan, sitten seuraa syvä hiljaisuus

-- samoin pani Napoleon kaikki värisemään kulkiessaan tietään

maailmassa. Kuninkaat tunsivat kruununsa vapisevan, ja kun he

tarttuivat kädellään päähän, tapasivat heidän sormensa vain hiuksia,

jotka olivat nousseet pystyyn pelosta. Paavi oli matkustanut kolme

sataa peninkulmaa siunatakseen hänet Jumalan nimeen ja laskeakseen

diadeemin hänen päähänsä; mutta Napoleon oli ottanut sen hänen

kädestään. Niin oli kaikki värissyt vanhan Europan aarniometsässä.

Sen jälkeen tuli hiljaisuus.

Väitetään, että, jos matkamiehellä, joka tapaa raivon koiran, on

malttia kulkea hitaasti eteenpäin kääntymättä taakseen, koira tyytyy

seuraamaan perässä kappaleen matkaa ja näyttämään hampaitaan, mutta

jos kulkija päästää pelon huudon tai kiiruhtaa askeleitaan, karkaa

koira kulkijan kimppuun. Ja ensi pureman jälkeen ei ole enää mitään

mahdollisuutta päästä pakoon.

Europan historiassa on usein havaittu, että ruhtinas on näyttänyt

pelon ensi oireita ja että hänen kansansa on repinyt hänet

kappaleiksi. Mutta jos joskus onkin niin käynyt, niin ei aina.

Kuninkaita on kadonnut, mutta kuningasvalta elää. Napoleonin

lähestyessä näytti kuningasvalta noita pelon oireita, jotka vievät

perikatoon, eikä ainoastaan kuningasvalta, vaan uskonto, aateli,

kaikki jumalallinen ja inhimillinen mahti.

Kun Napoleon oli kukistunut, kohottivat jumalalliset ja inhimilliset

auktoriteetit taas päätään, mutta kukaan ei niihin uskonut. Epäusko

niiden mahtiin oli ensimäinen koiranpurema.

Napoleon oli viimeinen liekki yksinvallan alttarilla. Hän järkytti ja

teki naurettavaksi kuningasvallan samoinkuin Voltaire jumalansanan.

Ja hänen kukistuttuaan, kuului hirvittävä jyske; St. Helenalla putosi

kivinen paasi vanhan maailman yli. Samalla hetkellä syttyi taivaalle

järjen jäinen tähti. Sen säteet muistuttivat kuun säteitä, sekin

jakoi valoa ilman lämpöä ja verhosi maailman sinisiin käärinliinoihin.

Näihin saakka oli kyllä nähty ihmisiä, jotka vihasivat aatelia, jotka

panettelivat pappeja ja jotka juonittelivat kuninkaita vastaan.

Kansa oli ennenkin kapinoinut ennakkoluuloja ja säätyetuoikeuksia

vastaan, mutta kokonaan uutta oli nähdä kansan hymyilevän kaikelle.

Aatelismiehen, papin tai ruhtinaan ohikulkiessa puistivat talonpojat,

jotka olivat olleet sodassa, päätään, ja sanoivat: "Tuon olemme

ennen nähneet toisessa paikassa; hän mahtaili silloin vähemmän." Kun

heille puhuttiin valtaistuimesta ja alttarista, sanoivat he: "Ne ovat

tehdyt neljästä laudasta, jotka me olemme ensin naulanneet kokoon ja

sitten repineet hajalle." Kun heille sanottiin: "Kansa, sinä olet

palannut oikealle tielle, sinä olet kutsunut takaisin kuninkaat ja

papit", vastasivat he: "Me emme ole sitä tehneet, vaan muutamat

tyhjäntoimittajat." Ja kun heille sanottiin: "Unohda menneisyytesi,

tee työtä ja tottele", nousivat he istuimiltaan, ja saattoi kuulla

aseen kilinää: vanha ruostunut miekka oli liikahtanut huoneen

nurkassa. Silloin sanottiin: "Pysy ainakin alallasi; ja jollei kukaan

tahdo tehdä sinulle pahaa, älä sinäkään pyri ketään vahingoittamaan."

Ja siihen kansa tyytyi.

Mutta nuorisoa ei sillä rauhoitettu. Ihmisessä asuu kaksi salattua

voimaa, jotka aina käyvät sotaa keskenään. Toinen niistä on

tarkkanäköinen ja kylmäverinen. Se riippuu kiinni todellisuudessa, se

laskee, punnitsee ja arvioi menneisyyttä. Toinen janoaa tulevaisuutta

ja kurkottuu kaikkea tuntematonta kohti. Kun intohimo valtaa ihmisen,

seuraa järki itkien hänen perässään ja varottaa onnettomuudesta,

mutta niin pian kuin ihminen pysähtyy, niin pian kuin hän sanoo

itselleen: "Se on totta, minä olen hullu, mihin olenkaan menossa",

huutaa intohimo vastaan: "Pitääkö minun sitten kuolla?"

Selittämätön tyytymättömyys alkoi kiehua kaikissa nuorissa sydämissä.

Tuomittuina ruhtinasten valtioviisauden kautta toimettomuuteen ja

ikävään, täytyi nuorten nähdä kuinka ne hyökyvät aallot, joita

vastaan he olivat koettaneet käsivarsiaan, vetäytyivät takaisin.

Kaikki nämä taisteluun voidellut gladiaattorit tunsivat sydämensä

pohjassa kalvavan epätoivon. Varakkaimmat heittäytyivät suinpäin

hurjisteluihin, vähemmän varakkaat ottivat vastaan yhteiskunnallisia

toimia. Köyhät antautuivat turhaan suurisanaiseen intoiluun ja

määrättömään politikoitsemiseen. Inhimillinen heikkous etsii seuraa

ja ihminen on luonnostaan lauma-eläin. Pantiin toimeen käsirytäköitä

lakiasäätävän kamarin ovenvartijain kanssa, juostiin teatteriin

katsomaan näytelmää, jossa Talma esiintyi Caesarin naamiossa, tai

tungeskeltiin jonkun vapaamielisen kansanedustajan hautajaisissa.

Mutta tultuaan kotia tunsivat kaikki, puolueista riippumatta,

elämänsä tyhjyyden ja käsiensä voimattomuuden.

Yhtä kalpeaa ja köyhää kuin julkinen elämä, oli myöskin elämä

perheissä. Tekopyhyys hallitsi kaikkia tapoja, ja englantilaiset

vaikutukset hävittivät tieltään kaiken iloisuuden. Ehkäpä kaitselmus

sillä tavoin mursi auki uusia teitä, ehkäpä edistyksen henki kylvi

naisten sydämiin sillä tavoin sitä inhimillisen riippumattomuuden

tarvetta, joka kerran oli tuleva heidän vaatimuksekseen. Tapahtui

jotain ennen kuulumatonta kaikissa Parisin salongeissa: miehet

asettuivat toiselle puolen, naiset toiselle. Edelliset, puettuina

valkoisiin kuin morsiamet, ja jälkimäiset, mustissa kuin vanhempiaan

surevat, mittelivät toisiaan katseillaan.

Varmaa on, että meidän aikamme miesten musta puku on synkkä

vertauskuva. Siinä on ritari luopunut haarniskastaan ja kavaljeeri

koreista päärmeistään. Kylmä järki on hävittänyt kaikki haaveet,

mutta käyttää itse surupukua, jotta lausuisimme sille muutamia

osanoton sanoja.

Ylioppilas- ja taiteilija-elämän vapaat, kauniit, rohkeat tavat

potivat nekin tätä yleistä ajansuunnan muutosta. Miehet erosivat

naisista, kuiskattuaan heidän korvaansa kuolemaan saakka haavoittavia

ylenkatseen sanoja. He heittäytyivät viimein nautintoon ja

hurjisteluihin. Rakkautta samoinkuin kunniantuntoa ja uskontoa

alettiin pitää vanhentuneena käsitteenä. Käytiin huonoissa paikoissa.

Keskiluokan tyttö, uneksiva romanttinen olento helline rakkauksineen

sai hyljättynä istua kauppamiehen pöydän takana. Hän oli köyhä

eikä kukaan hänestä enää välittänyt. Hän möi itsensä saadakseen

kauniin puvun tai kauniin hatun. Surullisia aikoja! Nuori mies, joka

entisaikaan olisi häntä rakastanut ja josta hänkin puolestaan olisi

pitänyt, joka muinoin vei tyttönsä Verrières'in ja Romainville'n

metsiin, tansseihin ja illalliselle luonnon helmaan, hän, joka

pitkinä talvipuhteina tuli tyttönsä luo myymälän peräkamariin ja

puheli hänen kanssaan iltalampun ääressä, hän joka jakoi tytön

kanssa hiellä ja vaivalla hankitun leipänsä ja puhtaan ja köyhän

rakkautensa, hän oli kadonnut maailmasta. Meidän aikamme nuori

mies tapasi tyttönsä jonakin iltana hurjistelujen jälkeen kurjasta

pesästä, missä hän värjötti kalpeana, nälkä huulilla ja häpeä

sydämessä.

Niihin aikoihin keräili kaksi Napoleonin jälkeen suurinta neroa

kokoon ne tuskan ja surun ainekset, jotka olivat hajallaan

maailmankaikkeudessa. Goethe, uuden kirjallisuuden patriarkka, oli

kuvannut Wertherissä onnettoman, kuolemaan vievän intohimon ja

luonut Faustissa synkimmän hahmon, mikä milloinkaan on edustanut

syntiä ja onnettomuutta. Hänen kirjansa alkoivat niihin aikoihin

tulla Saksasta Ranskaan. Itse istuen työhuoneessaan taulujen ja

kuvanveistosten ympäröimänä, rikkaana, onnellisena ja tyynenä, näki

hän, isällisesti hymyillen, kuinka hänen synkät teoksensa tulivat

rajan yli meidän luoksemme. Byron vastasi hänelle tuskan huudolla,

joka pani Kreikanmaan vapisemaan, ja ripusti Manfredinsa syvänteen

yli -- ikäänkuin tyhjyys olisi ollut arvoituksen ratkaisu.

Suokaa minulle anteeksi, te suuret runoilijat, jotka nyt olette

tuhkaa ja jotka lepäätte maan povessa, suokaa minulle anteeksi! Te

olette puolijumalia ja minä vain kärsivä lapsi. Mutta kun kirjoitan

näitä rivejä, en voi olla teitä kiroamatta. Miksi ette laulaneet

kukkien tuoksua, luonnon ääniä, toivoa ja rakkautta, viiniä ja

aurinkoa, taivaan sineä ja kauneutta? Tekin olette tunteneet elämän,

tekin olette kärsineet, teidänkin jalkojenne edessä on maailma

luhistunut ja tekin olette epätoivosta itkeneet sen raunioilla.

Teidänkin rakastajattarenne ovat teidät pettäneet, teidän ystävänne

teitä panetelleet, teidän maanmiehenne käsittäneet teidät väärin.

Kuolema ja kärsimys olivat teidän sydämissänne ja teidän silmissänne.

Te olitte tuskan jättiläisiä. Mutta sano minulle, jalo Goethe,

etkö kuullut enää yhtään lohdun ääntä Saksanmaan vanhojen metsien

pyhässä huminassa? Sano minulle sinä, jonka runous oli tieteen

sisar, eivätkö nämä molemmat yhdessä voineet ikuisessa luonnossa

löytää yrttiä, joka olisi tehnyt niiden suosikin sydämen terveeksi?

Sinä, joka olit panteisti, sinä kreikkalaisen antiikin runoilija ja

loukkaamattomien muotojen rakastaja, etkö voinut sekoittaa hiukan

hunajaa niihin kauniisiin maljakoihin, joita teit, sinä, jonka

tarvitsi vain hymyillä niin mehiläiset lensivät huulillesi? Ja

sinä, sinä Byron, eikö sinulla ollut Ravennassa sitruunapuittesi ja

sinisen venetsialaisen taivaasi alla, rakkaan Adrianmeresi rannoilla

rakastettusi? Jumalani, minä en ole kuin heikko lapsi, mutta vaikka

olen kärsinyt ehkä suurempia tuskia kuin sinä, niin en kuitenkaan ole

menettänyt toivoani, minä voin kiittää Jumalaa elämästä!

Kun englantilaiset ja saksalaiset aatteet tulivat meidän

keskuuteemme, otettiin ne alussa vastaan hiljaisella

tyytymättömyydellä, jota pian seurasi peloittava mullistus. Muodostaa

yleisiä aatteita on samaa kuin tehdä salpieterista ruutia, ja suuren

Goethen homeeriset aivot olivat kuin puristin valuttaneet kielletystä

hedelmästä kaiken mehun. Ne jotka eivät lukeneet, luulivat voivansa

pysyä syrjässä kaikesta. Poloiset! Tärähdys viskasi heidät kuin

hiekkajyväset kaikkiin taivaan tuuliin.

Se oli kaiken taivaisen ja maisen kieltämisen ja epätoivon aikaa. Jos

joku olisi koettanut ihmisyyden valtimoa, olisi hän tuskin huomannut

sen lyövän. Kun sotilaalta muinoin kysyttiin, mihin hän uskoi,

vastasi hän: "Itseeni"; Ranskan nuoriso vastasi samaan kysymykseen:

"En mihinkään."

Muodostui kaksi leiriä. Herkät, kärsivät sielut, kaikki, jotka

janosivat jotakin ikuisempaa, painoivat päänsä alas ja itkivät. He

verhoutuivat sairaihin uniin eivätkä he nähneet edessään muuta kuin

pettymyksen rannattoman meren. Toiselta puolen heittäytyivät kaikki,

jotka olivat lihaa ja verta, aistillisiin nautinnoihin eikä heillä

ollut muuta huolta kuin laskea rahojaan. Sielu vaikeroi ja ruumis

nauroi.

Sielu valitti:

"Ah, usko on mennyt! Taivaan pilvet putoilevat alas rankkasateena.

Meillä ei ole mitään odotettavaa, mitään toivottavaa, meillä ei ole

edes kohta ristiin lyötyä puupalaa, jonka edessä voisimme rukoilla.

Tulevaisuuden tähti ei jaksa kohota taivaanrannan yläpuolelle, se on

pilvissä ja, kuin talviaurinko, veripunaisen kehän, vallankumouksen

värin, ympäröimä. Ei ole enää rakkautta eikä kunniaa. Synkkä yö

peittää maan. Ja me olemme jo kuolleet, kun päivä kerran valkenee."

Ruumis julisti:

"Ihmisen tehtävä maan päällä on käyttää aistimiaan. Hänellä on

hallussaan enemmän tai vähemmän keltaisia ja valkeita kolikoita ja

niiden mukaan lasketaan hänen arvonsa. Syödä, juoda, nukkua -- se

on elää. Ihmisten välinen ystävyys on siinä, että toinen lainaa

toiselle rahaa, mutta harvinaista on että toinen suuresti toistansa

rakastaisi. Sukulaiset ovat olemassa sitä varten, että heidät saa

kerran periä. Rakkaus on ruumiinharjoitusta. Ainoa henkinen nautinto

on tyydytetty turhamaisuus."

Kuin aasialainen rutto, joka nousee Ganges-virran höyryistä, levisi

tämä hirvittävä toivottomuus nopeasti yli maan. Jo oli Chateaubriand,

runouden ruhtinas, pukenut pelottavan epäjumalansa pyhiinvaeltajan

kaapuun ja asettanut hänet marmorialttarille, tuoksuvien suitsutusten

keskelle. Jo veivät vuosisadan lapset kangistunein käsin huulilleen

maljakon myrkyllisen juoman. Kaikki oli lopussa ja shakaalit astuivat

esiin luolistaan. Sairas mädännyt kirjallisuus, joka oli vain

muoto, kauhistuttava muoto, alkoi höystää näitä luonnon kitukasveja

löyhkäävällä verellään.

Kuka uskaltaa edes kertoa kaikkea mitä tapahtui koulun seinien

sisäpuolella? Opettajat epäilivät kaikkea, oppilaat kielsivät

kaiken. Runoilijat lauloivat epätoivoa. Nuorukaiset lähtivät

kouluista kukoistavin poskin ja puhtain otsin, mutta kirous huulilla.

Ranskalainen henki, joka luonnosta on iloinen ja avomielinen, koetti

vielä pitää puoliaan. Aivot omistivat helppoudella englantilaisia

ja saksalaisia aatteita, mutta sydämet olivat liian hentoja

taistelemaan ja kärsimään -- ja ne riutuivat kuin taitetut kukat.

Kuolemanajatus tunkeutui niiden olemuksen sisimpään sopukkaan.

Synnin iloa ei tunnettu, ainoastaan hyveen kieltämistä. Tuskan

sijaan tuli tunteettomuus. Viisitoistavuotiaat, jotka olivat

sijoittautuneet kukkivan pensaan alle, puhuivat tavalla, joka olisi

pannut Versaillesin kankeat pensastot kauhusta vapisemaan. Pyhää

ehtoollisleipää, joka on taivaallisen rakkauden ikuinen vertauskuva,

käytettiin kirjeiden sulkemiseen. Lapset sylkivät pyhää sakramenttia.

Onnellisia ne, joiden ei tarvinnut kokea noita aikoja! Onnellisia ne,

jotka kuilun partaalla käänsivät katseensa taivasta kohti. Heitä oli

olemassa ja he säälivät meitä.

On valitettavasti totta, että voimainkulutus, joka sisältyy

kiroukseen, helpottaa liian täyttä sydäntä. Kun jumalankieltäjä

ottaa kellon taskustaan ja pyytää Jumalaa tekemään neljännestunnin

kuluessa lopun hänen elämästään, on varmaa että hän hankkii itselleen

neljännestunniksi julman nautinnon. Se on epätoivon huippu, kaikkien

taivaallisten valtojen manaamista. Onneton kiemurtelee sen jalan

alla, joka hänet murskaa. Hän päästää tuskan huudon -- mutta kuka

tietää eikö se Kaikkivaltiaan edessä muutu rukoukseksi.

Siten käyttivät nuoret ihmiset toimettomat voimansa ylenmääräiseen

epätoivoon. Ihmisille, joilla ei ole mitään elämäntehtävää, on

helpottavaa saada pilkata kunniallisuutta, uskontoa, rakkautta ja

kaikkea mitä heidän eteensä tulee. Heihin itseensä sattui heidän

ivansa pahimmin. On mieluista kuvitella olevansa onneton, vaikka on

itse asiassa vain tyhjä ja ikävystynyt. Kuolemanajatuksen ensimäinen

käytännöllinen seuraus oli elostelu, joka puristaa verestä kaiken

voiman.

Rikkaat ajattelivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin kulta,

kaikki muu on unta. Nauttikaamme ja kuolkaamme." Ne, jotka omistivat

vähemmän, sanoivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin unohdus,

kaikki muu on unta. Unohtakaamme ja kuolkaamme." Ja köyhät sanoivat:

"Ei ole muuta todellisuutta kuin onnettomuus, kaikki muu on haavetta.

Kirotkaamme ja kuolkaamme."

Onko kuvaukseni liioiteltu, liian synkkä? Olenko ihmisvihaaja?

Suotakoon minun tehdä muutamia huomautuksia.

Kun lukee kertomusta Rooman keisarikunnan häviöstä, ei voi olla

panematta merkille, kuinka paljon pahaa saivat valtaan päästyään

aikaan kristityt, jotka olivat olleet niin ihailtavia korvessa.

"Kun ajattelen", sanoo Montesquieu, "sitä syvää tietämättömyyttä,

jossa kreikkalaiset papit pitivät kansaa, en voi olla vertaamatta

heitä Herodotoksen mainitsemiin skyyttalaisiin, jotka kaivoivat

silmät orjiensa päästä estääkseen näitä ajattelemasta tai tekemästä

muuta kuin heille määrättyä maidon vispilöimistä. Kaikkiin valtion

asioihin, päättämään rauhasta, sodasta, aselevosta, kaupasta,

avioliitosta tarvittiin pappeja. On mahdotonta kuvitella kaikkea sitä

pahaa, mikä tästä johtui."

Montesquieu olisi voinut lisätä: Kristinusko tuhosi yksinvaltiaat

mutta pelasti kansan. Se avasi Konstantinopolin portit barbaareille

samalla kun se aukaisi matalain majain ovet Kristuksen lohduttaville

enkeleille. Se kukisti tämän maailman suuria. Mitä mieltäkiinnittävää

olikaan häviävän keisarikunnan viime hengenvedoissa, siinä

salaperäisessä sähkövirrassa, joka pani vielä Heliogabaluksen

ja Caracallan haudalla hirmuvallan luurangon värisemään. Rooman

muumio oli kauniisti ympäröity Neron tuoksuilla ja Tiberiuksen

käärinliinoilla! Herrain valtioviisaiden tehtävä oli mennä köyhäin

luo ja pyytää heitä pysymään rauhassa. Heidän täytyi antaa matojen

ja myyräin hävittää häpeän muistomerkit ja nostaa muumiosta esiin

neitsyt, kaunis kuin Vapahtajan äiti, toivo, ahdistettujen ystävä.

Tämän teki kristinusko, mutta mitä ovat ne tehneet, jotka siitä

lähtien ovat sitä väärentäneet? He ovat nähneet, että köyhä antaa

rikkaan sortaa itseään, heikko voimakkaan, ja he sanovat: "Rikas ja

voimakas sortavat minua maan päällä; mutta, maltas, kun he tahtovat

tulla paratiisiin, silloin olen asettuva taivaan ovelle ja syyttävä

heitä Jumalan istuimen edessä." Ja siihen he tyytyivät.

Kristuksen vastustajat ovat sanoneet köyhälle: "Sinä odottelet

tuomion päivää, mutta ei ole olemassa mitään oikeutta. Sinä odottelet

ikuisuutta, mutta ei ole elämää kuoleman jälkeen. Sinä keräät omat

ja lähimmäistesi kyynelet, lastesi huudot ja vaimosi valitukset

kantaaksesi ne kuolinhetkelläsi Jumalan jalkoihin, mutta ei ole

olemassa Jumalaa."

Silloin kuivasi köyhä mies kyynelensä, käski vaimonsa vaieta ja

lastensa seurata häntä. Ja hän nousi maasta kuin vihastunut härkä.

Hän huusi rikkaalle: "Sinä sorrat minua ja olet ihminen niinkuin

minäkin." Ja papille: "Sinä, joka olet minua lohduttanut, olet

valehdellut." Juuri tätä tahtoivat Kristuksen vastustajat. Ehkä

luulivat he tekevänsä köyhät onnellisemmiksi nostaessaan heidät

taisteluun vapaudestaan.

Mutta kun köyhä on huomannut, että papit häntä pettävät, että rikkaat

ryöstävät häntä, että kaikilla on samat oikeudet tämän maailman

hyvyyteen, silloin uskoo hän vain kahteen käsivarteensa ja sanoo:

"Alas rikkaat! Minäkin tahdon nauttia, koska nautinto on ainoa tässä

maailmassa. Minäkin tahdon omistaa maan, koska taivas on tyhjä.

Minulle kaikki mikä muillekin, sillä me olemme kaikki yhdenvertaisia!"

Mitä sanotte tästä, te viisaat päät, te jotka olette vienyt hänet

tälle tielle? Mitä te sanotte hänelle, jos hänet lyödään maahan?

Epäilemättä olette te ihmisystäviä, te luotatte tulevaisuuteen ja

kerran on koittava aika, jolloin teitä siunataan. Mutta ei vielä, me

emme totisesti voi teitä siunata. Kun sortaja ennen sanoi: "Maa on

minun", vastasi sorrettu: "Taivas on minun." Mitä hän voi nyt vastata?

Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt

vuodet 1793 ja 1814, kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha

mikä on kerran ollut, on mennyt eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä

on onnettomuutemme syy.

Kuvitelkaa miestä, jonka koti on raunioina. Hän on itse repinyt sen

alas rakentaakseen uuden. Savi on kentällä hänen edessään ja hän

odottaa vain kiviä uuteen rakennukseensa. Samalla hetkellä kun hän

on, hihat käärittyinä, valmis sekoittamaan muurisavea, ilmoitetaan

hänelle, että kiviä ei ole saatavissa ja neuvotaan häntä tyytymään

siihen mikä hänellä on. Mitä on hänen tekeminen, jollei hän tahdo

rakentaa raunioille? Kivilouhimo on syvä, mutta hänen aseensa ovat

liian heikkoja murtaakseen siitä kiviä. "Ole kärsivällinen, sanotaan

hänelle, niin saat vähitellen kivesi. Luota tulevaisuuteen, tee

työtä." Kaikenlaista keksitään hänen lohdutuksekseen. Mutta sillä

aikaa seisoo mies taivasalla, hänellä ei ole enää vanhaa asuntoaan

eikä uusi ole vielä valmis; hän ei tiedä kuinka suojella itseään

sateelta, missä valmistaa ateriaansa, missä tehdä työtänsä, missä

levätä, missä elää ja kuolla. Ja hänellä on vastasyntyneitä lapsia.

Erehtyisin suuresti, jollemme kaikki muistuttaisi tuota miestä. Sinä

tulevien vuosisatojen suku, ajattele meitä, kun lämpimänä kesäpäivänä

nojaudut aurasi kurkeen isänmaan vihreillä vainioilla kirkkaan

auringon alla ja kun luonto-äiti aamupuvussaan hymyilee maamiehelle,

lempilapselleen. Ajattele meitä, kun kirkkaalta otsaltasi pyyhit

kalliin hien ja kun annat katseesi liukua taivaanrantaa pitkin, missä

ei yksikään tähkä nosta päätään toistaan korkeammalle ja missä siellä

täällä pistää kellertävän viljan seasta sinisiä ja valkeita kukkia.

Te vapaat miehet, kun te kiitätte Jumalaa sadon yltäkylläisyydestä,

muistakaa silloin meitä, joita ei ole enää olemassa. Muistakaa, että

me olemme saaneet kalliisti maksaa sen rauhan, josta te nautitte.

Säälikää meitä enemmän kuin esi-isiänne, sillä meidän on täytynyt

kantaa samaa kuormaa kuin heidänkin, mutta me olemme kadottaneet sen,

mikä heitä lohdutti.