alkoi sitten kiskoa Kazania veteen. Pian Kazan seisoi etujalkoineen
kosteassa hiedassa virran partaalla. Hetkeksi Sandy höllensi hihnaa
ja tempaisi sitten äkkiä Kazanin rajusti rannalta jokeen. Samassa hän
työnsi kanoottinsa keskivirtaan, käänsi sen nopeasti virran suuntaan
ja alkoi meloa niin paljon, että hihna kiristyi hänen uhrinsa kaulan
ympärillä. Väsymyksestään ja vammoistaan huolimatta Kazanin oli nyt
pakko uida pitääkseen päänsä veden yläpuolella. Kanootin vanavedessä
ja Sandyn meloessa yhä voimakkaammin hänen asemansa kävi hetki
hetkeltä yltyväksi kidutukseksi. Välistä hänen pörröinen päänsä oli
kokonaan veden alla. Toisin vuoroin Sandy odotti, kunnes koira oli
ajautunut veneen sivulle, ja sitten painoi hänet veden alle melansa
päällä.
Kazan kävi yhä heikommaksi. Kun oli kuljettu puoli mailia, oli hän
jo hukkumaisillaan. Vasta silloin Sandy kiskoi hänet sivulleen ja
hinasi kanoottiin. Raukeana ja läähättäen koira vaipui pohjalle.
Vaikka Sandyn menettely olikin raaka, oli se ainakin täyttänyt hänen
tarkoituksensa. Kazanissa ei enää ollut taistelun halua. Hän ei enää
kamppaillut vapautensa puolesta. Hän tiesi, että tämä mies oli hänen
herransa, ja toistaiseksi häneltä oli sisu mennyt. Nyt hän halusi
vain saada maata kanootin pohjalla, poissa nuijan ulottuvilta ja
turvassa vedeltä. Nuija lojui hänen ja miehen välissä. Sen pää oli
jalan tai parin päässä, ja sieraimiinsa hän sai oman verensä hajua.
Viisi päivää ja yötä jatkui kulkua myötävirtaan, ja McTrigger sivisti
Kazania vielä kolmella nuijasaunalla ja uudella turvautumisella
vesikidutukseen. Kuudennen päivän aamuna he saapuivat Red Gold
Cityyn, ja McTrigger pystytti telttansa joen rannalle. Jostakin hän
hankki ketjun Kazanille ja kiinnitettyään koiran varmasti teltan
taakse leikkasi irti nahkaisen kuonokopan.
"Sinähän et voi lihota kuonokopassa", puheli hän vangilleen. "Ja
minä tahdon sinusta taas väkevän, ja sitten saat olla niin raju kuin
itse helvetti. Minulla on eräs tuuma. Sinä näet voit antaa selkään
oman painosi määrälle villikissoja. Me esitämme piankin näytöksen,
joka täyttää taskumme kultahiekalla. Semmoista olen pannut toimeen
ennenkin, ja nyt se käy päinsä _täällä_. Susi ja koira jumaliste,
siitähän vasta valtti tulee."
Kahdesti päivässä hän tästedes vei tuoretta, raakaa lihaa Kazanille.
Pian Kazanin into ja rohkeus palasivat. Kipu hävisi jäsenistä.
Ruhjotut leuat paranivat. Ja neljännestä päivästä lähtien hän
joka kerta, kun Sandy ruokineen saapui, tervehti ärisevien
torahampaittensa taisteluhaasteella. Nyt McTrigger ei lyönyt. Hän ei
antanut koiralle ollenkaan kalaa eikä talia ja jauhoja -- ei mitään
muuta kuin raakaa lihaa. Hän matkasi viisi mailia jokea ylöspäin
noutamaan tapetun karibun tuoreet sisälmykset. Eräänä päivänä
Sandyllä oli toinen mies mukanaan, ja kun vieras lähestyi askeleen
verran liian lähelle, teki Kazan nopean äkkihyökkäyksen häntä kohden.
Mies hypähti takaisin ja kirosi hämmästyneenä.
"Tuo kelpaa", murisi hän. "Se on tosin kymmentä tai viittätoista
naulaa köykäisempi kuin tanskalainen, mutta sillä on hampaat ja
sukkelat käänteet. Kyllä se pystyy esittämään komean näytelmän
ennenkuin kukistuu."
"Panen veikkaa viisikolmatta prosenttia omasta osuudestani, että se
ei joudu tappiolle", esitti Sandy.
"Kättä päälle!" sanoi toinen. "Kauanko kestää ennenkuin se on valmis?"
Sandy mietti hetkisen.
"Viikko vielä", vastasi hän. "Sitä ennen sillä ei ole täyttä
painoansa. Sanotaan tästä päivästä viikko. Ensi tiistai-iltana.
Sopiiko se teille, Harker?"
Harker nyökkäsi.
"Ensi tiistai-iltana", toisti hän. Sitten hän lisäsi: "Lyön vetoa
_puolet_ osuudestani, että tanskalainen tappaa teidän susikoiranne."
Sandy loi Kazaniin pitkällisen katseen.
"Sanasta miestä", sanoi hän, ja sitten Harkerin kättä pudistaessaan:
"En usko, että täältä Yukoniin asti mikään koira kykenee tappamaan
suden."
XXIII
PROFESSORI McGILLIN VÄLIINTULO
Red Gold City oli valmis iltahuvitukseen. Siellä oli jonkun verran
pelattu, vähän tapeltu ja riittämään asti viljelty väkijuomia, jotta
silloin tällöin innostuttiin, mutta ratsupoliisin läsnäolo oli
kyennyt pysyttämään elämän tavattoman yksitoikkoisena, verrattuna
Dawsonin seudun oloihin parin sadan mailin päässä pohjoisempana.
Sandy McTriggerin ja Jan Harkerin tarjooma huvitilaisuus sai osakseen
innostunutta suosiota. Uutinen siitä levisi kahdenkymmenen mailin
alalle Red Gold Cityn ympäristöön, eikä ollut kaupungissa milloinkaan
vallinnut suurempaa kiihtymystä kuin tämän suuren ottelun iltapäivänä
ja iltana. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Kazan ja tavattoman
iso tanskalainen koira oli asetettu näytteille, kumpikin omaan
vakituiseen häkkiinsä, ja kuumeinen vedonlyönti alkoi. Kolme sataa
miestä, jotka kukin maksoivat viisi dollaria päästäkseen katsomaan
taistelua, tarkasteli ottelijoita häkinsälöjen lomitse. Harkerin
koira oli ison tanskalaisen ja verikoiran jälkeläinen, syntynyt
pohjolassa ja opetettu valjaskoiraksi. Hänen puolestaan lyötiin vetoa
kaksi, välistä kolmekin yhtä vastaan. Näillä ehdoilla olisi Kazanilla
voinut paljonkin ansaita. Ne, jotka uskalsivat hänen puolestaan
panna vetoon, olivat vanhempia erämiehiä -- sellaisia, jotka olivat
viettäneet elämänsä koirien parissa ja tiesivät, mitä Kazanin silmien
punainen kiilto merkitsi. Eräs vanha kaivosmies Kootenaysta kuiskasi
toisen korvaan:
"Minä löisin vaikka tasavetoa sen puolesta. Antaisin vielä
lisääkin, jos vaadittaisiin. Se voittaa tanskalaisen tuota pikaa.
Tanskalaisella ei ole mitään varmaa taistelutapaa."
"Mutta se on painava", sanoi toinen epäröiden. "Katsopa sen leukoja
ja hartioita."
"Ja sen isoja jalkoja, pehmeää kurkkua ja vatsan kömpelöä paksuutta",
keskeytti Kootenayn mies. "Hitto vie, mies, usko minua äläkä pane
rahojasi tanskalaisen puolesta!"
Toisia yhtyi heidän seuraansa. Kazan oli aluksi ärissyt kaikille
näille ympäröiville kasvoille. Mutta nyt hän makasi nojaten häkin
laudoitettuun peräseinään ja katseli heitä jurosti etukäpäliensä
välistä.
Taistelu piti suoritettaman Harkerin asunnossa, joka oli jonkinlainen
kapakan ja kahvilan välimuoto. Penkit ja pöydät oli siirretty
syrjään, ja ison huoneen keskellä oli kolme ja puoli jalkaa
lattiasta kohoavalla korokkeella kymmenen jalan läpimittainen
häkki. Kolmensadan katsojan istuimet oli asetettu sen ympärille.
Häkin avonaisen yläosan kohdalle oli ripustettu kaksi isoa,
lasiheijastimilla varustettua öljylamppua.
Kello oli kahdeksan, kun Harker, McTrigger ja kaksi muuta miestä
kantoivat Kazanin näyttämölle, seipäitten varassa, jotka pistivät
esiin hänen häkkinsä pohjasta. Toinen koira oli jo taisteluhäkissä.
Hän seisoi silmiään räpytellen välkkyvien lamppujen kirkkaassa
valossa. Nähdessään Kazanin hän nosti korvansa pystyyn. Kazan ei
paljastanut torahampaitaan. Kumpikaan ei osoittanut odotettua
kiukkuisuutta. Tämä oli heidän ensi kohtaamisensa, ja tyytymätön
murina kävi rivien kautta, joissa nuo kolmesataa miestä istuivat.
Tanskalainen pysyi liikkumatta kuin kallio Kazania työnnettäessä
omasta häkistään taisteluhäkkiin. Hän ei hyppinyt eikä murissut.
Hän tarkasteli Kazania epäluuloisesti ja kysyvästi, kannattaen
arvokkaasti uljasta päätään, ja sitten hän taas katsoi odottavien
miesten kiihottuneihin kasvoihin.
Jonkun hetken Kazan seisoi jalat jäykkinä, silmäten tanskalaista.
Sitten hänen hartiansa painuivat, ja hänkin tähysteli kylmästi
joukkoa, joka oli odottanut taistelua elämästä ja kuolemasta.
Ivanauru kajahteli pitkin tiheitä rivejä. Vihellyksiä ja herjasanoja
sateli McTriggerille ja Harkerille, ja kiukkuisia ääniä sekaantui
yhä kasvavaan tyytymättömyyteen ja sekamelskaan, vaatien rahojaan
takaisin. Sandyn kasvot punoittivat nöyryytyksestä ja raivosta.
Harkerin otsan siniset suonet olivat kahta vertaa paksummat kuin
tavallisesti. Hän heristi nyrkkiään joukkoa kohti ja huusi:
"Odottakaa! Antakaa heille aikaa, te kirotut pöllöt!"
Silloin joka ääni vaikeni. Kazan oli kääntynyt. Hän katsoi suoraan
isoa tanskalaista, ja tämä oli kääntänyt silmänsä Kazania kohden.
Varovasti, hyökkäystä tai syrjähyppyä vastaan valmiina, Kazan
lähestyi hiukan. Toisen harja nousi pystyyn. Hänkin lähestyi Kazania.
Neljän jalan päässä toisistaan he seisoivat jäykkinä. Nyt olisi
huoneessa kuullut vaikka kuiskeen. Sandy ja Harker, jotka seisoivat
aivan häkin ääressä, vetivät tuskin henkeään. Joka jäseneltään ja
lihakseltaan uljaat satojen taistojen sankarit, kuolemaan asti
pelottomat ihmisen uhriksi joutuneet puolisudet seisoivat vastatusten.
Kukaan ei nähnyt kysyvää katsetta heidän pedonsilmissään. Kukaan ei
tiennyt, että tänä selkäpiitä karmivana hetkenä erämaan ihmeellinen
henkihaltia liiteli heidän välissään, ja että eräs sen ihmetöistä
oli heihin vaikuttamassa. Se oli _ymmärtämys_. Jos he olisivat
toisensa kohdanneet ulkosalla -- valjaissa -- olisivat he nyt
kieriskelleet kauheassa taistelun temmellyksessä. Mutta _täällä_ he
tunsivat vain mykkää vetoomusta veljeyteen. Ratkaisevana hetkenä,
jolloin enää vain askel erotti heitä, ja jolloin ihmiset odottivat
ensimmäistä hurjaa hyökkäystä, nosti uljas tanskalainen hitaasti
päätään ja katseli lamppujen kirkkaassa valaistuksessa Kazanin selän
yli. Harker vapisi ja kirosi hiljaa itsekseen. Tanskalaisen kurkku
oli alttiina Kazanille. Mutta eläinten kesken oli tehty äänetön
rauhansopimus. Kazan ei hyökännyt. Hän kääntyi. Ja hartiat yhdessä
-- ihmishalveksimisessaan ylväinä -- he seisoivat ja katselivat
vankilansa ristikon lävitse ihmiskasvojen kehää.
Väkijoukosta puhkesi ilmoille ulvonta täynnä vihaa, vaatimusta ja
uhkaa. Vimmoissaan Harker veti esille revolverin ja suuntasi sen
koiraansa kohti. Mutta melun yli kuuluva yksinäinen ääni pidätti
häntä.
"Seis!" komensi se. "Seis -- lain nimessä!"
Hetkeksi tuli hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mistä
ääni oli kuulunut. Kaksi miestä seisoi tuoleilla viimeisen rivin
takana. Toinen oli poliisikersantti Brokaw luoteisen alueen
ratsupoliisijoukosta. Hän juuri oli puhunut ja piti nyt kättänsä
pystyssä, vaatien hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Hänen vierellään
tuolilla seisoi toinen mies. Tämä oli laiha, luisuhartiainen, kalpea- ja
sileäkasvoinen -- pieni mies, jonka ruumiinlaatu ja kuoppaiset
posket eivät vähääkään ilmaisseet, että hän oli viettänyt vuosikausia
peräpohjolan koleita rajaseutuja samoilemassa. Hän puhui nyt
vuorostaan kersantin pidellessä kättään ylhäällä. Hänen äänensä oli
hiljainen ja rauhallinen:
"Tarjoan omistajille viisisataa dollaria noista koirista", sanoi hän.
Jokainen huoneessa olija kuuli tarjouksen. Harker katsahti Sandyyn.
Hetken aikaa heidän päänsä olivat lähekkäin yhdessä.
"Ne eivät halua tapella, ja niistä tulee hyvät valjaskumppanit",
jatkoi pikku mies, "Maksan omistajille viisisataa dollaria."
Harker kohotti kättään.
"Sanokaa kuusi", virkkoi hän. "Sanokaa kuusi, niin koirat ovat
teidän."
Pikku mies epäröi. Sitten hän nyökkäsi.
"Saatte kuusisataa!" lupasi hän.
Tyytymätöntä murinaa kuului koko väkijoukosta. Harker kiipesi
korokkeen reunalle.
"Eihän meitä sovi siitä moittia, että ne eivät suostuneet
tappelemaan", huusi hän; "mutta jos teistä joku on kyllin pikkumainen
vaatiakseen rahansa takaisin, niin saatte ne ulos mennessänne. Koirat
tekivät meille kepposen -- siinä kaikki. Eihän meitä sovi moittia."
Pikku mies raivasi itselleen tietä tuolien lomitse, poliisikersantin
seuratessa. Kalpeat kasvot aivan häkin puusälössä kiinni hän
tarkasteli Kazania ja isoa tanskalaista.
"Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät", sanoi hän, puhuen niin
hiljaa, että vain koirat kuulivat hänen äänensä. "Hinta tosin on
suuri, mutta me panemme sen Smithson-opiston tiliin, vekkulit. Minä
tarvitsen pian pari nelijalkaista ystävää, joilla on sellainen
siveellinen ryhti kuin teillä."
Eikä kukaan käsittänyt, miksi Kazan ja tanskalainen siirtyivät
lähemmäs pikku tiedemiehen puolista häkin reunaa, kun hän veti esille
ison käärön seteleitä ja laski niistä kuusisataa dollaria Harkerille
ja Sandy McTriggerille.
XXIV
YKSIN PIMEYDESSÄ
Sokeuden kauhu ja yksinäisyys ei ollut koskaan niin raskaana
ahdistanut Harmaata Hukkaa kuin Kazanin ampumista ja Sandy
McTriggerin käsiin joutumista seuranneina päivinä. Tuntikausia
laukauksen jälkeen hän kyyrötteli jonkun matkan päässä pensaikossa,
odottaen toverin palaamista. Hän uskoi Kazanin tulevan, niinkuin
tämä oli tuhansia kertoja ennenkin tullut, ja makasi pitkänään
mahallaan, nuuskien ilmaa ja vinkuen, kun ei se tuonut muassaan hänen
kumppaninsa hajua.
Päivä ja yö olivat hänelle nyt kuin loppumaton pimeyden umpisokkelo,
mutta hän tiesi, milloin aurinko laski. Hän tunsi illan ensimmäiset
syvenevät varjot ja tiesi, että tähdet olivat näkyvissä ja että
joki oli kuun valaisema. Yö oli kuljeskeluun sopiva, ja jonkun ajan
kuluttua hän harhaili rauhattomana, pientä kehää tehden, pitkin
tasankoa ja kaiutti Kazanille ensimmäisen tiedustelukutsunsa. Joelta
tuli pistävä savun haju, ja vaistomaisesti hän tiesi, että tämä
savu ja ihmisen läheisyys estivät Kazania hänen luokseen tulemasta.
Mutta hän ei mennyt sen lähemmäs kuin polkuanturaisilla jaloillaan
oli tehnyt ensi kierroksensa. Sokeus oli opettanut hänet odottamaan.
Sun Rockin taistelun päivästä lähtien, jolloin ilves oli tuhonnut
hänen silmänsä, Kazan ei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Kolmasti
hän alkuyöstä kutsui Kazania. Sitten hän valmisti itselleen pesän
pensaikon suojaan ja odotti aamuun asti.
Samoin kuin hän tiesi, milloin yö peitti auringon viime hehkun, tiesi
hän näkemättä, milloin päivä tuli. Vasta kun hän tunsi auringon
lämpimästi paahtavan selkäänsä, voitti rauhattomuus varovaisuuden.
Hitaasti hän asteli jokea kohden, nuuskien ilmaa ja vinkuen. Ilmassa
ei ollut enää savun katkua, eikä hän enää tuntenut ihmishajua. Hän
seurasi omia jälkiään takaisin hietasärkälle, pysähtyi joen valkoisen
rannan yli kurkottavan tiheän pensaikon reunaan ja kuunteli.
Hetken päästä hän tallusteli alemmas ja meni suoraan sille kohdalle,
missä hän ja Kazan olivat olleet juomassa silloin, kun kuului
laukaus. Ja siellä hänen kuononsa tapasi hiekkaa, joka oli Kazanin
verestä vielä kosteata ja paksua. Hän tiesi sen olevan puolisonsa
verta, sillä Kazanin hajua oli yltympäri hiekassa sekaisin Sandy
McTriggerin ihmishajun kanssa. Hän seurasi nuuskien Kazanin jälkiä
virran partaalle siihen kohtaan, mistä Sandy oli kiskonut Kazania
kanoottinsa luo. Hän keksi kaatuneen puun, johon Kazan oli ollut
sidottuna. Ja sitten hän tapasi toisen niistä kahdesta nuijasta,
joilla Sandy oli mukiloinut haavoittunutta Kazania, saadakseen hänet
alistumaan. Siinä oli verta ja karvoja, ja heti Harmaa Hukka istahti
takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohden, ja hänen
kurkustaan kohosi Kazanille tarkoitettu huuto, joka etelätuulen
siivillä liiteli mailien päähän. Sellaista huutoa Harmaa Hukka ei
varmaan ollut vielä milloinkaan päästänyt. Se ei ollut kuutamoisten
öitten mukana tuleva "kutsu", eikä se ollut ajohuuto eikä naarassuden
puolison kaipuu. Siitä kajahti kuoleman vaikerrus. Ja tämän ainoan
huudon jälkeen Harmaa Hukka pujahti takaisin rannan yli ulottuvan
pensaikon reunaan ja makasi jokeen päin kääntyneenä.
Hän joutui oudon kauhun valtaan. Hän oli tottunut pimeyteen, mutta
ei ollut ennen milloinkaan ollut _yksin_ tässä pimeydessä. Aina
hänellä oli ollut Kazanin läsnäolo turvana. Hän kuuli metsäkanan
houkutusäänen jonkun metrin päästä pensaikosta, ja nyt se kaikui
hänen korviinsa kuin toisesta maailmasta tulleena. Multahiiri
mennä kahisi ruohikossa ihan hänen etukäpäliensä editse, ja hän
tavoitti sitä ja puraisi hampaillaan kiveen. Hänen hartialihaksensa
vavahtelivat hirveästi, ja hän vapisi kuin purevan pakkasen kynsissä.
Häntä kammotti pimeys, joka riisti häneltä maailman, ja käpälillään
hän hieroi suljettuja silmiään, ikäänkuin olisi pystynyt ne avaamaan
näkeviksi.
Aikaisin iltapäivällä hän vaelsi takaisin tasangolle. Se tuntui
erilaiselta. Se pelotti häntä, ja pian hän palasi rantaan, ja
painautui maahan sen puun alle, missä Kazan oli maannut. Täällä
ei niin kovin pelottanut. Kazanin haju tuntui väkevänä hänen
ympärillään. Tunnin ajan hän makasi liikahtamatta, nojaten päätänsä
Kazanin karvoista ja verestä tahmaiseen nuijaan. Yö tapasi hänet
vielä siellä. Ja kun kuu ja tähdet ilmestyivät, ryömi hän siihen
syvennykseen, jonka Kazanin ruumis oli tehnyt puun alle valkeaan
hietaan.
Aamun sarastaessa hän meni joen partaalle juomaan. Hän ei nähnyt,
että päivä oli melkein yhtä pimeä kuin yö, ja että mustanharmaalla
taivaalla uinui uhkaava rajuilma. Mutta hän haisti sen läheisyyden
sakeasta ilmasta ja tunsi tiheän pilvenvaipan kera lounaasta vyöryvän
ukkosen polvekkeiset salamanvälähdykset. Etäinen ukkosenjyrinä kävi
kovemmaksi, ja hän kyyristyi taas puun alle. Tuntikausia myrsky
raivosi hänen yllään, ja sade valui virtanaan. Kun se oli tauonnut,
hiipi hän esiin suojapaikastaan kuin piestynä. Turhaan hän etsi vielä
viimeistä hajua Kazanista. Nuija oli huuhtoutunut puhtaaksi. Jälleen
oli hiekka valkeaa siinä, missä Kazanin veri oli sitä punannut. Puun
allakaan ei ollut mitään merkkiä toverista.
Tähän asti oli ainoastaan yksinäisyyden kauhu ympäröivässä
haudanpimeydessä vaivannut Harmaata Hukkaa. Iltapäivällä tuli nälkä,
ja se hänet karkoitti hiekkasärkältä. Hän lähti takaisin kentälle.
Kymmenisen kertaa hän vainusi riistaa, mutta joka kerta se pääsi
häneltä pakoon. Multahiirikin, jonka hän vainusi erään juuren alta ja
kaivoi esiin käpälillään, livahti hänen hampaistaan.
Kolmekymmentäkuusi tuntia sitä ennen olivat Kazan ja Harmaa Hukka
jättäneet puolet viime saaliistaan mailin tai parin päähän kauemmas
tasangolle. Saalis oli iso nummikaniini ja Harmaa Hukka kääntyi sinne
päin. Hän ei kaivannut näköä sitä löytääkseen. Hänessä oli kehittynyt
huippuunsa eläinkunnan kuudes aisti -- paikallisaisti, ja suoraan
kuin kyyhkynen olisi suunnannut lentoaan hän viiletti pensaitten
halki siihen kohtaan, jonne he olivat kaniinin piilottaneet. Mutta
jokin valkea kettu oli ennättänyt ennen häntä, ja hän tapasi vain
karva- ja nahkatukkoja hajallaan. Mitä oli jäänyt ketulta, sen olivat
hirvilinnut ja pensasnärhit vieneet muassaan. Nälkäisenä Harmaa Hukka
palasi joelle.
Sen yön hän taas nukkui siinä, missä Kazan oli maannut, ja kolmasti
hän vastausta saamatta kutsui toveria. Sakea kaste laskeutui maahan
ja liotti pois Kazanin viimeisenkin hajun valkeasta hiedasta.
Mutta kaksi päivää hän vieläkin viipyi kapealla rantakaistaleella.
Neljäntenä päivänä hänen nälkänsä kiihtyi niin kovaksi, että hän
jyrsi kuorta pajupensaista. Sinä päivänä hän teki erään keksinnön.
Juodessaan hän herkkätuntoisella kuonollaan kosketti veden reunassa
johonkin liukkaaseen, mikä tuoksui vähän lihalta. Se oli pohjoisten
jokien isoja simpukoita. Hän harasi sen käpälillään rannalle ja
haisteli kovaa kuorta. Sitten hän murskasi sen hampaillaan. Makeampaa
lihaa kuin mitä siitä tapasi hän ei ollut koskaan maistanut, ja hän
alkoi pyydystää uusia simpukoita. Hän löysi niitä paljon ja söi,
kunnes ei enää ollut nälkä.
Kolme päivää hän vielä viipyi rannalla. Ja silloin hänelle eräänä
yönä tuli kutsu. Se pani hänet värähtämään uudesta, oudosta
kiihtymyksestä -- jostakin uuden toivon tapaisesta, ja hän
juoksenteli kuutamossa hermostuneesti edestakaisin pitkin kiiltävää
hietakaistaletta, kääntyen milloin pohjoiseen, milloin etelään ja
sitten itään ja länteen -- pää pystyssä, kuunnellen, ikäänkuin olisi
lauhkeassa yötuulessa yrittänyt määrätä, mistä päin ihmeellisen
äänen kuiskaava houkutus tuli. Ja mitä hyvänsä se oli, se tuli
kaakon puolelta. Siellä -- aution nummen takana, kaukana pohjoisen
hirsimetsän toisella puolella -- oli _koti_. Ja siellä kaukaa hän
eläimellisen vaistonsa nojalla uskoi tapaavansa Kazanin. Kutsu ei
tullut heidän vanhasta tuulenkaadostaan rämeiköltä, vaan sen takaa,
ja välähtävänä näkynä tunkeutui hänen sokeutensa läpi korkealle
kohoavan Sun Rockin ja sen huipulle vievän kiemurtelevan polun kuva.
Siellä oli sokeus tullut. Siellä oli päivä päättynyt ja ikuinen
yö alkanut. Ja siellä hän oli täyttänyt äidinvelvollisuutensa
esikoisiaan kohtaan. Luonto oli painanut nämä seikat niin lujasti
hänen muistiinsa, etteivät ne milloinkaan voineet hälvetä, ja kun
hän kuuli kutsun, tuli se siitä päiväpaisteisesta maailmasta, jossa
hän viimeksi oli kokenut valoa ja elämää ja viimeksi nähnyt kuun ja
tähdet ja yön siniset pilvet.
Ja tähän kutsuun hän vastasi jättämällä sikseen joen ruokineen --
ja lähtemällä pimeyttä ja nälkää kohti, pelkäämättä enää kuolemaa
tai sen maailman tyhjyyttä, jota hän ei kyennyt näkemään; sillä
edessään, kahdensadan mailin päässä, hän selvästi näki Sun Rockin,
kiemurtelevan polun, kahden ison kallion välissä esikoistensa
synnyinsijan -- ja _Kazanin!_
XXV
SANDY McTRIGGERIN LOPPU
Kuusikymmentä mailia pohjoisempana lojui Kazan hienon teräsketjunsa
päähän sidottuna, katsellen kuinka pikku professori McGill sekoitteli
sankoon talia ja leseitä. Kymmenkunnan metrin päässä hänestä
makasi iso tanskalainen, suunnattomat leuat kuolaisina harvinaisen
herkkuaterian esimausta. Hän näytti mielihyvän merkkejä, kun McGill
lähestyi mukanaan kipollinen tätä sekoitusta, ja kun hän sitä hotki
avaraan kitaansa, silitteli tyyni, sinisilmäinen ja harmahtavan
vaaleatukkainen mies pelkäämättä hänen selkäänsä.
Mutta Kazaniin päin kääntyessään hän käyttäytyi toisin. Hänen
liikkeensä olivat hyvin varovaiset, ja kuitenkin hänen silmänsä
ja huulensa hymyilivät, eikä hän mitenkään ilmaissut susikoiralle
pelkoaan, jos sitä voikaan peloksi sanoa.
Pikku professori, joka oleskeli pohjolassa Smithson-opiston
lähettämänä, oli viettänyt kolmanneksen elämästään koirien parissa.
Hän rakasti ja ymmärsi niitä. Hän oli julkaissut aikakauskirjoissa
koirien älystä joukon tutkielmia, jotka olivat herättäneet laajalti
huomiota luonnontutkijain kesken. Tärkeimpänä vaikuttimena siihen,
että hän oli ostanut Kazanin ja ison tanskalaisen, oli juuri
hänen rakkautensa koiriin ja se, että hän ymmärsi niitä paremmin
kuin useimmat muut. Häntä oli ilahduttanut noiden kahden uljaan
eläimen kieltäytyminen toisiaan tappamasta kolmensadan ihmisen
huviksi, jotka olivat kokoontuneet taistelua katsomaan. Hän oli
jo suunnitellut kirjoitusta tämän tapahtuman johdosta. Sandy oli
hänelle kertonut Kazanin vangitsemisesta ja Harmaasta Hukasta, hänen
villistä puolisostaan, ja professori oli tehnyt hänelle lukemattomia
kysymyksiä.
Joka päivä hän kuitenkin ihmetteli Kazania yhä enemmän. Mikään
ystävällisyys hänen puoleltaan ei herättänyt vastaavaa välkettä
Kazanin silmissä. Kertaakaan Kazan ei osoittanut haluavansa
ruveta ystäväksi. Mutta hän ei kuitenkaan ärissyt McGillille eikä
tavoittanut hänen käsiään, kun ne tulivat ulottuville.
Hyvin usein saapui Sandy McTrigger sille pikku majalle, jossa McGill
asui, ja kolmasti Kazan loikkasi ketjunsa päähän asti päästäkseen
häneen käsiksi, ja valkeat torahampaat välkkyivät niin kauan kuin
Sandy oli näkyvissä. McGillin kanssa yksin ollessaan Kazan oli
rauhallinen. Jokin ilmaisi hänelle, että McGill oli saapunut ystävänä
sinä iltana, jolloin hän ja iso tanskalainen seisoivat hartiat
yhdessä teurastuskopiksi kyhätyssä häkissä. Eläimellisen sydämensä
jossakin kaukaisessa sopukassa hän piti McGilliä erillään muista
miehistä eikä tuntenut vähintäkään halua tehdä sille pahaa. Hän sieti
professoria, mutta ei osoittanut kiintymystä, joka sensijaan isossa
tanskalaisessa yhä vahvistui. Tämä ilmiö hämmästytti McGilliä. Hän
ei ollut milloinkaan tavannut koiraa, jota ei ollut saanut itseensä
suostumaan.