toivottomammiksi. Nyt kun saukko oli poissa, oli Katkohammas
joukkoineen voiton puolella. Päivittäin vesi eteni yhä kauemmas
tuulenkaatoa ympäröivään notkoon. Heinäkuun puolivälissä yhdisti
enää kapea maakaistale tuulenkaadon kummun rämeikön kuivaan maahan.
Syvässä vedessä saivat majavat nyt työskennellä häiriintymättä.
Tuuman erältään vesi kohosi, kunnes tuli päivä, jona se alkoi
tulvia yhdistävän kannaksen yli. Viimeistä kertaa Kazan ja Harmaa
Hukka lähtivät kodistaan ja matkasivat virtaa ylöspäin harjanteiden
välillä. Joki merkitsi heille nyt muuta kuin ennen; ja kulkiessaan
he haistelivat sen hajuja ja kuuntelivat sen ääniä hartaammin kuin
milloinkaan ennen. Tähän mielenkiintoon sekoittui hieman pelkoakin,
sillä siinä tavassa, kuinka majavat voittivat heidät, oli Kazanin
ja Harmaan Hukan mielestä jotakin ihmisen tapaista. Ja kun he sinä
yönä ison, valkean kuun hohteessa saapuivat sen majavayhdyskunnan
hajuille asti, jonka Katkohammas oli jättänyt, kääntyivät he nopeasti
pohjoiseen päin tasangoille. Näin oli uljas, vanha Katkohammas
opettanut heitä kunnioittamaan oman sukunsa lihaa ja verta ja
kättensä töitä.
XXI
LAUKAUS HIEKKASÄRKÄLLÄ
Heinä- ja elokuussa vuonna 1911 raivosivat suuret tulipalot
pohjolassa. Kazanin ja Harmaan Hukan rämeikkökoti ja harjanteiden
välinen vihreä laakso olivat säästyneet liekkimerien hävitykseltä;
mutta kun he nyt taas lähtivät seikkailuretkilleen, ei kestänyt
kauankaan ennenkuin heidän polkuanturansa joutuivat kosketuksiin
kärventymisen, hiiltymisen ja autiuden kanssa, joka oli niin pian
seurannut menneentalvista ruttoa ja nälkää.
Tappiolle jääneenä ja nöyryytettynä, kun majavat olivat hänet
rämeiköltä karkoittaneet, Kazan ohjasi sokeaa puolisoaan ensinnä
etelään. Kahdenkymmenen mailin päässä harjanteen takana he tapasivat
tulen tuhoomat metsät. Hudsonin lahdelta puhaltavat tuulet olivat
ajaneet liekit keskeymättömänä tulimerenä länteen, eivätkä nämä
olleet jättäneet viheriää täplää tai elon merkkiäkään. Sokea Harmaa
Hukka ei voinut mustunutta maailmaa nähdä, mutta hän _tunsi_ sen. Se
palautti hänen mieleensä Sun Rockin taistelun jälkeisen toisen tulen;
ja kaikki hänen sokeuden teroittamat ihmeelliset vaistonsa sanoivat
hänelle, että pohjoisessa päin -- eikä etelässä -- olivat heidän
etsimänsä metsästysalueet.
Kazanin koiranveri veti häntä yhä etelään. Ei tosin siksi, että hän
olisi etsinyt ihmisseuraa, sillä hänestä oli nyt tullut yhtä paha
ihmisen verivihollinen kuin Harmaa Hukka itse. Etelään matkaaminen
oli pelkästään koiranvaistoa; sudenvaisto taas vaati tulta kohdatessa
kulkemaan pohjoiseen päin. Kolmannen päivän lopulla Harmaa Hukka
voitti. He samosivat uudestaan harjanteiden välisen pienen laakson
poikki luoteeseen Athabascan alueelle siihen suuntaan, joka lopulta
oli viemässä heidät McFarlane-joen lähteille.
Myöhään edellisenä syksynä oli muuan kullanetsijä saapunut
Slave-joen varrelle Fort Smithiin, mukanaan säilykepullollinen
kultahietaa ja isompia palasia. Hän oli löytänyt kultaa McFarlanen
varrelta. Ensimmäinen posti oli vienyt tiedon muuhun maailmaan, ja
sydäntalvella lähtivät aarteitten etsijäin etujoukot lumikengillä
ja koiravaljakoilla liikkeelle. Uudet löydöt seurasivat toisiaan
tuhkatiheään. McFarlanessa oli runsaasti irrallista kultaa, ja
kullankaivajien joukko paalutti rantavaltauksensa ja ryhtyi työhön.
Myöhemmin tulleet kääntyivät uusille alueille, kauemmas koilliseen,
ja Fort Smithiin saapui huhuja "löydöistä", jotka olivat Yukonin
löytöjä rikkaammat. Uuteen maahan hyökkäsi aluksi parikymmentä miestä
-- sitten sata, viisisataa, tuhat. Useimmat tulivat eteläisiltä
ruohoaavikoilta ja Saskatchewanin ja Frazerin kullanhuuhtomoilta.
Kaukaa pohjoisesta, Mackenzien ja Liardin kautta, saapui Yukonista
pienempi joukko ammattimiehiä ja seikkailijoita, jotka tiesivät, mitä
merkitsi nähdä nälkää, palella ja tuuma tuumalta kuolla.
Muuan näitä myöhästyneitä oli Sandy McTrigger. Sandyllä oli erikoiset
syynsä lähteä Yukonista. Hän oli huonossa huudossa poliisien kesken,
jotka nuuskivat Dawsonin länsipuolista aluetta, ja lisäksi pennitön.
Sittenkin hän oli parhaita kullanetsijöitä, mitä koskaan on Klondyken
rantoja pitkin samoillut. Hän oli löytänyt kultaa miljoonan tai parin
arvosta ja oikopäätä sen tuhlannut pelissä ja juopottelussa. Hän oli
viekas ja älykäs. Hänellä ei ollut omaatuntoa, eikä häntä myöskään
vaivannut pelko. Raakuus oli pääominaisuus, joka hänen kasvoissaan
ilmeni. Hänen esiinpistävä leukansa, toisistaan loitonneet silmänsä,
matala otsansa ja punatukkansa julistivat hänet kohta mieheksi, jota
ei käynyt uskominen pitemmälle kuin näki tai pyssy kantoi. Hänen
epäiltiin murhanneen pari miestä ja rosvonneen toisia; mutta tähän
asti ei järjestysvalta ollut saanut häntä mistään kiikkiin. Tämän
huonon puolen ohella oli Sandy McTriggerissä kylmäverisyyttä ja
rohkeutta, jota hänen pahimman vihamiehensäkin täytyi ihailla, ja
myöskin eräitä sielullisia syvyyksiä, joita hänen epämiellyttävät
piirteensä eivät ilmaisseet.
Puolen vuoden kuluessa oli McFarlanen rannalle kohonnut Red Gold
Cityn kaupunki, puolentoista sadan mailin päässä Fort Smithistä,
jonne oli viisisataa mailia sivistyksen rajamailta. Kun Sandy tuli,
tarkasteli hän maankiertäjäin raakaa joukkoa, pelihuoneita ja
kapakoita uudessa kaupungissa ja päätteli mielessään, ettei aika
vielä ollut otollinen "sisällisten" suunnitelmien toimeenpanemiselle.
Hän pelasi vähän ja voitti sen verran, että kykeni ostamaan itselleen
ruokaa ja puolittaiset varustukset. Muuan näiden varustusten näkyviä
merkkejä oli vanha suustaladattava rihlapyssy. Sandy, joka aina oli
kantanut parasta kaupassa esiintyvää Savage-kivääriä, nauroi sille.
Mutta sen parempaa hän ei voinut varoillaan ostaa.
Hän lähti etelään -- McFarlanea ylöspäin. Erästä määrättyä kohtaa
kauempana joen varrella ei ollut tavattu kultaa. Sandy tunkeutui
rohkeasti edemmäs. Vasta päästyään tutkimattomalle alueelle
hän aloitti etsiskelynsä. Hitaasti hän raivasi itselleen tietä
erästä kapeaa syrjäjokea pitkin, jonka lähteet olivat viiden- tai
kuudenkymmenen mailin päässä kaakkoon. Siellä täällä hän löysi melko
hyvän kultapitoisen hiekkakerroksen. Hän huuhtoi noin kuuden tai
kahdeksan dollarin verran päivässä. Tämmöiset tulevaisuudentoiveet
eivät häntä tyydyttäneet. Viikko viikolta hän kulki edelleen jokea
ylöspäin, mutta mitä etäämmälle hän joutui, sitä niukemmaksi kävi
saalis. Vihdoin hän löysi vain sattumalta värihiekkaa. Tällaisten
ikävien viikkojen jälkeen Sandy oli vaarallinen -- toisten seurassa.
Yksin ollessaan hän ei tehnyt pahaa.
Eräänä iltapäivänä hän laski kanoottinsa rantaan, valkealle
hiekkakaistaleelle. Tämä oli laajentuneen joen mutkassa ja näytti
lupaavan ainakin hiukan värihiekkaa. Hän oli kumartunut veden
partaalle, kun kosteassa hiekassa jokin herätti hänen huomiotaan.
Hänen näkemänsä olivat eläinten jalanjälkiä. Kaksi oli tullut rantaan
juomaan. Ne olivat seisoneet vierekkäin. Ja jäljet olivat tuoreita --
enintään kaksi tai kolme tuntia sitten astuttuja. Sandyn silmiin tuli
välke, joka ilmaisi mielenkiintoa. Hän katseli taakseen ja virtaa
ylös- ja alaspäin.
"Susia", murisi hän. "Kunpa voisin ampua ne vanhalla
minuuttilaukaisijallani. Jukoliste -- kuulepa tuota! Vieläpä keskellä
kirkasta päivää!"
Hän kavahti pystyyn ja riensi pensaikkoon.
Neljännesmailin päässä oli Harmaa Hukka saanut tuulen mukana
sieraimiinsa pelättyä ihmishajua ja kaiutti nyt kuuluville
varoituksensa. Se oli pitkää, valittavaa ulvontaa, ja vasta kun sen
viimeiset kajahdukset olivat häipyneet, liikahti Sandy McTrigger.
Sitten hän palasi kanootille, otti esille vanhan luodikkonsa, pisti
uuden nallihatun sytytinpuikkoon ja katosi kiireesti rantaäyrään
taakse.
Viikon päivät olivat Kazan ja Harmaa Hukka samoilleet McFarlanen
lähteillä, ja ensi kertaa viime talven jälkeen oli Harmaa Hukka
tuntenut ihmishajua ilmassa. Silloin kun tuuli toi hänelle vaaran
sanoman, oli hän yksin. Pari kolme minuuttia aikaisemmin oli Kazan
lähtenyt lumikenkäjänistä ajamaan, ja Harmaa Hukka lojui pitkänään
maassa pensaan suojassa häntä odotellen. Tällaisina hetkinä, jolloin
hän oli yksinään, hän alinomaa haisteli ilmaa. Ensin hän oli
neljännesmailin päästä kuullut Sandy McTriggerin melan kalahtelevan
kanootin kylkeen. Sitten oli pian tuntunut hajua. Viisi minuuttia
hänen varoitusulvontansa jälkeen seisoi Kazan hänen rinnallaan, pää
pystyssä, suu ammollaan läähättämässä.
Sandy oli metsästänyt napakettuja ja noudatti nyt eskimojen
ajotapaa, kiertäen puoliympyrää, kunnes pääsi tuulen alle. Kazan sai
sieraimiinsa yhden ainoan henkäyksen ihmisen saastuttamaa ilmaa, ja
hänen selkänsä kävi kankeaksi.
Mutta sokea Harmaa Hukka oli pohjolan pientä, punasilmäistä kettua
tarkka-aistisempi. Hänen suippokärkinen kuononsa seurasi hitaasti
Sandyn liikehtimistä. Hän kuuli kuivan oksan raksahtavan miehen,
jalkojen alla kolmensadan metrin päässä. Hän erotti pyssynputken
metallisen kalahduksen, sen iskiessä koivun kylkeen. Heti kun häneltä
hävisi Sandyn haju, vikisi hän, hieroi itseään Kazania vasten ja
juoksi jonkun askeleen lounaaseen päin.
Tällaisina hetkinä Kazan harvoin kieltäytyi noudattamasta hänen
ohjaustaan. He juoksivat pois vieretysten, ja sillä aikaa kun
Sandy käärmeen tavoin mateli lähemmäs vastatuuleen, kurkisteli
Kazan rantapensaikon reunasta valkealle hietakaistaleelle jätettyä
kanoottia. Kun Sandy tunnin verran turhaan väijyttyään palasi,
veivät kahdet tuoreet jäljet suoraan kanootin luo. Hän katseli
niitä hämmästyneenä, synkkä irvistys sai hänen ilkeät kasvonsa
vääristymään. Hän hihitti mennessään tavara-arkkunsa luo ja penkoi
esille pienen kumipussin. Siitä hän otti tarkasti tulpalla suljetun
pullon, joka oli täynnä liivatekapseleita. Jokaisessa pikku
kapselissa oli viisi graania strykniiniä.
Hämärien huhujen mukaan Sandy McTrigger oli kerran koetellut
tällaisen kapselin tehoa tipauttamalla sen kahvikuppiin ja antamalla
sen eräälle miehelle, mutta poliisi ei milloinkaan ollut saanut asiaa
toteen. Hän oli harjaantunut myrkkyjen käyttäjä. Todennäköisesti
hän oli aikoinaan tappanut tuhatkunnan kettua, ja taas hän hihitti
ottaessaan esiin tusinan näitä kapseleita ja ajatellessaan, kuinka
helppoa olisi pyydystää tuo utelias susipari. Kaksi tai kolme
päivää sitten hän oli tappanut karibun, ja jokaisen kapselin
hän kääri pieneen palloon peuranrasvaa, käyttäen siinä puuhassa
sormien asemesta lyhyitä tikkuja, jottei jäisi mitään ihmishajua
kuolemansyötteihin. Ennen auringonlaskua Sandy lähti suoraan kentän
poikki, sirotellen syöttejään. Useimmat niistä hän ripusti mataliin
pensaisiin. Toiset hän pudotti vanhoille jäniksen ja karibun
jäljille. Sitten hän palasi joelle ja keitti illallisensa.
Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla kokemassa
myrkkysyöttejään. Ensimmäinen oli koskematon. Toinen oli siinä, mihin
hän oli sen pannut. Kolmas oli poissa! Sandy värähti katsellessaan
ympärillensä. Jostakin paikasta kahden tai kolmen sadan metrin alalla
hän uskoi löytävänsä otuksen. Sitten hänen katseensa sattui maahan
pensaan alle, mihin hän oli ripustanut myrkkykapselin, ja kirous
pääsi hänen huuliltaan. Syötti oli jätetty nielemättä. Karibun rasva
oli hajallaan pensaan alla, ja sen paksuimmassa kimpaleessa oli
edelleen pieni valkea kapseli -- särkymättä!
Se oli Sandyn ensimmäinen tutustuminen villiin eläimeen, jonka
vaistot olivat sokeuden teroittamat, ja hän oli ymmällä. Hän ei
ollut milloinkaan ennen saanut tällaista kokea. Jos ketun tai suden
sai vietellyksi niin pitkälle, että se koski syöttiin, seurasi
siitä, että syötti myös nielaistiin. Sandy siirtyi neljännelle ja
viidennelle syötille. Ne olivat koskemattomia. Kuudes oli revitty
palasiksi, kuten kolmas. Tällä kertaa kapseli oli murrettu, ja
valkoinen jauhe oli hajallaan. Kaksi myrkkysyöttiä vielä Sandy
löysi samaan tapaan hajoitettuina. Hän tiesi Kazanin ja Harmaan
Hukan tehneen tämän työn, sillä hän tapasi heidän jalkainsa
jälkiä kymmenkunnassa eri paikassa. Viikkokausien turhassa
vaivassa kasaantunut paha tuuli purkautui rajuksi suuttumukseksi.
Vihdoinkin hän oli löytänyt jotakin kouraantuntuvaa kirottavaa.
Myrkkysyöttiensä epäonnistumista hän piti ikäänkuin yleisen huonon
onnensa huippukohtana. Kaikki oli häntä vastaan, niin hän uskoi, ja
hän päätti palata Red Gold Cityyn. Varhain iltapäivällä hän työnsi
vesille kanoottinsa ja antoi mennä virtaa alaspäin. Hän tyytyi siihen
vauhtiin, jolla virta vei häntä, ja käytteli melaansa juuri sen
verran, että kykeni pitämään kevyttä venettään oikeassa suunnassa.
Hän nojasi mukavasti taaksepäin ja poltteli piippuaan, vanha
rihlapyssy polvien välissä. Tuuli puhalsi vasten kasvoja, ja hän
tähysteli visusti riistaa.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät
hietasärkälle viiden tai kuuden mailin päässä virtaa alaspäin.
Kazan latki viileää vettä juuri kun Sandy hiljalleen ajelehti erään
polvekkeen ympäri sata metriä heitä ylempänä. Jos tuuli olisi ollut
suotuisa tai jos Sandy olisi melonut, olisi Harmaa Hukka keksinyt
vaaran. Vasta sitten hän vainusi vihollisen, kun vanhanaikaisen
luodikon lukko napsahti, ja tämä läheisyys tuntui vihlovalta. Kazan
kuuli sen myös ja lakkasi juomasta, kääntyen sinne päin. Samassa
Sandy veti liipasinta. Tuprahti savua, kuului pamaus ja Kazan tunsi
tulikuuman virran kiitävän salamannopeasti aivojensa läpi. Hän
horjahti taaksepäin, sitten hän lyyhistyi maahan raukeaksi kasaksi.
Harmaa Hukka syöksyi kuin nuoli pensaikkoon. Sokeana hän ei ollut
nähnyt Kazanin sortuvan valkealle hiedalle. Vasta neljännesmailin
päässä valkoisen miehen luodikon kauheasta jyrähdyksestä Harmaa Hukka
pysähtyi odottamaan kumppaniaan.
Riemusta huutaen Sandy McTrigger meloi kanoottinsa hietasärkälle.
"Sainpa sinut, senkin vietävä!" huusi hän. "Olisin saanut toisenkin,
jos minulla olisi parempi ase kuin tämä kirottu muinaisjäännös!"
Hän käänsi Kazanin päätä pyssynperällään, ja tyytyväisyyden ilme
muuttui äkkiä kummastukseksi. Ensi kertaa hän nyt näki Kazanin
kaulavyön.
"Tuhat tulimmaista, se ei olekaan susi!" sanoi hän huohottaen. "Se on
koira, Sandy McTrigger -- _koira_!"
XXII
SANDY McTRIGGERIN MENETELMÄ
McTrigger laskeutui polvilleen hiedalle. Riemun ilme oli kadonnut
hänen kasvoiltaan. Hän kiersi vyötä koiran veltossa kaulassa, kunnes
sai näkyviinsä kuluneen levyn, jossa erotti heikosti kaiverretut
kirjaimet, K-A-Z-A-N. Hän tavasi kirjaimet yksitellen, ja hänen
katseensa osoitti, ettei hän vielä oikein uskonut näkemäänsä ja
kuulemaansa.
"Koira!" huudahti hän taas. "Koira, Sandy McTrigger, vieläpä --
komea!"
Hän nousi seisomaan ja katseli uhriaan. Kazanin kuononpään kohdalla
oli hiedassa verilammikko. Hetken päästä Sandy kumartui katsomaan,
mihin hänen luotinsa oli osunut. Hänen tarkastuksensa tuloksena oli
vieläkin suurempi mielenkiinto. Suustaladattavan raskas luoti oli
osunut juuri päälakeen. Se oli vain huumannut, mutta ei ollut edes
pääkalloa rikkonut, ja silloin Sandy käsitti Kazanin hartioiden ja
jalkojen vavahdukset. Hän oli niitä pitänyt kuolevan viimeisinä
lihaskouristuksina. Mutta Kazan ei ollut kuolemaisillaan. Hän oli
vain pökertynyt ja voisi taas nousta jaloilleen jonkun minuutin
päästä.
Sandy oli asiantuntija, kun oli puhe koirista, jotka olivat
kuluttaneet rekivaljaita. Niiden parissa hän oli viettänyt kaksi
kolmannesta elämästään. Vain kerran katsahdettuaan hän kykeni
ilmaisemaan niiden iän, arvon ja osan niiden elämäkertaa. Lumessa
hän osasi jäljistä erottaa mackenziekoiran malamute-koirasta ja
eskimokoiran jäljet yukonilaisen vetokoiran jäljistä. Hän tarkasti
Kazanin jalkoja. Ne olivat sudenjalat, ja hän nauroi ääneen. Kazan
oli osaksi villiä alkuperää, iso ja voimakas, ja Sandyn mieleen
johtui tuleva talvi ja ne korkeat hinnat, joita Red Gold Cityssä
maksettaisiin koirista.
Hän kävi kanootistaan noutamassa vyyhdin lujaa hirvennahkahihnaa.
Sitten hän istahti jalat ristissä maahan Kazanin eteen ja alkoi
valmistaa kuonokoppaa. Hän teki sen nahkahihnan kaistaleista samaan
tapaan palmikoimalla kuin valmisti lumikengän. Kymmenen minuutin
kuluttua hän pisti kuonokopan Kazanin päähän ja kiinnitti sen lujasti
hänen kaulaansa. Koiran kaulavyöhön hän sitoi kymmenjalkaisen hihnan.
Sitten hän istahti loitommas odottamaan Kazanin virkoamista.
Kun Kazan ensin kohotti päätänsä, ei hän nähnyt mitään. Hänen
silmissään oli punainen häive. Mutta pian se hävisi, ja hän näki
miehen. Hänen ensi vaistonsa ajoi hänet yrittämään nousta pystyyn.
Kolmasti hän lyyhistyi takaisin, ennenkuin pysyi jaloillaan. Sandy
kyyristeli kuuden jalan päässä, pidellen hihnaa ja irvistellen.
Kazanin torahampaat välkähtivät. Hän murisi, ja selkäharja kohosi
uhkaavasti. Sandy kavahti jaloilleen.
"Arvaan kyllä, mitä sinulla on mielessä", sanoi hän. "Olenhan
ollut _sinunlaistesi_ kanssa tekemisissä ennen. Kirotut sudet ovat
villinneet sinut häijyksi, ja nyt kaipaat koko paljon nuijaa,
ennenkuin taas olet tolkussasi. Hei, katsopa tätä --"
Sandy oli ollut kyllin varovainen ottaakseen mukaansa paitsi hihnaa
myöskin nuijan. Hän sieppasi sen hietikolta, jonne oli sen heittänyt.
Kazanin voimat olivat palanneet entiselleen. Hän ei ollut enää
pökerryksissään. Sumu oli hälvennyt hänen silmistään. Edessään hän
näki vielä kerran entisen vihollisensa, miehen -- miehen nuijineen.
Hänen villin luontonsa koko rajuus kuohahti tuokiossa hereille.
Vaistomaisesti hän tiesi, että Harmaa Hukka oli mennyt, ja että
tämä mies oli siihen syypää. Hän tiesi, että tämä mies oli myöskin
tuottanut hänen oman vammansa, ja mitä hän miehen syyksi luki, sitä
hän samalla piti nuijan ansiona. Hänen uudemman käsityskantansa
mukaan, jonka vapaus ja Harmaa Hukka olivat hänessä kehittäneet,
kuuluivat mies ja nuija erottamattomasti yhteen. Ärähtäen hän ryntäsi
Sandyä tavoittamaan. Mies ei ollut odottanut suoranaista hyökkäystä,
ja ennenkuin hän ehti nostaa nuijaansa tai hypähtää syrjään, oli
Kazan paiskautunut suoraan hänen rintaansa vasten. Kazanin leukoja
ympäröivä kuonokoppa oli hänen pelastuksensa. Hampaat, jotka halusta
olisivat repineet hänen kurkkunsa, näykkäsivät vaarattomasti. Koiran
painosta mies kaatui selälleen, kuin heittokoneen kaatamana.
Nopeasti kuin kissa hän taas oli jaloillaan, hihnan pää kierrettynä
moneen kertaan kätensä ympäri. Kazan syöksähti taas, ja tällä
kertaa häntä kohtasi raivoisa huitaisu nuijalla. Se jysähti hänen
hartiaansa ja kellisti hänet hiekalle. Ennenkuin hän ehti tointua,
oli Sandy hänen kimpussaan niin vimmattuna kuin järkensä menettänyt.
Hän lyhensi hihnaa kiertämällä sitä yhä uudestaan kätensä ympäri,
ja nuija kohosi ja laski sen käyttöön kauan tottuneen taidolla ja
voimalla. Ensi iskut vain lisäsivät Kazanin ihmisvihaa ja hänen
hyökkäyksensä rajuutta ja rohkeutta. Yhä uudestaan hän hyppäsi kohti,
ja joka kerta nuija sattui häneen niin voimakkaasti, että se oli
vähällä murskata luutkin. Sandyn julman suun tienoilla näkyi tiukka
ja ankara piirre. Tällaista koiraa hän ei ollut ennen tavannut, ja
hän oli hieman hermostunut, vaikka Kazanilla olikin kuonokoppa.
Kolmasti olisivat Kazanin hampaat uponneet syvälle Sandyn lihaan,
mutta kuonokoppa esti. Jos se olisi luistanut pois koiran leuoilta
tai murtunut --
Sandy antoi Kazanin päähän osuvan jysähtävän iskun seurata tätä
kuvitelmaa, ja taaskin lyyhistyi vanha tappelija raukeana hiedalle.
McTrigger hengitti läähättäen. Hän oli melkein menehtyä. Vasta kun
nuija oli lentänyt hänen kädestään, käsitti hän, kuinka epätoivoinen
tämä taistelu oli ollut. Ennenkuin Kazan oli tointunut saamastaan
huumaavasta iskusta, tarkasti Sandy kuonokoppaa ja tiukensi sitä
lisäämällä toisen hihnan. Sitten hän kiskoi Kazanin pölkyn luo, jonka
nousuvesi oli tuonut rannalle muutamien metrien päähän, ja kiinnitti
hihnan pään kuivuneeseen oksaan. Senjälkeen hän veti kanoottinsa
ylemmäksi hiekalle ja alkoi valmistaa yöleiriä.
Kun Kazanin huumaantuneet aistit taas olivat kunnossa, katseli hän
hetken aikaa liikahtamatta Sandy McTriggeriä. Joka luussaan hän
tunsi särkyä. Hänen leukansa olivat kipeät ja veriset. Ylähuuli oli
murskana siltä kohtaa, johon nuija oli osunut. Toinen silmä oli
melkein ummessa. Useita kertoja Sandy tuli likelle, hyvin iloissaan
siitä tuloksesta, jota hän piti selkäsaunan ansiona. Joka kerta
hänellä oli nuija mukanaan. Kolmannella kerralla hän työnsi sillä
Kazania, ja tämä ärisi ja tarttui raivoissaan sen päähän. Sitä Sandy
halusikin -- se oli koirankesyttäjän ikivanha temppu. Heti hän taas
käytteli nuijaansa, kunnes Kazan vingahtaen painui pölkyn suojaan,
johon hänet oli kiinnitetty. Hän pystyi tuskin ryömimään. Hänen oikea
etukäpälänsä oli ruhjoutunut. Takakoivet luhistuivat kokoon hänen
aliansa. Tämän toisen selkäsaunan jälkeen Kazan ei olisi vähään
aikaan kyennyt karkaamaan, vaikka olisi ollut vapaa.
Sandy oli tavattoman hyvällä tuulella.
"Minä ajan totta vie sinusta paholaisen ulos", vakuutti hän Kazanille
jo kahdennenkymmenennen kerran. "Ei mikään ole niin etevä kuin
selkäsauna saamaan koirat ja naiset järkiinsä. Ellet sinä kuukauden
päästä ole kahdensadan dollarin arvoinen, niin nyljen sinut elävältä."
Kolmasti Sandy vielä koetti ennen pimeän tuloa ärsyttää Kazania.
Mutta Kazanilla ei ollut enää halua taistella. Hänen saamansa kaksi
kauheaa selkäsaunaa ja päälakeen osuneen luodin ruhjova voima olivat
tehneet hänet sairaaksi. Hän makasi pää etukäpälien välissä, silmät
suljettuina, eikä nähnyt McTriggeriä. Hän ei ollut tietääkseen
kuononsa eteen viskatusta lihasta. Hän ei huomannut, milloin auringon
viime säteet peittyivät läntisten metsien taa, tai milloin pimeys
alkoi. Mutta eräs seikka hänet viimein herätti horroksistaan. Hänen
huumaantuneisiin ja sairaisiin aivoihinsa se tuli kuin kutsuna
kaukaisesta menneisyydestä, ja hän kohotti päätänsä ja kuunteli.
Loitommas hiekalle oli McTrigger tehnyt tulen, ja mies seisoi nyt
sen punaisessa hehkussa kääntyneenä rantaviivan takaisiin tummiin
varjoihin päin. Hänkin kuunteli. Se, mikä oli herättänyt Kazanin,
tuli nyt taas -- Harmaan Hukan kaukaa tasangolta kuuluva turha,
valittava huuto.
Vinkuen Kazan kavahti pystyyn, pureskellen hihnaansa. Sandy sieppasi
nuijansa ja riensi häntä kohden.
"Alas, senkin pakana!"
Tulen valossa nuija kohosi ja laski hirvittävän nopeasti. Kun
McTrigger palasi tulen luo, huohotti hän taas kovasti. Hän viskasi
nuijan vuoteeksi levittämiensä peitteiden viereen. Nuija oli nyt
erinäköinen. Siinä oli verta ja karvoja.
"Uskonpa, että se ajaa sisun", mutisi hän hihittäen. "Mutta jollei se
onnistu, niin tapan sen!"
Useita kertoja Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kutsun. Hän vikisi
hiljaa vastaukseksi, peläten nuijaa. Hän tuijotti tuleen, kunnes
sen viimeinen hehku sammui, ja hinautui sitten varovasti pölkyn
juurelta. Pari kolme kertaa hän yritti seistä, mutta vaipui joka
kerta takaisin. Hänen jalkansa eivät olleet poikki, mutta niillä
seisominen oli tuskallista. Hän oli hiessä ja kuumeinen. Kaiken yötä
hän janoissaan himoitsi vettä.
Kun Sandy varhain aamun sarastaessa ryömi esille peitteittensä
välistä, antoi hän koiralle sekä ruokaa että juomaa. Vettä Kazan
joi, mutta ruokaan ei tahtonut kajota. Sandy oli tyytyväinen
koirassa tapahtuneeseen muutokseen. Kun sitten aurinko nousi, oli
hän lopettanut aamiaisensa, valmiina lähtemään matkalle. Nyt hän
lähestyi Kazania pelkäämättä, ilman nuijaa. Päästettyään irti hihnan
hän laahasi koiran kanootin luo. Kazan kyyristyi hiekalle siksi
aikaa, kun hänen vangitsijansa kiinnitti hihnan pään kanootin perään.
Sandy irvisteli. Se, mitä nyt oli tulossa, tuottaisi hänelle huvia.
Yukonissa hän oli oppinut, kuinka koirista saadaan sisu lähtemään.