hänen kasvoilleen hämmästyksen ilme. Kazanin huulet olivat äkkiä
vetäytyneet irviin. Vihainen ärinä kuului syvältä hänen kurkustaan.
Selkäkarvat nousivat pystyyn. Lihakset vavahtelivat. Vaistomaisesti
professori kääntyi. Sandy McTrigger oli hiljaa ilmestynyt hänen
taakseen, tylyillä kasvoillaan irvistys, Kazania katsellessaan.
"Se on hupsua hommaa, jos koettaa saavuttaa tuon suosiota",
sanoi hän. Sitten hän lisäsi, samalla kun silmiin äkkiä ilmestyi
harrastuksen välke: "Milloinkas lähdette matkalle?"
"Ensi pakkasella", vastasi McGill. "Se saisi jo pian tulla. Minun
pitäisi lokakuun alussa tavata kersantti Conroy joukkueineen Fond du
Lacissa."
"Ja te menette Fond du Laciin asti -- yksin?" uteli Sandy. "Miksette
ota opasta?"
Pikku professori myhäili hiljaa.
"Mitä varten?" kysyi hän. "Minä olen kymmenisen kertaa kulkenut
pitkin Athabascan vesireittejä ja tunnen tien yhtä hyvin kuin
Broadwayn. Sitäpaitsi pidän yksinolosta. Eikä matka ole kovin
rasittava, kun kaikki virrat juoksevat pohjoiseen ja itään."
Sandy tarkasteli tanskalaista koiraa selin McGilliin. Hetkeksi
ilmestyi hänen silmiinsä riemun välähdys.
"Otatteko koirat mukaan?"
"Otan."
Sandy sytytti piippunsa ja jutteli kuin olisi ollut kovin utelias.
"Varmaankin ne tulevat aika kalliiksi, tuommoiset retket, vai mitä?"
"Viimeinen maksoi noin seitsemäntuhatta dollaria. Tämä tulee
maksamaan viisi", sanoi McGill.
"Juukeli!" mutisi Sandy. "Ja kaikkia noita rahoja te pidätte
mukananne! Ettekö pelkää -- että voisi mitään tapahtua?"
Pikku professori katseli nyt muualle. Hänen kasvojensa ja
eleittensä huolettomuus hävisi. Hänen sinisilmänsä kävivät hiukan
tummemmiksi. Tuima hymy, jota Sandy ei nähnyt, väreili hetkisen hänen
suupielissään. Sitten hän kääntyi ja nauroi.
"Minä nukun kovin herkästi", sanoi hän. "Askelkin herättää minut
yöllä. Minä havahdun ihmisen hengityksestäkin, kun päätän olla
varovainen. Ja sitäpaitsi --" Hän veti taskustaan siniteräksisen
Savage-revolverin. "Minä osaan käsitellä _tätä_." Hän osoitti majan
seinässä nystyrää. "Katsokaa", sanoi hän. Viisi kertaa hän laukaisi
kahdenkymmenen askeleen päästä, ja kun Sandy meni tarkastamaan
nystyrää, pääsi häneltä huudahdus. Nystyrän sijaan oli tullut
yhtenäinen, monihampainen reikä.
"Mainiota", sanoi hän. "Useimmat miehet eivät luodikollakaan ampuisi
paremmin."
Kun Sandy oli lähtenyt, katseli McGill hänen jälkeensä epäilyksen
välke silmissään ja hymyili omituisesti. Sitten hän kääntyi Kazaniin
päin.
"Uskon, että sinä olet arvioinut hänet suunnilleen oikein, vanha
veitikka", sanoi hän naurahtaen. "Enpä soimaa sinua paljonkaan,
vaikka haluat karata hänen kurkkuunsa. Ehkä --"
Hän pisti molemmat kädet syvälle taskuihinsa ja meni sisälle majaan.
Kazan antoi päänsä painua etukäpäliensä väliin ja makasi hiljaa,
silmät apoauki. Oli myöhäinen iltapäivä, syyskuun alussa, ja joka yö
toi nyt syksyn ensimmäisiä kylmiä viimoja. Kazan katseli auringon
viimeistä hehkua, sen kalvetessa eteläisellä taivaalla. Pimeys
seurasi aina pian sen kintereillä, ja silloin tuli entistä hurjempana
hänen raju vapaudenkaipuunsa. Kaiket yöt hän oli pureskellut
teräsketjujaan, katsellut tähtiä ja kuuta ja odotellen kuulostellut
Harmaan Hukan kutsua, ison tanskalaisen maatessa nukuksissa.
Tänä iltana oli tavallista kylmempi, ja raittiin länsituulen terävä
viima koski häneen oudosti. Se pani hänen verensä hehkumaan sillä
tavalla, jota intiaanit nimittävät "pakkasen näläksi". Unettava kesä
oli mennyt, ja metsästyksen vireät päivät ja yöt olivat käsillä.
Häntä halutti päästä vapauteen ja juosta uuvuksiin asti, Harmaa
Hukka rinnallaan. Hän tiesi, että Harmaa Hukka odotti siellä kaukana
-- missä tähdet riippuivat matalalla kirkkaalla taivaalla. Hän
ponnisteli kahleensa päässä ja vinkui.
Koko sen yön hän oli levoton -- levottomampi kuin oli ollut koskaan
ennen. Kerran hän hyvin etäältä kuuli huudon, jota luuli Harmaan
Hukan ääneksi, ja hänen vastauksensa herätti McGillin syvästä unesta.
Oli hämärä, ja pikku professori pukeutui ja tuli ulos majastaan.
Mielihyvin hän totesi virkistyttävän muutoksen ilmassa. Hän kostutti
sormiaan ja piti niitä päänsä yläpuolella, nauraa hihittäen
huomatessaan, että tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Hän meni Kazanin
luo ja puheli, sanoen muun mukana: "Tämäpä panee mustat kärpäset
nukkumaan, Kazan. Päivä pari vielä, ja me lähdemme matkaan."
Viittä päivää myöhemmin McGill talutti ensin tanskalaisen ja sitten
Kazanin lastattuun veneeseen. Sandy McTrigger saattoi heitä matkalle,
ja Kazan väijyi tilaisuutta karata hänen kimppuunsa. Sandy pysytteli
sopivan matkan päässä ja McGill tarkasteli näitä kahta, kätkien
huolettoman hymyn verhoon omat mietteensä, jotka saattoivat veren
hänen suonissaan nopeasti kiertämään. He olivat liukuneet mailin
verran virtaa alas, kun hän kumartui ja laski pelkäämättä kätensä
Kazanin päälaelle. Käden kosketuksessa ja professorin äänessä oli
jotakin, mikä vei Kazanilta halun näykkäistä.
Hän sieti tätä ystävällisyyttä ilmeettömin silmin eikä
hievahtanutkaan.
"Aloin jo pelätä, etten saisi paljoakaan nukkua, poikaseni", hihitti
McGill salaperäisesti, "mutta uskonpa, että voin silloin tällöin
torkahtaa, kun _sinä_ olet mukana!"
Hän leiriytyi siksi yöksi viidentoista mailin päähän järven rannalle.
Ison tanskalaisen hän pani kiinni näreeseen kahdenkymmenen metrin
päähän pienestä silkkiteltastaan, mutta Kazanin ketjun hän kiinnitti
vaivaiskoivun tyveen, joka piti alhaalla teltan oviläppää. Ennen
yöpymistä telttaansa McGill otti esiin revolverinsa ja tarkasteli
sitä huolellisesti.
Kolme päivää jatkui matka ilman vastoinkäymisiä pitkin
Athabasca-järven rantaa. Neljänneksi yöksi McGill pystytti telttansa
mäntymetsikköön sadan metrin päähän rannasta. Koko sen päivän oli
tuuli säännöllisesti puhaltanut päin, ja vähintäin puolet päivästä
professori tarkasteli visusti Kazania. Lännestäpäin oli silloin
tällöin tullut hajua, joka oli tehnyt Kazanin rauhattomaksi.
Keskipäivästä asti oli koira haistellut sitä tuulta. Kahdesti oli
McGill kuullut hänen murisevan syvällä kurkussaan; ja kerran, kun
haju oli tullut tavallista väkevämpänä, Kazan oli paljastanut
hampaansa, ja selkäharjakset törröttivät kankeina.
Leiripaikalle saavuttua pikku professori viivytteli tunnin aikaa
tekemästä nuotiota ja istui tähystellen järven rannalle päin
kaukoputkellaan. Oli jo hämärä, kun hän palasi sille kohtaa, johon
oli pystyttänyt telttansa ja kahlehtinut koirat. Hetken aikaa hän
syrjässä seisten tarkasteli susikoiraa. Kazan oli yhä rauhaton,
maaten kääntyneenä länteen päin. McGill pani sen merkille, sillä
Kazanin takana makasi toinen koira -- itään päin. Tavallisissa
oloissa Kazan olisi kääntynyt sitä kohti. Nyt hän oli varma, että
länsituulessa oli jotakin. Hänen selkäänsä karmi hiukan, kun hän
aprikoi, mitä se oli.
Kallionlohkareen taakse hän teki pienen tulen ja keitti illallista.
Sitten hän meni telttaan, ja sieltä tullessa hänellä oli peitto
käsivarrellaan. Seistessään hetken Kazanin kohdalla hän hihitti
hiljaa.
"Tänä yönä emme nuku tuolla sisällä, poikaseni", sanoi hän. "Minua
ei miellytä se, mitä olet länsituulesta keksinyt. Ehkä on tulossa
-- _ukonilma_!" Häntä nauratti leikinlaskunsa, ja hän kätkeytyi
vaivaiskoivujen tiheikköön, kolmenkymmenen askeleen päähän teltasta.
Siellä hän kääriytyi peittoonsa ja kävi maata.
Oli hiljainen, tähtikirkas yö, ja tuntikausia myöhemmin Kazan
painoi kuononsa etukäpälien väliin ja torkahti. Siitä hänet
herätti oksan rasahdus. Se ei havahduttanut hidasta tanskalaista,
mutta silmänräpäyksessä oli Kazan pää valppaana ja tarkkaavaiset
sieraimet nuuskivat ilmaa. Sama haju, jota hän oli kaiken päivää
haistanut, ympäröi häntä nyt väkevänä. Hän makasi hiljaa vavahdellen.
Hitaasti tuli teltan takaisesta tiheiköstä esiin olento. Se ei
ollut pikku professori. Se lähestyi varovasti, pää kumarassa ja
hartiat kyttyrässä, ja tähtien valo paljasti Sandy McTriggerin
murhanenteiset kasvot. Kazan kyyristyi matalalle ja painoi päänsä
litteäksi etukäpälien väliin. Pitkät torahampaat välähtelivät. Mutta
vähimmälläkään äänellä hän ei ilmaissut piilopaikkaansa tiheän
pensaan suojassa. Askel askeleelta Sandy lähestyi ja saapui vihdoin
teltan oviläpälle. Hänellä ei nyt ollut kädessään nuijaa eikä
ruoskaa. Näiden kummankin asemesta oli välkkyvää terästä. Teltan
ovelle hän pysähtyi ja kurkisti sisään, selkä Kazaniin päin.
Äänettömästi, vikkelästi -- sutena nyt joka liikkeeltään -- Kazan
nousi seisomaan. Hän unohti pidättävän ketjun. Kymmenen jalan päässä
oli hänen vihollisensa, jota hän vihasi enemmän kuin ketään tähän
asti. Hänen uljaan ruumiinsa jokainen voimanhiven keräytyi hyppyä
varten.
Ja sitten hän hyppäsi. Tällä kertaa ketju, ei temmannutkaan häntä
takaisin puolitaittunein niskoin. Ikä ja luonnonvoimat olivat
hivuttaneet nahkaista kaulavyötä, jota hän oli pitänyt valjaissa
raatamisensa ajoista lähtien, ja nyt se katkesi naksahtaen. Sandy
kääntyi, samassa Kazan loikkasi toisen kerran, ja torahampaat
upposivat miehen käsivarren lihaan. Kauhistuneena kiljaisten hän
kaatui, ja heidän vieriessään maassa kajahti ison tanskalaisen syvä
ääni jyrisevänä hälytyksenä, hänen kiskoessaan kahlehihnaa. Miehen
kaatuessa Kazanin ote heltisi. Kohta hän taas oli pystyssä, valmiina
uuteen hyökkäykseen. Ja silloin tuli muutos. Hän oli _vapaa_. Vyö oli
poissa hänen kaulastaan. Metsä, tähdet, kuiskiva tuuli olivat hänen
ympärillään. Täällä oli _ihmisiä_, ja kaukana oli -- Harmaa Hukka!
Hänen korvansa painuivat, hän pyörähti nopeasti ympäri ja pujahti
varjomaisena takaisin oman maailmansa ihanaan vapauteen.
Sadan metrin päässä sai jokin hänet pysähtymään hetkeksi. Se ei ollut
ison tanskalaisen ääni, vaan pikku professorin revolverin terävä
_naks, naks, naks_. Ja sen yli kuului Sandy McTriggerin tuskainen,
kaamea parahdus.
XXVI
TYHJÄ MAAILMA
Kazan samosi yhä eteenpäin. Jonkun aikaa häntä ahdisti se värisyttävä
kuolinsanoma, joka oli tullut hänelle Sandy McTriggerin huudon
mukana, ja hän pujahteli tiheikön läpi kuin varjo, korvat litteinä,
häntä laahaamassa, takajalkain ilmaistessa suden ja koiran
kummallista luikertavaa tapaa hiipiä vaarasta loitolle. Sitten hän
saapui aukealle, ja hiljaisuus, kirkkaan taivaankannen miljoonat
tähdet ja pureva tuuli, joka toi matkassaan hengähdyksen peräpohjolan
lakeuksilta, tekivät hänet valppaaksi ja tutkivaksi. Hän oli
kääntynyt tuulta vasten.
Jossakin tuolla kaukana lounaan puolella oli Harmaa Hukka. Ensi
kerran moneen viikkoon hän istahti takakoivilleen ja purki ilmoille
syvän ja väräjävän kutsun, joka kolkkona kajahteli mailien päähän
ympäristöön. Iso tanskalainen kuuli sen ja vinkui. Sandy McTriggerin
hiljaisen ruumiin luona katsahti pikku professori sinne päin,
kasvot kalpeina ja jännittyneinä, ja odotteli toista huutoa. Mutta
vaisto ilmaisi Kazanille, ettei tähän ensimmäiseen kutsuun tulisi
vastausta, ja nyt hän lähti nopeasti taipaleelle, laukaten mailin
toisensa jälkeen kuin koira, joka seuraa isäntänsä jälkiä kotiin.
Hän ei palannut järven luo eikä suunnannut matkaansa Red Gold
Cityyn. Suoraan kuin olisi seurannut ihmiskäden raivaamaa valtatietä
hän kiiti ne neljäkymmentä mailia kenttää ja rämettä ja metsää ja
vuorenharjannetta, jotka erottivat hänet McFarlanesta. Koko sinä yönä
hän ei enää yhtään kertaa kutsunut Harmaata Hukkaa. Hän päätteli
tottumuksen ja entisyyden mukaan, ja niinkuin Harmaa Hukka oli monta
kertaa ennenkin häntä odottanut, tiesi hän toverin tälläkin kertaa
odottavan hietasärkällä.
Päivän sarastaessa hän saapui joelle, kolmen mailin päähän
hietasärkästä. Tuskin oli aurinko noussut, kun hän jo seisoi
sillä valkealla hietakaistaleella, jonne hän ja Harmaa Hukka
olivat tulleet juomaan. Odottavasti ja luottavasti hän katseli
ympärilleen nähdäkseen Harmaan Hukan, hiljaa vikisten ja häntäänsä
heiluttaen. Hän alkoi etsiä kumppaninsa hajua, mutta sateet olivat
huuhtoneet jalkojen jäljetkin puhtaasta hiedasta. Kaiken sen päivää
hän haki Harmaata Hukkaa joen varrelta ja tasangolta. Hän meni
siihen paikkaan, missä he olivat tappaneet viimeisen jäniksensä.
Hän haisteli pensaita, joissa myrkkysyötit olivat riippuneet. Yhä
uudestaan hän istahti ja päästi ilmoille kaipaavan kutsunsa. Ja
hitaasti hänessä Luonto tällöin sai toimeen erämaan ihmeen, jolla
cree-intiaanien kesken on nimenä "hengen kutsu".
Samoin kuin se oli vaikuttanut Harmaaseen Hukkaan, pani se nyt
Kazanin veren liikkeelle. Auringon mennessä mailleen ja yön varjojen
alkaessa häntä verhota hän suuntasi kulkunsa yhä enemmän kaakkoon.
Hänen koko maailmansa oli täynnä polkuja, joita pitkin hän oli
metsästellyt. Niiden paikkojen ulkopuolella hän ei tiennyt olevankaan
mitään elämää. Ja tässä, hänen käsityskantansa mukaisessa pienessä
maailmassa, oli Harmaa Hukka, jota hän ei voinut olla tapaamatta.
Tämä maailma, sellaisena kuin hän sen käsitti, ulottui McFarlanesta
kapeana polkuna metsien kautta ja tasankojen halki siihen pieneen
laaksoon, josta majavat olivat heidät karkoittaneet. Koska Harmaa
Hukka siis ei ollut täällä, oli hän siellä, ja uupumatta Kazan taas
ryhtyi häntä etsimään.
Vasta kun tähdet jälleen olivat taivaalta kalpenemassa ja harmaa
päivä syntyi yöstä, pysähdytti hänet väsymys ja nälkä. Hän
tappoi jäniksen ja makasi syötyään tuntikausia saaliinsa likellä
nukuksissa. Sitten hän jatkoi matkaa. Neljäntenä yönä hän saapui
harjanteiden väliseen kapeaan laaksoon, ja tähtien valossa, jotka
nyt alkusyksyn kylmänselkeinä öinä olivat entistä kirkkaampia, hän
kulki joen vartta pitkin heidän vanhaan rämeikkökotiinsa. Oli jo
selvä päivä, kun hän saapui ison majavalammikon partaalle, joka
nyt täydellisesti ympäröi tuulenkaatokummun. Katkohammas ja muut
majavat olivat saaneet toimeen suuren muutoksen siellä, missä kerran
oli ollut hänen ja Harmaan Hukan koti, ja kauan aikaa Kazan seisoi
äänettömänä ja liikahtamatta lammikon reunalla nuuskien ilmaa,
joka oli anastajain vastenmielisestä lemusta sakeana. Tähän asti oli
hänen tarmonsa säilynyt lannistumatta. Jalat kipeinä, kupeet ohuina
ja pää laihtuneena hän harhaili hitaasti rämeikköä ristiin rastiin.
Kaiken sen päivää hän etsi. Ja hänen harjansa oli nyt painuksissa, ja
hartioiden laskeutuminen todisti masentumista, samoin kuin silmien
epävakainen katse.
Harmaa Hukka oli poissa.
Hitaasti Luonto juurrutti hänen tietoisuuteensa tämän tosiasian.
Toveri oli poistunut hänen maailmastaan ja hänen elämästään, ja hänet
valtasi semmoinen yksinäisyyden tunne ja niin suuri suru, että metsä
tuntui vieraalta, ja erämaan hiljaisuus painosti ja pelotti. Vielä
kerran hänen koiranluontonsa pääsi sudesta voitolle. Yhdessä Harmaan
Hukan kanssa hän oli nauttinut vapaudesta. Ilman häntä tämä maailma
oli niin suuri ja vieras ja tyhjä, että se kammotti häntä.
Myöhään iltapäivällä hän tapasi virran rannalta pienen kasan
murskattuja simpukankuoria. Hän haisteli niitä -- lähti pois --
tuli takaisin ja haisteli taas. Tässä Harmaa Hukka oli viimeksi
aterioinut ennenkuin jatkoi matkaa etelään. Mutta hänen jättämänsä
haju ei ollut tarpeeksi väkevä kertoakseen siitä Kazanille, ja
toistamiseen hän poistui. Siksi yöksi hän kyyristyi puunrungon alle
ja itki itsensä nukuksiin. Sydänyöllä hän valitteli kuin lapsi
rauhattomassa horroksessaan. Ja päivät ja yöt perätysten Kazan yhä
pysyi hiiviskelevänä rämeikön olentona, murehtien sitä ainoata, joka
oli vienyt hänet sekasorrosta valoon, täyttänyt hänen maailmansa ja
lähtemällä hänen luotaan vienyt tästä maailmasta pois senkin, mitä
Harmaa Hukka oli sokeutensa mukana menettänyt.
XXVII
SUN ROCKIN "KUTSU"
Sun Rockille näkyvää jokea pitkin tuli kanootissa eräänä päivänä
syysauringon kultaisena hohtaessa mies, nainen ja lapsi. Sivistynyt
maailma oli suloiseen Joaniin vaikuttanut samaa kuin moniin
muihinkin villeihin kukkasiin näiden siirryttyä erämaan syvyyksistä
uuteen maaperään. Hänen poskensa olivat laihat. Sinisilmät olivat
kadottaneet kiiltonsa. Hän yski, ja hänen yskiessään katseli mies
häntä rakkauden ja pelon sekaisilla silmäyksillä. Mutta nyt hän
oli alkanut vähitellen huomata muutosta, ja sinä päivänä, jolloin
heidän kanoottinsa kulki virtaa ylöspäin sitä ihmeellistä laaksoa
kohden, joka oli ollut heidän kotinaan, ennenkuin heille tuli
etäisen suurkaupungin kutsu, hän näki veren uudestaan kokoontuvan
Joanin poskiin ja huulien punertavan täyteläisemmin, samalla kun
silmissä hohti yhä enemmän onnea ja tyytyväisyyttä. Hän nauroi
lempeästi pannessaan näitä ilmiöitä merkille ja siunasi metsiä. Joan
oli nojautunut taaksepäin kanootissa, pää melkein kiinni miehen
hartioissa, ja mies herkesi melomasta, vetäen hänet luokseen ja
pujottaen sormensa hänen pehmeisiin, kullanhohtoisiin hiuksiinsa.
"Sinä olet taas onnellinen, Joan", puheli hän iloisesti nauraen.
"Lääkärit olivat oikeassa. Sinä kuulut metsiin."
"Niin, minä olen todellakin onnellinen", kuiskasi Joan, ja äkkiä
hänen äänensä alkoi värähdellä, ja hän osoitti virtaan pistäytyvää,
valkeaa hietakielekettä. "Muistatko vielä -- tuntuu kuin olisi
siitä kulunut monta vuotta -- että Kazan jätti meidät tässä? Naaras
oli tuolla toisella puolen ja kutsui häntä. Muistatko?" Hänen
suupieliinsä ilmestyi pieni vavahdus kun hän lisäsi: "Olisipa hauska
tietää -- minne he -- ovat menneet."
Maja oli samassa kunnossa kuin he sen olivat jättäneet. Vain punainen
_bakneesh_-köynnös oli kasvanut korkeaksi sen ympärillä, ja pensaita
ja tuuheita ruohoja oli ilmestynyt seinänvierustoille. Taaskin se sai
asukkaita, ja Joanin posket kävivät päivä päivältä värikkäämmiksi,
ja hänen äänensä sai takaisin entisen villin suloutensa. Joanin mies
puhdisti entisten ansojensa polut, ja Joan ynnä pikku Joan, joka
nyt peuhasi ja jutteli, loivat majasta kodin. Eräänä iltana mies
palasi kotiin myöhään ja huomasi sisään astuttuaan kiihtymystä Joanin
sinisilmissä ja värähtelyä hänen äänessään, kun hän tervehti.
"Kuulitko sinä sen." kysyi Joan. "Kuulitko sinä -- _kutsun_?"
Mies nyökkäsi, silittäen Joanin pehmeitä suortuvia.
"Olin mailin päässä rämeellä", sanoi hän. "Kyllä minä sen kuulin."
Joan tarttui hänen käsivarteensa.
"Se ei ollut Kazan", sanoi hän. "Minä tuntisin _hänen_ äänensä. Mutta
mielestäni se oli samanlainen kuin toinen kutsu -- se, joka silloin
aamulla kuului hietasärkältä, hänen _puolisonsa_!"
Mies ajatteli. Joan puristi hyppysillään tiukemmin. Hän hengitti
hiukan kiihkeämmin.
"Lupaatko minulle, mitä nyt pyydän?" kysyi hän. "Lupaatko minulle,
ettet ammu etkä raudoillakaan pyydä susia?"
"Sitä olenkin ajatellut", vastasi mies. "Ajattelin sitä -- kutsun
kuultuani. Minä lupaan."
Joanin käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.
"Me rakastimme Kazania", kuiskasi hän. "Ja sinä voisit tappaa hänet
-- tai _hänen kumppaninsa_."
Hän vaikeni äkkiä. Molemmat kuuntelivat. Ovi oli hieman raollaan, ja
he kuulivat taas suden kaihoisan kutsun. Joan riensi ovelle. Mies
seurasi. Yhdessä he seisoivat ääneti, ja henkeään pidättäen Joan
osoitti tähtien valaisemalle tasangolle.
"Kuule -- kuule!" sanoi hän. "Se on naaraan huuto, _se kuului Sun
Rockilta_!"
Hän juoksi ulos yöhön, unohtaen, että mies nyt oli ihan hänen
takanaan, ja että pikku Joan oli yksin vuoteessaan. Ja heidän
korviinsa kantautui mailien päästä tasangon yli valittava
vastaushuuto, joka tuntui olevan vain osa tuulesta, ja vihlaisi
Joania niin, että hänen hengityksensä purkautui oudoksi
nyyhkytykseksi.
Hän meni vielä kauemmas tasangolle ja pysähtyi sitten, syksyisen
kuun kultaisen hohteen ja tähtien valon välkkyessä hänen hiuksissaan
ja silmissään. Kesti monta minuuttia, ennenkuin huuto taas kuului,
ja silloin se tuli niin läheltä, että Joan kohotti kädet torveksi
suulleen, ja hänen huutonsa kajahti entisaikojen tapaan tasangon yli:
"_Kazan -- Kazan -- Kazan_!"
Sun Rockin huipulla Harmaa Hukka kuuli nälkiintymisestä laihana ja
kuihtuneena naisen huudon, ja hänen kurkustaan kohoamassa oleva kutsu
heikkeni vinkunaksi. Ja pohjoisessa päin pysähtyi vikkeläliikkeinen
varjo hetkiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä tähtien valossa. Se
oli Kazan. Outo tuli kiiti hänen ruumiinsa läpi. Hänen eläimellisen
käsityksensä joka säie syttyi ilmiliekkiin siitä tietoisuudesta, että
täällä oli koti. Täällä hän kauan aikaa sitten oli elänyt, rakastanut
ja taistellut -- ja samassa palasivat jo kalvenneet ja hämärtyneet
muistin unikuvat todellisina ja elävinä hänen mieleensä. Sillä
tasangon yli kantautui heikosti hänen korviinsa _Joanin ääni_.
Tähtien valaistuksessa Joan seisoi jännittyneenä ja valkeana, kun
Kazan kuutamon valjusta usvasta ilmestyen saapui hänen luokseen,
mahallaan kyyristellen, läähättäen ja menehtyneenä, outo vinkuva sävy
kurkussaan. Ja kun Joan astui hänen luokseen, ojentaen kätensä ja yhä
uudestaan kuiskaten hänen nimeään, seisoi mies heitä katselemassa
uuden ja suuremman ymmärtämyksen kummasteleva ilme kasvoissaan. Hän
ei nyt vähääkään pelännyt susikoiraa. Ja kun Joan käsivarsillaan
painoi Kazanin isoa, pörröistä päätä rintaansa vasten, kuuli mies
pedon iloisen, läähättävän vinkunan ja nuoren vaimonsa nyyhkyttävän,
kuiskaavan äänen, ja kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina hän seisoi
Sun Rockiin päin kääntyneenä.
"Voi, ihme!" huokasi hän. "Uskonpa -- että niin on laita --"
Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksiinsa kuului taas tasangon
yli Harmaan Hukan surua ja yksinäisyyttä ilmaiseva toverikutsu.
Nopeasti kuin ruoskan tapaamana Kazan oli jalkeilla, unohtaen Joanin
koskennan, hänen äänensä, miehen läheisyyden.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa, ja Joan heittäytyi
miehensä rintaa vasten ja likisti melkein rajusti hänen kasvojaan
kättensä välissä.
"_Nyt_ kai uskot?" huusi hän huohottaen. "_Nyt_ kai uskot minun
maailmani Jumalaan -- siihen Jumalaan, jonka kanssa minä olen elänyt,
joka antaa sielun villeille olennoille, siihen Jumalaan, joka on
tuonut -- meidät kaikki -- yhteen -- vielä kerran -- _kotiin_!"
Mies kiersi käsivartensa hellästi hänen ympärilleen.
"Minä uskon, Joan kultaseni", kuiskasi hän.
"Ja ymmärräthän -- nyt -- mitä merkitsee 'Ei sinun pidä tappaman'?"
"Paitsi mikäli se tuottaa meille elatusta -- kyllä ymmärrän", vastasi
toinen.
Joanin lämpimät, pehmoiset kädet hyväilivät miehen kasvoja. Hänen
tähtinä loistavat sinisilmänsä katsoivat miehen silmiin.
"Kazan ja _hän_ -- sinä ja minä -- ja pienokainen! Oletko pahoillasi,
että tulimme takaisin?" kysyi hän.
Niin tiukasti rintaansa vasten mies puristi nuorta vaimoaan, ettei
tämä kuullut sanoja, joita kuiskattiin hänen pehmeään, lämpimään
tukkaansa. Ja sitten he istuivat tuntikausia tähtien valossa majansa
oven edustalla. Mutta he eivät enää kuulleet yksinäistä huutoa Sun
Rockilta. Joan ja hänen miehensä ymmärsivät.
"Hän käy kyllä meitä taas huomenna katsomassa", sanoi mies vihdoin.
"Tule, Joan, mennään nukkumaan." Yhdessä he astuivat majaan.
Ja sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka taas metsästelivät rinnatusten
kuutamoisella lakeudella.