Kazan ja Harmaa Hukka palasivat rämeikölle.
XX
ERÄMAAN VAINOVÄLIT
Lauha kaakon puolelta puhalteleva tuuli kantoi näiden anastajien
hajun Harmaan Hukan sieraimiin, kun he olivat vielä puolen mailin
päässä. Hän varoitti Kazania, ja tämäkin tunsi ilmassa outoa
hajua. Se kävi yhä väkevämmäksi heidän edetessään. Ollessaan
kahdensadan metrin päässä tuulenkaadosta he kuulivat kaatuvan puun
äkillistä ryskettä ja pysähtyivät. Kokonaisen minuutin he seisoivat
jännittyneinä kuunnellen. Sitten äänettömyyden katkaisi parkaiseva
ääni, jota seurasi molskahdus. Harmaan Hukan valppaat korvat
painuivat taaksepäin, ja hän käänsi sokeat kasvonsa ymmärtävästi
Kazania kohden. He hölkkäsivät edelleen hitaasti, lähestyen
tuulenkaatoa takaa päin.
Vasta kun he saapuivat sen kummun laelle, jolla heidän kotinsa
sijaitsi, pani Kazan merkille, mikä ihmeellinen muutos oli heidän
poissa ollessaan tapahtunut. Hämmästyneenä hän seisoi tuijottaen. Ei
ollut enää pientä jokea alhaalla heidän edessään. Sen paikalla oli
lampi, joka ulottui melkein kummun juurelle asti. Se oli kokonaista
sata jalkaa leveä, ja nousuvesi oli peittänyt tulvan valtaan puut ja
pensaat viisi tai kuusi kertaa niin pitkälti palopaikkaa kohti. He
olivat tulleet hiljaa kummulle, eikä Katkohampaan huonovainuisilla
työntekijöillä ollut aavistusta heidän läsnäolostaan. Katkohammas
itse nakerteli puun tyveä tuskin viidenkymmenen jalan päässä. Yhtä
kaukana hänestä oikealle oli neljä tai viisi majavapienokaista
leikkimässä, rakennellen mudasta ja hienoista varvuista pienoispatoa.
Lammikon vastarannalla oli jyrkkä äyräs, kuuden tai seitsemän jalan
korkuinen, ja siellä muutamat vanhemmat lapset -- kahden vuoden
vanhoja, mutta eivät vielä työntekijöitä -- pitivät aika iloa
kiiveten äyräälle ja käyttäen sitä kelkkamäkenä. Niiden molskahduksen
Kazan ja Harmaa Hukka olivat kuulleet. Kymmenkunnassa eri paikassa
olivat vanhemmat majavat toimessa.
Vain pari viikkoa aikaisemmin Kazan oli katsellut samanlaista
näytelmää, kääntyessään Katkohampaan entisen kodin kohdalta
pohjoiseen. Se ei silloin ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan. Mutta
nyt vihlaisi hänen koko olemustaan nopea muutos. Majavat olivat
lakanneet olemasta pelkkiä vesieläimiä, syötäviksi kelpaamattomia
ja vastenmielisen hajuisia. Ne olivat anastajia -- ja vihollisia.
Hänen torahampaansa paljastuivat hiljaa. Hänen harjansa kangistui
ja etujalkojen ja hartioiden lihakset ulkonivat ruoskansiiman
tapaisina. Mitään ääntä päästämättä hän hyökkäsi alas Katkohammasta
tavoittamaan. Vanha majava ei tiennyt vaarasta, ennenkuin Kazan oli
kahdenkymmenen jalan päässä. Luonnostaan hitaana maalla liikkumaan
hän epäröi hetken. Sitten hän heittäytyi puusta alas, kun Kazan
loikkasi häntä kohti. Monta kertaa ympäri pyörien he päätyivät
äyrään reunalle, koiran hyökkäysvauhdin voimasta. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli majavan paksu, jykevä ruumis öljyn lailla
livahtanut Kazanin alta, ja Katkohammas oli turvassa omassa
valtakunnassaan, kaksi puhki purtua läpeä lihavassa hännässään.
Pettyneenä yrityksessään saada surmanotteella Katkohammas kiinni
Kazan syöksähti salamannopeasti oikealle. Nuoret majavat eivät
olleet liikahtaneet. Hölmistyneinä ja pelästyneinä näkemästään ne
seisoivat jähmettyneinä. Vasta kun ne huomasivat Kazanin töytäävän
heitä kohden, heräsivät ne toimintaan. Kolme ennätti veteen. Neljäs
ja viides -- tuskin kolmen kuukauden vanhoja majavavauvoja -- jäivät
liiaksi jälkeen. Ainoalla leukojensa näykkäyksellä Kazan taittoi
toiselta niskan. Toista hän likisti kurkusta maahan ja ravisteli
niinkuin mäyräkoira rottaa. Kun Harmaa Hukka oli hölkännyt hänen
luokseen, oli kumpikin pikku majava kuollut. Hän nuuski niiden pikku
ruumista ja vikisi. Ehkä nämä pikkuolennot toivat hänen mieleensä
karanneen Bareen, hänen oman pienokaisensa, sillä hänen vikinässään
oli ikävöivä sävy. Se oli äidinvikinää.
Mutta jos Harmaalla Hukalla olikin omia mielikuvia, ei Kazan
käsittänyt niistä mitään. Hän oli tappanut kaksi noista eläimistä,
jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän kotiinsa. Pikku majaville
hän oli ollut yhtä armoton kuin harmaa ilves, joka oli tappanut
Harmaan Hukan ensimmäiset lapset San Rockin kukkulalla. Nyt kun hän
oli päässyt upottamaan hampaansa vihollistensa lihaan, oli hänen
verensä tulvillaan hurjaa tappamishalua. Hän riehui pitkin lammen
reunoja, äristen ilkeälle vedelle, jonka peittoon Katkohammas oli
kadonnut. Kaikki majavat olivat paenneet lammikon turviin, ja sen
pinta kohoili, kun niin monta liikkui sen alla.
Kazan saapui uuden padon päähän. Vaistomaisesti hän tiesi sen
Katkohampaan ja hänen joukkonsa tekemäksi, ja hetken aikaa hän
hurjasti kiskoi yhteenpunottuja puita ja oksia. Samassa liikahti
jokin vedessä padon vieressä, viidenkymmenen jalan päässä rannasta,
ja Katkohampaan iso, harmaa pää tuli näkyviin. Jännittyneen puolen
minuutin ajan Katkohammas ja Kazan mittailivat toisiaan tämän
välimatkan päästä. Sitten Katkohammas veti märän, kiiltävän ruumiinsa
vedestä padon harjalle ja kyykistyi litteäksi, kääntyen Kazaniin
päin. Vanha patriarkka oli yksin. Ainoakaan muista majavista ei ollut
näyttäytynyt.
Lammen pinta oli nyt rauhoittunut. Turhaan Kazan koetti keksiä
jalansijaa, että pääsisi käsiksi valppaaseen rauhanhäiritsijään.
Mutta kiinteän patovallin ja rantaäyrään välissä oli sekasotkuinen
kehärakenne, jonka läpi vesi kohisi jokseenkin rajusti. Kolmasti
Kazan yritti sekasotkun läpi, ja kolmasti hänen ponnistelunsa
päättyivät äkilliseen sukellukseen. Kaiken sen aikaa Katkohammas
pysyi hievahtamatta. Kun Kazan vihdoin luopui hyökkäyksestään,
livahti vanha rakennusmestari padon reunan yli ja katosi veteen.
Hän oli saanut tietää, ettei Kazan paremmin kuin ilveskään pystynyt
taistelemaan vedessä, ja tätä uutista hän levitti yhdyskuntansa
jäsenille.
Harmaa Hukka ja Kazan palasivat tuulenkaadolle, laskeutuen makaamaan
lämpimään päivänpaisteeseen. Puolta tuntia myöhemmin Katkohammas
ilmestyi lammikon vastaiselle rannalle. Häntä seurasivat muut
majavat. Veden toisella puolen he nyt jatkoivat työtänsä, niinkuin
ei olisi mitään tapahtunut. Puunkatkojat palasivat puittensa
luo. Puoli tusinaa työskenteli vedessä, kuljettaen muta- ja
oksataakkoja. Lammen keskus oli heillä rajaviivana. Sen yli ei
yksikään kulkenut. Kymmenisen kertaa seuraavan tunnin aikana muuan
majavista ui rajaviivalle ja viipyi siinä, katsellen Kazanin
tappamien pienokaisten kimaltelevia, pikku ruumiita. Ehkäpä se oli
emo, ja ehkäpä jokin hienompi Kazanille tuntematon vaisto ilmaisi sen
Harmaalle Hukalle. Sillä Harmaa Hukka meni kahdesti nuuskimaan pikku
ruumiita ja kummallakin kertaa -- näkemättä -- juuri silloin, kun
majavaemo oli tullut rajaviivalle.
Ensimmäinen raju kiihko oli haihtunut Kazanin verestä, ja hän
katseli nyt majavia tarkoin. Hän oli saanut havaita, etteivät he
olleet taistelijoita. Heitä oli monta yhtä vastaan, ja sittenkin
he juoksivat häntä pakoon kuin kaniiniparvi. Katkohammas ei ollut
edes iskenyt vastaan; ja vähitellen hänessä kehittyi se vakaumus,
että heidän alueelleen tunkeutuneita eläimiä, jotka liikkuivat
sekä vedessä että maalla, pitäisi pyydystää samoin kuin hän väijyi
jäniksiä ja pyitä. Aikaisin iltapäivällä hän pujahti pensaikkoon
Harmaan Hukan seuraamana. Hän oli usein aloittanut jäniksen
väijymisen niin, että oli lähtenyt _poispäin_, ja yritti tätä
sudentemppua nyt majavia vastaan. Tuulenkaadon takana hän kääntyi
ja alkoi hölkätä jokea ylöspäin tuulen suuntaan. Neljännesmailin
matkalla joki oli syvempi kuin milloinkaan ennen. Muuan heidän
entisistä kahluupaikoistaan oli peräti _veden_ vallassa, ja vihdoin
Kazan hyppäsi veteen ja ui yli, jättäen Harmaan Hukan odottamaan
virran toiselle puolelle.
Yksikseen hän samosi kiireesti patoa kohti, kulkien parinsadan
metrin päässä joesta. Kahdenkymmenen metrin päässä padon alapuolella
kasvoi veden partaalla tiheä leppä- ja pajupensaikko, ja Kazan
käytti sitä hyväkseen. Hän lähestyi yhden tai parin loikkauksen
päähän padosta kenenkään näkemättä ja kyyristyi matalaksi, valmiina
hyppäämään esille otollisen tilaisuuden sattuessa. Useimmat majavat
työskentelivät nyt vedessä. Rannalla oli neljä tai viisi veden
reunassa ja jonkun matkan päässä virtaa ylöspäin. Monta minuuttia
odotettuaan Kazan oli melkein panemaisillaan kaikki alttiiksi
hyökkäämällä hurjasti vihollistensa kimppuun, kun jokin padolla
sattunut liike kiinnitti hänen huomiotaan. Puolimatkassa patoa
oli pari kolme majavaa lujittamassa keskikehää mutasementillä.
Nopeasti kuin nuoli Kazan syöksyi piilostaan padon taustan suojaan.
Täällä vesi oli hyvin matalaa, virran pääosa kun kulki vastakkaisen
rannan läheltä. Se ei missään ylettynyt vatsaan asti, kun hän lähti
kahlaamaan. Hän oli täydellisesti piilossa majavilta, ja tuuli oli
hänelle suotuisa. Virtaavan veden pauhu tukahdutti sen vähäisen
loiskeen, jonka hän sai aikaan.
Pian hän kuuli majavien puuhaavan yläpuolellaan. Kaatuneen koivun
oksista hän tapasi jalansijan ja kapusi ylös. Hetkistä myöhemmin
hänen päänsä ja hartiansa ilmestyivät padon harjalle. Melkein
käpälän ulottuvilla sovitteli Katkohammas paikoilleen miehen
käsivarren paksuista, kolmen jalan pituista haaparankoa. Hän oli niin
touhuissaan, ettei kuullut eikä nähnyt Kazania. Toinen majava antoi
varoitusmerkin molskahtamalla lampeen. Katkohammas hellitti katseensa
työstään -- ja hänen silmänsä kohtasivat Kazanin paljastetut
torahampaat. Ei ollut aikaa kääntyä. Hän viskautui taaksepäin, mutta
hetkistä liian myöhään. Kazan oli hänessä kiinni. Pitkät torahampaat
upposivat syvälle Katkohampaan kaulaan. Mutta vanha majava oli
viskautunut tarpeeksi kauas taaksepäin saadakseen Kazanin menettämään
jalansijansa. Samassa hänen taltanmuotoiset hampaansa tarttuivat
lujasti Kazanin höllään kurkkunahkaan. Näin toisiinsa takertuneina,
Kazanin pitkät torahampaat uponneina melkein majavan henkitorveen
asti, he molskahtivat lammikon syvään veteen.
Katkohammas painoi kuusikymmentä naulaa. Siitä hetkestä, jolloin
hän kosketti veteen, hän oli omalla alallaan, ja pitäen sitkeästi
kiinni Kazanin kurkusta hän upposi kuin rautamöhkäle. Kazan joutui
ihan upoksiin. Vesi syöksyi hänen suuhunsa, korviinsa, silmiinsä ja
sieraimiinsa. Hän sokaistui, ja hänen aistinsa olivat kolisevana
sekamelskana. Mutta sensijaan, että olisi pyrkinyt vapaaksi, hän
pidätti henkeään ja vajotti hampaansa syvemmälle. He koskettivat
pehmeään pohjaan ja piehtaroivat hetkisen mudassa. Silloin Kazan
hellitti otteensa. Hän taisteli nyt omasta hengestään -- eikä
Katkohampaan. Väkevien raajainsa kaikin voimin hän rimpuili
päästäkseen irti, kohotakseen pinnalle raittiiseen ilmaan, elämään.
Hän puristi leukansa lujasti yhteen, tietäen, että hengittäminen
nyt olisi ollut kuolemaksi. Maalla hän olisi kyennyt vapautumaan
Katkohampaan otteesta ilman ponnistusta. Mutta veden alla vanhan
majavan nipistys oli vaarallisempi kuin ilveksen torahampaat olisivat
olleet rannalla. Tuntui äkillinen vedenpyörre, kun toinen majava
kierteli reuhtovan parin läheisyydessä. Jos toinen olisi liittynyt
Katkohampaaseen, olisi Kazanin reuhtominen pian päättynyt. Mutta
Luonto oli ennakolta arvannut päivän, jona Katkohammas joutuisi pedon
kanssa taistelemaan. Vanhalla patriarkalla ei nyt ollut erikoista
syytä pidellä Kazania veden alla. Hän ei ollut kostonhaluinen,
ei himoinnut verta eikä kuolemaa. Huomatessaan olevansa vapaa ja
käsittäen, ettei outo vihollinen, joka oli kahdesti hyökännyt hänen
kimppuunsa, voinut häntä mitenkään vahingoittaa, hän hellitti
otteensa.
Se ei ollut silmänräpäystäkään liian aikaista Kazanille. Heikosti
hän pyristeli vedenpintaan kohoutuen. Kolmeksi neljäsosaksi jo
hukuksissa hän vielä jaksoi nostaa etukäpälänsä padosta esille
pistävän heikon oksan varaan. Siten hän sai aikaa täyttää keuhkonsa
ilmalla ja yskiä pois veden, joka oli jo ollut vähällä hänet
lopettaa. Kymmenen minuutin ajan hän piteli oksasta ennenkuin uskalsi
yrittää lyhytmatkaista uintia rantaan. Sinne päästyään hän laahautui
heikkona ylemmäs. Hänen ruumiinsa kaikki voimat olivat lopussa, ja
jäsenet vapisivat. Leuat riippuivat velttoina. Hän oli menehtynyt --
kerrassaan menehtynyt. Ja torahampaaton eläin oli hänet voittanut.
Hän tunsi siitä johtuvan nöyryytyksen. Valuen ja nolona hiipien
hän meni tuulenkaadolle, laskeusi aurinkoon makaamaan ja odotteli
Harmaata Hukkaa.
Seurasi päiviä, joina Kazanin halu hävittää majavavihollisensa
paisui hänen elämänsä kalvavaksi intohimoksi. Lampi kävi yhä
pelottavammaksi. Majavat jatkoivat muuraustyötä vedessä nopeasti
ja turvallisesti. Vesi nousi korkeammalle, joka vuorokausi, ja
lampi itse laajeni tasaisesti. Vesi oli nyt ennättänyt tuulenkaatoa
ympäröivään notkoon, ja kun vielä kuluisi viikko tai pari, majavien
jatkaessa työtänsä, tulisi Kazanin ja Harmaan Hukan asunnosta vain
pienoinen saari laajan, veden alle upotetun rämeikön keskellä.
Kazan metsästi nyt vain ruoan tähden eikä huvikseen. Lakkaamatta hän
väijyi tilaisuutta ahdistaa Katkohampaan yhdyskunnan varomattomia
jäseniä. Kolmantena päivänä vedenalaisen kamppailun jälkeen hän
tappoi ison majavan, joka lähestyi liian lähelle pajupensaikkoa.
Viidentenä päivänä retkeili kaksi nuorta majavaa tuulenkaadon
takaiseen vedentäyttämään notkoon, ja Kazan tavoitti ne matalassa
vedessä ja repi riekaleiksi. Näiden onnistuneiden hyökkäysten jälkeen
majavat alkoivat työskennellä enimmäkseen yöllä. Se oli Kazanille
eduksi, sillä hän oli yösaalistaja. Kahtena perättäisenä yönä hän
surmasi majavan. Jos nuoretkin otetaan lukuun, oli hän ehtinyt tappaa
seitsemän, kun saapui saukko.
Eipä ollut Katkohammas milloinkaan ollut kahden vaarallisemman tai
julmemman vihollisen välissä kuin nämä kaksi olivat, jotka nyt häntä
ahdistivat. Maalla Kazan oli häntä etevämpi nopeutensa, tarkemman
vainunsa ja taistelutaitonsa nojalla. Vedessä saukko oli vieläkin
suurempana uhkana. Hän oli nopeampi kuin kala, jonka hän tavoitti
ruoakseen. Hänen hampaansa olivat kuin teräsneulat. Hän oli niin
sileä ja liukas, että majavien olisi taltanmuotoisine hampaineen
ollut mahdoton häntä pidättää, jos olisivat saaneet kiinni. Saukko,
samoin kuin majava, ei ollut verenhimoinen. Sittenkin hän oli koko
pohjolassa heidän heimonsa pahin hävittäjä -- vielä pahempi kuin
ihminen. Hän tuli ja meni kuin rutto ja pani talven kylmimpänä aikana
toimeen suurimman hävityksen. Hän ei tällöin ahdistanut majavia
näiden mukavissa asunnoissa, vaan teki semmoista, mitä ihminen olisi
voinut vain dynamiitilla -- teki aukon padon puhki. Nopeasti silloin
vesi laski, pintajää ryskähti alas, ja majavien asunnot joutuivat
kuiville. Siitä seurasi kuolema majaville -- nälkään ja pakkaseen
menehtyminen. Kun suojeleva vesi oli poistunut heidän asuntojensa
ympäriltä ja kuiville juossut lampi oli sekasortoisena jäärykelmänä,
samalla kun pakkasta oli neljä- tai viisikymmentä astetta, kuolivat
he muutamassa tunnissa. Sillä majava, vaikka sillä on paksu turkki,
kestää pakkasta vähemmän kuin ihminen. Pitkin talvea on hänen
asuntoaan ympäröivä vesi hänelle yhtä tärkeätä kuin tuli on lapselle.
Mutta nyt oli kesä, eikä Katkohampaalla ja hänen yhdyskunnallaan
ollut kovin suurta vaaraa saukosta. Jonkun verran työtä olisi hänen
aiheuttamiensa vammojen korjaamisessa, mutta nyt oli lämmin ja ruokaa
yllinkyllin. Kaksi päivää saukko hyppeli padon ja syvän lampiveden
vaiheilla. Kazan piti häntä majavana ja yritti, vaikka turhaan,
väijyen tavoittaa. Saukko katseli epäillen Kazania ja pysytteli
visusti etäällä. Kumpikaan ei tiennyt toistaan liittolaiseksi.
Majavat jatkoivat sillä välin yhä varovaisempina työtään. Lammen
vesi oli nyt noussut niin korkealle, että rakennusmestarit olivat
alkaneet sommitella kolmea asuinkammiota. Kolmantena päivänä alkoi
saukon hävitysvaisto toimia. Hän ryhtyi tutkimaan patoa, perustuksen
juurelta. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän tapasi heikon kohdan,
josta nyt voisi aloittaa, ja terävillä hampaillaan ja pienellä
pallonmuotoisella päällään hän ryhtyi nävertämään. Tuuman erältään
hän tunkeutui kaivaen padon puhki ja jyrsien oksien päällitse ja
alitse, aina muurauslaastin läpi. Hänen tekemänsä pyöreä reikä oli
hyvinkin seitsemän tuumaa läpimitaten. Kuudessa tunnissa hän oli sen
kaivanut padon viisijalkaisen kannan puhki.
Padosta alkoi syöksyä kova virta, ikäänkuin hydraulisen pumpun
ajamana. Kazan ja Harmaa Hukka olivat juuri silloin piilossa lammikon
etelärannalla pajukossa. He kuulivat aukon läpi tunkeutuvan veden
kohinaa, ja Kazan näki saukon ryömivän padon harjalle ja ravistelevan
itseään kuin tavattoman iso vesirotta. Kolmessakymmenessä minuutissa
oli lammikon vesi huomattavasti alentunut, ja syöksyvän veden voima
suurensi yhä aukkoa. Puolta tuntia myöhemmin olivat kymmenen tuumaa
veden alle perustetut kolme asuinkammiota jääneet paljaalle mudalle.
Vasta sitten, kun Katkohammas huomasi veden alkavan poistua näistä
suojista, hän kävi rauhattomaksi. Hän joutui kauhun valtaan, ja kohta
yhdyskunnan kaikki majavat kiihtyneinä ryntäilivät ympäri lampea. He
uivat nopeasti rannasta toiseen, välittämättä ollenkaan rajaviivasta.
Katkohammas ja vanhemmat työmiehet hyökkäsivät padolle, ja äristen
saukko sukelsi heidän keskitseen nuolennopeasti matkoihinsa padon
yläpuolelle lahdelmaa kohden.
Vesi laskeutui yhä nopeasti, ja samalla majavien kiihtymys kasvoi.
He unohtivat Kazanin ja Harmaan Hukan. Useat yhdyskunnan nuorista
jäsenistä nousivat rannalle lammen tuulenkaatopuolelle, ja hiljaa
vikisten Kazan jo oli lähtemäisillään hiipimään takaisin pajukon
kautta, kun samassa muuan vanha majava paapersi syvenevän mudan
halki hänen väijytyspaikkansa likelle. Kahdella harppauksella
Kazan tavoitti hänet, Harmaan Hukan seuratessa harppauksen verran
jälempänä. Toiset majavat näkivät pian ratkaistun kamppailun ja
lähtivät kiireesti lammen poikki vastapäiselle rannalle.
Vesi oli peräytynyt puolitiehen suurinta laajuuttaan, ennenkuin
Katkohammas työläisineen oli keksinyt patoon tehdyn reiän.
Korjaustyöhön ryhdyttiin heti. Siihen tarvittiin melkoisia näreitä ja
pensaita, ja päästäkseen käsiksi tähän rakennusaineeseen oli majavien
pakko hinata raskaat ruumiinsa laskevan veden jättämän kymmenen tai
viidentoista jalan levyisen pehmeän liejualueen poikki. Torahampaan
pelko ei nyt enää pidättänyt heitä. Vaisto sanoi heille, että he nyt
taistelivat olemassaolostaan -- että jos ei aukkoa saataisi tukituksi
ja vettä pysymään lammessa, he olisivat hyvin pian vihollistensa
vallassa.
Nyt tuli teurastuspäivä Harmaalle Hukalle ja Kazanille. He surmasivat
vielä kaksi majavaa pajukon läheisessä liejussa. Sitten he menivät
joen poikki lammikon alapuolelta ja sulkivat paluutien tuulenkaadon
takaisessa notkossa kolmelta majavalta. Näillä ei ollut pelastumisen
mahdollisuutta. Ne revittiin riekaleiksi. Ylempänä joen varrella
Kazan tapasi nuoren majavan ja tappoi senkin.
Myöhään iltapäivällä teurastus loppui. Katkohammas ja hänen rohkeat
rakennusmestarinsa olivat vihdoin saaneet reiän tukituksi, ja
lammikon vesi alkoi nousta. Puolen mailin päässä jokea ylöspäin
makasi iso saukko pitkänään puun rungolla lämmitellen itseään
laskevan auringon viime hehkussa. Huomenna hän aikoi palata padolle
ja uudistaa hävitystyönsä. Sellainen oli hänen menettelytapansa.
Hänestä se oli vain leikkiä.
Mutta metsien merkillinen ja näkymätön valtias, O-se-ki, "henki",
joksi villit heimot häntä nimittivät, armahti vihdoin Katkohammasta
ja hänen tuhonalaista joukkoaan. Sillä auringonlaskun loppuhehkun
hetkenä Kazan ja Harmaa Hukka hiipivät salavihkaa jokea ylöspäin --
parahiksi tavatakseen saukon puolinukuksissa puunrungolla päivää
paistattamassa.
Päivän työ, täysi vatsa ja lämmin auringonpaiste, jossa hän makasi,
olivat kaikki yhteisvoimin tehneet saukon uniseksi. Hän oli yhtä
liikkumaton kuin puunrunko, jolla hän pitkänään lojui. Hän oli iso,
harmaa ja vanha. Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt,
hän oli osoittautunut viekkaudessa ihmistä etevämmäksi. Turhaan
oli häntä varten viritetty rautoja. Kavalat ansapyytäjät olivat
rakentaneet kivistä ja puista ahtaita sulkuväyliä häntä varten, mutta
vanha saukko oli saattanut heidän viekkautensa häpeään ja välttänyt
sulkujen alapäässä odottavia teräsleukoja. Hänen pehmeään mutaan
jättämät jälkensä ilmaisivat hänen kokonsa. Harvat pyydystäjät olivat
häntä nähneet. Hänen pehmeä nahkansa olisi jo aikoja sitten joutunut
Lontooseen, Pariisiin tai Berliiniin, jollei hän olisi ollut niin
viekas. Hän olisi kelvannut prinsessalle, herttualle tai keisarille.
Kymmenen vuotta hän oli elänyt ja pelastunut rikkaiden pyyteiltä.
Mutta nyt oli kesä. Ainoakaan ansapyytäjä ei olisi häntä nyt
surmannut, sillä hänen nahkansa oli arvoton. Luonto ja vaisto
kumpikin ilmaisivat sen hänelle. Tähän vuodenaikaan hän ei pelännyt
ihmistä, sillä täällä ei nyt ollutkaan pelättäviä ihmisiä. Hän siis
torkkui rungollaan välittämättä mistään muusta kuin viihdyttävästä
unesta ja auringon lämmöstä.
Keveästi astellen ja yhä etsien heidän valta-alueelleen
tunkeutuneitten pehmeäkarvaisten vihollisten merkkejä Kazan hiipi
jokea pitkin. Harmaa Hukka juoksi hänen hartiassaan kiinni. He
liikkuivat äänettömästi, ja tuulikin suosi heitä -- tuoden hajuja
heitä kohden. Se toi saukon hajun. Kazanista ja Harmaasta Hukasta se
oli vain iljettävän kalanhajuisen vesieläimen lemua, ja he luulivat
sitä majavaksi. He etenivät vieläkin varovammin. Sitten Kazan näki
ison saukon nukkumassa rungolla ja varoitti Harmaata Hukkaa. Tämä
pysähtyi, seisoen pää ylöspäin suunnattuna sillä aikaa kun Kazan meni
varovasti eteenpäin. Saukko liikahti levottomasti. Alkoi hämärtää.
Auringon kultahohde oli kalvennut. Taempana pimenevässä metsässä
tervehti pöllö matalalla huudollaan yötä. Saukko henkäisi syvään.
Hänen viiksinen kuononsa vavahteli. Hän heräsi -- liikahti -- kun
Kazan karkasi häneen kiinni. Rehellisessä kaksintaistelussa vanha
saukko olisi ollut kelpo vastustaja. Mutta hänelle ei tarjoutunut
tilaisuutta. Erämaasta itsestään oli ensi kerran hänen eläissään
tullut hänen pahin vihollisensa. Tällä kertaa ei ihminen, vaan
O-se-ki, metsän valtias, oli iskenyt häneen, eikä siitä ollut
pelastusta. Kazanin torahampaat upposivat hänen pehmeään valtimoonsa.
Ehkä hän kuoli tietämättä mikä oli karannut häneen kiinni. Sillä
kuolema tuli pian, ja Kazan ja Harmaa Hukka jatkoivat matkaansa,
etsien edelleen vihollisia tappaakseen, ja tietämättä, että saukossa
he olivat tappaneet ainoan liittolaisensa, joka olisi karkoittanut
majavat heidän rämeikkökodistaan.