hauskaa rimpuilla jäniksen karvatukon kanssa. Vähäistä myöhemmin hän
keksi toisen viehättävän ilmiön -- valon ja päivänpaisteen. Aurinko
oli tällöin osunut sille kohdalle, että puolivälissä iltapäivää sen
kirkas säde tunkeutui eräästä tuulenkaadon yläosan aukosta sisään.
Alussa Baree vain tuijotti kultaiseen viiruun. Sitten seurasi aika,
jolloin hän yritti sillä leikkiä samoin kuin oli leikkinyt jäniksen
karvatukolla. Joka päivä hän sitten meni yhä lähemmäs sitä aukkoa,
josta Kazan kulki tuulenkaadon ulkopuoliseen suureen maailmaan.
Lopulta tuli aika, jolloin hän saavutti aukon ja kyyristeli siellä,
siristellen silmiään ja peläten näkemäänsä, eikä Harmaa Hukka silloin
enää yrittänyt häntä pidätellä, vaan meni ulos päivänpaisteeseen
ja koetti houkutella häntä luokseen. Kului vielä kolme päivää,
ennenkuin hänen heikot silmänsä vahvistuivat sen verran, että hänen
sopi seurata emoaan, ja hyvin pian senjälkeen Baree oppi pitämään
auringonpaisteesta, lämpimästä ilmasta ja elämän ihanuudesta ja
kammoamaan umpinaisen luolan pimeyttä, missä oli syntynyt.
Ettei tämä maailma ollut ihan niin hauska kuin miltä se ensin tuntui,
sen hän sai hyvin pian oppia. Lähestyvän myrskyn synkistyvien
merkkien uhatessa koetti Harmaa Hukka eräänä päivänä houkutella
häntä takaisin tuulenkaadon alle. Silloin hän ensi kertaa varoitti
Bareeta eikä tämä käsittänyt. Mutta missä Harmaa Hukka ei onnistunut,
siinä tuli Luonto opettamaan ensi läksynsä. Bareen yllätti äkillinen
rankkasade. Kauhistuneena hän painui maahan litteäksi ja oli
likomärkä ja puoleksi upoksissa, ennenkuin Harmaa Hukka otti hänet
leukojensa väliin ja kantoi suojaan.
Toinen toisensa jälkeen tulivat hänelle tästedes elämän oudot
kokemukset, ja hänen vaistonsa saivat yksitellen alkunsa.
Suurenmoisin oli hänelle seuraavista päivistä se, jona hänen tutkiva
kuononsa kosketti äskentapetun ja vertavuotavan jäniksen raakaa
lihaa. Silloin hän ensi kerran maistoi verta. Se oli makeaa. Se
herätti hänessä kummallista kiihtymystä, ja siitä lähtien hän tiesi,
mitä se merkitsi, että Kazan toi jotakin kotiin suussaan. Pian hän
pehmeitten karvatukkojen sijasta alkoi tapella karahkojen kanssa, ja
hänen hampaansa kävivät koviksi ja teräviksi kuin pienet neulat.
Suuri salaperäinen asia paljastui hänelle vihdoin, kun Kazan kantoi
kotiin ison jäniksen, joka hänen leukojensa välissä vielä eli,
mutta niin pahoin runneltuna, ettei pystynyt karkaamaan, kun se
laskettiin maahan. Baree oli oppinut ymmärtämään, mitä jänikset ja
pyyt merkitsivät -- makeaa, lämmintä verta, josta hän piti enemmän
kuin konsanaan äitinsä maidosta. Mutta hän oli saanut ne käsiinsä
kuolleina eikä ollut koskaan nähnyt näitä hirviöitä elävinä. Ja nyt
tuo sätkivä ja potkiva jänis, joka lojui maassa selkä poikki, pakotti
Bareen kauhistuneena peräytymään.
Hetken aikaa hän katseli Kazanin saaliin kuolinkamppailua. Sekä
Kazan että Harmaa Hukka näkyivät käsittävän, että tästä oli tulossa
Bareen ensimmäinen oppitunti hänen kasvattamisessaan raatelevaksi
lihansyöjäksi, ja seisoivat jäniksen luona vaanimassa, yrittämättä
lopettaa sen rimpuilemista. Monta kertaa Harmaa Hukka nuuski jänistä
ja käänsi sitten sokeat kasvonsa Bareeheen päin. Kolmannen tai
neljännen kerran perästä Kazan oikaisihe mahalleen muutaman jalan
päähän ja katseli tarkkaavasti mitä tästä tulisi. Joka kerta kun
Harmaa Hukka painoi alas päänsä tonkiakseen jänistä, kohosivat Bareen
pikku korvat odottavasti pystyyn. Nähdessään, ettei mitään tapahtunut
eikä emo saanut mitään vammaa, Baree tuli vähän lähemmäs. Pian hän
jalat jäykkinä ulottui varovasti koskettamaan karvaista olentoa,
joka ei vielä ollut kuollut. Viimeisessä suonenvedontapaisessa
kouristuksessa vetäytyivät ison jäniksen takajalat koukkuun ja
potkaisivat niin, että Baree lensi sätkytellen takaisin ja vinkui
kauhistuneena. Hän pääsi taas jaloilleen, ja silloin ensi kerran
valtasi hänet viha ja kostonhalu. Potku oli täydentänyt hänen ensi
kasvatuksensa. Hän tuli takaisin, vähemmän varovaisena, mutta
jäykempijalkaisena, ja hetkistä myöhemmin upotti pikku hampaansa
jäniksen kaulaan. Hän tunsi elämän sykähtelyä pehmeässä ruumiissa,
kuolevan jäniksen lihakset vavahtelivat suonenvedontapaisesti hänen
allaan, ja hän piteli hampaillaan kiinni, kunnes ei enää ollut
elämän värähdystä hänen ensimmäisessä "tapossaan". Harmaa Hukka oli
ihastuksissaan. Hän hyväili Bareeta kielellään, ja Kazankin alentui
hyväksyvästi nuuskimaan poikaansa, palatessaan jäniksen luo. Eikä
lämmin, makea veri ollut milloinkaan ennen maistunut Bareesta niin
hyvältä kuin tänään.
Nopeasti Baree kehittyi verta maistelevasta eläimestä lihansyöjäksi.
Toinen toisensa jälkeen paljastuivat hänelle elämän salaperäisyydet:
harmaan pöllön kammottava soidinhuuto, kaatuvan puun ryske, ukkosen
jylinä, virtaavan veden kohina, kiiltonäädän kirkuna, naarashirven
mylvinä ja oman rotunsa etäinen kutsu. Mutta tärkein näistä
salaperäisyyksistä, joista oli jo tulossa osa hänen vaistoaan, oli
vainu.
Kerran hän vaelsi viidenkymmenen metrin päähän tuulenkaadosta, ja
hänen pikku kuononsa tunsi jäniksen tuoretta hajua. Kohta hän tajusi
mietiskelemättä tai lisäkasvatusta tarvitsematta, että päästäkseen
käsiksi makeaan lihaan ja vereen, joista hän piti, hänen täytyi
seurata hajua. Hän luikerteli hitaasti jälkiä pitkin, kunnes
saapui ison pölkyn luo, jonka yli jänis oli harpannut pitkällä
loikkauksella, ja tämän pölkyn luota hän kääntyi takaisin.
Joka päivä hän tämän jälkeen lähti omille seikkailuretkilleen.
Alussa hän oli kuin kompassiton tutkimusretkeilijä oudossa ja
tuntemattomassa maailmassa. Joka päivä hän tapasi jotakin uutta,
aina ihmeellistä, usein pelottavaa. Mutta hänen pelkonsa väheni yhä,
ja hänen itseluottamuksensa sensijaan paisui. Huomatessaan, ettei
yksikään niistä olennoista, joita hän pelkäsi, tehnyt hänelle pahaa,
kävi hän yhä rohkeammaksi tutkimishommissaan. Ja hänen ulkonäkönsäkin
muuttui, samoin kuin hänen käsityksensä asioista. Hänen pyöreä,
vaappuva ruumiinsa kävi toisenmuotoiseksi. Hänestä tuli notkea ja
vikkelä. Hänen turkkinsa keltaväri tummeni, ja selkää pitkin kulki
vaaleanharmaa juova, samoin kuin Kazanilla. Hänellä oli emonsa
kaulanalus ja pään kaunis muoto. Muuten hän oli Kazanin ilmetty
poika. Hänen jäsenissään näkyivät vastaisen voiman ja jykevyyden
merkit. Hänellä oli leveä rinta. Silmät olivat etäällä toisistaan,
vähän punaista alakulmissa.
Metsäkansa tietää, mitä on odotettavissa vetokoiran penikoista,
joille aikaisin kehittyy tuollainen punainen täplä. Se on varoitus,
että ne ovat villiä syntyä, ja että niiden äidit tai isät ovat
rajuista ajoparvista lähtöisin. Bareella oli punainen pilkku niin
silmäänpistävä, että se saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Samalla kun
hän oli melkein puoleksi koira, oli villi luonto omaksunut hänet
ikiajoiksi.
Vasta silloin, kun Baree suoritti ensimmäisen tositaistelunsa elävän
olennon kanssa, hän pääsi täysin perintöoikeuksiinsa. Hän oli mennyt
tavallista kauemmas tuulenkaadosta -- runsaasti sadan metrin päähän.
Täällä hän tapasi uuden ihmeen. Se oli joki. Hän oli kuullut sen
ennen ja kaukaa sitä katsellut -- vähintään viidenkymmenen metrin
päästä. Mutta tänään hän rohkeni mennä sen äyräälle ja seisoi
siinä hyvän aikaa, veden loiskiessa ja laulellessa hänen jalkainsa
juuressa, katsellen sen yli uuteen maailmaan. Sitten hän liikkui
varovasti jokea pitkin. Hän ei ollut ehtinyt kymmentäkään askelta,
kun ihan hänen vierestään kuului hurja räpyttely. Amerikannärhi
-- muuan pohjolan isosilmäisiä varislintuja -- oli suoraan hänen
edessään. Se ei kyennyt lentämään. Toinen siipi laahasi maassa,
katkenneena luultavasti taistelussa jonkin pikkusaalistajan kanssa.
Mutta Bareesta se heti tuntui olevan mitä hämmästyttävin ja uhkaavin
kappale elämää.
Silloin hänen harmahtava selkäharjansa jäykistyi, ja hän astui
eteenpäin. Närhi pysyi liikahtamatta, kunnes Baree oli kolmen jalan
päässä siitä. Lyhyin, vikkelin hyppäyksin se lähti peräytymään.
Kohta oli Bareen epäröiminen tipotiessään. Kimakasti vingahtaen hän
hyökkäsi haavoittunutta lintua kohden. Hetken aikaa kesti hurja
kilpajuoksu, ja Bareen terävät pikku hampaat upposivat närhin
höyhenpeitteeseen. Nuolennopeasti alkoi linnun nokka iskeä. Närhi oli
pienempien lintujen kuningas. Pesimisaikana se tappoi pensaspeippoja,
lempeäsilmäisiä hirvilintuja ja tikkoja. Yhä uudestaan se iski
Bareeta voimakkaalla nokallaan, mutta Kazanin poika oli nyt ehtinyt
taisteluikään, ja iskujen tuottama kipu sai hänen hampaansa vain
painumaan syvemmälle. Vihdoin hän pääsi lihaan asti, ja hänen
kurkustaan kohosi penikkamainen ärinä.
Onneksi hän oli tarttunut kiinni siiven alta, ja kymmenkunnan
ensimmäisen iskun jälkeen närhin vastustuskyky heikkeni. Viisi
minuuttia myöhemmin Baree irroitti hampaansa ja peräytyi askeleen
verran katsellakseen edessään olevaa ruhjoutunutta ja liikkumatonta
lintua. Närhi oli kuollut. Baree oli voittanut ensimmäisen
taistelunsa. Ja voiton mukana hänessä heräsi ihmeellinen aavistus
kaikkein suurimmasta vaistosta, joka ilmaisi hänelle, ettei hän enää
ollut kuhnuri erämaan elämän merkillisessä koneistossa, vaan tästedes
sen osa. _Sillä hän oli tappanut_.
Puolta tuntia myöhemmin tuli Harmaa Hukka hänen jälkiään seuraten
rantaan. Närhi oli revitty palasiksi. Sen höyhenet olivat
hajallaan maassa, ja Bareen pikku kuono oli verinen. Baree makasi
voitonriemuisena uhrinsa vieressä. Pian Harmaa Hukka käsitti ja
hyväili häntä iloissaan. Kun he palasivat tuulenkaadolle, kantoi
Baree leuoissaan närhin jätteitä.
Tästä ensimmäisen tapponsa hetkestä alkaen tuli riistanajo
Bareen elämän tärkeimmäksi intohimoksi. Milloin hän ei ollut
päivänpaisteessa nukkumassa tai tuulenkaadon suojassa öisin,
liikkui hän hakemassa elämää, jonka kykeni hävittämään. Hän surmasi
kokonaisen metsähiiriperheen. Hirvilinnut olivat alussa helpoimpia
hänen väijyen saavutettavikseen, ja hän tappoi niitä kolme. Sitten
hän tapasi kärpän, ja tämä hurja, pieni valkea henkipatto tuotti
hänelle hänen ensimmäisen tappionsa. Tappio jäähdytti hänen intoaan
muutamiksi päiviksi, mutta antoi hänelle sen tärkeän opetuksen, että
paitsi häntä itseään oli olemassa muitakin raatelevia lihaasyöviä
eläimiä, ja että luonnonjärjestyksen mukaan toisen raatelijan ei sovi
toista tavoittaa -- _ruoakseen_. Moni asia oli hänelle synnynnäisesti
selvä. Vaistomaisesti hän karttoi piikkisikaa, koettelematta sen
piikkien tuottamaa tuskaa. Hän sattui eräänä päivänä vastatusten
kiiltonäädän kanssa, kaksi viikkoa kärppätaistelunsa jälkeen.
Molemmat etsivät ruokaa, ja kun ei siinä ollut mitään ruokaa, josta
olisi tarvinnut taistella, meni kumpikin omaa tietään.
Hän uskalsi mennä yhä kauemmas tuulenkaadosta, aina seuraten jokea.
Välistä hän viipyi tuntikausia poissa. Alussa Harmaa Hukka oli
levoton hänen poissa ollessaan, mutta meni harvoin hänen mukaansa, ja
jonkun ajan kuluttua hän pääsi rauhattomuudestaan. Luonto vaikutti
nopeasti. Nyt oli Kazan vuorostaan levoton. Kuutamoiset yöt olivat
tulleet, ja matkailuhalu kävi yhä vaativammaksi hänen suonissaan.
Ja Harmaan Hukankin valtasi outo kaipuu päästä vapaana vaeltamaan
avaraan maailmaan.
Tuli sitten iltapäivä, jolloin Baree lähti pisimmälle ajoretkelleen.
Puolen mailin päässä hän tappoi ensimmäisen jäniksensä. Hän jäi sen
viereen hämärään asti. Kuu nousi suurena ja kultaisena, täyttäen
metsät ja tasangot ja rinteet melkein päivänkirkkaalla valolla. Se
oli ihana yö. Ja Baree keksi kuun ja jätti saaliinsa. Ja suunta,
johon hän kulki, _oli poispäin tuulenkaadosta_.
Kaiken yötä Harmaa Hukka valvoi ja odotti. Ja kun vihdoin kuu oli
laskeutumassa lounaaseen, istahti hän takakoivilleen, käänsi sokeat
kasvonsa taivasta kohti ja kaiutti ilmoille ensimmäisen ulvontansa
siitä asti, kun Baree oli syntynyt. Luonto oli päässyt oikeuksiinsa.
Kaukana poissa Baree kuuli, mutta ei vastannut. Uusi maailma oli
hänen omansa. Hän oli jättänyt hyvästi tuulenkaadolle -- ja kodille.
XIX
ANASTAJAT
Oli kevään ja kesän välinen ihana vuodenaika, jolloin pohjolan yöt
olivat kirkkaat kuutamoineen ja tähtineen, kun Kazan ja Harmaa Hukka
lähtivät pitkälle riistanajolle molempien harjanteiden väliseen
laaksoon. Tämä oli ensimmäinen purkaus retkeilyhalua, joka aina
valtaa erämaan turkiseläimet heti kun varhaiset kevätpoikaset ovat
jättäneet emänsä tullakseen omin neuvoin toimeen avarassa maailmassa.
He lähtivät länteen päin tuulenkaato-kodistaan, pyydystäen
enimmäkseen öisin ja jättäen jälkeensä osittain syödyillä jänisten- ja
pyynraadoilla merkityn reitin. Nyt oli surman- eikä nälänaika.
Kymmenen mailin päässä rämeiköstä länteen he tappoivat peuranvasikan.
Tämänkin he jättivät yhden kerran aterioituaan. He tyydyttivät
ruokahalunsa lämpimällä verellä ja lihalla. He kävivät lihaviksi
ja kiiltäviksi, ja joka päivä he loikoivat yhä kauemmin lämpimässä
päivänpaisteessa. Heillä oli harvoja kilpailijoita. Ilvekset olivat
etelämpänä tiheämmissä metsissä. Susia ei ollut. Kiiltonäätiä,
mäntynäätiä ja vesikkoja oli lukuisasti joen varrella; nämä eivät
olleet pikametsästäjiä eivätkä pitkähampaisia.
Eräänä päivänä he tapasivat vanhan saukon. Se oli jättiläinen
lajiansa, ollen muuttumassa vaaleanharmaaksi sitä mukaa kuin kesä
läheni. Kazan, joka oli käynyt lihavaksi ja laiskaksi, katseli
sitä veltosti. Sokea Harmaa Hukka haisteli ilmassa tuntuvaa
kalamaista hajua. Heille se ei merkinnyt enempää kuin vedessä
kelluva puunpalanen -- eläin, joka ei kuulunut heidän alaansa,
kalan kumppani, ja he jatkoivat matkaansa tietämättä, että tuosta
kummallisesta olennosta sysimustine räpylöineen oli pian tuleva
heidän liittolaisensa eräässä niistä villin luonnon merkillisistä
vainoista, jotka eläinten elämässä ovat yhtä verisiä kuin
kuolettavimmat sodat ihmiselämässä.
Saukon tapaamisen jälkeisenä päivänä Harmaa Hukka ja Kazan
kulkivat edelleen kolme mailia länteen päin, yhä seuraten joen
vartta. Täällä sattui keskeytys heidän kulussaan, kääntäen heidät
poikkeamaan pohjoispuolisen harjanteen yli. Esteenä oli tavattoman
iso majavanpato, joka oli kahdensadan metrin laajuinen, peittäen
yläpuolellaan tulvalla mailin alan rämeikköä ja metsää. Ei Harmaa
Hukka eikä Kazankaan paljoa välittänyt majavista. Ne liikkuivat
myöskin heidän piirinsä ulkopuolella, kuten kalat, saukot ja
nopealentoiset linnut.
He kääntyivät siis pohjoiseen, tietämättä Luonnon jo järjestäneen
asiat niin, että he neljä -- koira, susi, saukko ja majava -- pian
sekaantuisivat erääseen niistä julmista erämaan taisteluista, jotka
pysyttävät eläimellistä elämää kelvollisimman eloonjäämisen asteella,
ja joiden surulliset vaiheet säilyvät salassa vain juoruamattomien
tähtien ja kuun ja tuulten näkeminä.
Moneen vuoteen ei ollut ihmisjalka astunut tähän harjanteiden
väliseen laaksoon majavia häiritsemään. Jos sarceelainen ansapyytäjä
olisi lähtenyt pitkin nimetöntä jokea alaspäin ja tavannut
siirtokunnan patriarkan ja johtajan, olisi hän heti arvioinut tämän
majavan hyvin vanhaksi, ja hänen intiaanikielensä olisi antanut tälle
jonkin nimen. Hän olisi nimittänyt majavaa "Katkohampaaksi", koska
yksi niistä neljästä pitkästä hampaasta, joilla hän kaatoi puita ja
rakensi patoja, oli katkennut.
Kuusi vuotta aikaisemmin Katkohammas oli johtanut harvalukuisen
joukon ikäisiään majavia virtaa alas, ja he rakensivat ensimmäisen
pikku patonsa ja ensimmäisen asuntonsa. Seuraavassa huhtikuussa
Katkohampaan puoliso sai neljä pikkuista majavavauvaa, ja siirtolan
muut emot lisäsivät kukin väkilukua joko kahdella, kolmella täi
neljällä. Neljännen vuoden lopussa olisi tämä ensimmäinen lapsipolvi,
jos se olisi seurannut tavallista luonnonjärjestystä, perustanut
avioliittoja ja jättänyt siirtolan, rakentaakseen oman padon ja omat
asunnot. He menivät kyllä naimisiin, mutta eivät muuttaneet pois.
Seuraavana vuonna toinen lapsipolvi, joka nyt vuorostaan oli neljän
vuoden vanha, menetteli samoin, niin että tänä kuudennen vuoden
alkukesänä siirtola oli hyvin sentapainen kuin vihollisen kauan
saartama suuri kaupunki. Siihen kuului viisitoista asuinkammiota
ja toista sataa majavaa, lukuunottamatta maalis- ja huhtikuussa
syntyneitä neljää pienokaista.
Patoa oli jatkettu, kunnes se oli täyteen kaksisataa metriä pitkä.
Vesi oli pakotettu tulvimaan laajoille koivu- ja haapa-alueille
ja sotki hentoa pajukkoa ja lepikköä kasvavat rämeet. Mutta
sittenkin alkoi ruoka käydä niukaksi, ja kammioissa oli
liika-asutusta. Tähän oli syynä se, että majavat tuntevat melkein
inhimillistä kotirakkautta. Katkohampaan kammio oli sisältä
täyteen yhdeksän jalkaa pitkä ja seitsemän leveä, ja siinä asusti
nyt seitsemänkolmatta henkeä lapsia ja lastenlapsia. Senvuoksi
Katkohammas oli aikeissa rikkoa sukunsa perintätapoja vastaan. Kun
Kazan ja Harmaa Hukka laimeasti haistelivat majavakaupungin väkeviä
hajuja, oli Katkohammas juuri järjestämässä perheensä ja kahden
poikansa ynnä näiden perheiden muuttoa.
Tähän asti oli Katkohammas yhä siirtolan tunnustettu johtaja.
Ainoakaan toisista majavista ei ollut kasvanut hänen kokoisekseen ja
yhtä voimakkaaksi. Hänen paksu ruumiinsa oli hyvinkin kolme jalkaa
pitkä. Hän painoi vähintäin kuusikymmentä naulaa. Hänen häntänsä oli
neljäntoista tuuman pituinen ja viisi leveä, ja tyynenä yönä hän
kykeni iskemään vettä niin rajusti, että se kuului neljännesmailin
päähän. Hänen uimaräpylöillä varustetut takajalkansa olivat kaksin
verroin niin leveät kuin aviokumppanin, ja vaivatta hän oli joukon
paras uimari.
Sitä iltapäivää, jolloin Harmaa Hukka ja Kazan suuntasivat kulkunsa
pohjoiseen, seurasi selkeä, hiljainen yö, jona Katkohammas kiipesi
padon harjalle, ravisteli itseään ja katsoi alas nähdäkseen oliko
hänen joukkonsa kintereillä. Ison lammikon vesi lainehti ja
välkkyi tähtien valossa, kun monta eläintä siinä liikkui. Jotkut
vanhemmista majavista kapusivat ylös Katkohampaan jäljessä, ja
vanha patriarkka sukelsi padon toiselle puolelle kapeaan virtaan.
Siirtolaisten silkinkiiltävät ruumiit seurasivat hänen perässään
tähtien valaistuksessa. Yksin, kaksin ja kolmin he kiipesivät padon
yli, ja tusinan verta lapsia, jotka olivat syntyneet kolme kuukautta
aikaisemmin, tuli mukana. Helposti ja nopeasti sujui alkumatka
myötävirtaan, lapsukaisten uidessa hurjasti pysyäkseen vanhempiensa
likellä. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Katkohammas taivalsi
etunenässä, vanhimmat työntekijät ja taistelijat kintereillään.
Jälkijoukkona seurasivat emot ja lapset.
Koko sen yön jatkui matka. Saukko, heidän pahin verivihollisensa --
pahempi vielä kuin ihminen -- piileskeli tiheässä pajupensaikossa
heidän mennessään ohi. Luonto, joka usein näkee kauemmas kuin
ihmissilmä, oli tehnyt hänestä näiden eläinten vihollisen, jotka
yöllä sivuuttivat hänen piilopaikkansa. Kalansyöjänä hän oli
syntynyt sekä säilyttämään että tuhoamaan niitä olentoja, joita
käytti ruoakseen. Ehkä Luonto ilmaisi hänelle, että liian lukuisat
majavanpadot estivät kutukalojen tuloa, ja että missä majavia oli
paljon, siellä oli aina kaloja vähän. Kenties hänen mielestään
kalansaalis oli nyt kehno ja hänen tuli nälkä. Kun hän siis ei yksin
voinut taistella koko vihollissukua vastaan, teki hän parhaansa
hävittääkseen heidän patonsa. Kuinka se vuorostaan tuhosi majavat,
tulee näkymään siinä taistelussa, johon Luonto jo oli määrännyt hänet
yhdessä Kazanin ja Harmaan Hukan kanssa osaa ottamaan.
Kymmenkunnan kertaa Katkohammas pysähtyi yön kuluessa rantatöyräitten
ruokavarastoja tutkimaan. Mutta niissä parissa kolmessa paikassa,
missä hän löysi runsaasti kaarnaa, jota he käyttivät ruoakseen, olisi
ollut vaikea rakentaa pato. Hänen ihmeelliset insinöörivaistonsa
veivät voiton ruokavaistostakin. Ja kun hän kulloinkin taas
lähti eteenpäin, ei ainoakaan majava jälkeen jäämällä osoittanut
epäilevänsä hänen arvostelukykyään.
Varhain aamuhämärässä he sivuuttivat palopaikan ja saapuivat sen
rämeikön liepeille, joka oli Kazanin ja Harmaan Hukan valta-aluetta.
Löytö- ja hallintaoikeuden nojalla tämä rämeikkö kuului koiralle ja
sudelle. Sen kaikkiin osiin he olivat jättäneet omistusoikeutensa
merkkejä. Mutta Katkohammas oli vesieläin, eikä hänen heimollaan
ollut tarkkaa hajuaistia. Hän johti edelleen matkuetta, kulkien
hitaammin, kun tultiin metsään. Juuri Kazanin ja Harmaan Hukan
tuulenkaatokodin alapuolelle hän pysähtyi ja rannalle kavuten kohosi
pystyyn uimaräpylöillä varustettujen takajalkojensa ja neljän naulan
painoisen häntänsä varassa.
Täällä hän tapasi ihanteelliset olosuhteet. Pato sopi helposti
rakentaa kapean virran poikki, ja veden sai tulvalla valtaamaan
suuren joukon haapoja, koivuja, pajuja ja leppiä. Paikkaa suojasi
myöskin tiheä metsä, niin että talvet tulisivat olemaan lämpimiä.
Katkohammas tiedoitti kiireesti seuralaisilleen, että tähän
perustettaisiin heidän uusi kotinsa. He samosivat kummankin rannan
läheisiin metsiin. Pienokaiset alkoivat heti nälkäisinä nakerrella
pajujen ja leppien hienoa kuorta. Vanhemmat taas, jotka nyt kukin
olivat toimivia rakennusmestareita, ryhtyivät innokkaasti tutkimaan
seutua, murkinakseen silloin tällöin nakertaen suuntäyden kuorta.
Samana päivän aloitettiin kodin rakentaminen. Katkohammas itse
valitsi ison koivun, joka oli kallellaan virran yllä, ja ryhtyi
kolmine hampaineen jyrsimään poikki kymmentuumaista tyveä. Vaikka
vanha johtaja olikin menettänyt yhden hampaan, eivät jäljelle jääneet
kolme olleet vanhuuttaan huonontuneet. Niiden ulkoreuna oli kaikkein
kovinta kiillettä, sisäpuoli oli pehmeää norsunluuta. Ne olivat kuin
hienoimpia terästalttoja, kiille kun ei milloinkaan kulu pois, ja
pehmeä luuaine uusiintuu vuosittain sitä mukaa kuin sitä tarvitaan.
Takajaloillaan istuen, etukäpälillään puuhun nojaten ja jykevällä
hännällään vakavasti tasapainossa pysytellen Katkohammas alkoi
nakertaa kapeaa rengasta koivun ympäri.
Hän työskenteli väsymättä useita tunteja, ja kun hän vihdoin pysähtyi
levähtämään, ryhtyi toinen työntekijä jatkamaan. Samaan aikaan
kymmenkunta majavaa oli ahkerasti katkomassa puita.
Aikoja ennenkuin Katkohampaan puu oli valmis kaatumaan poikki
virran, rusahti pienempi haapa veteen. Isoon koivuun jyrsitty uurre
oli tuntilasin muotoinen. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se kaatui
suoraan yli joen. Vaikka majava mieluimmin suorittaa useimmat työnsä
yöllä, tekevät he työtä myös päivällä, ja Katkohammas soi joukollensa
seuraavina päivinä vain vähän lepoa. Melkeinpä inhimillisen viisaasti
nämä pikku rakennusmestarit hääräsivät toimessaan. He kaatoivat
pienenlaisia puita, nämä katkottiin neljän tai viiden jalan
pituisiksi. Palaset vieritettiin yksi erällään joen rantaan, majavien
työntäessä niitä päällään ja etukäpälillään, ja varpujen ja hienojen
oksien avulla ne kiinnitettiin lujasti koivun nojalle.
Kun kehä oli valmis, alkoi ihmeellinen muuraustyö. Tässä majavat
olivat ihmisiä etevämmät. Dynamiitti oli ainoa voima, joka sitten
saattoi murtaa rikki sen, mitä he nyt rakensivat. Maljanmuotoisten
leukojensa alla majavat toivat rannoilta mudan ja hienojen oksien
sekoitusta, kuljettaen kerrallaan puolesta naulasta naulaan
asti, ja alkoivat sillä täyttää kehää. Heidän hommansa tuntui
jättiläismäiseltä, mutta Katkohampaan rakennusmestarit pystyivät
vuorokaudessa kuljettamaan tonnin verran tätä mudan ja oksien
sekoitusta.
Kolmen päivän kuluttua vesi alkoi nousta, kunnes se kohosi
kymmenkunnan puuntyven yli ja peitti tulvallaan pienehkön
pensasalueen. Se helpotti työtä. Tästä lähtien saattoi tarveaineita
kaataa veteen ja helposti uittaa. Samalla kun osa majavista näin
käytti vettä hyväkseen, kaatoivat toiset puita perätysten koivun
jatkoksi, laskien näin peruskehän sadan jalan levyiselle padolle.