puuhannut aivan erikoisesti. Hänen metsästäjänsä olivat tappaneet
neljä lihavaa karibua. Aukealla paikalla oli isoja kasoja kuivia
puita, ja kaiken keskustana kohosi kahdeksan kymmenjalkaista
haarapäistä puupylvästä; ja haarukasta toiseen kulki jykevä kuorittu
seiväs, ja joka seipääseen oli pistetty karibun ruho kokonaisena
paistumaan alla olevan tulen kuumuudessa. Nuotiot sytytettiin hämärän
tultua, ja Williams itse aloitti pohjolan villeistä lauluista
ensimmäisen, "Karibulaulun", kun liekit loimusivat pimeään yöhön.
"Oi sa karibu-u-u, sa karibu-u-u,
nyt siinä taivasalla
sa paistut korkealla,
suuri, valkea karibu-u-u!"
"Nyt!" huusi hän. "Nyt -- kaikki yhtaikaa!" Ja innostuksen mukaansa
tempaamina metsänväki heräsi kuukausia kestäneestä äänettömyydestään,
ja laulu räjähti hurjaan raivoon, joka tapaili taivasta.
Kahden mailin päässä lounaaseen päin sattui tämä ihmisäänten
ensimmäinen jyrähdys Kazanin ja Harmaan Hukan ja isännättömien
vetokoirien korviin. Ja ihmisääniin sekaantuneena he nyt kuulivat
koirien kiihkeätä ulvontaa. Vetokoirat kääntyivät ääniä kohti,
rauhattomasti liikahdellen ja vikisten. Hetken aikaa Kazan seisoi
kuin kivestä veistettynä. Sitten hän käänsi päätään, ja hänen
ensimmäinen katseensa kohtasi Harmaan Hukan. Tämä oli hiipinyt
kymmenisen jalkaa kauemmas ja makasi kyyryssä tiheän palsamipensaikon
suojassa. Hänen ruumiinsa, jalkansa ja kaulansa olivat painautuneet
lumeen. Hän ei päästänyt mitään ääntä, mutta huulet olivat irvissä ja
valkeat hampaat välkkyivät.
Kazan hölkkäsi takaisin hänen luokseen, nuuski hänen sokeita
kasvojaan ja vikisi. Harmaa Hukka oli yhä liikahtamatta. Kazan
palasi koirien luo, ja leuat aukenivat ja sulkeutuivat naksahtaen.
Vieläkin selvempinä kaikuivat karnevaalin hurjat äänet, ja vetokoirat
painoivat alas päänsä ja hiipivät varjomaisina siihen suuntaan,
Kazanin johtajanvallan enää voimatta niitä pidättää. Kazan epäröi,
houkutellen Harmaata Hukkaa. Mutta Harmaan Hukan ruumiissa ei
liikahtanut ainoakaan lihas. Hän olisi seurannut Kazania vaikkapa
tulen ulottuville, mutta ei ihmisten likelle. Ainoakaan ääni ei
jäänyt häneltä tajuamatta. Hän kuuli Kazanin jalkojen nopeat askeleet
jäädessään yksin. Seuraavana hetkenä hän tiesi, että Kazan oli
poissa. Silloin -- ja vasta silloin -- hän kohotti päätänsä, ja hänen
pehmeästä kurkustaan purkautui inisevä valitus.
Se oli hänen viimeinen kutsunsa Kazanille. Mutta voimakkaampana
kiiti Kazanin kiihtyneen veren lävitse ihmisen ja koiran kutsu.
Äskeiset toverit olivat jo kaukana hänen edellään, ja hetken aikaa
hän laukkasi hurjasti saavuttaakseen ne. Sitten hän hidastutti
kulkuaan, kunnes enää vain juosta hölkytteli, ja sata metriä edempänä
hän pysähtyi. Vajaan mailin päässä hän näki valtavien tulenliekkien
punaavan taivasta. Hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Harmaa
Hukka, ja jatkoi sitten kulkuaan, kunnes saapui leveälle ja paljon
kuljetulle polulle. Se oli ihmis- ja koiranjälkien tallaama, ja sitä
pitkin oli pari päivää sitten kahta noista karibuista laahattu.
Viimein hän saapui harvennettuun metsäkaistaleeseen, joka ympäröi
aukiota, ja tulen loimu sattui hänelle silmiin. Äänten sekamelska,
joka nyt kaikui hänen korviinsa, oli kuin tulta hänen aivoihinsa.
Hän kuuli miesten laulun ja naurunrähäkän, naisten ja lasten kimakat
huudot, satojen koirien haukunnan, ärinän ja tappelun. Häntä halutti
hyökätä esiin ja yhtyä niihin, päästä taas kuulumaan siihen, mihin
kerran oli kuulunut. Metrin verran erältään hän hiipi harvan metsän
läpi, kunnes saapui aukion reunaan. Siellä hän seisoi kuusikon
varjossa ja katseli sitä elämää, jota oli itsekin kerran elänyt,
vavahdellen, kiihkeästi kaihoten ja sittenkin tänä viime hetkenä
epäröiden.
Sadan metrin päässä oli miesten, koirien ja tulen hurja joukko.
Hänen sieraimiinsa tunkeutui paistuvan karibun väkevä tuoksu, ja
kun hän kyyristyi maahan, yhä noudattaen Harmaan Hukan opettamaa
varovaisuutta, pudottivat miehet pitkillä seipäillä jättimäiset
ruhot ryskyen nuotioiden ympärillä sulavaan lumeen. Rajusti hyökäten
kerääntyi hurja, mässäävä joukko puukot paljastettuina ruhojen luo,
ja sitä seurasi koirien ärisevä rykelmä. Heti hän silloin unohti
Harmaan Hukan -- unohti kaikki, mitä oli erämaassa ja ihmisiltä
oppinut, ja kiiti harmaana viiruna aukion halki.
Hänen saapuessaan paikalle olivat koirat vyörynä peräytymässä, kun
puoli tusinaa miestä pitkillä karibunsuolista punotuilla ruoskilla
hutki niitä vasten silmiä. Rajun iskun polttava läjähdys sattui
erästä eskimokoiraa hartioihin, ja kun se yritti tarttua siimaan,
osuivat sen hampaat Kazanin takaruumiiseen. Nuolennopeasti Kazan
vastasi puraisuun, ja heti koirien leuat iskivät yhteen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä he olivat kumossa, ja Kazan piteli eskimokoiraa
kurkusta.
Huutaen ryntäsivät miehet hätään. Yhä uudestaan heidän ruoskansa
halkaisivat ilmaa kuin veitset. Iskut sattuivat Kazaniin, joka
oli päällimmäisenä, ja kun hän tunsi kurittavan ruoskan vihlovaa
tuskaa, tulvahtivat hänen mieleensä äkkiä menneitten päivien
hirveät muistot -- Nuijan ja Ruoskan päivien. Hän murisi. Hitaasti
hän hellitti otteensa eskimokoiran kurkusta. Ja silloin juoksi
koirien ja miesten temmellyksestä esille toinen mies -- _kädessä
nuija!_ Se sattui Kazanin selkään, ja sen voimasta hän tuupertui
litteäksi lumeen. Nuija kohosi taas. Sen takana olivat kasvot --
petomaiset, tulenpunaamat kasvot. Sellaiset kasvot ne olivat Kazanin
karkoittaneet erämaahan, ja kun nuija taas painui, väistyi hän
niin, ettei isku päässyt vaikuttamaan kaikella voimallaan, ja hänen
torahampaansa välkkyivät kuin norsunluiset veitset. Kolmannen kerran
nuija kohotettiin, mutta silloin Kazan tarttui siihen puolitiessä, ja
hänen hampaansa viilsivät miehen kyynärvarren pitkin pituuttaan halki.
"Herra Jumala!" kiljahti mies tuskissaan, ja metsää kohden
kiiruhtaessaan Kazan näki pyssynpiipun välähtävän. Laukaus
pamahti. Jokin, mikä oli kuin punaisena hehkuvaa hiiltä, kiiti
Kazanin lanteita pitkin, ja syvälle metsään päästyään hän pysähtyi
nuoleskelemaan polttavaa vakoa, jota pitkin luoti oli kulkenut juuri
niin syvässä, että vei nahan ja karvat lihasta.
Harmaa Hukka odotti yhä palsamipensaikon suojassa, kun Kazan saapui
hänen luokseen. Iloisesti hän juoksi puolisoaan vastaan. Vielä
kerran oli mies karkoittanut vanhan Kazanin takaisin hänen luokseen.
Kazan nuoli hänen kaulaansa ja kasvojansa ja seisoi hetkisen nojaten
päätänsä hänen selkäänsä, kuunnellen etäistä ääntä.
Sitten hän, litistetyin korvin, suuntasi kulkunsa suoraan luoteista
kohti. Ja nyt Harmaa Hukka juoksi lapa lapaa vasten hänen kanssaan,
samoin kuin entisinä päivinä ennen koiraparven tuloa; sillä sama
ihmeellinen ilmiö, joka oli järjen saavuttamattomissa, sanoi hänelle,
että hän taas oli toveri ja puoliso, ja että heidän kulkunsa sinä
yönä suuntautui vanhaan kotiin tuulenkaadon alle.
XVII
KAZANIN POIKA
Sattui niin, että Kazanilla, susikoiralla, oli syytä muistella näitä
asioita ennen kaikkia muita. Hän ei voinut milloinkaan tyystin
Unohtaa entisiä valjaissa olon päiviä, vaikka ne kävivätkin yhä
hämärämmiksi ja varjomaisemmiksi hänen muistissaan sitä mukaa kuin
kesiä ja talvia vieri. Kuin unennäkönä kuvastuivat hänen mieleensä ne
ajat, jolloin hän oli joutunut ihmiselämän keskuuteen. Unen tapaisina
palasivat hänen muistiinsa silloin tällöin myöskin ensimmäisen
naisen kasvot ja isännät, jotka -- niin hänestä tuntui -- olivat
eläneet aikoja sitten. Eikä hän saattanut milloinkaan unohtaa Tulta
ja taistelujaan miesten ja eläinten kanssa ja pitkiä ajoretkiään
kuutamossa. Mutta kaksi seikkaa kuvastui hänelle aina niin selvästi,
kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet -- kohoten kirkkaina ja
unohtumattomina muiden kaikkien yli, niinkuin ne kaksi pohjoistaivaan
tähteä, jotka eivät milloinkaan kadottaneet loistoaan. Toinen oli
Nainen. Toinen oli hirvittävä taistelu ilveksen kanssa Sun Rockin
kukkulalla, jolloin Harmaa Hukka tuli sokeaksi.
Muutamat seikat pysyvät lähtemättömästi kiintyneinä ihmissieluun;
ja samoin ne pysyvät eläimen sielussa eikä kovinkaan eri tavalla.
Ei tarvita aivoja eikä järkeä voidakseen mitata murheen tai onnen
syvyyksiä. Ja Kazan tajusi järkeilemättömään tapaansa, että
tyytyväisyys ja rauha, täysi vatsa, hyväilyt ja ystävälliset sanat
olivat iskujen sijasta hänelle tulleet Naisen kautta, ja että
toveruus erämaassa -- uskollisuus, kuuliaisuus ja uhrautuvaisuus
-- olivat osa Harmaasta Hukasta. Kolmas unohtumaton asia oli pian
tulossa siinä kodissa, jonka he olivat itselleen pakkasen ja nälän
päivinä rämeiköllä löytäneet tuulenkaadon alta.
He olivat noin kuukausi takaperin lähteneet rämeeltä, kun se oli
syvän lumen peitossa. Kun he nyt sinne palasivat, loi aurinko
ensimmäisten, kirkkaitten kevätpäivien lämmintä paistetta. Kaikkialta
kuului, mistä enemmän, mistä vähemmän, sulavien lumihankien liriseviä
puroja, murentuvan jään ryskettä, kallioiden, maan ja puiden
yhä heikkeneviä pakkaspaukkeita, ja yöstä yöhön oli revontulten
kylmä, valju hehku väistynyt yhä kauemmas napaa kohden, kalveten
loistossaan. Näin varhain olivat haavansilmut alkaneet pullistua,
ja ilma oli täynnänsä palsamin, kuusen ja setripuun suloista
tuoksua. Missä kuusi viikkoa sitten oli vallinnut nälkä, kuolema ja
hiljaisuus, siinä nyt Kazan ja Harmaa Hukka rämeikön reunassa seisten
vetivät sieraimiinsa keväistä mullan hajua ja kuuntelivat elämän
ääniä. Heidän päänsä päällä lenteli vastayhtynyt hirvilintupari
ja toraili heille. Iso närhi istui auringonpaisteessa höyheniään
sukien. Syvemmältä metsästä he kuulivat raskaan sorkan alla katkeavan
oksan rasahduksen. Takana olevalta harjanteelta kantautui heidän
sieraimiinsa tuore emäkarhun haju, kun se uutterasti tavoitteli
puista hentoja haavansilmuja kuuden viikon vanhoja penikoitaan
varten, jotka olivat syntyneet sen itsensä vielä syvää talviuntansa
nukkuessa.
Auringon lämpö ja ilman tuoksu kuiskailivat Harmaalle Hukalle
toveruudesta ja äitiydestä. Hän vikisi vienosti ja hieroi sokeita
kasvojaan Kazaniin, jolle hän oli jo kauan yrittänyt omalla tavallaan
siitä kertoa. Hartaammin kuin milloinkaan hän halusi kiertyä
sykkyrään tuulenkaadon alla lämpimässä, kuivassa pesässä. Hän ei
tuntenut vähintäkään halua riistanajoon. Kaksihaaraisen sorkan alla
katkenneen oksan ryskähdys ja naaraskarhun ja sen penikoiden tuore
haju eivät herättäneet ainoatakaan hänen vanhoista vaistoistaan.
Hänen teki vain mieli sykertyä vanhan tuulenkaadon suojassa ja
odottaa. Ja parhaansa mukaan hän koetti saada Kazania käsittämään
tätä haluaan.
Nyt kun lumi oli poissa, huomasivat he, että heidän ja sen kummun
välillä, jolla tuulenkaato sijaitsi, oli pieni puro. Harmaa Hukka
heristi korviaan pienoiskosken pauhinan kuullessaan. Tulenpäivistä
lähtien, jolloin Kazan ja hän olivat pelastuneet hietaniemekkeelle,
hänestä oli haihtunut suden synnynnäinen vedenkammo. Pelkäämättä,
jopa malttamattomana hän seurasi Kazania, kun tämä haki kahluupaikkaa
tulvivan pikku virran poikki. Toisella puolella Kazan näki
tuulenkaadon. Harmaa Hukka haisti sen ja vinkui iloissaan, sokeat
kasvot sitä kohden kääntyneinä.
Sata metriä ylempänä oli iso setripuu kaatunut virran yli, ja Kazan
lähti veden poikki. Hetkisen Harmaa Hukka epäröi ja seurasi sitten.
Kyljitysten he juosta hölkyttelivät tuulenkaadolle. Pää ja hartiat
pesänsä pimeässä oviaukossa he nuuskivat ilmaa kauan ja varovaisina.
Sitten he menivät sisään. Kazan kuuli puolisonsa heittäytyvän mukavan
luolan kuivalle pohjalle. Harmaa Hukka läähätti, ei uupumuksesta,
vaan siksi, että hänet valtasi tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunne.
Kazanin omatkin leuat haukottivat pimeässä. Hänkin oli iloinen siitä,
että oli saavuttu takaisin vanhaan kotiin. Hän meni Harmaan Hukan
luo, ja tämä nuoleskeli hänen kasvojaan vielä kovemmin läähättäen.
Sen saattoi tulkita vain yhdellä tavalla. Ja Kazan ymmärsi, laskeutui
hetkeksi maahan hänen viereensä ja kuunteli, pesän suuta silmäillen.
Sitten hän alkoi haistella ympäri pitkiä seiniä.
Hän oli ihan likellä pesän suuta, kun hänen sieraimiinsa äkkiä
sattui tuore haju, ja hän kävi jäykäksi, ja harjakset törröttivät
kankeina. Hajua seurasi ruikutteleva pikkuvauvan jokellus. Pesän
suulle ilmestyi piikkisika ja jatkoi ajattelematonta kulkuaan
sisään, jokeltaen yhä omituisella pikkuvauvan äänellä, joka on
tehnyt sen hengen ihmisten puolelta loukkaamattomaksi. Kazan oli
kuullut saman äänen ennen ja kaikkien muiden eläinten lailla
tottunut olemaan välittämättä sillä tavalla ääntelevän vaarattoman
eläimen läsnäolosta. Mutta tällä kertaa hän ei tullut pysähtyneeksi
ajattelemaan, että siinä oli piikkisika, ja että hyväntuulinen pikku
olento olisi hänen ensimmäisestä ärähdyksestään mennä kuppuroinut
matkoihinsa niin sukkelasti kuin vain kykeni, yhä itsekseen vauvan
tavalla jokeltaen. Hän ehti vain ajatella, että elävä olento oli
tunkeutumassa siihen kotiin, jonne Harmaa Hukka ja hän juuri olivat
palanneet. Päivän verran myöhemmin tai ehkäpä tuntiakin myöhemmin hän
olisi sen karkoittanut murinalla. Nyt hän karkasi siihen kiinni.
Tätä hyökkäystä seurasi hurja jokeltaminen, johon sekaantui
porsaantapaisia kirkaisuja, ja sitten yltyvä sarja katkonaisia
ulvahduksia. Harmaa Hukka loikkasi aukolle. Piikkisika oli kiertynyt
tuhattutkaimeksi palloksi kymmenkunnan jalan päässä, ja hän kuuli
Kazanin rimpuilevan hirveimmissä kuolemanhädän tuskissa, mihin
metsäeläin saattaa joutua. Hänen naamansa ja kuononsa olivat piikkien
peitossa. Jonkun hetken hän piehtaroi ja tonki kosteassa maassa ja
mullassa, käpälillään hurjasti raapien lihaansa pisteleviä okaita.
Sitten hän taas karkasi liikkeelle, kuten kaikki koirat tekevät,
jotka ovat joutuneet kosketuksiin ystävällisen piikkisian kanssa, ja
kiiti yhä uudestaan ympäri tuulenkaatoa, ulvoen joka hyppäyksellä.
Harmaa Hukka pysyi tyynenä. Ehkä on eläintenkin elämässä leikkisyyden
hetkiä. Jos niin on laita, niin tässä hän näki sellaisen. Hän haisti
piikkisian läsnäolon ja tiesi, että Kazan oli piikkejä täynnä. Koska
sille ei mitään mahtanut eikä ollut taistelusta puhe, istahti hän
takakoivilleen ja odotti, heristäen korviaan joka kerta kun Kazan
hurjassa kiertokulussaan tuulenkaadon ympäri livahti hänen ohitsensa.
Hänen neljättä tai viidettä kertaa kiertäessään piikkisika hieman
lauhtui ja jatkaen keskeytynyttä jokelteluansa mennä vaapotti
läheisen haavan juurelle, kiipesi siihen ja alkoi jyrsiä oksan hentoa
kuorta.
Vihdoin Kazan pysähtyi Harmaan Hukan eteen. Hänen lihansa
lävistäneiden sadan pikkuneulan katkera kidutus oli turtunut
tasaisesti polttavaksi tuskaksi. Harmaa Hukka nousi häntä varovasti
tarkastamaan. Hampaillaan hän tarttui parin kolmen piikin päähän ja
veti ne pois. Kazan käyttäytyi tällöin kovin koiramaisesti. Häneltä
pääsi kiljahdus, ja hän vinkui, kun Harmaa Hukka nyhti pois uuden
joukon piikkejä. Sitten hän laskeutui mahalleen maahan, oikaisi
etujalkansa, sulki silmänsä ja päästämättä mitään muuta ääntä kuin
satunnaisen tuskanvikinän antoi Harmaan Hukan jatkaa puuhaansa.
Onneksi hän oli säästynyt saamasta yhtään piikkiä suuhunsa tai
kieleensä. Mutta kuono ja leukapielet olivat kohta veren punaamat.
Tunnin ajan Harmaa Hukka uskollisesti jatkoi hoitoaan ja oli silloin
saanut kiskotuksi ulos useimmat piikit. Vielä jäi muutamia, jotka
olivat liian lyhyitä ja liian syvälle tunkeutuneita, jotta hän olisi
voinut niihin hampaillaan tarttua.
Sitten Kazan meni joen rantaan ja upotti polttavan kuononsa kylmään
veteen. Se lievitti kipua jonkun verran, mutta vain vähäksi aikaa.
Jäljelle jääneet piikit syöpyivät yhä syvemmälle lihaan, ikäänkuin
olisivat olleet elollisia olentoja. Kuono ja huulet alkoivat turvota.
Hän kuolasi suustaan verta ja sylkeä, ja silmät kävivät punaisiksi.
Pari tuntia senjälkeen kun Harmaa Hukka oli vetäytynyt pesäänsä
tuulenkaadon alle, puhkaisi muuan piikki Kazanin huulen ja alkoi
pistää kieleen. Raivoissaan Kazan pureskeli vihaisesti puunpalasta.
Silloin piikki katkesi ja mykertyi eikä kyennyt saamaan enempää
vauriota aikaan. Luonto oli hänelle neuvonut ainoan pelastuskeinon.
Suurimman osan päivää hän kulutti puuta jyrsien ja musertaen
suuntäydeltä multaa leukojensa välissä. Tällä tavoin piikkien
väkäpäiset kärjet tylstyivät ja katkeilivat lihan läpi ehtiessään.
Hämärän tultua hän ryömi tuulenkaadon suojaan ja Harmaa Hukka
nuoleskeli hellästi pehmeällä, vilpoisalla kielellään hänen kuonoaan.
Yöllä Kazan meni useasti joelle ja sai viihdytystä sen jääkylmästä
vedestä.
Seuraavana päivänä hänellä oli metsäkansan sanantavan mukaan
"piikkisikotauti". Hänen naamansa oli niin turvoksissa, että Harmaa
Hukka varmaan olisi nauranut, jos olisi ollut ihminen eikä sokea.
Hänen leukansa olivat pullollaan kuin pielukset. Silmät olivat
pelkkinä rakoina. Mennessään ulos päivänvaloon hän siristeli
silmiään, sillä hän näki tuskin paremmin kuin näkökykynsä menettänyt
kumppani. Mutta tuska oli melkein poissa. Seuraavana yönä hän jo
ajatteli saalista ja aamulla ennen päivännousua toi kotiin jäniksen.
Muutamia tunteja myöhemmin hän olisi tuonut Harmaalle Hukalle
pyyn, mutta kun hän juuri oli aikeissa hypätä kiinni höyheniseen
saaliiseensa, sai jonkun metrin päästä kuuluva piikkisian hiljainen
jokellus hänet pysähtymään. Harva asia sai Kazanin painamaan häntänsä
alas. Mutta pienen piikkisen eläimen joutava ja sekamelskainen
lörpöttely sai hänet kiireesti pötkimään tiehensä häntä koipien
välissä. Kuten ihminen kammoo matelevaa käärmettä ja väistyy
syrjään, samoin Kazan tästedes väisti tätä pikkuista metsäeläintä,
jonka eläinkunnan historia ei milloinkaan tiedä menettäneen
hyväntuulisuuttaan tai riitaa rakentaneen.
Kazanin seikkailua piikkisian kanssa seurasi kaksi viikkoa, joina
päivät yhä pitenivät ja lämpö lisääntyi, kaksi auringonpaisteen ja
riistanajon viikkoa. Viimeinenkin lumi katosi nopeasti. Maasta alkoi
kohota vihreitä taimia. _Bakneesh_-köynnös loisti yhä punaisempana
joka päivä, haavansilmut alkoivat halkeilla, ja aurinkoisimmissa
paikoissa harjanteilla kallioiden välissä antoivat pienet, valkeat
lumikukat lopullisen todistuksen, että kevät oli tullut. Ensimmäisenä
näistä kahdesta viikosta Harmaa Hukka metsästi usein yhdessä Kazanin
kanssa. He eivät loitonneet kauas. Rämeikkö vilisi pikkuriistaa, ja
kunakin päivänä ja yönä he tappoivat itselleen tuoretta lihaa. Ensi
viikon jälkeen Harmaa Hukka tuli harvemmin mukaan.
Sitten tuli lauha, hyväntuoksuinen ja täyden kevätkuun kirkastama,
ihana ilta, jolloin hän ei suostunut lähtemään tuulenkaadosta.
Kazan ei sitä vaatinutkaan. Vaisto sai hänet käsittämään, eikä
hän sinä yönä edennyt ajossaan kauas. Palatessaan hänellä oli
mukanaan jänis. Sitten tuli yö, jolloin Harmaa Hukka tuulenkaadon
pimeimmästä loukosta äristen varoitti häntä lähestymästä. Kazan
seisoi oviaukossa, jänis leukapielissään. Hän ei pahastunut ärinästä,
vaan seisoi siinä hetken, tuijottaen pimeyteen, jonne Harmaa Hukka
oli lymynnyt. Sitten hän laski jäniksen maahan ja painui makuulle
poikittain oviaukkoon. Hetken päästä hän nousi rauhattomana ja meni
ulkopuolelle. Mutta hän ei jättänyt tuulenkaatoa. Oli jo päivä, kun
hän uudestaan meni sisään. Hän nuuski samoin kuin oli kauan aikaa
sitten Sun Rockin kukkulalla kallioiden välissä nuuskinut. Se, mitä
tuntui ilmassa, ei ollut hänelle enää outoa. Hän kävi lähemmäs, eikä
Harmaa Hukka enää ärissyt, vaan vikisi hyväilevästi, kun Kazan häntä
kosketti. Sitten hänen kuononsa tapasi jotakin muuta. Se oli pehmeää
ja lämmintä, ja siitä kuului omituista pikku tuhahtelua. Hänen
kurkustaan tuli vastausvinkuna ja pimeässä Harmaan Hukan kielen nopea
ja hellä hyväily.
Kazan palasi auringonpaisteeseen ja oikaisi itsensä tuulenkaadon
oven eteen. Hänen leukansa loksahtivat auki, sillä hänet valtasi
merkillinen tyytyväisyys.
XVIII
BAREEN KASVATUS
Menetettyään Sun Rockilla tapahtuneessa murhassa penikkansa olivat
sekä Harmaa Hukka että Kazan nyt toisenlaisia kuin olisivat olleet,
jollei iso harmaa ilves silloin olisi sekaantunut heidän elämäänsä.
Ikäänkuin tuo asia olisi vasta eilen tapahtunut, muistivat he sen
kuutamoisen yön, jona ilves tuotti sokeuden Harmaalle Hukalle ja
riisti heiltä vanhempien ilon ja Kazan omasta ja kumppaninsa puolesta
kosti taistelemalla vihollisen kanssa kuolemaan asti. Ja nyt, kun
pieni pehmeä, elävä pallero kyyristyi tiukasti kiinni Harmaaseen
Hukkaan, näki hän sokeilla silmillään entistä selvempänä sen yön
surkean kuvan ja vavahteli jokaisesta äänestä, valmiina hyökkäämään
näkymätöntä vihollista vastaan ja repimään kappaleiksi kaiken lihan,
joka ei ollut Kazanin lihaa.
Lakkaamatta, vähimmänkin äänen saadessa kavahtamaan pystyyn,
piti myös Kazan silmällä ja vartioitsi. Hän epäili liikkuvia
varjoja. Oksan rasahdus pani hänet kohottamaan ylähuultaan. Hänen
torahampaansa välkkyivät uhkaavina, kun lauha ilma toi jonkin
oudon hajun. Hänessäkin olivat Sun Rockin ja heidän ensimmäisten
pienokaistensa kuoleman ja Harmaan Hukan sokaistumisen muistot
herättäneet uuden vaiston. Hän ei hetkeksikään luopunut vartioimasta.
Yhtä varmasti kuin odotetaan auringon nousevan, odotti hän, että
verivihollinen ennemmin tai myöhemmin hiipisi metsästä heidän
kimppuunsa. Toisena tämänlaisena hetkenä ilves oli tuottanut kuolemaa
ja samalla sokeutta. Ja siksi hän päivät ja yöt vaani ilvestä
taas tulevaksi. Ja paha olisi perinyt toisen elävän olennon, joka
näinä Harmaan Hukan ensimmäisinä äitiyden päivinä olisi rohjennut
tuulenkaatoa lähestyä.
Mutta rauha oli levittänyt auringonpaisteensa ja yltäkylläisyytensä
siivet rämeikön ylle. Ei ollut häiritsijöitä, jollei niiksi lukisi
meluavia amerikannärhiä, isosilmäisiä hirvilintuja, kirskuvia
pensaspeippoja tai metsähiiriä ja kärppiä. Parin ensimmäisen päivän
jälkeen Kazan kävi useammin tuulenkaadossa, ja vaikka hän moneen
kertaan tutkistellen nuuski Harmaan Hukan ympäristöä, tapasi hän vain
yhden pikku poikasen.
Vähän lännempänä asuvat dogribit olisivat tämmöistä penikkaa
nimittäneet "Bareeksi" kahdestakin syystä -- koska hänellä ei ollut
veljiä eikä siskoja, ja koska hän oli koiran ja suden sekasikiö.
Sileä ja vilkas pikku olento oli jakamattomana perinyt emonsa voiman
ja tarkkaavaisuuden ja kehittyi nopeasti kuin aito sudenpoikanen eikä
niin hitaasti kuin koiranpentu. Kolme päivää hän tyytyi painautumaan
tiukasti äitinsä kylkeen, syöden kun oli nälkä, nukkuen enimmät
ajat, melkein yhtä mittaa Harmaan Hukan hellän kielen siistittävänä
ja pestävänä. Neljännestä päivästä lähtien hän kävi toimeliaammaksi
ja uteliaammaksi tunti tunnilta. Hän löysi äitinsä sokeat kasvot,
kompuroi hirveästi ponnistaen tämän käpälien yli, ja kerran hän
joutui ihan eksyksiin ja puuskui apua pyytäen, kun oli kierähtänyt
viiden- tai kahdeksantoista tuuman päähän emostaan. Ei kestänyt kauan
tämän jälkeen, ennenkuin hän alkoi käsittää, että Kazan oli osa hänen
äidistään, ja tuskin hän vielä oli viikon vanha, kun mielissään
kääriytyi sykkyrään Kazanin etukäpälien väliin ja nukkui siihen.
Kazan oli hämillään. Sitten Harmaa Hukka syvästi huokaisten laski
päänsä kumppaninsa toiselle etujalalle, koskettaen kuonollaan
karkulaispienokaistaan ja näyttäen sanomattoman tyytyväiseltä.
Puoleen tuntiin Kazan ei hievahtanutkaan.