henkipattoja -- kärppiä. Ne olisivat vaikka miehen säärien välitse
puikahtaneet päästäkseen kiinni äsken tapetun härän lämpimään lihaan
ja vereen. Kazan ajoi niitä kiivaasti. Ne olivat hänelle liian
vikkeliä, muistuttaen paremminkin kuutamossa pakoon livahtavia
välähdyksiä kuin eläviä olentoja. Ne kaivautuivat vanhan härän
ruumiin alle ja ja ravitsivat itseään sillä aikaa, kun hän riehui
ja sai suunsa lunta täyteen. Harmaa Hukka istui rauhallisesti
takakoivillaan. Pikku kärpästä hän ei välittänyt, ja hetken kuluttua
Kazan käsitti sen ja heittäytyi maahan hänen viereensä läähättäen ja
lopen uupuneena.
Pitkän aikaa senjälkeen ei yötä keskeyttänyt melkein ainoakaan ääni.
Kerran, hyvin etäältä, kuului suden huuto, ja silloin tällöin, tätä
kuolonhiljaisuutta erityisesti painostaakseen, päästeli lumipöllö
kuusen latvasta kodistaan vertahyytäviä vastalauseitaan. Kuu oli
suoraan vanhan härän kohdalla, kun Harmaa Hukka haisti ensimmäisen
varsinaisen vaaran. Heti hän varoitti Kazania ja kääntyi veristä
polkua kohti; notkea vartalo värähteli, torahampaat välkkyivät kuun
valossa, ja kurkusta kuului ärisevää vinkunaa. Vain silloin, kun
uhkasi hänen pahin verivihollisensa, ilves, hirvittävä taistelija,
joka oli Sun Rockin tappelussa kauan aikaa sitten hänet sokaissut,
hän antoi tämänlaisia varoitusmerkkejä Kazanille. Tämä hyppäsi
hänen eteensä, valmiina taistelemaan jo ennenkuin oli edes tuntenut
harmaan, kauniin, polkua pitkin hiipivän surmanolennon hajuakaan.
Sitten tuli keskeytys. Mailin päästä puhkesi kuuluviin yksinäinen,
raju, pitkäveteinen ulvonta. Tämä oli vihdoinkin erämaan
tosihallitsijan -- suden -- huuto. Se oli nälän ulvontaa; se sai
veren sukkelammin kiertämään miesten suonissa, se sai hirven ja
peuran kavahtamaan pystyyn ja vapisemaan joka jäseneltään -- se
kiiri valittavana kuolinsanomana yli metsän ja rämeikön ja lumisten
harjanteiden, kunnes sen heikoimmat kaiut levisivät mailien alalle
tähtien valaisemaan yöhön.
Sitten tuli äänettömyys, ja tämän kammottavan hiljaisuuden vallitessa
seisoivat Kazan ja Harmaa Hukka lapa lapaa vasten huutoon päin
kääntyneinä, ja ulvonnan vastakaikuna oli heidän sisimmässään
tapahtumassa merkillinen ja salaperäinen muutos, sillä heidän
kuulemansa huuto ei ollut varoitus eikä uhkaus, vaan veljeskutsu.
Kaukana sieltä -- ilveksen, ketun ja kiiltonäädän takana -- oli
heidän heimolaisiaan, villisusien parvi, joille kaiken lihan ja veren
omistusoikeus oli yhteinen -- joiden kesken vallitsi erämaan villi
sosialismi, susien veljeys. Ja Harmaa Hukka istahti takakoivilleen ja
kaiutti ilmoille vastauksen tähän huutoon -- valittavan, riemukkaan
sävelen, joka julisti hänen nälkäisille veljilleen, että polun päässä
heitä odotti herkkuateria.
Ja näiden kahden huudon välimaissa ilves hiipi tiehensä metsän
avariin ja kuutamoisiin suojiin.
XV
TAISTELU TÄHTIEN ALLA
Takakoivillaan istuen Kazan ja Harmaa Hukka odottivat. Kului
viisi minuuttia, kymmenen -- viisitoista -- ja Harmaa Hukka kävi
rauhattomaksi. Ei ollut kuulunut mitään vastausta heidän kutsuunsa.
Taas hän ulvoi, Kazanin vavahdellessa ja kuunnellessa vieressä, ja
taas seurasi öinen kuolonhiljaisuus. Tämä ei ollut parven tapaista.
Harmaa Hukka tiesi, ettei parvi ollut edennyt hänen äänensä
kuuluvilta, ja sen vaitiolo hämmästytti häntä. Ja silloin molemmat
äkkiä tajusivat, että parvi tai se yksinäinen susi, jonka huudon he
olivat kuulleet, oli ihan lähellä heitä. Haju oli lämmin. Hetken
kuluttua Kazan näki kuutamossa liikkuvan olennon. Sitä seurasi
toinen, ja vielä toinen, kunnes niitä kompuroi viisi puolikehässä
heidän ympärilleen, kuudenkymmenen metrin päässä. Sitten ne
laskeutuivat mahalleen lumeen ja olivat liikahtamatta.
Ärinä sai Kazanin silmät kääntymään Harmaaseen Hukkaan päin. Hänen
sokea puolisonsa oli väistynyt taaksepäin. Valkeat torahampaat
välkkyivät uhkaavina tähtien valossa, ja korvat olivat painuneet
litteiksi. Kazan hämmästyi. Miksi Harmaa Hukka teki hänelle vaaran
merkkejä, vaikka tuolla lumessa oli susia eikä ilves? Ja miksi sudet
eivät tulleet lähelle ja ruvenneet syömään? Hitaasti hän eteni
niitä kohden, ja vikisten Harmaa Hukka kutsui häntä. Hän ei siitä
välittänyt, vaan jatkoi kulkuaan, keveästi astellen, pää korkealla
ilmassa, selkäkarvat jäykkinä.
Vierasten hajussa Kazan tunsi jotain merkillisen tuttua.
Se veti häntä nopeammin niitä kohden, ja kun hän vihdoin pysähtyi
kahdenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä pikku ryhmä lojui
pitkänään lumessa, alkoi hänen tuuhea häntänsä hiukan heilua. Yksi
eläimistä hyppäsi pystyyn ja läheni. Toiset seurasivat, ja kohta
oli Kazan niiden keskellä, haistellen ja haisteltavana, ja heilutti
häntäänsä. Ne olivat koiria eivätkä susia.
Niiden isäntä oli kuollut jossakin yksinäisessä erämaan mökissä, ja
ne olivat lähteneet metsään. Vielä tuntuivat niissä rekivaljaitten
jäljet. Kaulan ympärillä niillä oli hirvennahkaiset hihnat. Karva oli
kupeilta kulunut lyhyeksi, ja muuan laahasi vieläkin perässään kolmen
jalan verran nahkaista vetoköyttä. Niiden silmät hehkuivat punaisina
ja nälkäisinä kuun ja tähtien valossa. Ne olivat hoikkia ja laihoja
ja nälkiintyneitä, ja Kazan pyörähti äkkiä ympäri ja juoksi niiden
edellä kuolleen härän kupeelle. Sitten hän poistui ja istahti ylpeänä
takakoivilleen Harmaan Hukan viereen, kuunnellen leukojen lusketta ja
lihan raastamista, kun nälkiintynyt parvi herkutteli.
Harmaa Hukka painui ihan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen
kaulaansa, ja Kazan hyväili häntä kielellään vikkelästi koiran
tapaan, vakuuttaen hänelle, että kaikki oli kunnossa. Harmaa Hukka
laskeutui mahalleen lumeen, kun koirat olivat lopettaneet syöntinsä
ja tulivat koirien tavalla häntä nuuskimaan ja lähemmin tutustumaan
Kazaniin. Kazan kohottautui suojaavasti hänen ylitsensä. Tavattoman
iso, punasilmäinen koira, joka yhä laahasi vetohihnan pätkää,
kosketti kuonollaan Harmaan Hukan pehmeää kaulaa murto-osan sekuntia
liiaksi kauan, ja Kazan päästi kuuluviin hurjan varoitusäänen. Koira
vetäytyi kauemmaksi, ja hetken aikaa niiden torahampaat välähtelivät
Harmaan Hukan sokeitten kasvojen päällä. Se oli suvun taisteluhaaste.
Iso vetokoira oli joukon johtaja, ja jos toisista koirista yksikään
olisi ärissyt sille niinkuin Kazan ärisi, olisi se hyökännyt
kiinni kurkkuun. Mutta Harmaata Hukkaa suojaavassa, raivoisana
ja puolivillinä seisovassa Kazanissa se ei huomannut merkkiäkään
rekikoiran orjanluonteesta. Tässä oli mestari mestaria vastassa;
Kazanin kannalta siinä oli vieläkin enemmän, sillä hän oli Harmaan
Hukan puoliso. Jos sitä olisi kestänyt silmänräpäystäkään kauemmin,
olisi Kazan hypännyt puolisonsa ruumiin yli taistelemaan hänen
puolestaan innokkaammin kuin johtajan asemasta. Mutta koira poistui
yrmeänä, muristen, hiljaa äristen, ja purki raivoaan näykkäisten
rajusti erästä valjaskumppaniaan kylkeen.
Harmaa Hukka käsitti, mitä oli tapahtunut, vaikkei nähnytkään. Hän
painautui tiukemmas Kazaniin. Hän tiesi, että kuu ja tähdet olivat
olleet todistajina sellaiseen asiaan, joka aina tiesi kuolemaa --
taisteluhaasteeseen avio-oikeuden tähden. Viehättävällä ujoudellaan,
vinkumalla ja vienosti kuonollaan hyväilemällä Kazanin hartioita
ja kaulaa hän koetti houkutella toista pois härän ympärille
tallatusta kehästä. Kazanin vastauksena oli syvältä kurkusta kuuluva
pahaenteinen tukahtunut jyrähtely. Hän laskeutui maahan Harmaan
Hukan viereen, nuoleskeli nopeasti tämän sokeita kasvoja ja katsoi
vieraisiin koiriin päin.
Kuu painui yhä alemmas ja katosi vihdoin läntisten metsien
taakse. Tähdet kävivät valjummiksi. Toinen toisensa jälkeen ne
häipyivät taivaalta, ja jonkun ajan kuluttua tuli pohjolan kylmä,
harmaa hämärä. Tässä hämärässä kohosi iso johtajakoira lumeen
tekemästään kolosta ja palasi härän luo. Varuillaan oleva Kazan
oli heti jalkeilla ja ilmestyi myös sinne. Molemmat kiertelivät
pahaenteisesti, päät matalalla, harjat kankeina. Koira peräytyi
pari kolme askelta, ja Kazan kyyristyi härän kaulan ääreen ja alkoi
kiskoa jäätynyttä lihaa. Hänen ei ollut nälkä. Mutta tällä tavalla
hän osoitti oikeutensa lihaan ja kielsi toisella olevan siihen mitään
oikeutta.
Hetkeksi hän unohti Harmaan Hukan. Koira oli varjon lailla pujahtanut
takaisin ja seisoi taas kurkottaen Harmaan Hukan yli, haistellen
tämän kaulaa ja ruumista. Sitten se vinkui. Tähän vinkunaan sisältyi
intohimo, haaste, villieläimen vaatimus, ja niin nopeasti, että silmä
tuskin kykeni tarkkaamaan, upotti uskollinen Harmaa Hukka välkkyvät
torahampaansa sen hartioihin.
Harmaa viiru -- ei sen kouraantuntuvampaa kuin viiru harmaata,
ääretöntä ja pelottavaa, syöksähti halki kolkon hämäryyden. Se oli
Kazan. Hän tuli ärähtämättä, parkaisematta, ja samassa hän ja koira
olivat hirveän taistelun temmellyksessä.
Muut neljä koiraa juoksivat kiireesti paikalle ja seisoivat
odottamassa kymmenkunnan askeleen päässä kamppailevista. Harmaa
Hukka makasi mahallaan, kyyristyneenä. Jättimäinen vetokoira ja
neljänneksen verran sudensukuinen Kazan eivät tapelleet samalla
tavalla kuin rekikoirat tai sudet. Raivo ja viha saivat heidät hetken
aikaa tappelemaan kuin sekarotuiset. Molemmat saivat otteita. Milloin
oli toinen alla, milloin taas toinen, ja niin nopeasti vaihtuivat
asennot, että kaikki neljä odottavaa rekikoiraa olivat ymmällä ja
seisoivat liikahtamatta. Muuten ne olisivat hyökänneet kiinni siihen
tappelijaan, joka ensimmäisenä joutui selälleen, ja repineet sen
palasiksi. Semmoinen oli susien ja susi-koirien tapa. Mutta nyt ne
pysyttelivät taempana, epäröiden ja pelokkaina.
Iso koira ei ollut milloinkaan joutunut tappelussa tappiolle.
Valtavilta tanskalaisilta esi-isiltään se oli perinyt jättimäisen
ruhonsa ja leuat, jotka kykenivät murskaamaan tavallisen koiran
pään. Mutta Kazanissa se ei tavannut vain sutta ja koiraa, vaan
kaiken sen, mikä kummassakin on parasta. Ja Kazanilla oli etuna
muutaman tunnin lepo ja täysi vatsa. Ja sitäkin tärkeämpi asia oli
se, että hän taisteli Harmaan Hukan puolesta. Hänen torahampaansa
olivat uponneet syvälle koiran hartioihin, ja koiran pitkät hampaat
kohtasivat toisensa Kazanin kaulan nahan ja lihan läpi. Tuuman verran
syvemmälti -- ja ne olisivat puhkaisseet hänen kaulavaltimonsa. Kazan
tiesi sen, rusentaessaan vihollisensa lapaluuta, ja joka silmänräpäys
-- kiivaimmassakin temmellyksessä -- hän oli varuillaan voimakkaiden
leukojen toista ja onnistuneempaa haukkausta vastaan.
Vihdoin se haukkaus tuli, ja itse suttakin sukkelammin Kazan
tempautui vapaaksi ja hyppäsi syrjään. Verta tippui hänen rinnastaan,
mutta hän ei tuntenut kipua. He alkoivat hitaasti kierrellä, ja
vaanivat rekikoirat astuivat pari askelta lähemmäs, ja niiden
leuat riippuivat hermostuneesti, ja punaiset silmät kiiluivat, kun
ne odottivat kohtalokasta hetkeä. Niiden katse oli suunnattuna
isoon koiraan. Siitä tuli Kazanin laajemman kierroksen keskus, ja
kääntyillessään se onnahteli. Sen lapa oli viallinen. Korvat olivat
litteinä; se tähyili Kazania.
Kazanin korvat olivat pystyssä, ja kevyesti koskettivat hänen
jalkansa lunta. Kaikki hänen taistelutaituruutensa ja kaikki
valppaus oli palannut häneen. Hetkisen kestänyt sokea raivo oli
poissa, ja hän taisteli nyt niinkuin oli taistellut pahimman
verivihollisensa, pitkäkyntisen ilveksen kanssa. Viisi kertaa hän
kiersi koiran ympäri ja karkasi sitten kuin pyssynlaukaus kiinni,
paiskaten kaiken painonsa koiran hartioita vastaan, otettuaan vauhtia
kymmenjalkaisella hyppäyksellä. Tällä kertaa hän ei tavoittanut
otetta, vaan iski umpimähkään koiran leukoja kohden. Se oli kaikista
hyökkäystavoista tuhoisin, kun armoton kuolemantuomion lautakunta
seisoi odottamassa voitetun ensimmäistä kaatumista. Jättimäinen koira
suistui jaloiltaan. Kohtalokkaaksi silmänräpäykseksi se keikahti
kyljelleen, ja samassa silmänräpäyksessä sen neljä valjaskumppania
hyökkäsi siihen kiinni. Kaikki se viha, joka niissä oli viikkoja
ja kuukausia kytenyt pitkähampaisen johtajan niille valjaissa
ärhennellessä, kohdistui nyt siihen, ja se revittiin suorastaan
palasiksi.
Kazan tepasteli Harmaan Hukan viereen, ja iloisesti vinkuen tämä
laski päänsä hänen kaulalleen. Kahdesti hän oli suorittanut
kuolemantaistelun Harmaan Hukan puolesta. Kahdesti hän oli voittanut.
Ja sokeudessaan Harmaan Hukan sielu -- jos hänellä oli sielu --
kohosi riemuisena kylmälle, harmaalle taivaalle, ja hänen sydämensä
sykähteli Kazanin hartioita vasten, kun hän kuunteli, kuinka hampaat
rusensivat hänen herransa ja mestarinsa kukistaman vastustajan lihaa
ja luuta.
XVI
KAZAN KUULEE KUTSUN
Sitten seurasi päiviä, joina herkuteltiin vanhan härän jäätyneellä
lihalla. Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella Kazania pois metsiin
ja rämeikköihin. Ilman lämpö nousi joka päivä. Ajo oli taas käymässä.
Harmaa Hukka halusi olla yksin -- Kazanin kanssa. Mutta Kazanin
laita oli samoin kuin useimpien ihmisten: johtava asema ja valta
herättivät uusia tunteita. Ja nyt hän oli koirajoukon johtaja, samoin
kuin hän aikoinaan oli ollut susien johtajana. Ei vain Harmaa Hukka
astellut hänen rinnallaan, vaan nuo neljä koiraakin seurasivat hänen
jäljissään. Taaskin hän sai kokea voitonriemua ja outoa värähtelyä,
jonka oli jo melkein unohtanut, ja vain Harmaa Hukka sokeutensa
loppumattomassa yössä tunsi ja kauhumielin aavisti, mihin vaaraan
vastasaavutettu hallitsija-asema saattaisi hänet johtaa.
Kolme päivää ja kolme yötä he viipyivät kuolleen hirven lähistöllä,
valmiina puolustamaan sitä muita vastaan, käyden kuitenkin joka
päivä ja joka yö yhä vähemmän valppaiksi sitä vartioimaan. Tuli
sitten neljäs yö, jolloin he tappoivat nuoren naarashirven. Kazan
johti ajoa, ja ensi kerran, kiihdyksissä siitä, että hänellä oli
joukko kintereillä, hän jätti sokean puolisonsa jälkeen. Kun tuli
tappamishetki, hyppäsi hän ensimmäisenä kiinni pehmeään kurkkuun.
Eivätkä toiset ennen uskaltaneet syödä kuin hän ensin oli alkanut
repiä hirven lihaa. Hän oli isäntä. Hän voi karkoittaa ne kauemmas
yhdellä ärähdyksellä. Hänen torahampaittensa välähdys sai ne vapisten
ryömimään mahallaan.
Kazanin veri oli hurjan riemun kiihkossa, ja uuden vallan tuottama
into ja tenho anastivat joka päivä yhä enemmän Harmaan Hukan paikkaa.
Tämä saapui saalin luo puoli tuntia tapon jälkeen, eivätkä hänen
hoikat jalkansa enää nousseet nuortean ketterästi, eikä ilmennyt
iloisuutta korvien asennossa ja pään ryhdissä. Hän ei syönyt hirvestä
paljoa. Hänen sokeat kasvonsa olivat kaikenaikaa kääntyneinä Kazaniin
päin. Missä ikinä tämä liikkui, seurasivat Harmaan Hukan näkemättömät
silmät, ikäänkuin hän olisi joka hetki odottanut vanhaa merkkiä
Kazanilta -- matalaa kurkkuääntä, joka oli kutsunut häntä niin usein
heidän ollessaan erämaassa kahdenkesken.
Kazanissa, joukon johtajana, oli tapahtumassa kummallinen muutos.
Jos hänen toverinsa olisivat olleet susia, ei Harmaan Hukan
olisi ollut vaikea houkutella häntä pois. Mutta Kazan oli omien
heimolaistensa parissa. Hän oli koira. Ja ne olivat koiria. Kiihko,
joka oli hehkunut loppuun ja lakannut häntä lämmittämästä, leimahti
hänessä uudestaan liekkiin. Eläessään Harmaan Hukan kanssa oli
muuan seikka Kazania painostanut, vaikkei se rasittanut toista:
se oli yksinäisyys. Luonto oli määrännyt hänet sellaiseksi, joka
kaipaa toveria -- ei yhtä, vaan monta. Se oli synnyttänyt hänet
ihmisäänen käskyjä kuuntelemaan ja tottelemaan. Hän oli joutunut
ihmisiä vihaamaan, mutta koirista - omasta lajistaan -- hän oli osa.
Hän oli ollut onnellinen Harmaan Hukan kanssa, onnellisempi kuin
milloinkaan ihmisten ja omien veljiensä seurassa. Mutta hän oli ollut
kauan erillään siitä elämästä, joka oli kerran ollut hänen, ja veren
ääni ai hänet joksikin aikaa unohtamaan. Ja ainoastaan Harmaa Hukka
ihmeellisine ylivaistoineen, jonka luonto hänessä kehitti menetetyn
näön sijaan, aavisti mihin se Kazanin lopulta johtaisi.
Joka päivä kohosi ilman lämpö jatkuvasti, kunnes auringon
lämpimimmillään ollessa lumi alkoi jo vähän sulaa. Se tapahtui
kaksi viikkoa härän likellä käydyn taistelun jälkeen. Joukko oli
vähitellen kääntynyt itään päin, kunnes se nyt oli heidän vanhasta
kodistaan tuulenkaadon luota viidenkymmenen mailin päässä itään ja
kahdenkymmenen mailin päässä etelään. Entistäkin enemmän Harmaa
Hukka alkoi kaivata heidän vanhaa pesäänsä kaatuneiden puiden alla.
Taaskin, auringonpaisteessa ja ilmassa ilmenevien ensimmäisten
keväänlupausten kanssa rinnan, tuli hänelle toisen kerran elämässään
lähestyvän äitiyden lupaus.
Mutta hänen ponnistuksensa Kazanin houkuttelemiseksi takaisin olivat
turhat, ja hänen vastalauseistaan huolimatta Kazan matkasi joka päivä
joukkonsa etunenässä vähän kauemmas itään ja etelään.
Vaisto pani nuo neljä koiraa liikkeelle siihen suuntaan. Ne eivät
olleet vielä tarpeeksi kauan viipyneet villin luomakunnan osana,
jotta olisivat ehtineet unohtaa ihmisen tarpeellisuuden, ja sillä
suunnalla oli ihminen. Sillä taholla, eikä enää kaukana heistä,
oli Hudson's Bay Companyn asema, jonka väkeä ne ja niiden kuolleet
isännät olivat. Kazan ei sitä tiennyt, mutta sattuipa eräänä päivänä
muuan seikka palauttamaan hänen mieleensä näkyjä ja haluja, jotka yhä
laajensivat hänen ja Harmaan Hukan välistä juopaa.
Oli saavuttu harjanteen laelle, kun jokin heidät pysähdytti. Miehen
ääni huuteli kimeästi sitä sanaa, joka aikoja sitten oli niin usein
ajanut veren liikkeelle Kazanin omissa suonissa -- "_m'hush! m'hush!
m'hus_!" -- ja harjanteelta he tähystivät alas tasangolle, aukealle
kentälle, missä kuusikoirainen valjakko juosta hölkytti reen edessä,
miehen juostessa perässä, hoputtaen koiria juoksemaan ja joka
toisella askeleella huutaen: "_m'hush! m'hush! m'hush_!"
Vavisten ja epäröiden seisoivat neljä koiraa ja susikoira
harjanteella, Harmaan Hukan kyyristellessä niiden takana. He eivät
paikaltaan liikahtaneet, ennenkuin mies ja koirat ja reki olivat
kadonneet, ja silloin he juoksivat alas jäljille ja haistelivat niitä
vinkuen ja kiihdyksissä. Mailin tai parin he seurasivat niitä, Kazan
ja hänen toverinsa, pelottomina polkien jälkiä pitkin. Harmaa Hukka
pysytteli syrjässä, samoten kahdenkymmenen metrin päässä heistä
oikealla, lämpimän ihmishajun ajaessa verta kuumeentapaisesti hänen
aivoihinsa. Vain rakkaus Kazaniin -- ja yhä säilyvä usko häneen --
sai Harmaan Hukan pysymään niinkin lähellä.
Erään rämeikön reunassa Kazan pysähtyi ja poikkesi jäljiltä. Paitsi
halua, mikä alkoi hänessä paisua, oli yhä olemassa vanha epäluulo,
jota ei mikään kyennyt tyystin poistamaan -- epäluulo, joka oli
perintöä hänen neljänneksestään sudensukua. Harmaa Hukka vikisi
iloisesti, kun Kazan kääntyi metsään, ja vetäytyi niin likelle häntä,
että lapa hankasi Kazanin lapaa heidän vieretysten kulkiessaan.
Pian tämän jälkeen alkoi lumi olla sohjuista, ja se tiesi kevättä --
ja erämaan tyhjentymistä ihmisistä. Kazan ja hänen toverinsa saivat
pian haistaa ihmisten läsnäolon ja liikehtimistä. He olivat nyt
kolmenkymmenen mailin päässä asemalta. Sadan mailin alalta heidän
ympäriltään olivat ansapyytäjät viimetalvisine turkissaaliineen
siirtymässä keskuspaikkaan. Idästä ja lännestä, etelästä ja
pohjoisesta veivät kaikki polut asemalle. Kazanin parvi oli joutunut
niiden verkkoon. Sillä ei viikkoa eikä päivääkään kulunut heidän
kulkemattaan tuoreitten jälkien poikki, väliin kaksien tai kolmien.
Harmaata Hukkaa vaivasi ainainen pelko. Sokeudessaan hän tiesi,
että he olivat ihmisuhan ympäröimiä. Tulevien tapahtumien pelko
ja varovaisuus niitä kohtaan laimeni Kazanissa yhä enemmän. Kolme
kertaa hän sillä viikolla kuuli miesten huutoja -- ja kerran hän
kuuli valkoisen miehen naurun ja koirien haukunnan, kun niiden isäntä
niille viskasi päivän kala-annoksen. Ilmassa hän tunsi leiritulen
pistävää hajua, ja kerran yöllä hän etäältä kuuli hurjan laulun
katkelman, jota seurasi koiraparven ulina ja haukunta.
Hitaasti mutta varmasti ihmishoukutus veti häntä lähemmäs asemaa
-- mailin verran tänään, huomenna kaksi, mutta yhä lähemmäs. Ja
Harmaa Hukka, toivotonta kamppailuaan loppuun asti taistellen, tunsi
vaarojen täyttämässä ilmassa sen hetken läheisyyden, jolloin Kazan
noudattaisi lopullista kutsua, ja hän itse jäisi yksin.
Nämä olivat puuhan ja hyörinän päiviä turkisyhtiön asemalla,
laskelmien, voiton ja ilon päiviä; silloin oli erämaa tulvillaan
turkisaarteitaan, jotka oli aikomus lähettää vähän myöhemmin
Lontooseen ja Pariisiin ja muihin Euroopan pääkaupunkeihin.
Ja tänä vuonna varrottiin tavallista innokkaammin metsänväen
kokoontumista. Rutto oli tehnyt kamalaa tuhoa, ja siihen asti,
kunnes turkismetsästäjät olivat saapuneet vastaamaan keväälliseen
nimenhuutoon, ei voitu tarkoin tietää, kuka oli jäänyt eloon, kuka
kuollut.
Etelän chippewat ja puolirotuiset alkoivat saapua ensinnä
valjakkoineen, joiden sekalaiset rakkikoirat oli poimittu sieltä
täältä vakinaisen asutuksen rajatienoilta. Heti heidän perästään
tulivat läntisten aavikoiden metsämiehet, tuoden muassaan
kuormittain valkeiden kettujen ja karibuiden nahkoja ja koko
armeijan isokäpäläisiä, pitkäjalkaisia mackenzie-koiria, jotka
vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piestyt penikat, jos karkeat
rekikoirat ja eskimokoirat niitä ahdistivat. Hurjia labrador-koiria,
joita ei milloinkaan muu paitsi kuolema ollut voittanut, tuli
parvittain Hudsonin lahden lähistöltä. Valjakko valjakon perästä
pieniä keltaisen ja harmaan kirjavia eskimokoiria, yhtä vikkeliä
torahampaitaan käyttämään kuin niiden mustat ja nopsaliikkeiset
isännät käsiään ja jalkojaan, hyökkäsi itseään paljon suurempia ja
tummanvärisiä Athabascan malemuteja vastaan. Kaikkien näiden hurjien
vetokoira-parvien vihollisia, jotka esivanhemmiltaan susilta olivat
perineet syvän synnynnäisen tappamishalun, saapui paikalle, tapellen,
purren ja äristen.
Keskeytymättä jatkui tätä hammastaistelua. Se alkoi ensimmäisten
hurjimusten saapuessa. Sitä kesti aamuhämärästä alkaen läpi
koko päivän ja leiritulten ympärillä öisin. Koskaan ei tullut
loppua koirien keskinäisistä eikä miesten ja koirien välisistä
riitaisuuksista. Lumi oli tallattua ja verentahraamaa, ja verenhaju
yhä lisäsi sudenjälkeläisten raivoa.
Puoli tusinaa tappelua päättyi kunakin päivänä ja yönä vasta
kuolemaan. Surmatut olivat tavallisesti etelässä syntyneitä rakkeja
-- verikoirien, isojen tanskalaisten ja paimenkoirien sekasikiöitä
-- ja onnettoman hitaita mackenziekoiria. Aseman ympäristöllä kohosi
satojen leiritulien savu, ja näiden tulien ääreen kokoontuivat
metsästäjien vaimot ja lapset. Kun lumi lakkasi olemasta rekikeliksi
kelvollista, merkitsi Williams, asiamies, muistiin, että monta
oli jäänyt saapumatta, ja näiden tilit hän myöhemmin pyyhki pois
pääkirjastaan, tietäen, että he olivat ruton uhreja.
Vihdoin tuli suuri karnevaali-ilta. Viikko- ja kuukausimäärin olivat
naiset, lapset ja miehet sitä odottaneet. Kymmenissä metsämajoissa,
savun mustaamissa kojuissa, vieläpä pienikasvuisten eskimojen
jäätyneissä kodeissa, oli tämän iloisten hurjistelujen yön toivo
lisännyt elämän viehätystä. Se oli "suuri sirkus", -- juhlahetki,
jonka yhtiö kahdesti vuodessa tarjosi väelleen.