seuduilla Kazan lähti liikkeelle ruokaa hankkimaan, jättäen Harmaan
Hukan tuulenkaatoon. Kun Kazan oli kolmeksi neljäsosaksi koira, oli
ruoka hänelle välttämättömämpi kuin sudelle. Luonto oli kehittänyt
sudensuvun nälkääkestäväksi, ja tavallisessa lämmössä Harmaa
Hukka olisi elänyt pari viikkoa ruoatta. Kuudenkymmenen asteen
pakkasella hän saattoi kestää viikon ajan, ehkä kymmenen päivää.
Oli kulunut vain kolmekymmentä tuntia siitä, kun he olivat syöneet
paleltuneen jäniksen jätteet, ja hän tyytyi kernaasti jäämään heidän
turvalliseen piilopaikkaansa. Mutta Kazanin oli nälkä. Hän alkoi
metsästää vastatuuleen, matkaten kulonpolttamaa tasankoa kohti. Hän
nuuski kaikkia tuulenkaatoja, jotka tapasi, ja tutki tiheiköt. Oli
satanut ohutta, rakeiden kaltaista lunta, ja siitä -- tuulenkaadosta
palopaikalle asti -- hän löysi vain yhdet jäljet. Ne olivat kärpän
jälkiä. Erään tuulenkaadon alta tuntui jäniksen lämmin tuoksu, mutta
jänis oli siellä turvassa häneltä, niinkuin pyytkin puissa, ja tunnin
ajan turhaan kaivettuaan ja jyrsittyään hän luopui yrityksestään
sitä saavuttaa. Kolme tuntia hän oli tavoittanut saalista Harmaan
Hukan luo tullessaan. Hän oli lopen uupunut. Sillä aikaa kun Harmaa
Hukka villin vaistonsa avulla oli säästänyt voimaansa ja tarmoaan,
oli Kazan polttanut loppuun voimavarastonsa ja oli nyt entistä
nälkäisempi.
Kuu nousi taas selkeänä ja kirkkaana sinä iltana, ja Kazan lähti
uudestaan riistaa ajamaan. Hän houkutteli Harmaata Hukkaa seuraamaan,
vinkuen tuulenkaadon ulkopuolella -- palaten kahdesti noutamaan --
mutta Harmaa Hukka laski korvansa viistoon ja kieltäytyi siirtymästä
paikaltaan. Pakkanen oli nyt kiihtynyt kuuteenkymmeneenviiteen tai
seitsemäänkymmeneen asteeseen saakka, ja samalla alkoi pohjoisesta
puhallella yhä yltyvä tuuli, mikä teki yön niin kauheaksi, ettei
ihmishenki olisi siinä säilynyt tuntiakaan. Keskiyön tienoilla Kazan
oli taas tuulenkaadon alla. Tuuli koveni yhä. Se alkoi voivotella
haikeaa valitusvirttä rämeikön yllä ja puhkesi sitten ulvoviksi
raivonpuuskiksi, joiden välillä aina oli rauhallista. Nämä olivat
viimeisten hirsimetsien ja peräpohjolan välisten laajojen aukioiden
ensimmäinen varoitus.
Aamun tullessa myrsky puhkesi, täyteen raivoonsa pohjoisesta, ja
Harmaa Hukka ja Kazan makasivat tiukasti yhdessä ja värisivät
kuunnellessaan sen kiljuntaa tuulenkaadon yläpuolella. Kerran Kazan
pisti päänsä ja hartiansa kaatuneiden puiden suojasta esille, mutta
myrsky ajoi hänet takaisin. Kaikki, missä oli henkeä, oli etsinyt
suojaa, kukin oman tapansa ja vaistonsa mukaan. Turkiseläimet, kuten
vesikko ja kärppä, olivat paraassa turvassa, sillä lämpimämpinä
riistanajopäivinä niillä oli tapana piilottaa ruokaa. Sudet ja
ketut olivat hakeneet haltuunsa tuulenkaadot ja kalliot. Siivekkäät
olennot, lukuunottamatta pöllöjä, joissa oli kymmenesosa ruumista
ja yhdeksän kymmenesosaa höyheniä, kaivautuivat lumihankiin tai
hakivat suojaa tiheästä kuusikosta. Sorkka- ja sarvieläimille
myrsky merkitsi pahinta tuhoa. Peurat, karibut ja hirvet eivät
voineet ryömiä tuulenkaatojen alle tai tunkeutua kallioiden lomiin.
Parasta, mitä ne voivat tehdä, oli laskeutua makuulle lumihangen
suojapuolelle ja antaa ruumiinsa peittyä lumeen. Mutta ne eivät
sittenkään voineet kauan pysytellä suojassaan, sillä niiden täytyi
syödä. Kahdeksanatoista tuntina kahdestakymmenestäneljästä täytyy
hirven syödä, pysyäkseen talvella hengissä. Sen iso vatsa vaatii
suunnattoman paljon, ja suurin osa sen ajasta kuluu niiden parin
hehdollisen nyppimiseen pensaiden latvoista, jotka se päivittäin
tarvitsee. Karibu tarvitsee melkein saman verran -- ja peura vähimmin
näistä kolmesta.
Ja myrsky jatkui sen päivän, ja seuraavan, vieläpä kolmannenkin --
kolme päivää ja kolme yötä -- ja kolmantena päivänä ja yönä sen
mukana satoi pistävää, rakeentapaista lunta, jota tuli kahden jalan
paksulta tasaisille kohdille ja hankipaikkoihin jopa kymmenenkin
jalkaa. Se oli intiaanien "raskasta lunta" -- joka lyijynraskaana
painoi maata, ja jonka alla pyitä ja jäniksiä tukehtui tuhatmäärin.
Neljäntenä päivänä myrskyn alusta lukien Kazan ja Harmaa Hukka
lähtivät ulos tuulenkaadosta. Ei ollut enää tuulta -- ei enää
lumisadetta. Koko maailma lepäsi yhtenäisen, valkean lumivaipan
peitossa, ja pakkanen ihan poltti.
Rutto oli suorittanut tuhotyönsä ihmisten kesken. Nyt olivat tulleet
nälän ja kuoleman päivät villeille olennoille.
XIII
NÄLÄN POLUILLA
Kazan ja Harmaa Hukka olivat olleet sataneljäkymmentä tuntia ruoatta.
Harmaalle Hukalle se merkitsi tukaluutta, lisääntyvää heikkoutta.
Kazanille se oli nälkään nääntymistä. Kuuden päivän ja kuuden yön
paastoaminen oli kutistanut heidän kylkiluitansa ja tehnyt syviä
kuoppia lanteitten etupuolelle. Kazanin silmät olivat punaiset ja
kapenivat raoiksi, kun hän katsoi valoon päin.
Tällä kertaa Harmaa Hukka seurasi häntä, kun hän lähti ulos kovalle
hangelle. Innokkaina ja toivehikkaina he aloittivat kovassa
pakkasessa metsästyksensä. He pyörähtivät tuulenkaadon reunan ympäri,
missä aina oli ollut jäniksiä. Nyt siellä ei ollut yhtään jälkeä
eikä mitään hajua. He jatkoivat matkaa hevosenkengän muotoisessa
kaaressa rämeikön poikki, ja ainoa haju, jonka he tunsivat, tuli
lumipöllöstä, joka kyyristeli kuusessa. He tulivat palopaikalle ja
pyörsivät takaisin, tutkien rämeikön vastakkaista puolta. Siellä
oli harjanne. He kiipesivät harjanteelle ja katselivat sen laelta
elollisista olennoista tyhjää maailmaa. Lakkaamatta Harmaa Hukka
haisteli ilmaa, mutta ei antanut mitään merkkiä Kazanille. Harjanteen
laella Kazan seisoi läähättäen. Hänen kestävyytensä oli lopussa.
Paluumatkalla rämeikön poikki hän kompastui esteeseen, jonka yli oli
yrittänyt loikata. Nälkäisempinä ja heikompina he saapuivat takaisin
tuulenkaadolle. Seuraava yö oli selkeä ja tähtikirkas. He metsästivät
taas rämeiköllä. Ei ollut liikkeellä muuta kuin yksi ainoa eläin,
mutta se oli kettu. Vaisto sanoi heille, että sitä oli turha ajaa
takaa.
Silloin muistui Kazanin mieleen maja. Kahta asiaa oli maja aina
merkinnyt hänelle -- lämmintä ja ruokaa. Ja kaukana harjanteen
tuolla puolen oli Otton maja, jonka luona hän ja Harmaa Hukka olivat
ulvoneet kuoleman hajulle. Mutta hän ei ajatellut Ottoa -- eikä
sitä salaperäisyyttä, jolle oli ulvonut. Hän ajatteli vain majaa,
ja maja oli aina merkinnyt ruokaa. Hän suuntasi kulkunsa oikopäätä
harjanteelle, ja Harmaa Hukka seurasi. He kulkivat rämeikön ja
sen toisella puolen olevan palopaikan poikki ja saapuivat toisen
rämeikön laitaan. Kazan tavoitti nyt riistaa haluttomasti. Hänen
päänsä riippui alhaalla. Hänen tuuhea häntänsä laahasi lumessa. Hänen
päämääränsä oli maja -- vain maja. Se oli hänen viimeinen toivonsa.
Mutta Harmaa Hukka oli yhä valppaana, nuuskien ilmaa ja kohottaen
päätään joka kerta, kun Kazan pysähtyi kylmettyneellä kuonollaan
nuuskimaan lunta. Vihdoinkin se tuli -- haju! Kazan oli jatkanut
matkaa, mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei Harmaa Hukka seurannut.
Kaikki voima, mitä oli jäljellä hänen nääntyneessä ruumiissaan,
ilmeni äkillisenä jäykkänä jännityksenä, kun hän katseli kumppaniaan.
Tämän etujalat olivat tanakasti isketyt itään päin; hoikka, harmaa
pää kurkotti eteenpäin hajua tunteakseen, ja koko ruumis vavahteli.
Silloin he äkkiä kuulivat ääntä, ja vingahtaen Kazan ryntäsi siihen
suuntaan, Harmaa Hukka kupeellaan. Haju kävi yhä väkevämmäksi Harmaan
Hukan sieraimiin, ja kohta tunsi sen Kazankin. Se ei ollut jäniksen
tai pyyn hajua. Se oli isoa riistaa. He lähestyivät varovasti,
pysytellen vastatuuleen päin. Rämeikkö kävi tiheämmäksi, kuusikko
sakeammaksi, ja nyt, sadan metrin päästä heidän edestään, kuului
takertuvien ja taistelevien sarvien kalsketta. Kymmenen sekunnin
kuluttua he kiipesivät kinoksen yli, ja Kazan pysähtyi ja kyyristyi
mahalleen. Harmaa Hukka ryömi aivan hänen kupeelleen, kääntäen sokeat
silmänsä sitä kohti, minkä hajun tunsi, vaikkei voinutkaan nähdä.
Viidenkymmenen metrin päähän heistä oli joukko hirviä kokoontunut
tiheän kuusikon suojaan. Ne olivat syöneet puhtaaksi puolen hehtaarin
alueen. Puut oli karsittu paljaiksi niin korkealle kuin ne yltivät,
ja lumi oli niiden kavioiden alla tallautunut kovaksi. Kuusi eläintä
oli tarhassa, kaksi niistä härkää -- ja nämä härät tappelivat,
kun taas kolme lehmää ja yksivuotias vasikka olivat keräytyneet
ryhmäksi ja katselivat tätä mahtavaa kaksintaistelua. Juuri ennen
myrskyä oli muuan nuori kiiltäväkarvainen härkä, kolme neljäsosaa
täyttä kokoa, jolla oli nelivuotiaan pienet, täyteläiset sarvet,
johtanut nämä kolme lehmää ja vuoden vanhan vasikan suojaiseen
kuusikkoon. Viime yöhön asti se oli ollut lauman johtajana. Yöllä
oli vanhempi härkä anastanut yliherruuden. Anastaja oli neljä kertaa
niin vanha kuin nuori härkä ja puolta raskaampi. Sen suunnattomat,
kämmenhaaraiset sarvet, kuhmuiset ja säännöttömät -- mutta jykevät
-- ilmaisivat ikää. Satojen taistojen soturi kun oli, se ei ollut
epäröinyt antautua taisteluun ryöstääkseen nuoremmalta härältä kodin
ja perheen. Kolmasti ne olivat taistelleet päivänkoiton jälkeen, ja
kovaksi tallattu lumi oli veren punaama. Sen haju oli tullut Kazanin
ja Harmaan Hukan sieraimiin. Kazan nuuski nälissään. Omituisia
ääniä vyöryi Harmaan Hukan kurkkua ylös ja alas, ja hän nuoleskeli
käpäliään.
Hetkeksi taistelijat vetäytyivät muutamien metrien päähän
toisistaan ja seisoivat päät alhaalla. Vanha härkä ei ollut vielä
saavuttanut voittoa. Nuorempi härkä edusti nuoruutta ja sitkeyttä;
vanhemmalla härällä oli niiden vastapainona taitavuus, suurempi
paino, kypsyneempi voima ja pää ynnä sarvet, jotka olivat kuin
muurinmurtaja. Mutta vanhemman härän isossa ruhossa oli muutakin --
sen ikä.
Sen laajat kupeet huohottivat. Sieraimet ammottivat suurina kuin
porokellot.
Sitten, ikäänkuin joku taistelutantereen näkymätön henki olisi
antanut merkin, ne syöksyivät taas yhteen. Sarvien ryskeen olisi
voinut kuulla puolen mailin päähän, ja tuhannenkahdeksansadan
naulan painoisen liha- ja luuröykkiön alla painui nuorempi härkä
takakoivilleen. Mutta silloin esiintyi nuoruuden etevyys. Kohta se
oli taas pystyssä, sarvet vastustajansa sarvissa. Kaksikymmentä
kertaa se jo oli näin tehnyt, ja voimat näyttivät joka hyökkäyksessä
vain kasvavan. Ja nyt, ikäänkuin se olisi käsittänyt, että
lopputaistelun viimeiset hetken olivat käsissä, se väänsi vanhan
härän niskaa ja tappeli hurjemmin kuin koskaan ennen. Kazan ja Harmaa
Hukka kuulivat kumpikin sitä seuranneen ankaran ryskeen -- ikäänkuin
joku olisi astunut kuivalle seipäälle ja sen katkaissut. Oli
helmikuu, ja sorkkaeläimet alkoivat jo pudottaa sarviaan -- varsinkin
vanhemmat härät, joiden kämmenhaaraiset kasvannaiset ensinnä
varisevat. Tämä seikka kallisti voiton nuoremman härän puolelle
verentahraamalla taistelutantereella muutamien metrien päässä
Harmaasta Hukasta ja Kazanista. Vanhan härän kallosta taittui juurta
myöten toinen tavattoman isoista sarvista terävästi naksahtaen, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä upposi neljä tuumaa puukontapaista
sarvea toisen etujalan taakse. Heti hävisi vanhasta härästä kaikki
toivo ja rohkeus, ja se hoiperteli takaisin, metrin erällään, nuoren
härän pistellessä sitä kaulaan ja lapoihin, kunnes veri juoksi siitä
pikku virtoina. Tarhan reunassa se tempautui vapaaksi ja ryntäsi
ryskien pois metsään.
Nuorempi härkä ei ajanut takaa. Se keikautti päätään ja seisoi jonkun
hetken kupeet koholla ja sieraimet laajentuneina, katsellen siihen
suuntaan, jonne voitettu vastustaja oli lähtenyt. Sitten se kääntyi
ja juosta hölkytteli takaisin yhä liikkumattomien lehmien ja vasikan
luo.
Kazan ja Harmaa Hukka vavahtelivat. Harmaa Hukka hiipi poispäin
tarhan laidasta, ja Kazan seurasi. He eivät enää välittäneet lehmistä
ja nuoresta härästä. Tuosta tarhasta oli heidän nähtensä karkoitettu
lihaa, joka oli taistelun murjomaa ja vuoti verta. Villin parven
kaikki vaistot palasivat nyt Harmaaseen Hukkaan -- ja Kazaniin
hurja halu saada maistaa sitä verta, jonka hajun hän tunsi. He
kääntyivät kiireesti vanhan härän verentahraamalle polulle, ja kun
he saapuivat sille, huomasivat he pitkin matkaa punaisia pärskeitä.
Kazanin leuoista tippui, kun kuuma haju ajoi veren kuin tulena hänen
heikontuneen ruumiinsa läpi. Hänen silmänsä olivat nääntymyksestä
punaiset, ja niissä oli nyt outo välke, jollaista niissä ei ollut
silloinkaan, kun hän oli susiparvessa. Hän kiiti nopeasti eteenpäin,
melkein unohtaen Harmaan Hukan. Mutta kumppani ei enää tarvinnutkaan
hänen kupeittensa ohjausta. Kuono aivan lähellä jälkiä hän juoksi
yhtä vinhasti kuin oli juossut pitkissä ja jännittävissä ajoissa
ennen sokeuden tuloa.
Puolen mailin päässä tiheästä kuusikosta he saavuttivat vanhan härän.
Se oli etsinyt suojaa palsamiryhmän takaa ja seisoi verilätäkössä,
joka yhä laajeni lumessa. Se huohotti vieläkin raskaasti. Jykevä
pää, joka nyt sarvipuolena oli eriskummainen, oli painuksissa.
Veritäpliä tippui sen pullistuneista sieraimista. Mutta tässäkin
tapauksessa, vaikka vanha härkä oli nälkiintymisestä, uupumuksesta ja
verenvuodosta heikontunut, olisi susiparvi kavahtanut hyökkäämästä.
Missä ne olisivat epäröineet, siinä Kazan ryntäsi äristen kimppuun.
Hetkeksi hänen torahampaansa upposivat härän paksuun kaulanahkaan.
Samassa hän paiskautui takaisin -- kaksikymmentä jalkaa. Sydänjuuria
kalvava nälkä riisti häneltä kaiken varovaisuuden, ja hän hyökkäsi
uudestaan, suoraan härän etupuolelta --, samalla kun Harmaa Hukka
ryömi salavihkaa takaapäin sen luo, sokeana etsien arkaa kohtaa,
jota luonto ei ollut opettanut Kazania löytämään. Tällä kertaa
Kazan siepattiin härän sarven kämmenhaaraiselle levylle, viskattiin
taas takaisin puolipökertyneenä. Samassa Harmaan Hukan pitkät,
valkeat hampaat leikkasivat kuin veitset härän köydentapaista
polvikinterettä. Kolmenkymmenen sekunnin ajan hän pysyi siinä
kiinni härän raivoisasti heittelehtiessä ja yrittäessä sotkea häntä
jalkoihinsa. Kazan oli sukkela oppimaan, vieläkin sukkelampi Harmaan
Hukan ohjattavaksi, ja kävi taas käsiksi, koettaen näykkäistä kiinni
pullistuneeseen jänteeseen heti polven yläpuolelta. Se ei onnistunut,
ja hänen suistuessaan eteenpäin hartioilleen, paiskattiin Harmaa
Hukka syrjään.
Mutta tämä oli päässyt tarkoituksensa perille. Vanha härkä, joka oli
avonaisessa taistelussa oman heimolaisensa kanssa joutunut tappiolle,
ja jota nyt ahdisti vielä hengenvaarallisempi vihollinen, lähti
karkuun. Sen kulkiessa vaipui toinen lonkka joka askeleella. Vasemman
jalan polvijänne oli purtu puoleksi poikki.
Sokeanakin tuntui Harmaa Hukka tietävän, mitä oli tapahtunut. Taas
hän oli parvisusi -- kaikki suden sotajuonet mielessä. Kazan, jonka
vanha härkä oli kahdesti viskannut sarvellaan loitolle, oli niin
paljon viisastunut, ettei enää tehnyt avointa hyökkäystä. Harmaa
Hukka juoksi härän perästä, mutta Kazan jäi hetkeksi jälkeen,
hotkiakseen nälkäänsä muutamia suuntäyteisiä verentahraamaa lunta.
Sitten hän seurasi ja juoksi Harmaan Hukan rinnalla, viidenkymmenen
metrin päässä härän takana. Pitkin jälkiä oli enemmän verta -- kapea,
punainen juova.
Viisitoista minuuttia myöhemmin härkä taas pysähtyi ja kääntyi heitä
kohti, iso pää painuksissa. Sen silmät olivat punaiset. Kaula ja
lavat olivat riipuksissa, ilmaisten, ettei sillä enää ollut samaa
lannistumatonta taisteluhenkeä, joka lähes parinkymmenen vuoden ajan
oli kuulunut sen olemukseen. Se ei enää ollut ympäröivän erämaan
herra; ei ollut enää uhmaa komean pään ryhdissä eikä intohimon
välkettä verestävissä silmissä. Hengityksessä kuului läähätystä,
joka kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Metsästäjä olisi käsittänyt
mitä se merkitsi. Nuoremman härän sarven kärki oli osunut oikeaan
paikkaan, ja vanhan härän keuhkot alkoivat uupua. Monesti oli Harmaa
Hukka kuullut samaa läähätystä aikaisempina metsästyspäivinään parven
mukana ja ymmärsi asian. Hitaasti hän alkoi kiertää haavoittunutta
metsänvaltiasta noin kahdenkymmenen metrin päässä. Kazan pysytteli
hänen rinnallaan.
Kerran -- kahdesti -- kaksikymmentä kertaa he tekivät verkkaisen
kierroksensa, ja aina kun he kääntyivät, teki vanha härkä samoin, ja
sen hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja pää painui syvempään. Tuli
keskipäivä, ja sitä seurasi päivän jälkipuoliskon ankarampi pakkanen.
Kahdestakymmenestä kierroksesta tuli sata -- kaksi sataa -- ja
enemmän.
Harmaan Hukan ja Kazanin jaloissa kävi lumi heidän tallaamallaan
polulla kovaksi. Vanhan härän harittavien sorkkien alla lumi ei
ollut enää valkeaa, vaan punaista. Tuhansia kertoja oli tämä erämaan
kenenkään näkemättä tapahtuva murhenäytelmä ennen näytelty. Se oli
sellaisen elämän kuvaelma, jossa itse elämä tarkoittaa kelvollisimman
hengissä säilymistä ja jossa eläminen tietää tappamista ja kuoleminen
elämän ainaista jatkumista.
Vihdoin, Harmaan Hukan ja Kazanin yhä suorittaessa kuolettavaa
kiertelyään, sattui niin, ettei vanha härkä kääntynyt -- sitten
toistamiseen, kolmannen ja neljännen kerran, ja Harmaa Hukka näkyi
käsittävän. Kazanin kanssa hän vetäytyi taemmaksi kovaksi tallatulta
polulta, ja he laskeutuivat mahalleen vaivaiskuusikon suojaan -- ja
odottivat. Kotvan aikaa härkä seisoi liikahtamatta, rampautuneen
lonkan vaipuessa yhä alemmas. Ja sitten, puhaltaen syvän ja
verensalpaaman huokauksen, se vaipui maahan. Kauan aikaa pysyivät
Kazan ja Harmaa Hukka liikahtamatta, ja kun he vihdoin palasivat
tallatulle polulle, lepäsi härän raskas pää lumella. Taas he alkoivat
kierrellä, ja nyt kierrokset kävivät ahtaammiksi, jalan verran
erällään, kunnes enää kymmenen metriä -- sitten yhdeksän -- sitten
kahdeksan erotti heidät saaliistaan. Härkä yritti nousta, mutta ei
jaksanut. Harmaa Hukka kuuli sen ponnistelevan ja vaipuvan takaisin,
ja äkkiä hän takaapäin loikkasi nopeasti ja äänettömästi sen luo.
Terävät torahampaat upposivat härän sieraimiin, ja koiran ensimmäisen
vaiston mukaan Kazan harppasi tavoittamaan kurkkuotetta. Tällä
kertaa häntä ei paiskattu syrjään. Harmaan Hukan hirmuinen ote antoi
hänelle tarpeeksi aikaa repiä puhki puolen tuuman paksuisen nahan
ja upottamaan hampaansa yhä syvemmälle, kunnes ne vihdoin tapasivat
kaulavaltimon. Lämmin verisuihku purskahti vasten hänen silmiään.
Mutta hän ei hellittänyt. Samoin kuin hän oli pidellyt ensimmäisen
karibunsa kaulavaltimosta kuutamoisena yönä kauan aikaa sitten,
samoin hän nyt piti kiinni vanhasta härästä. Vasta Harmaa Hukka sai
hänen leukansa aukenemaan. Hän vetäytyi taaksepäin, nuuskien ilmaa,
kuunnellen. Sitten hän hitaasti kohotti päätään, ja jääkylmän ja
nälkään nääntyvän erämaan halki kaikui hänen uliseva, voitonriemuinen
huutonsa -- kutsu syömään.
Nälän päivät olivat heiltä päättyneet.
XIV
HAMPAAN OIKEUS
Vanhan hirven tappo sattui juuri parhaaseen aikaan pelastaakseen
Kazanin. Hän ei pystynyt villin aviokumppaninsa tavoin kestämään
nälkää. Pitkä paasto yhdessä viidenkymmenen jopa seitsemänkymmenen
pakkasasteen kanssa oli tehnyt entisestä rajusta, taistelevasta
Kazanista melkein varjon.
Kun hirvi oli kuollut, vaipui hän lopen uupuneena veren tahraamalle
lumelle, mutta uskollinen Harmaa Hukka, jolla yhä oli runsaasti
jäljellä villin sudensukunsa kestävyyttä, repi rajusti härän kaulan
paksua nahkaa paljastaakseen punaisen lihan. Kun se oli tehty, ei hän
heti alkanut ahmia, vaan juoksi Kazanin viereen ja vikisi hiljaa,
hyväillen tätä kuonollaan. Sitten he herkuttelivat, kyyristellen
vierekkäin härän kaulan ääressä ja repien lämmintä makeaa lihaa.
Pohjolan päivän viimeinen kalpea valaistus himmeni nopeasti
yöksi, kun he poistuivat niin täyteen sullottuina, ettei ollut
enää kuoppia kupeissa. Hiljainen tuuli lakkasi kokonaan. Pilvet,
joita päivän kuluessa oli leijaillut taivaalla, ajautuivat itään
päin, ja kuu paistoi kirkkaasti ja selvästi. Tunnin ajan yö kävi
yhä valoisammaksi. Kuun ja tähtien kirkkauden lisäksi tulivat nyt
pohjoisnavan puolella väreilevät ja valjuina liekehtivät revontulet.
Niiden yksitoikkoinen sihinä ja räiske, joka muistutti teräsjalasten
narinaa pakkasen puremalla lumella, saapui heikkona Kazanin ja
Harmaan Hukan korviin.
He eivät vielä olleet poistuneet sataakaan metriä kuolleesta härästä,
kun pohjoisen taivaan oudon salaperäinen ilmiö sai heidät ensi
ritinällään pysähtymään, ja he alkoivat sitä kuunnella, valppaina ja
epäluuloisina. Sitten he luimistivat korvansa ja juosta hölkyttivät
hitaasti takaisin saaliinsa luo. Vaisto sanoi heille, että se oli
heidän omansa vain hampaan oikeuden mukaan. He olivat taistelleet
sen tappaakseen. Ja erämaan lain mukaan heidän oli taisteltava, jos
tahtoivat sen pitää. Hyvinä metsästysaikoina he olisivat jatkaneet
matkaa ja vaeltaneet kuun ja tähtien alla. Mutta nälänhädän pitkät
päivät ja yöt olivat opettaneet heille jotakin toista.
Selkeänä ja myrskyttömänä yönä, joka seurasi ruttoa ja nälkää,
tuli satatuhatta nälkäistä olentoa esille piiloistaan ruokaa
hakemaan. Tuhannenkahdeksansadan mailin alueella itään ja länteen ja
tuhannen mailia laajalti pohjoiseen ja etelään metsästivät solakat,
hoikkamahaiset olennot kuun ja tähtien valossa. Jokin sanoi Kazanille
ja Harmaalle Hukalle, että tämä metsästys oli käymässä, eivätkä he
hetkeksikään heittäneet valppauttaan. Viimein he kyyristyivät maahan
tiheän kuusikon reunaan ja odottivat. Harmaa Hukka hyväili hellästi
Kazania sokeilla kasvoillaan. Hänen kurkustaan kuuluva levoton
vinkuna oli varoitus Kazanille. Sitten hän haisteli ilmaa ja kuunteli
-- haisteli ja kuunteli.
Äkkiä kävi joka lihas heidän ruumiissaan jäykäksi. Jotakin elollista
oli mennyt läheltä heidän ohitsensa, jotakin, mitä he eivät
kyenneet näkemään tai kuulemaan, tuskinpa haistamaankaan. Se tuli
taas, salaperäisenä kuin varjo, ja liiteli sitten ilmasta alas,
äänettömänä kuin tavattoman suuri lumihiutale, -- iso, valkea pöllö.
Kazan näki nälkäisen siivekkään olennon asettuvan härän hartialle.
Salamannopeasti hän ilmestyi esille piilostaan, -- ja Harmaa Hukka
seurasi metrin päässä. Vihaisesti äristen hän hyökkäsi valkeaa
ryöväriä kohti, ja hänen leukansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Hänen
loikkauksensa vei hänet lennossa härän yli. Hän pyörähti ympäri,
mutta pöllö oli poissa.
Melkein kaikki hänen entiset voimansa olivat nyt palanneet. Hän
hölkkäsi härän ympärillä, selkäkarvat kankeina kuin harjakset,
silmät suurina ja uhkaavina. Hän ärisi tyynelle ilmalle. Hänen
leukansa loksahtivat, ja hän istahti takakoivilleen ja kääntyi
verentahraamalle polulle päin, jonka hirvi oli ennen kuolemaansa
jättänyt. Vaisto, joka on yhtä pettämätön kuin järki, sanoi hänelle
taas, että vaara uhkaisi sieltä käsin.
Punaisena nauhana ulottui polku takaisin erämaan halki. Pieniä,
vikkeläliikkeisiä kärppiä oli kaikkialla tänä yönä, näyttäen
valkeilta rotilta, vilahdellessaan sinne tänne kuutamossa. Ne
olivat ensimmäisiä keksimään polun ja seurasivat sitä verenhimoisen
luontonsa ajamina nopein, kiihkein hypyin. Kettu vainusi myös lihaa
neljännesmailin päässä tuulen puolella ja tuli lähemmäs. Syvästä
tuulenkaadosta tuli kirkassilmäinen, hoikkavatsainen kiiltonäätä ja
pysähtyi punaisen nauhan kohdalle.
Kiiltonäätä sai Kazanin uudestaan kuusikkonsa suojasta esille.
Kuutamossa käytiin kiivas, nopea taistelu, jossa muristiin ja
kynsittiin; sitten kuului naukuva tuskanparkaisu, ja paeten näätä
unohti nälkänsä. Kazan palasi Harmaan Hukan luo kuono silvottuna ja
verisenä. Harmaa Hukka nuoleskeli sitä myötätuntoisesti, Kazanin
seistessä jäykkänä ja kuunnellen.
Tappeluäänien varoittamana kettu pyörähti kiireesti tiehensä tuulen
suuntaan. Se ei ollut taistelija, vaan salamurhaaja, joka tappoi
takaa päin, ja hetkistä myöhemmin se hyppäsi pöllön kimppuun ja repi
sen palasiksi, päästäkseen käsiksi ison höyhenkasan sisässä olevaan
puoleen naulaan lihaa.