tapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja
selitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja
silläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran
viikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle,
viehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat
tarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa
Hukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan
teräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen.
Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.
Yö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri
itse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut
itsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka
ilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana
Kazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa
taistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai
puhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet
vapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa,
vaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä
keveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut.
Hietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet
ilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen
liittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara
suuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin
milloinkaan.
Ilves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet
olivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan
tavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja
kun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet
olivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa
taistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri,
kunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt
ja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä
suoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen,
hartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen
kurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä,
potkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin
kuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin,
toinen olka luuhun asti raadeltuna.
Silloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta
hyökkäyksestä -- ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen
toiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran
tai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun
tiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti
varovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti
tuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion
edustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän
kaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi
jäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet.
Viimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.
Tämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti
vapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat
lunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja
makasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen
tuloa ja -- kuolemaa.
Henri ja Weyman elivät aikaisin liikkeellä. Kun he pääreitiltä
poikkesivat tuulenkaadolle päin, osoitti Henri Kazanin ja Harmaan
Hukan jälkiä, ja hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ilosta ja
kiihtymyksestä. Kun he saapuivat kaatuneitten puiden alaiseen
suojukseen, seisoi kumpikin hetkisen ääneti, näkemästänsä
hämmästyneenä. Henrikään ei ollut ennen nähnyt tämänveroista näkyä.
Siinä oli kaksi sutta ja ilves, kaikki rautoihin tarttuneina,
melkeinpä toistensa torahampaitten ulottuvilla. Mutta ällistys ei
voinut hänessä kauan viivyttää metsämiehen vaistoa. Sudet olivat
ensimmäisiä hänen tiellään, ja hän kohotti luodikkoaan lähettääkseen
teräskuorisen luodin Kazanin aivojen tyvipuolen läpi, kun Weyman
tarttui innokkaasti hänen käsivarteensa. Weyman katsoi silmät
suurina. Hänen sormensa olivat puristuneet syvälle Henrin lihaan.
Hänen silmänsä olivat vilahdukselta nähneet Kazanin kaulassa
teräslaattaisen vyön. "Odota!" huusi hän. "Ei se ole susi. Se on
koira!" Henri laski luodikkonsa, tuijottaen kaulavyöhön. Weymanin
katse oli kääntynyt Harmaaseen Hukkaan. Tämä makasi suoraan heihin
päin, äristen, valkeat torahampaat paljastettuina viholliselle, jota
hän ei voinut nähdä. Hänen sokeat silmänsä olivat ummessa. Siinä,
missä silmien piti olla, oli vain karvoja, ja Weymanin huulilta pääsi
huudahdus:
"Katsopa!" käski hän Henriä. "Mitä ihmettä tämä on --"
"Toinen on koira -- villi koira, joka on karannut susien luo", sanoi
Henri.
"Ja toinen on -- susi."
"Ja _sokea_!" huokasi Weyman.
"Oui, sokea, _m'sieur_", lisäsi Henri, hämmästyneenä puhuen osaksi
ranskaa. Hän kohotti taas luodikkoaan. Weyman tarttui siihen lujasti.
"Älä tapa niitä, Henri", sanoi hän. "Anna ne minulle -- elävinä.
Määrää niiden raatelemien ilvesten arvo ja lisää siihen suden
tapporaha, ja minä maksan. Elävinä ne ovat minulle hyvin arvokkaita.
Sepä kummallista, koira -- ja sokea susi -- _aviopuolisoita_!"
Hän piteli yhä kiinni Henrin luodikosta, ja Henri tuijotti
häneen, ikäänkuin ei vielä olisi oikein käsittänyt. Weyman puheli
edelleen, silmät ja kasvot hehkuvina. "Koira -- ja sokea susi --
_aviopuolisoita_!" kertasi hän. "Se on ihmeellistä, Henri. Minulle
voitaisiin sanoa, että olen joutunut _järjiltäni_, kun kirjani
ilmestyy. Mutta minä näytän asian toteen. Nyt otan parikymmentä
valokuvaa, ennenkuin tapat ilveksen. Minä pidän hengissä koiran
ja suden. Ja maksan sinulle, Henri, noista kahdesta sata dollaria
kappale. Saanko ne?"
Henri nyökkäsi. Hän piti luodikkoaan valmiina sillä aikaa kun
Weyman otti esille kameransa ja ryhtyi työhön. Ärisevät torahampaat
tervehtivät kameransulkijan napsahdusta -- suden ja ilveksen
torahampaat. Mutta Kazan makasi kyyryssä, ei pelosta, vaan taas
tuntien ihmisen yliherruuden. Ja lopetettuaan kuvahommansa Weyman
lähestyi melkein hänen ulottuvilleen ja puhutteli häntä jopa
ystävällisemmin kuin se mies, joka oli asunut kaukana autioksi
jääneessä majassa.
Henri ampui ilveksen, ja kun Kazan sen käsitti, riuhtoi hän
rautojensa ketjun päätä ja murisi metsävihollisensa kiemurtelevalle
ruumiille. Seipään ja nahkasilmukan avulla Kazan saatiin tuulenkaadon
alta pois ja vietiin Henrin majalle. Sitten miehet palasivat
mukanaan luja säkki ja enemmän nahkahihnaa, ja sokea Harmaa Hukka,
yhä rautoihin kytkettynä, vangittiin. Koko lopun päivää Weyman ja
Henri rakentelivat näreistä vankkaa häkkiä, ja kun se oli valmis,
pistettiin molemmat vangit sinne.
Ennenkuin koira pantiin Harmaan Hukan luo häkkiin, tarkasteli Weyman
Kazanin kulunutta kaulavyötä, jossa oli hampaiden jälkiä.
Messinkilevyyn oli kaiverrettu yksi ainoa sana: _Kazan_, ja
ihmetellen hän merkitsi sen päiväkirjaansa.
Tämän jälkeen Weyman usein jäi majaan, kun Henri lähti ulos
pyyntialueelle. Kahden päivän perästä hän uskalsi pistää kätensä
närepienojen välitse ja kosketella Kazania, ja seuraavana päivänä
Kazan suostui ottamaan kimpaleen raakaa hirvenlihaa hänen kädestään.
Mutta hänen lähestyessään piiloutui Harmaa Hukka aina heidän
vankilansa nurkkaan palsamioksakasan alle. Sukupolvien ja ehkäpä
vuosisatojen vaisto oli hänelle opettanut, että ihminen oli hänen
verivihollisensa. Mutta tämä mies ei kuitenkaan tehnyt hänelle pahaa,
eikä Kazan pelännyt häntä. Aluksi Harmaa Hukka oli peloissaan ja
sitten ymmällä; lopulta hän kävi yhä uteliaammaksi. Kolmannen päivän
perästä hän joskus pisti sokeat kasvonsa palsamikasasta esille ja
haisteli ilmaa, kun Weyman oli häkin luona Kazanin kanssa ystävyyttä
hieromassa. Mutta hän ei suostunut syömään. Weyman huomasi sen, ja
viekoitteli häntä joka päivä valituimmilla hirven- ja peuranrasvan
palasilla. Viisi päivää -- kuusi -- seitsemän kului, eikä hän ollut
huolinut suupalastakaan. Weyman saattoi jo laskea hänen kylkiluunsa.
"Se kuolee", sanoi hänelle Henri seitsemäntenä iltana. "Se nääntyy
ennemmin nälkään kuin syö häkissä. Se kaipaa metsää, villiä riistaa
ja tuoretta verta. Se on kahden -- kolmen vuoden ikäinen -- liian
vanha sivistymään."
Henri rupesi makuulle tavalliseen aikaan, mutta Weyman oli huolissaan
ja istui myöhään valveilla. Hän kirjoitti pitkän kirjeen North
Battlefordiin kauniskasvoiselle tytölle, sammutti sitten valon ja
kuvitteli lemmitystään näkyjä tulen punaisessa hehkussa. Hän oli
näkevinään tytön samoin kuin ensi kerran, jolloin hän piti leiriä
pienessä hökkelissä siellä, missä Saskatchewanin viides kaupunki
nyt sijaitsi -- sinisilmäisenä, pitkine, välkkyvine palmikkoineen
ja raitis aron tuoksu poskillaan. Tyttö oli vihannut häntä -- niin,
todellakin vihannut hänen verenhimonsa tähden. Hän hymyili lempeästi
tätä ajatellessaan. Tyttö oli muuttanut hänet -- ihmeellisesti.
Hän nousi, avasi hiljaa oven ja meni ulos. Vaistomaisesti hänen
silmänsä kääntyivät länttä kohti. Taivas oli pelkkää tähtien
loistetta. Niiden valossa hän erotti häkin ja seisoi katsellen ja
kuunnellen. Hänen korviinsa kuului jotakin, Harmaa Hukka jyrsi
vankilansa närepienoja. Hetkistä myöhemmin kuului hiljainen,
valitteleva vinkuna, ja hän tiesi Kazanin kaipaavan vapauttaan.
Majan seinää vasten oli kirves nojallaan. Weyman sieppasi sen, ja
hänen huulensa hymyilivät äänettömästi. Outo onnen värähtely valtasi
hänet, ja tuhannen mailin päässä, kaupungissa, Saskatchewanin
varrella, hän oli tuntevinaan toisen sielun yhtyvän hänen iloonsa.
Hän astui häkin luo. Kymmenkunta iskua, ja kaksi närepienaa oli
poissa. Sitten Weyman vetäysi syrjään. Harmaa Hukka löysi aukon ensin
ja livahti varjontapaisena tähtien valaistukseen, mutta ei karannut.
Ulkona aukealla hän odotti Kazania, ja hetkisen he viivähtivät siinä
kahden kesken, majaan päin kääntyneinä. Sitten he riensivät pois
vapauteen, Harmaan Hukan olka Kazanin kuvetta vasten.
Weyman hengähti syvään.
"Yhdessä -- aina yhdessä, kunnes kuolema toisen niistä korjaa",
kuiskasi hän.
XII
LA MORT ROUGE
Kazan ja Harmaa Hukka matkasivat pohjoiseen päin Fond du Lac-seudulle
ja olivat siellä, kun Hudson's Bay Companyn pikalähetti saapui
etelästä päin asemalle, tuoden muassaan ensimmäiset luotettavat
tiedot hirveästä ruttotaudista -- isostarokosta. Viikkomäärin
oli huhuiltu joka suunnalla. Ja huhut synnyttivät uusia huhuja.
Idästä, etelästä ja lännestä tullen ne monistuivat, kunnes erämaan
sanankuljettajat joka suunnalta tiedoittivat, että _la mort rouge_
-- punainen hirmu -- oli heidän kintereillään, ja kauhean pelon
puistatus kiiti viluisen viiman lailla sivistyksen rajaseuduilta
Hudsonin lahdelle. Yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin olivat
nämä samat huhut tulleet tänne etelästä, ja punainen hirmu oli
tullut perässä. Sen kauhu säilyi yhä metsänväessä, sillä tuhat
merkitsemätöntä hautaa, joita kartettiin kuin ruttoa, ja joita tapasi
hajallaan James Bayn alavesien varsilta Athabascan järvialueelle
asti, todisti päivänselvästä minkälaisen veron se oli vaatinut.
Silloin tällöin Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat retkillään kuolleita
peittäville pikku kummuille. Vaisto -- jokin, mikä oli ihmisälyä
äärettömän paljon korkeammalla -- sai heidät _tuntemaan_ kuoleman
läsnäolon likellään, ehkä haistamaan sitä ilmassakin. Harmaan Hukan
villi veri ja sokeus tekivät hänet verrattomasti Kazania etevämmäksi
silloin, kun piti keksiä näitä ilman tai maaperän salaisuuksia, joita
silmät eivät kyenneet näkemään, ja hän se ensinnä myös keksi, että
rutto oli lähellä.
Kazan oli houkutellut hänet takaisin eräälle suositulle ansareitille.
Heidän tapaamansa polku oli vanha. Sitä ei ollut moneen päivään
kuljettu. Muutamista raudoista he löysivät jäniksen, mutta se
oli ollut kuolleena kauan aikaa. Toisissa oli pöllöjen palasiksi
repimä ketunraato. Enimmät raudat olivat lauenneet, jotkut olivat
lumen peitossa. Kazan riensi polkua pitkin raudoilta toisille,
tavoittaen ainoastaan jotakin elävää -- lihaa syödäkseen. Harmaa
Hukka sokeudessaan haisti _kuolemaa_. Sitä väreili puiden latvoissa
hänen yllään. Sitä hän tapasi jokaisessa ansakammiossa, jonka
luo he saapuivat -- kuolemaa -- _ihmiskuolemaa_. Se kävi yhä
väkevämmäksi, ja hän vikisi ja nipisteli Kazania kupeeseen. Ja
Kazan jatkoi kulkuaan. Harmaa Hukka seurasi häntä sen metsäaukion
laitaan, missä turkistenpyytäjä Otton maja oli, ja sitten hän istahti
takakoivilleen, kohotti sokeat kasvonsa harmaata taivasta kohti ja
päästi pitkän ja valittavan huudon. Silloin Kazanin selkäharjakset
nousivat pystyyn, ja hän istahti myöskin ja kaiutti kuolinhuudon
yhdessä Harmaan Hukan kanssa. Hänkin haisti sen nyt. Majassa oli
kuolema, ja majan yllä oli näresalko, ja salon päässä liehui kaistale
punaista puuvillariepua -- rutonvaroitus Athabascasta Hudsonin
lahdelle. Satojen muiden pohjolan sankarien tavoin Ottokin oli
pystyttänyt tämän varoituksen ennen kuin laskeutui kuolemaan. Ja
samana yönä, kuun kylmässä valossa, Kazan ja Harmaa Hukka kääntyivät
menemään pohjoiseen Fond du Lac-seudulle.
Heitä ennen oli sinne saapunut sanantuoja Reindeer Laken asemalta,
lennättäen edelleen varoitusta, joka oli tullut Nelson Housesta ja
kaakosta päin.
"Nelsonin seuduilla on isorokko", ilmoitti sanantuoja Williamsille
Fond du Lacissa, "ja se on alkanut raivota Wollaston Laken
cree-heimon kesken. Kuinka on Hudsonin lahden intiaanien laita, sen
tietää yksin Jumala, mutta kuulon mukaan se hävittää sukupuuttoon
chippewat Albanyn ja Churchillin välillä." Hän lähti samana päivänä
matkoihinsa läähättävine koirineen. "Menen länteen viemään sanaa
Reveillen-seudun ihmisille", hän selitti.
Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sana, että yhtiön koko
palveluskunnan ja hänen majesteettinsa alamaisten, jotka olivat
lahden länsipuolella, tuli varustautua punaisen hirmun uhkaa vastaan.
Williamsin laihat kasvot kävivät yhtä valkeiksi kuin se paperi, jota
hän piteli, hänen lukiessaan Churchillin esimiehen sanat.
"Se tietää hautojen kaivamista", sanoi hän. "Se on ainoa, mihin
voimme ryhtyä!"
Hän luki paperin ääneen Fond du Lacin miehille, ja kaikki sopivat
miehet valittiin varoitusta levittämään aseman koko alueelle.
Kiireesti valjastettiin koirat, ja jokaisessa reessä, joka lähti
matkalle, oli käärö punaista puuvillakangasta -- kuolemaa ennustavia
kääröjä, synkkiä ruton ja kauhun merkkejä, joiden koskettaminen sai
vilunväreet kiitämään miesten läpi, kun he olivat lähdössä jakelemaan
niitä metsänväelle. Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat erään tämmöisen
reen jäljille Grey Beaverin varrella ja seurasivat sitä puolen
mailin verran. Seuraavana päivänä he sattuivat lännempänä toisille
jäljille ja neljäntenä päivänä vielä kolmansille. Viimeiset jäljet
olivat tuoreet, ja Harmaa Hukka vetäytyi niistä takaisin ikäänkuin
piston saaneena, äristen, paljastaen torahampaansa. Tuulen mukana
tuli heidän sieraimiinsa pistävä savunhaju. He poikkesivat kiireesti
suoraan pois polulta, Harmaa Hukka loikaten lumessa jäljistä
vapaaksi, ja kiipesivät harjanteen laelle. Tuulen puolella, alhaalla
tasangolla, paloi maja. Koiravaljakko ja mies katosivat kuusikkoon.
Syvältä Kazanin kurkusta kohosi tärisevä vinkuna. Harmaa Hukka seisoi
jäykkänä kuin kallio. Majassa paloi rutontappama mies. Sellainen oli
pohjolan laki. Ja hautajaisrovion salaperäisyys ilmeni taas Kazanille
ja Harmaalle Hukalle. Tällä kertaa he eivät ulvoneet, vaan hiipivät
alas etäisemmälle tasangolle eivätkä sinä päivänä pysähtyneet,
ennenkuin olivat piiloutuneet syvälle kuivaan ja suojaisaan rämeeseen
kymmenen mailin päässä pohjoiseen.
Sitten seurasi päiviä ja viikkoja, jotka leimasivat talven vuonna
tuhatyhdeksänsataakymmenen yhdeksi hirveimmistä koko tässä
pohjolassa. Yhtenä ainoana kuukautena oli kaikkien sekä metsäeläinten
että ihmisten henki vaarassa, ja pakkanen, nälkä ja rutto
kirjoittivat metsänväen elämäkertaan sellaisen luvun, jota eivät
monet vastaisetkaan sukupolvet unohda.
Rämeikössä Kazan ja Harmaa Hukka löysivät kodin tuulenkaadon alta. Se
oli pieni, mukava piilopaikka, joka oli lumelta ja tuulelta kokonaan
suojassa. Harmaa Hukka omaksui sen heti. Hän laskeutui mahalleen ja
läähätti osoittaakseen Kazanille tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä.
Luonto pidätti taas Kazania hänen vieressään. Hänelle ilmestyi
haavekuva, epätodellinen ja unenkaltainen, siitä ihmeellisestä
yöstä tähtien alla -- kauan, kauan sitten, kuten hänestä tuntui --
jolloin hän oli taistellut susiparven johtajan kanssa, ja nuori
Harmaa Hukka oli hänen voittonsa jälkeen hiipinyt hänen rinnalleen ja
antautunut hänelle puolisoksi. Mutta tänä aviokautena ei ajettu takaa
naaraskaribua eikä sekaannuttu villiin laumaan. He elivät etupäässä
jäniksillä ja metsäpyillä Harmaan Hukan sokeuden tähden. Näitä Kazan
kykeni yksin tavoittamaan.
Harmaa Hukka oli lakannut suremasta, hieromasta käpälillä silmiään,
vinkumasta auringonvaloa, kultaista kuuta ja tähtiä. Vähitellen hän
alkoi unohtaa, että oli niitä nähnytkään. Hän kykeni nyt juoksemaan
nopeammin Kazanin rinnalla. Haisti ja kuulo olivat käyneet ihmeen
tarkoiksi. Kahden mailin päästä hän kykeni vainuamaan karibun,
ja ihmisen hän tunsi vieläkin pitemmän matkan päästä. Taimenen
molskahduksen hän oli hiljaisena yönä kuullut puolen mailin päähän.
Ja kun nämä kaksi kykyä -- haisti ja kuulo -- yhä kehittyivät
hänessä, kävivät samat aistit Kazanilla heikommin toimiviksi.
Hän alkoi luottaa Harmaaseen Hukkaan. Tämä ilmaisi hänelle pyyn
piilopaikan viidenkymmenen metrin päässä heidän reitiltään.
Metsästäessä oli Harmaa Hukka johtajana -- kunnes riista oli
keksitty. Ja kuten Kazan oppi ajossa luottamaan häneen, samoin
hän yhtä vaistomaisesti alkoi tarkata kumppaninsa varoituksia.
Jos Harmaa Hukka aprikoi, olivat hänen mietteensä sensuuntaisia,
että ilman Kazania hän kuolisi. Hän oli silloin tällöin koettanut
parastaan saadakseen kiinni pyyn tai kaniinin, mutta aina turhaan.
Kazan merkitsi hänelle elämää. Ja jos hän siis ajatteli, oli hänen
tarkoituksensa tehdä itsensä välttämättömäksi aviokumppanilleen.
Sokeus oli tehnyt hänestä toisenlaisen kuin hän muuten olisi ollut.
Se oli hänestä jonkun verran poistanut villiä julmuutta ja tehnyt
hänestä Kazanille puolison -- ei vain määräajaksi -- vaan ainaiseksi.
Hänen tapanaan oli, keväällä, kesällä, talvella, painautua kiinni
Kazaniin ja laskea siro päänsä tämän niskalle tai selälle. Jos Kazan
ärisi hänelle, ei hän näykkäissyt vastaan, vaan kyyristyi matalaksi
ikäänkuin iskun saaneena. Lämpimällä kielellään hän nuoli Kazanin
varpaiden välisiin pitkiin karvoihin tarttuneen jään. Kun Kazan
juostessaan oli saanut tikun käpäläänsä, hoiteli Harmaa Hukka monet
päivät jalkaa.
Sokeus oli tehnyt Kazanin aivan välttämättömäksi hänen
toimeentulolleen -- ja nyt hän, toisella tavalla, kävi yhä
tarpeellisemmaksi Kazanille. He olivat onnellisia rämeikkökodissaan.
Ympäristössä vilisi runsaasti pikkuriistaa, ja tuulenkaadon alla
oli lämmin. Harvoin he kävivät metsästämässä rämeikön rajojen
ulkopuolella. Kaukaisemmilta aukioilta ja alastomilta harjanteilta he
joskus kuulivat susiparven huutavan lihaa tavoittaessaan, mutta se ei
enää saanut heitä sisimmässään värähtelemään ja haluamaan yhtyä ajoon.
Eräänä päivänä he matkasivat tavallista kauemmas länteen. He
poistuivat rämeiköltä, kulkivat tasangon poikki, jonka yli edellisenä
vuonna kulovalkea oli samonnut, kiipesivät harjanteelle ja
laskeutuivat toiselle tasangolle. Alas päästyä Harmaa Hukka pysähtyi
ja nuuski ilmaa. Tällaisina hetkinä Kazan aina tarkasteli häntä,
odotellen innokkaana ja levottomana, jos haju oli liian heikko hänen
itsensä aistittavaksi. Mutta tänään hän tunsi sen väkevyyden ja tiesi
myös, miksi Harmaan Hukan korvat painuivat litteiksi ja lanteet
alenivat. Riistan haju olisi tehnyt hänet jäykäksi ja valppaaksi.
Mutta se ei ollut riistan hajua. Se oli ihmishajua, ja Harmaa
Hukka pujahti Kazanin taakse ja vinkui. Kotvan aikaa he seisoivat
liikahtamatta ja ääntä päästämättä, ja sitten Kazan ohjasi matkaa
eteenpäin.
Vajaan kolmensadan metrin päässä he joutuivat tiheään, pensasmaiseen
kuusimetsikköön ja olivat vähällä törmätä lumenpeittämään kotaan.
Se oli heitetty autioksi. Elämää ja tulta oli sieltä puuttunut jo
kauan aikaa. Mutta kodasta se ihmishaju oli tullut. Jalat kankeina,
selkäharjan vavahdellessa Kazan lähestyi kodan aukkoa. Hän katsoi
sisään. Kodan keskellä, loppuun palaneen tulen kekäleillä lojui
risainen peitto -- ja siihen oli kääritty pienen intiaanilapsen
ruumis. Kazan näki sen hennot mokkasiinipeitteiset jalat. Mutta niin
kauan oli kuolema siellä ollut, että hän tuskin saattoi sen läsnäoloa
haistaa. Hän vetäytyi takaisin ja näki Harmaan Hukan varovasti
nuuskimassa pitkää ja omituisenmuotoista lumikumpua. Kolmasti oli
Harmaa Hukka vaeltanut sen ympäri, mutta lähestymättä kertaakaan sen
likemmäs kuin mies olisi rihlatulla tuliputkella ylettänyt. Viimeisen
kierroksen päättyessä hän istahti takakoivilleen, ja Kazan meni
aivan kummun luo nuuskimaan. Sen alla, samoin kuin kodassakin, oli
kuolema. He hiipivät pois, korvat velttoina ja hännät riipuksissa
niin alhaalla, että ne piirsivät jäljen lumeen, eivätkä he ennen
pysähtyneet kuin olivat saapuneet rämeikkökotiinsa. Sielläkin Harmaa
Hukka vielä nuuski ruton kauhua, ja hänen lihaksensa nytkähtelivät ja
värähtelivät Kazanin vieressä maatessaan.
Sinä yönä ympäröi leveän valkean kuun reunaa punainen kehä. Se
tiesi pakkasta -- kovaa pakkasta. Aina tuli rutto pahimman pakkasen
päivinä -- mitä alhaisempi oli lämpömäärä, sitä hirmuisempi oli sen
hävitystyö. Pakkanen yltyi yhä sinä yönä, tunkeutui tuulenkaadon
sisäänkin ja pakotti Kazanin ja Harmaan Hukan tiukemmas toisiinsa.
Aamun sarastaessa, noin kello kahdeksan aikaan, Kazan ja hänen sokea
aviokumppaninsa samosivat esille päivänvaloon. Oli viisikymmentä
astetta alle nollan. Heidän ympärillään ryskyivät puut niin kovalla
paukkeella kuin pyssynlaukaus. Tiheimmässä kuusikossa olivat pyyt
sykertyneet pyöreiksi höyhenpalloiksi. Lumikenkäjänikset olivat
kaivautuneet syvälle lumeen tai sakeimpien tuulenkaatojen perälle.
Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat aniharvoja tuoreita jälkiä ja tunnin
kestäneen hyödyttömän ajon jälkeen palasivat pesäänsä. Kazan oli
koirien tapaan kaivanut maahan puolet jänistä pari kolme päivää
aikaisemmin, ja nyt he kaivoivat sen lumesta esille ja söivät
jäätyneen lihan. Kaiken sen päivää pakkanen kiihtyi yhä. Seuraava
yö oli pilvetön, kuu oli valju ja tähdet kirkkaat. Lämpömäärä oli
laskenut vielä kymmenen astetta, eikä mitään ollut liikkeellä.
Rautoja ei lauennut sellaisina öinä, sillä turkiseläimetkin --
vesikko, kärppä ja ilves -- makasivat kokoon kyyristyneinä luolissa
ja pesissä, jotka olivat itselleen löytäneet. Yhä yltyvä nälkä
ei ollut tarpeeksi voimakas ajamaan Kazania ja Harmaata Hukkaa
tuulenkaadostaan.