Kahtena päivänä ja kolmena kylmänä, tähtikirkkaana yönä ei

tapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja

selitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja

silläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran

viikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle,

viehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat

tarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa

Hukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan

teräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen.

Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.

Yö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri

itse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut

itsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka

ilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana

Kazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa

taistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai

puhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet

vapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa,

vaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä

keveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut.

Hietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet

ilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen

liittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara

suuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin

milloinkaan.

Ilves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet

olivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan

tavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja

kun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet

olivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa

taistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri,

kunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt

ja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä

suoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen,

hartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen

kurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä,

potkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin

kuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin,

toinen olka luuhun asti raadeltuna.

Silloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta

hyökkäyksestä -- ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen

toiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran

tai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun

tiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti

varovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti

tuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion

edustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän

kaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi

jäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet.

Viimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.

Tämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti

vapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat

lunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja

makasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen

tuloa ja -- kuolemaa.

Henri ja Weyman elivät aikaisin liikkeellä. Kun he pääreitiltä

poikkesivat tuulenkaadolle päin, osoitti Henri Kazanin ja Harmaan

Hukan jälkiä, ja hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ilosta ja

kiihtymyksestä. Kun he saapuivat kaatuneitten puiden alaiseen

suojukseen, seisoi kumpikin hetkisen ääneti, näkemästänsä

hämmästyneenä. Henrikään ei ollut ennen nähnyt tämänveroista näkyä.

Siinä oli kaksi sutta ja ilves, kaikki rautoihin tarttuneina,

melkeinpä toistensa torahampaitten ulottuvilla. Mutta ällistys ei

voinut hänessä kauan viivyttää metsämiehen vaistoa. Sudet olivat

ensimmäisiä hänen tiellään, ja hän kohotti luodikkoaan lähettääkseen

teräskuorisen luodin Kazanin aivojen tyvipuolen läpi, kun Weyman

tarttui innokkaasti hänen käsivarteensa. Weyman katsoi silmät

suurina. Hänen sormensa olivat puristuneet syvälle Henrin lihaan.

Hänen silmänsä olivat vilahdukselta nähneet Kazanin kaulassa

teräslaattaisen vyön. "Odota!" huusi hän. "Ei se ole susi. Se on

koira!" Henri laski luodikkonsa, tuijottaen kaulavyöhön. Weymanin

katse oli kääntynyt Harmaaseen Hukkaan. Tämä makasi suoraan heihin

päin, äristen, valkeat torahampaat paljastettuina viholliselle, jota

hän ei voinut nähdä. Hänen sokeat silmänsä olivat ummessa. Siinä,

missä silmien piti olla, oli vain karvoja, ja Weymanin huulilta pääsi

huudahdus:

"Katsopa!" käski hän Henriä. "Mitä ihmettä tämä on --"

"Toinen on koira -- villi koira, joka on karannut susien luo", sanoi

Henri.

"Ja toinen on -- susi."

"Ja _sokea_!" huokasi Weyman.

"Oui, sokea, _m'sieur_", lisäsi Henri, hämmästyneenä puhuen osaksi

ranskaa. Hän kohotti taas luodikkoaan. Weyman tarttui siihen lujasti.

"Älä tapa niitä, Henri", sanoi hän. "Anna ne minulle -- elävinä.

Määrää niiden raatelemien ilvesten arvo ja lisää siihen suden

tapporaha, ja minä maksan. Elävinä ne ovat minulle hyvin arvokkaita.

Sepä kummallista, koira -- ja sokea susi -- _aviopuolisoita_!"

Hän piteli yhä kiinni Henrin luodikosta, ja Henri tuijotti

häneen, ikäänkuin ei vielä olisi oikein käsittänyt. Weyman puheli

edelleen, silmät ja kasvot hehkuvina. "Koira -- ja sokea susi --

_aviopuolisoita_!" kertasi hän. "Se on ihmeellistä, Henri. Minulle

voitaisiin sanoa, että olen joutunut _järjiltäni_, kun kirjani

ilmestyy. Mutta minä näytän asian toteen. Nyt otan parikymmentä

valokuvaa, ennenkuin tapat ilveksen. Minä pidän hengissä koiran

ja suden. Ja maksan sinulle, Henri, noista kahdesta sata dollaria

kappale. Saanko ne?"

Henri nyökkäsi. Hän piti luodikkoaan valmiina sillä aikaa kun

Weyman otti esille kameransa ja ryhtyi työhön. Ärisevät torahampaat

tervehtivät kameransulkijan napsahdusta -- suden ja ilveksen

torahampaat. Mutta Kazan makasi kyyryssä, ei pelosta, vaan taas

tuntien ihmisen yliherruuden. Ja lopetettuaan kuvahommansa Weyman

lähestyi melkein hänen ulottuvilleen ja puhutteli häntä jopa

ystävällisemmin kuin se mies, joka oli asunut kaukana autioksi

jääneessä majassa.

Henri ampui ilveksen, ja kun Kazan sen käsitti, riuhtoi hän

rautojensa ketjun päätä ja murisi metsävihollisensa kiemurtelevalle

ruumiille. Seipään ja nahkasilmukan avulla Kazan saatiin tuulenkaadon

alta pois ja vietiin Henrin majalle. Sitten miehet palasivat

mukanaan luja säkki ja enemmän nahkahihnaa, ja sokea Harmaa Hukka,

yhä rautoihin kytkettynä, vangittiin. Koko lopun päivää Weyman ja

Henri rakentelivat näreistä vankkaa häkkiä, ja kun se oli valmis,

pistettiin molemmat vangit sinne.

Ennenkuin koira pantiin Harmaan Hukan luo häkkiin, tarkasteli Weyman

Kazanin kulunutta kaulavyötä, jossa oli hampaiden jälkiä.

Messinkilevyyn oli kaiverrettu yksi ainoa sana: _Kazan_, ja

ihmetellen hän merkitsi sen päiväkirjaansa.

Tämän jälkeen Weyman usein jäi majaan, kun Henri lähti ulos

pyyntialueelle. Kahden päivän perästä hän uskalsi pistää kätensä

närepienojen välitse ja kosketella Kazania, ja seuraavana päivänä

Kazan suostui ottamaan kimpaleen raakaa hirvenlihaa hänen kädestään.

Mutta hänen lähestyessään piiloutui Harmaa Hukka aina heidän

vankilansa nurkkaan palsamioksakasan alle. Sukupolvien ja ehkäpä

vuosisatojen vaisto oli hänelle opettanut, että ihminen oli hänen

verivihollisensa. Mutta tämä mies ei kuitenkaan tehnyt hänelle pahaa,

eikä Kazan pelännyt häntä. Aluksi Harmaa Hukka oli peloissaan ja

sitten ymmällä; lopulta hän kävi yhä uteliaammaksi. Kolmannen päivän

perästä hän joskus pisti sokeat kasvonsa palsamikasasta esille ja

haisteli ilmaa, kun Weyman oli häkin luona Kazanin kanssa ystävyyttä

hieromassa. Mutta hän ei suostunut syömään. Weyman huomasi sen, ja

viekoitteli häntä joka päivä valituimmilla hirven- ja peuranrasvan

palasilla. Viisi päivää -- kuusi -- seitsemän kului, eikä hän ollut

huolinut suupalastakaan. Weyman saattoi jo laskea hänen kylkiluunsa.

"Se kuolee", sanoi hänelle Henri seitsemäntenä iltana. "Se nääntyy

ennemmin nälkään kuin syö häkissä. Se kaipaa metsää, villiä riistaa

ja tuoretta verta. Se on kahden -- kolmen vuoden ikäinen -- liian

vanha sivistymään."

Henri rupesi makuulle tavalliseen aikaan, mutta Weyman oli huolissaan

ja istui myöhään valveilla. Hän kirjoitti pitkän kirjeen North

Battlefordiin kauniskasvoiselle tytölle, sammutti sitten valon ja

kuvitteli lemmitystään näkyjä tulen punaisessa hehkussa. Hän oli

näkevinään tytön samoin kuin ensi kerran, jolloin hän piti leiriä

pienessä hökkelissä siellä, missä Saskatchewanin viides kaupunki

nyt sijaitsi -- sinisilmäisenä, pitkine, välkkyvine palmikkoineen

ja raitis aron tuoksu poskillaan. Tyttö oli vihannut häntä -- niin,

todellakin vihannut hänen verenhimonsa tähden. Hän hymyili lempeästi

tätä ajatellessaan. Tyttö oli muuttanut hänet -- ihmeellisesti.

Hän nousi, avasi hiljaa oven ja meni ulos. Vaistomaisesti hänen

silmänsä kääntyivät länttä kohti. Taivas oli pelkkää tähtien

loistetta. Niiden valossa hän erotti häkin ja seisoi katsellen ja

kuunnellen. Hänen korviinsa kuului jotakin, Harmaa Hukka jyrsi

vankilansa närepienoja. Hetkistä myöhemmin kuului hiljainen,

valitteleva vinkuna, ja hän tiesi Kazanin kaipaavan vapauttaan.

Majan seinää vasten oli kirves nojallaan. Weyman sieppasi sen, ja

hänen huulensa hymyilivät äänettömästi. Outo onnen värähtely valtasi

hänet, ja tuhannen mailin päässä, kaupungissa, Saskatchewanin

varrella, hän oli tuntevinaan toisen sielun yhtyvän hänen iloonsa.

Hän astui häkin luo. Kymmenkunta iskua, ja kaksi närepienaa oli

poissa. Sitten Weyman vetäysi syrjään. Harmaa Hukka löysi aukon ensin

ja livahti varjontapaisena tähtien valaistukseen, mutta ei karannut.

Ulkona aukealla hän odotti Kazania, ja hetkisen he viivähtivät siinä

kahden kesken, majaan päin kääntyneinä. Sitten he riensivät pois

vapauteen, Harmaan Hukan olka Kazanin kuvetta vasten.

Weyman hengähti syvään.

"Yhdessä -- aina yhdessä, kunnes kuolema toisen niistä korjaa",

kuiskasi hän.

XII

LA MORT ROUGE

Kazan ja Harmaa Hukka matkasivat pohjoiseen päin Fond du Lac-seudulle

ja olivat siellä, kun Hudson's Bay Companyn pikalähetti saapui

etelästä päin asemalle, tuoden muassaan ensimmäiset luotettavat

tiedot hirveästä ruttotaudista -- isostarokosta. Viikkomäärin

oli huhuiltu joka suunnalla. Ja huhut synnyttivät uusia huhuja.

Idästä, etelästä ja lännestä tullen ne monistuivat, kunnes erämaan

sanankuljettajat joka suunnalta tiedoittivat, että _la mort rouge_

-- punainen hirmu -- oli heidän kintereillään, ja kauhean pelon

puistatus kiiti viluisen viiman lailla sivistyksen rajaseuduilta

Hudsonin lahdelle. Yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin olivat

nämä samat huhut tulleet tänne etelästä, ja punainen hirmu oli

tullut perässä. Sen kauhu säilyi yhä metsänväessä, sillä tuhat

merkitsemätöntä hautaa, joita kartettiin kuin ruttoa, ja joita tapasi

hajallaan James Bayn alavesien varsilta Athabascan järvialueelle

asti, todisti päivänselvästä minkälaisen veron se oli vaatinut.

Silloin tällöin Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat retkillään kuolleita

peittäville pikku kummuille. Vaisto -- jokin, mikä oli ihmisälyä

äärettömän paljon korkeammalla -- sai heidät _tuntemaan_ kuoleman

läsnäolon likellään, ehkä haistamaan sitä ilmassakin. Harmaan Hukan

villi veri ja sokeus tekivät hänet verrattomasti Kazania etevämmäksi

silloin, kun piti keksiä näitä ilman tai maaperän salaisuuksia, joita

silmät eivät kyenneet näkemään, ja hän se ensinnä myös keksi, että

rutto oli lähellä.

Kazan oli houkutellut hänet takaisin eräälle suositulle ansareitille.

Heidän tapaamansa polku oli vanha. Sitä ei ollut moneen päivään

kuljettu. Muutamista raudoista he löysivät jäniksen, mutta se

oli ollut kuolleena kauan aikaa. Toisissa oli pöllöjen palasiksi

repimä ketunraato. Enimmät raudat olivat lauenneet, jotkut olivat

lumen peitossa. Kazan riensi polkua pitkin raudoilta toisille,

tavoittaen ainoastaan jotakin elävää -- lihaa syödäkseen. Harmaa

Hukka sokeudessaan haisti _kuolemaa_. Sitä väreili puiden latvoissa

hänen yllään. Sitä hän tapasi jokaisessa ansakammiossa, jonka

luo he saapuivat -- kuolemaa -- _ihmiskuolemaa_. Se kävi yhä

väkevämmäksi, ja hän vikisi ja nipisteli Kazania kupeeseen. Ja

Kazan jatkoi kulkuaan. Harmaa Hukka seurasi häntä sen metsäaukion

laitaan, missä turkistenpyytäjä Otton maja oli, ja sitten hän istahti

takakoivilleen, kohotti sokeat kasvonsa harmaata taivasta kohti ja

päästi pitkän ja valittavan huudon. Silloin Kazanin selkäharjakset

nousivat pystyyn, ja hän istahti myöskin ja kaiutti kuolinhuudon

yhdessä Harmaan Hukan kanssa. Hänkin haisti sen nyt. Majassa oli

kuolema, ja majan yllä oli näresalko, ja salon päässä liehui kaistale

punaista puuvillariepua -- rutonvaroitus Athabascasta Hudsonin

lahdelle. Satojen muiden pohjolan sankarien tavoin Ottokin oli

pystyttänyt tämän varoituksen ennen kuin laskeutui kuolemaan. Ja

samana yönä, kuun kylmässä valossa, Kazan ja Harmaa Hukka kääntyivät

menemään pohjoiseen Fond du Lac-seudulle.

Heitä ennen oli sinne saapunut sanantuoja Reindeer Laken asemalta,

lennättäen edelleen varoitusta, joka oli tullut Nelson Housesta ja

kaakosta päin.

"Nelsonin seuduilla on isorokko", ilmoitti sanantuoja Williamsille

Fond du Lacissa, "ja se on alkanut raivota Wollaston Laken

cree-heimon kesken. Kuinka on Hudsonin lahden intiaanien laita, sen

tietää yksin Jumala, mutta kuulon mukaan se hävittää sukupuuttoon

chippewat Albanyn ja Churchillin välillä." Hän lähti samana päivänä

matkoihinsa läähättävine koirineen. "Menen länteen viemään sanaa

Reveillen-seudun ihmisille", hän selitti.

Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sana, että yhtiön koko

palveluskunnan ja hänen majesteettinsa alamaisten, jotka olivat

lahden länsipuolella, tuli varustautua punaisen hirmun uhkaa vastaan.

Williamsin laihat kasvot kävivät yhtä valkeiksi kuin se paperi, jota

hän piteli, hänen lukiessaan Churchillin esimiehen sanat.

"Se tietää hautojen kaivamista", sanoi hän. "Se on ainoa, mihin

voimme ryhtyä!"

Hän luki paperin ääneen Fond du Lacin miehille, ja kaikki sopivat

miehet valittiin varoitusta levittämään aseman koko alueelle.

Kiireesti valjastettiin koirat, ja jokaisessa reessä, joka lähti

matkalle, oli käärö punaista puuvillakangasta -- kuolemaa ennustavia

kääröjä, synkkiä ruton ja kauhun merkkejä, joiden koskettaminen sai

vilunväreet kiitämään miesten läpi, kun he olivat lähdössä jakelemaan

niitä metsänväelle. Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat erään tämmöisen

reen jäljille Grey Beaverin varrella ja seurasivat sitä puolen

mailin verran. Seuraavana päivänä he sattuivat lännempänä toisille

jäljille ja neljäntenä päivänä vielä kolmansille. Viimeiset jäljet

olivat tuoreet, ja Harmaa Hukka vetäytyi niistä takaisin ikäänkuin

piston saaneena, äristen, paljastaen torahampaansa. Tuulen mukana

tuli heidän sieraimiinsa pistävä savunhaju. He poikkesivat kiireesti

suoraan pois polulta, Harmaa Hukka loikaten lumessa jäljistä

vapaaksi, ja kiipesivät harjanteen laelle. Tuulen puolella, alhaalla

tasangolla, paloi maja. Koiravaljakko ja mies katosivat kuusikkoon.

Syvältä Kazanin kurkusta kohosi tärisevä vinkuna. Harmaa Hukka seisoi

jäykkänä kuin kallio. Majassa paloi rutontappama mies. Sellainen oli

pohjolan laki. Ja hautajaisrovion salaperäisyys ilmeni taas Kazanille

ja Harmaalle Hukalle. Tällä kertaa he eivät ulvoneet, vaan hiipivät

alas etäisemmälle tasangolle eivätkä sinä päivänä pysähtyneet,

ennenkuin olivat piiloutuneet syvälle kuivaan ja suojaisaan rämeeseen

kymmenen mailin päässä pohjoiseen.

Sitten seurasi päiviä ja viikkoja, jotka leimasivat talven vuonna

tuhatyhdeksänsataakymmenen yhdeksi hirveimmistä koko tässä

pohjolassa. Yhtenä ainoana kuukautena oli kaikkien sekä metsäeläinten

että ihmisten henki vaarassa, ja pakkanen, nälkä ja rutto

kirjoittivat metsänväen elämäkertaan sellaisen luvun, jota eivät

monet vastaisetkaan sukupolvet unohda.

Rämeikössä Kazan ja Harmaa Hukka löysivät kodin tuulenkaadon alta. Se

oli pieni, mukava piilopaikka, joka oli lumelta ja tuulelta kokonaan

suojassa. Harmaa Hukka omaksui sen heti. Hän laskeutui mahalleen ja

läähätti osoittaakseen Kazanille tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä.

Luonto pidätti taas Kazania hänen vieressään. Hänelle ilmestyi

haavekuva, epätodellinen ja unenkaltainen, siitä ihmeellisestä

yöstä tähtien alla -- kauan, kauan sitten, kuten hänestä tuntui --

jolloin hän oli taistellut susiparven johtajan kanssa, ja nuori

Harmaa Hukka oli hänen voittonsa jälkeen hiipinyt hänen rinnalleen ja

antautunut hänelle puolisoksi. Mutta tänä aviokautena ei ajettu takaa

naaraskaribua eikä sekaannuttu villiin laumaan. He elivät etupäässä

jäniksillä ja metsäpyillä Harmaan Hukan sokeuden tähden. Näitä Kazan

kykeni yksin tavoittamaan.

Harmaa Hukka oli lakannut suremasta, hieromasta käpälillä silmiään,

vinkumasta auringonvaloa, kultaista kuuta ja tähtiä. Vähitellen hän

alkoi unohtaa, että oli niitä nähnytkään. Hän kykeni nyt juoksemaan

nopeammin Kazanin rinnalla. Haisti ja kuulo olivat käyneet ihmeen

tarkoiksi. Kahden mailin päästä hän kykeni vainuamaan karibun,

ja ihmisen hän tunsi vieläkin pitemmän matkan päästä. Taimenen

molskahduksen hän oli hiljaisena yönä kuullut puolen mailin päähän.

Ja kun nämä kaksi kykyä -- haisti ja kuulo -- yhä kehittyivät

hänessä, kävivät samat aistit Kazanilla heikommin toimiviksi.

Hän alkoi luottaa Harmaaseen Hukkaan. Tämä ilmaisi hänelle pyyn

piilopaikan viidenkymmenen metrin päässä heidän reitiltään.

Metsästäessä oli Harmaa Hukka johtajana -- kunnes riista oli

keksitty. Ja kuten Kazan oppi ajossa luottamaan häneen, samoin

hän yhtä vaistomaisesti alkoi tarkata kumppaninsa varoituksia.

Jos Harmaa Hukka aprikoi, olivat hänen mietteensä sensuuntaisia,

että ilman Kazania hän kuolisi. Hän oli silloin tällöin koettanut

parastaan saadakseen kiinni pyyn tai kaniinin, mutta aina turhaan.

Kazan merkitsi hänelle elämää. Ja jos hän siis ajatteli, oli hänen

tarkoituksensa tehdä itsensä välttämättömäksi aviokumppanilleen.

Sokeus oli tehnyt hänestä toisenlaisen kuin hän muuten olisi ollut.

Se oli hänestä jonkun verran poistanut villiä julmuutta ja tehnyt

hänestä Kazanille puolison -- ei vain määräajaksi -- vaan ainaiseksi.

Hänen tapanaan oli, keväällä, kesällä, talvella, painautua kiinni

Kazaniin ja laskea siro päänsä tämän niskalle tai selälle. Jos Kazan

ärisi hänelle, ei hän näykkäissyt vastaan, vaan kyyristyi matalaksi

ikäänkuin iskun saaneena. Lämpimällä kielellään hän nuoli Kazanin

varpaiden välisiin pitkiin karvoihin tarttuneen jään. Kun Kazan

juostessaan oli saanut tikun käpäläänsä, hoiteli Harmaa Hukka monet

päivät jalkaa.

Sokeus oli tehnyt Kazanin aivan välttämättömäksi hänen

toimeentulolleen -- ja nyt hän, toisella tavalla, kävi yhä

tarpeellisemmaksi Kazanille. He olivat onnellisia rämeikkökodissaan.

Ympäristössä vilisi runsaasti pikkuriistaa, ja tuulenkaadon alla

oli lämmin. Harvoin he kävivät metsästämässä rämeikön rajojen

ulkopuolella. Kaukaisemmilta aukioilta ja alastomilta harjanteilta he

joskus kuulivat susiparven huutavan lihaa tavoittaessaan, mutta se ei

enää saanut heitä sisimmässään värähtelemään ja haluamaan yhtyä ajoon.

Eräänä päivänä he matkasivat tavallista kauemmas länteen. He

poistuivat rämeiköltä, kulkivat tasangon poikki, jonka yli edellisenä

vuonna kulovalkea oli samonnut, kiipesivät harjanteelle ja

laskeutuivat toiselle tasangolle. Alas päästyä Harmaa Hukka pysähtyi

ja nuuski ilmaa. Tällaisina hetkinä Kazan aina tarkasteli häntä,

odotellen innokkaana ja levottomana, jos haju oli liian heikko hänen

itsensä aistittavaksi. Mutta tänään hän tunsi sen väkevyyden ja tiesi

myös, miksi Harmaan Hukan korvat painuivat litteiksi ja lanteet

alenivat. Riistan haju olisi tehnyt hänet jäykäksi ja valppaaksi.

Mutta se ei ollut riistan hajua. Se oli ihmishajua, ja Harmaa

Hukka pujahti Kazanin taakse ja vinkui. Kotvan aikaa he seisoivat

liikahtamatta ja ääntä päästämättä, ja sitten Kazan ohjasi matkaa

eteenpäin.

Vajaan kolmensadan metrin päässä he joutuivat tiheään, pensasmaiseen

kuusimetsikköön ja olivat vähällä törmätä lumenpeittämään kotaan.

Se oli heitetty autioksi. Elämää ja tulta oli sieltä puuttunut jo

kauan aikaa. Mutta kodasta se ihmishaju oli tullut. Jalat kankeina,

selkäharjan vavahdellessa Kazan lähestyi kodan aukkoa. Hän katsoi

sisään. Kodan keskellä, loppuun palaneen tulen kekäleillä lojui

risainen peitto -- ja siihen oli kääritty pienen intiaanilapsen

ruumis. Kazan näki sen hennot mokkasiinipeitteiset jalat. Mutta niin

kauan oli kuolema siellä ollut, että hän tuskin saattoi sen läsnäoloa

haistaa. Hän vetäytyi takaisin ja näki Harmaan Hukan varovasti

nuuskimassa pitkää ja omituisenmuotoista lumikumpua. Kolmasti oli

Harmaa Hukka vaeltanut sen ympäri, mutta lähestymättä kertaakaan sen

likemmäs kuin mies olisi rihlatulla tuliputkella ylettänyt. Viimeisen

kierroksen päättyessä hän istahti takakoivilleen, ja Kazan meni

aivan kummun luo nuuskimaan. Sen alla, samoin kuin kodassakin, oli

kuolema. He hiipivät pois, korvat velttoina ja hännät riipuksissa

niin alhaalla, että ne piirsivät jäljen lumeen, eivätkä he ennen

pysähtyneet kuin olivat saapuneet rämeikkökotiinsa. Sielläkin Harmaa

Hukka vielä nuuski ruton kauhua, ja hänen lihaksensa nytkähtelivät ja

värähtelivät Kazanin vieressä maatessaan.

Sinä yönä ympäröi leveän valkean kuun reunaa punainen kehä. Se

tiesi pakkasta -- kovaa pakkasta. Aina tuli rutto pahimman pakkasen

päivinä -- mitä alhaisempi oli lämpömäärä, sitä hirmuisempi oli sen

hävitystyö. Pakkanen yltyi yhä sinä yönä, tunkeutui tuulenkaadon

sisäänkin ja pakotti Kazanin ja Harmaan Hukan tiukemmas toisiinsa.

Aamun sarastaessa, noin kello kahdeksan aikaan, Kazan ja hänen sokea

aviokumppaninsa samosivat esille päivänvaloon. Oli viisikymmentä

astetta alle nollan. Heidän ympärillään ryskyivät puut niin kovalla

paukkeella kuin pyssynlaukaus. Tiheimmässä kuusikossa olivat pyyt

sykertyneet pyöreiksi höyhenpalloiksi. Lumikenkäjänikset olivat

kaivautuneet syvälle lumeen tai sakeimpien tuulenkaatojen perälle.

Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat aniharvoja tuoreita jälkiä ja tunnin

kestäneen hyödyttömän ajon jälkeen palasivat pesäänsä. Kazan oli

koirien tapaan kaivanut maahan puolet jänistä pari kolme päivää

aikaisemmin, ja nyt he kaivoivat sen lumesta esille ja söivät

jäätyneen lihan. Kaiken sen päivää pakkanen kiihtyi yhä. Seuraava

yö oli pilvetön, kuu oli valju ja tähdet kirkkaat. Lämpömäärä oli

laskenut vielä kymmenen astetta, eikä mitään ollut liikkeellä.

Rautoja ei lauennut sellaisina öinä, sillä turkiseläimetkin --

vesikko, kärppä ja ilves -- makasivat kokoon kyyristyneinä luolissa

ja pesissä, jotka olivat itselleen löytäneet. Yhä yltyvä nälkä

ei ollut tarpeeksi voimakas ajamaan Kazania ja Harmaata Hukkaa

tuulenkaadostaan.

Kazan susikoira: Seikkailukirja suurilta saloseuduilta · 第 7 / 15 段