vihaaminen, missä tuntui hajua tai jälkiä ilveksestä, Joanin ja
pienokaisen kaipuu ja Harmaa Hukka. Luonnollista oli, että hänen
voimakkain intohimonsa oli viha ilvestä vastaan, sillä hän ei
pitänyt ainoastaan Harmaan Hukan sokeutta ja pentujen kuolemaa,
vaan myöskin naisen ja pienokaisen katoamista Sun Rockin onnettoman
taistelun seurauksena. Siitä hetkestä lähtien hän oli ilvesten suvun
leppymätön vihollinen. Missä ikinä hän keksi tämän ison harmaan
kissan hajua, muuttui hän äriseväksi paholaiseksi, ja hänen vihansa
kasvoi päivittäin, sikäli kuin hän yhä täydellisemmin kehittyi villin
luonnon mukaiseksi.
Hän huomasi, että Harmaa Hukka oli hänelle nyt tärkeämpi kuin
milloinkaan ennen siitä asti, kun oli hänen tähtensä jättänyt
susiparven. Hän itse oli kolmeksi neljäsosaksi koira, ja koiranluonto
vaati toveruutta. Tätä hänelle tarjosi nykyään vain Harmaa Hukka.
He olivat kahden. Sivistynyt maailma oli neljänsadan mailin päässä
heistä etelään. Lähimmälle Hudsonin lahden asemalle oli kuusikymmentä
mailia länteen päin. Usein, naisen ja pienokaisen päivinä, Harmaa
Hukka oli viettänyt yönsä yksinään metsässä, odotellen ja kutsuen
Kazania. Nyt oli Kazan vuorostaan ikävissään ja rauhattomana,
ollessaan poissa hänen luotaan.
Sokeana Harmaa Hukka ei enää kyennyt puolisonsa kanssa metsästämään.
Mutta vähitellen kehittyi heidän keskensä uusi merkkikieli, ja hänen
sokeutensa takia he oppivat monta asiaa, joista eivät olleet ennen
tienneet. Kesän alussa Harmaa Hukka kykeni kuljeskelemaan Kazanin
matkassa, jos tämä ei liikkunut liian nopeasti. Hän juoksi toisen
rinnalla, lavallaan tai kuonollaan tätä koskettaen, ja Kazan tottui
olemaan loikkimatta ja juoksemaan tasaisesti.
Hyvin pian hän älysi, että hänen piti valita helppokulkuisimmat polut
Harmaan Hukan jalkoja varten. Kun he saapuivat jollekin sellaiselle
paikalle, jonka yli oli hypättävä, piti Kazanin koskettaa kuonollaan
Harmaata Hukkaa ja vikistä, ja toinen seisoi korvat valppaina --
kuunnellen. Sitten Kazan loikkasi, ja Harmaa Hukka käsitti, kuinka
pitkä väli siinä oli. Hän hyppäsi aina liiaksi, mikä oli hyvä vika.
Toisessakin suhteessa, vieläpä sellaisessa, josta heille vastedes
tuli hyötyä, Harmaa Hukka oli Kazanille entistä suuremmaksi avuksi.
Haisti ja kuulo korvasivat näön täydellisesti. Jokainen uusi päivä
kehitti näitä aisteja yhä enemmän, ja samalla sukeutui heidän
keskensä mykkä kieli, jolla Harmaa Hukka voi ilmaista Kazanille, mitä
oli haistin tai kuulon avulla keksinyt. Kazanille tuli omituinen tapa
aina tarkata Harmaata Hukkaa, kun he pysähtyivät kuuntelemaan tai
ilmaa nuuskimaan.
Kun Joan ja pienokainen olivat menneet, oli Kazan vienyt sokean
puolisonsa jokilaakson tiheään kuusi- ja palsamiviidakkoon, jonne he
jäivät alkukesään asti. Kazan meni viikkomäärin joka päivä majalle,
jossa Joan ja pienokainen -- ja mies -- olivat olleet. Kauan aikaa
hän kulki sinne toivehikkaana, odottaen joka päivä tai yö saavansa
nähdä siellä jotakin elonmerkkiä. Mutta ovi ei ollut milloinkaan
avoinna. Ikkunoiden laudat ja kanget pysyivät yhä paikoillaan.
Milloinkaan ei kohonnut savukiemuraa savisesta uuninpiipusta. Ruohoa
ja köynnöskasveja alkoi kasvaa polulla. Ja yhä heikommaksi kävi
haju, jota Kazan enää tunsi majan tienoilla -- miehen, naisen ja
pienokaisen haju.
Eräänä päivänä hän löysi suljetun ikkunan alta pienen lapsen pieksun.
Se oli vanha ja kulunut, lumessa ja sateessa mustunut, mutta hän
laskeutui maahan sen viereen ja viipyi siinä kauan, samalla kun pikku
Joan -- tuhannen mailin päässä -- leikki merkillisillä sivistyneen
maailman leluilla. Sitten hän palasi kuusten ja palsamipuiden
juurelle Harmaan Hukan luo.
Maja oli ainoa paikka, jonne Harmaa Hukka ei suostunut häntä
seuraamaan. Aina muulloin hän oli Kazanin rinnalla. Nyt kun hän oli
tottunut sokeuteen, tuli hän mukaan myös metsästysretkille, kunnes
Kazan keksi riistan ja aloitti takaa-ajon. Silloin Harmaa Hukka jäi
odottamaan. Kazan pyydysti tavallisesti isoja lumikenkäjäniksiä.
Mutta eräänä yönä hän uuvutti ja tappoi nuoren hirven. Otus oli
liian raskas Harmaan Hukan luo raahattavaksi, ja siksi hän palasi
siihen paikkaan, missä tämä odotti, ja opasti hänet pitoihin. Kesän
kuluessa he liittyivät monella tavalla yhä kiinteämmin toisiinsa,
kunnes lopulta, läpi koko erämaan, heidän jälkensä esiintyivät aina
kaksittain, eikä milloinkaan yksin.
Sitten tuli suuri palo.
Harmaa Hukka tunsi sen hajua, kun se vielä oli kahden päivämatkan
päässä lännen puolella. Aurinko laski sinä iltana tuhkankarvaiseen
pilveen. Länteen päin liukuva kuu kävi veripunaiseksi. Kun se näin
laskeutui metsän taakse, sanoivat intiaanit sitä "verta vuotavaksi
kuuksi", ja ilma oli täynnä enteitä.
Koko seuraavan päivän Harmaa Hukka oli rauhaton, ja puolenpäivän
tienoissa Kazan tunsi ilmassa sen varoituksen, jonka toinen oli
huomannut jo monta tuntia ennen. Haju kävi yhä väkevämmäksi, ja
puolivälissä iltapäivää aurinko oli savuhunnun peitossa.
Villien eläinten pako Pipestone- ja Cree-jokien yhtymäkohdassa
olevasta metsäkolmiosta olisi alkanut silloin, mutta tuuli kääntyi.
Se oli kohtalokas kääntyminen. Tuli oli samonnut raivoten lännestä
ja etelästä. Silloin tuuli pyörähti suoraan itäänpäin, vieden savun
mukanaan, ja tämän helpotushetken aikana kaikki jokien välisen
kolmion villit olennot odottivat. Näin tuli sai tarpeeksi aikaa
levitäkseen metsäkolmion kantaa pitkin, katkaisten viimeisetkin
pakotiet.
Sitten tuuli taaskin kääntyi, ja tuli samosi pohjoiseen päin. Kolmion
huippuosasta tuli siten surmanloukku. Kaiken yötä oli eteläinen
taivas täynnä tuhkankarvaista hehkua, ja aamuun mennessä kuumuus,
savu ja tuhka salpasivat hengitystä.
Kauhun valtaamana Kazan koetti turhaan keksiä pelastuskeinoa. Hän ei
hetkeksikään heittänyt Harmaata Hukkaa yksikseen. Hänen olisi ollut
helppo uida jommankumman joen poikki, mutta Harmaa Hukka peräytyi
säpsähtäen, kun vesi kosketti käpälää. Kuten koko hänen sukunsa, niin
hänkin mieluummin syöksyi vasten tulta ja kuolemaa kuin veteen. Kazan
houkutteli. Kymmenisen kertaa hän hyppäsi veteen ja ui vähän matkaa
virralle. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut seuraamaan kauemmas kuin
sai kahlata.
Nyt he jo saattoivat erottaa tulen kaukaisen, rätisevän pauhun. Sen
edellä tulivat villit olennot. Hirvet, porot ja peurat syöksyivät
veteen vastakkaiselle suunnalle. Uloinna valkealla hietakielekkeellä
tallusteli iso musta karhu kaksine pentuineen, ja pennutkin menivät
veteen ja uivat helposti yli. Kazan katseli niitä ja vikisi Harmaalle
Hukalle.
Ja sitten tuli valkealle hietakielekkeelle muita eläimiä, jotka
kammoivat vettä niinkuin Harmaa Hukkakin: iso lihava piikkisika,
pieni, sileäkarvainen näätä, ilmaa nuuskiva ja lapsen lailla itkevä
kiiltonäätä. Ne eläimet, jotka eivät halunneet uida, olivat muita
kolmin verroin lukuisammat. Satamäärin kärppiä riensi rottien
tavoin rantoja pitkin, ja niiden heikot, vikisevät äänet kaikuivat
lakkaamatta; kettuja laukkasi vinhasti rantapenkereillä, etsien
jotakin puuta, jonka avulla pääsisivät veden yli; ilves ärisi tuleen
päin; ja Harmaan Hukan omat sukulaiset -- sudet -- eivät uskaltaneet
mennä syvemmälle kuin hänkään.
Vettä valuen ja huohottaen, kuumuudesta ja savusta puoleksi
läkähtyneenä Kazan tuli Harmaan Hukan viereen. Oli vain yksi
pakopaikka jäljellä heidän läheisyydessään -- hietasärkkä. Se
ulottui viisikymmentä jalkaa virtaan. Kiireesti hän ohjasi sokeata
puolisoaan sitä kohti. Kun he matalan rantapensaikon läpi saapuivat
virran uomalle, sai jokin heidät kummankin pysähtymään. Heidän
sieraimiinsa oli tullut vielä pahemman verivihollisen haju kuin tuli
oli. Ilves oli asettunut hietasärkälle ja kyyristeli sen päässä.
Kolme piikkisikaa oli laahautunut veden partaalle, ja ne makasivat
siinä pallomaisina, piikit valmiina ja värähtelevinä. Kiiltonäätä
ärisi ilvekselle. Ja ilves, korviaan luimistaen, katseli Kazania ja
Harmaata Hukkaa, kun nämä lähtivät tunkeutumaan hietasärkälle.
Uskollinen Harmaa Hukka oli täynnä taisteluintoa ja juoksi
kyljitysten Kazanin kanssa, torahampaat paljastettuina. Vihaisesti
näykkäisten Kazan karkoitti hänet takaisin, niin että hän jäi
väristen ja vikisten paikalleen Kazanin mennessä eteenpäin.
Kevytjalkaisena, teräväpäiset korvat eteenpäin suunnattuina,
ilman mitään uhkaa olennossaan, hän eteni. Se oli taisteluissa
harjaantuneen ja tappotyössä taitavan vetokoiran kuolonenteistä
etenemistä. Sivistyneestä maailmasta tullut mies olisi sanonut, että
koira lähestyi ilvestä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta ilves
ymmärsi. Se oli monien sukupolvien vanhaa vihaa -- joka nyt oli
käynyt leppymättömäksi sen takia, että Kazanilla oli muistissa yö Sun
Rockin kukkulalla.
Vaisto ilmaisi kiiltonäädälle, mitä oli tulossa, ja se kyyristyi
matalaksi ja litteäksi; piikkisiat, toraten keskenään kuin pikku
lapset, vaikka niitä ympäröivät viholliset ja yhä tihenevät
savupilvet, kohottivat piikkinsä vieläkin pystympään. Ilves makasi
mahallaan kuin kissa, takalihasten vavahdellessa hyppyyn valmiina.
Kazanin jalat tuntuivat tuskin koskevankaan hietaan, kun hän kevyesti
kaarsi ilveksen ympäri, joka pyöri paikallaan ja sitten pyöreänä
ärisevänä pallona syöksähti kahdeksanjalkaisen välimatkan yli.
Kazan ei hypännyt syrjään. Hän ei yrittänytkään hyökkäystä väistää,
vaan torjui sen hartiainsa kaikella voimalla, niinkuin rekikoira
vastustaa rekikoiraa. Hän oli kymmentä naulaa raskaampi kuin
ilves, ja hetkeksi keikahti notkeajäseninen ilves kaksikymmenine
veitsenterävine kynsineen kyljelleen. Kuin leimaus käytti Kazan
tilaisuutta hyväkseen ja karkasi tavoittamaan ison kissan niskaa.
Samassa hetkessä sokea Harmaa Hukka loikkasi joukkoon kiljuen ja
äristen ja tarttui Kazanin vatsan alitse tunkeutuen ilveksen toiseen
takakoipeen. Luu naksahti. Ilves, jolla oli kaksinkertainen voima
vastassaan, loikkasi taaksepäin, raahaten sekä Kazanin että Harmaan
Hukan mukanaan, ja putosi selälleen erään piikkisian päälle, jolloin
sata piikkiä tunkeutui sen ruumiiseen. Vielä loikkaus, ja se oli
vapaana -- paeten suoraan päin savua. Kazan ei ajanut takaa. Harmaa
Hukka tuli hänen rinnalleen ja nuoli hänen kaulaansa niistä kohdin,
missä vastavuotanut veri punasi keltaisenruskeaa turkkia. Kiiltonäätä
makasi kuin kuolleena, tarkastaen heitä raivoisilla, mustilla pikku
silmillään. Piikkisiat pakisivat yhä, ikäänkuin olisivat anoneet
armoa. Ja sitten sakea, musta, tukahduttava savukieleke ajautui
matalalla hietasärkän yli, ja sen matkassa tuli ilmaa, joka oli
kuumaa kuin sulatusuunista lähtenyt.
Särkän uloimmassa kärjessä Kazan ja Harmaa Hukka kääriytyivät
palloiksi ja työnsivät päänsä vartalonsa alle.
Tuli oli nyt hyvin lähellä. Sen pauhu oli kuin mahtavan
vesiputouksen, johon silloin tällöin sekaantui äänekkäämpi kaatuvien
puiden ryske. Ilma oli täynnä tuhkaa ja tulikipinöitä, ja kahdesti
Kazan veti päänsä esille ja näykkäsi päällensä pudonnutta hehkuvaa
kekälettä, joka poltti kuin kuuma rauta.
Ihan veden partaalla kasvoi rannassa tiheää, vihreää pensaikkoa,
ja kun tuli saavutti sen, paloi se hitaammin, ja kuumuus kävi
vähemmäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Kazan ja Harmaa Hukka
saattoivat vetää päänsä esille ja hengittää vapaammin. Silloin he
huomasivat, että jokeen pistäytyvä hietakieleke oli pelastanut
heidät. Kaikkialla näiden kahden joen välisessä kolmiossa oli maailma
käynyt mustaksi ja alta kuumaksi.
Savu hälveni. Tuuli kääntyi taas ja toi viileyttä ja tuoreutta
mukanaan lännestä ja pohjoisesta. Kiiltonäätä lähti ensimmäisenä
varovasti takaisin olemattomiin metsiin, mutta piikkisiat olivat
vielä palloiksi kääriytyneinä, kun Kazan ja Harmaa Hukka jättivät
hietakaistaleen. He alkoivat kulkea virtaa ylös, ja ennen yön tuloa
olivat heidän jalkansa käyneet kuumasta tuhkasta ja hehkuvista
kekäleistä aroiksi.
Kuu oli sinä yönä kummallinen ja pahaenteinen, ikäänkuin veritahra
taivaalla, eikä pitkinä hiljaisina tunteina kuulunut edes pöllön
huutoa, joka olisi ilmoittanut, että vielä oli olemassa eloa siellä,
missä eilen oli elävien olentojen onnela. Kazan tiesi, ettei siellä
ollut riistaa, ja he jatkoivat kulkuansa koko sen yön. Aamun
sarastaessa he joutuivat kapealle rämeelle, joka ulottui pitkin joen
rantaa. Tänne olivat majavat rakentaneet padon, ja he pääsivät siten
joen yli vihreään seutuun. Toisenkin päivän ja yön he matkasivat
länteen päin ja saapuivat vihdoin Waterfoundin rannalle tiheään
rämeikköön ja metsään.
Ja samalla kun Kazan ja Harmaa Hukka tulivat idästä matkasi
Hudsonin lahden asemalta itään solakka, mustanverevä, sekarotuinen
ranskalainen nimeltä Henri Loti, kuuluisin ilveksenpyytäjä koko
Hudsonin lahden tienoilla. Hän haeskeli jälkiä ja tapasi niitä yllin
kyllin pitkin Waterfoundia. Se oli oikea metsämiehen paratiisi, ja
lumikenkäjäniksiä oli tuhansittain. Siitä seurasi, että ilveksiäkin
oli kosolti, ja Henri rakensi pyyntihökkelinsä ja palasi sitten
asemalle odottamaan ensimmäisen lumen tuloa, jolloin hän aikoi tulla
takaisin valjakkoineen, muonavarastoineen ja rautoineen.
Ja etelästä oli samaan aikaan hitaasti kanootilla ja polkuja pitkin
pyrkimässä nuori yliopiston eläintieteilijä, joka kokosi aineksia
"Eläinten ajatuskyky" -nimistä kirjaansa varten. Hänen nimensä oli
Paul Weyman, ja hän oli päättänyt viettää osan talvea Henri Lotin,
tuon sekarotuisen, kanssa. Hänellä oli mukanaan paljon paperia,
kamera ja tytön valokuva. Hänen ainoa aseensa oli kynäveitsi.
Ja sillä välin Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat etsimänsä kodin
tiheässä rämeikössä viiden tai kuuden mailin päässä Henri Lotin
rakentamasta majasta.
XI
AINA YHDESSÄ
Oli tammikuu, kun opas toi asemalta Paul Weymanin Waterfoundin
varrelle Henri Lotin majaan. Hän oli kolmenkymmenenkahden tai
-kolmen vanha mies, täynnä elämän hehkua, mikä sai Henri Lotin heti
mieltymään häneen. Jos ei niin olisi käynyt, olisivat muutamat
ensimmäiset päivät voineet majassa olla ikäviä, sillä Henri oli
pahalla tuulella. Hän puhui siitä Weymanille ensi iltana heidän
polttaessaan piippua punaisena hehkuvan kamiinansa ääressä.
"Kirotun kummallinen juttu", sanoi Henri. "Olen menettänyt seitsemän
rautoihin tarttunutta ilvestä, ne kun olivat niin rikkirevityt
kuin kettujen tappamat kaniinit. Ei yksikään elävä olento -- ei
karhukaan -- ole ennen käynyt rautoihin jääneeseen ilvekseen käsiksi.
Ensi kerran eläissäni nyt semmoista näen. Ja ne ovat niin pahasti
raadeltuja, etteivät ole puolenkaan dollarin arvoisia asemalla.
Seitsemän! Se on jo yli kahdensadan dollarin tappio. Kahden suden
ansiota se on. Niitä on kaksi -- tiedän sen jäljistä -- aina kaksi --
eikä milloinkaan yksi. Ne kiertävät pyyntialuettani ja syövät minulta
jänikset. Ne jättävät rauhaan kiiltonäädän ja vesikon ja kärpän,
mutta sattuu olemaan ilves -- _sacré_ sentään! ne karkaavat siihen
kiinni ja kiskovat siltä nahan samoin kuin sinä vedät palopensaasta
villipumpulipalleroita! Olen yrittänyt strykniiniä hirvenrasvassa
ja virittänyt rautoja ja sudenhautoja, mutta en vain pääse niihin
käsiksi. Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä nujerretuksi,
sillä minun osalleni on tullut vasta viisi eheää ilvestä, ja ne ovat
hävittäneet seitsemän."
Tämä herätti Weymanin huomiota. Hän oli niitä yhä lukuisammiksi
käyviä syvämietteisiä miehiä, jotka pitävät varmana, että ihmisen
itsekäs usko synnynnäiseen etevämmyyteen tekee hänet sokeaksi
käsittämään luonnon ihmeellisimpiä tosiseikkoja. Hän oli niin
nerokkaasti, että koko kansakunnassa kuunneltiin hänen sanojaan,
uhmannut kaikkia niitä, jotka uskoivat, että ihminen on ainoa
järjellinen olento, ja että jos joku muu elollinen olento osoitti
ymmärrystä ja älyä, se oli pelkästään vaistoa. Se ilmiö, joka tuli
esille Henrin kertomuksessa kovasta onnestaan, tuntui hänestä
arvokkaalta, ja puoliyöhön asti he juttelivat näistä kahdesta
merkillisestä sudesta. "Toinen susista on iso ja toinen pienempi",
sanoi Henri. "Ja aina käy iso taisteluun ilveksen kanssa. Näen sen
lumesta. Sillä aikaa tekee pienempi susi paljon jälkiä lumeen juuri
niin kaukana, ettei ilves siihen ulotu, ja kun ilves on voitettu tai
kuollut, hyppää se joukkoon ja auttaa palasiksi repimisessä. Kaiken
sen tiedän lumesta. Ainoastaan yhden kerran olen huomannut, että
pienempi on hyökännyt ja taistellut yhdessä toisen kanssa, ja silloin
oli verta yltympäri, eikä se ollut ilveksen verta; minä seurasin
niitä paholaisia mailin matkan verijälkiä pitkin."
Seuraavana kahtena viikkona Weyman sai paljon lisää kirjansa
aineksiin. Päivääkään ei kulunut, jona he eivät jossakin paikassa
Henrin pyyntialueella nähneet molempien susien jälkiä, ja Weyman
huomasi, että -- niinkuin Henri oli sanonut -- jälkiä oli aina kahdet
rinnan eikä milloinkaan vain yhden suden. Kolmantena päivänä he
tulivat raudoille, joissa oli ollut ilves, ja nähdessään mitä oli
jäljellä, Henri kirosi sekä ranskaksi että englanniksi, kunnes oli
ihan purppurankarvainen kasvoiltaan. Ilves oli revitty niin, että sen
nahka oli melkein arvoton.
Weyman näki, missä pienempi susi oli takakoivillaan istuen odotellut
sillä aikaa kun kumppani oli tappanut ilveksen. Hän ei sanonut
Henrille kaikkea, mitä ajatteli. Mutta seuraavat päivät saivat
hänet yhä varmemmin uskomaan, että hän oli tavannut mitä pätevimmän
esimerkin teoriansa valaisemiseksi. Tämän pyyntialueella tapahtuvan
murhenäytelmän perussyynä oli _järki_.
Miksi sudet eivät hävittäneet kiiltonäätiä, kärppiä ja näätiä? Miksi
he vihasivat vain ilvestä?
Weyman tunsi omituisia väreitä sisimmässään. Hän oli villien eläinten
ystävä eikä siitä syystä pitänyt milloinkaan pyssyä matkassaan. Ja
nähdessään Henrin asettelevan myrkkysyöttejä kahta salarosvoa varten,
hän kauhistui, mutta kun hän näki, että myrkkysyötit päivän toisensa
jälkeen pysyivät koskemattomina, tuli hänen mielensä iloiseksi. Hänen
omassa luonteessaan yhtyi jokin säälimään pyyntialueen sankarillista
henkipattoa, joka ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta taistella
ilveksen kanssa. Yöllä hän majassaan pani paperille senpäiväiset
ajatuksensa ja huomionsa. Eräänä iltana hän äkkiä kysäisi Henriin
päin kääntyen:
"Henri, eikö sinun milloinkaan käy sääliksi tappaa niin paljon
villejä eläimiä?"
Henri tuijotti ja pudisti päätään.
"Minä tappaisin tuhansia ja taas tuhansia. Ja vieläkin tuhansia."
"Ja sinunlaisiasi on tällä pohjoisella maailman kolkalla
kaksikymmentätuhatta -- jotka tapatte ja olette tappaneet jo satoja
vuosia ettekä kuitenkaan saa villejä eläimiä sukupuuttoon. Sitä voisi
sanoa ihmiskunnan ja eläinkunnan väliseksi sodaksi. Ja jos voisit
palata tänne viidensadan vuoden päästä, Henri, niin yhä tapaisit
täällä villejä eläimiä. Melkein kaikki muu maailma muuttuu, mutta
näitä melkein tutkimattomia tuhansia neliömaileja harjanteita,
rämeitä ja metsiä et voi muuttaa. Rautatiet eivät tule tänne, ja minä
puolestani kiitän Jumalaa siitä. Ajatellaanpa esimerkiksi kaikkia
lännen laajoja ruohoaavikkoja. Vanhat puhvelin polut ovat siellä yhä,
päivänselvinä -- ja kuitenkin kohoo kaikkialle kyliä ja kaupunkeja.
Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan North Battlefordista?"
"Onko se lähellä Montrealia tai Quebecia?" kysyi Henri.
Weyman hymyili ja veti taskustaan valokuvan. Se oli tytön kuva.
"Ei. Se on kaukana lännessä, Saskatchewanissa. Seitsemän vuotta
sitten kävin siellä joka vuosi ampumassa arokanoja, arosusia
ja hirviä. Siihen aikaan siellä ei ollut minkäänlaista North
Battlefordia -- ei muuta kuin ihana ruohoaavikko, satoja ja yhä
satoja neliömaileja. Saskatchewanjoen varrella, siinä missä North
Battleford nyt on, oli silloin yksinäinen hökkeli, ja usein jäin
sinne. Hökkelissä oli pikku tyttö, kahdentoista vanha. Me lähdimme
usein yhdessä metsästämään -- sillä siihen aikaan minä tapoin
eläimiä. Ja pikku tyttö itki välistä, kun tapoin, ja minä nauroin
hänelle.
"Tuli sitten rautatie, ja sitten toinen, ja ne yhtyivät hökkelin
läheisyydessä, ja pian sinne kohosi kaupunki. Seitsemän vuotta
takaperin siellä oli vain tuo hökkeli, Henri. Kaksi vuotta takaperin
siellä oli tuhatkahdeksansataa asukasta. Kun tänä vuonna kuljin sen
kautta, oli siellä viisituhatta, ja kahden vuoden päästä siellä
varmaankin on kymmenentuhatta.
"Hökkelin alueella on kolme pankkia, joiden pääoma on neljäkymmentä
miljoonaa dollaria; kahdenkymmenen mailin päähän näkyy kaupungin
sähkövalaistuksen hehku. Siellä on sadantuhannen dollarin opisto,
korkeakoulu, piirisairaala, palosammutuslaitos, kaksi klubia,
kauppakamari, ja kahden vuoden kuluttua valmistuu raitiotieverkko.
Mitä sanot siitä -- tämä kaikki siellä, missä vielä joku vuosi sitten
arosudet ulvoivat!
"Asukasluku lisääntyy niin nopeasti, ettei ehditä henkikirjoitusta
toimittaa. Viiden vuoden päästä on entisen hökkelin paikalla
kaupunki, jonka väkiluku on kaksikymmentätuhatta. Ja se pikku tyttö,
jonka mainitsin, Henri -- hän on nykyään nuori neiti, ja hänen
omaisensa ovat -- rikkaita. Minua se ei liikuta. Pääasia on, että
hänestä keväällä tulee vaimoni. Hänen tähtensä minä lakkasin eläimiä
tappamasta, kun hän oli vasta kuudentoista. Viimeksi tappamani eläin
oli arosusi, ja sillä oli penikka, jonka Eileen otti elätikseen.
Hänellä on se vieläkin -- kesynä. Siksi pidän susista enemmän kuin
kaikista muista elävistä olennoista. Ja toivon, että nämä kaksi
välttävät sinun pyydyksiäsi."
Henri katsoi häntä pitkään. Weyman antoi hänelle kuvan. Siinä oli
herttaisen näköinen tyttö, jolla oli syvät, kirkkaat silmät, ja sitä
katsellessaan Henri sai vavahduksia suupieliinsä.
"Minun Iowakani kuoli kolme vuotta sitten", sanoi hän. "Hänkin
piti villeistä eläimistä. Mutta ne sudet -- tuhat tulimmaista! Ne
karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä tapetuksi!" Hän pani
uusia puita pesään ja valmistautui menemään makuulle.
Eräänä päivänä Henrin mieleen juolahti erinomainen tuuma. Weyman oli
hänen seurassaan, kun he keksivät tuoreet ilveksen merkit. Maassa
oli kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen röykkiö tuulenkaatamia
puita, ja eräässä kohden oli rungoista muodostunut luolan tapainen,
jossa oli melkein tiiviit seinät kolmella sivulla. Lumi oli tallattu
täyteen jälkiä, ja jäniksenkarvoja näkyi yltympäri. Henri oli
riemuissaan.
"Me saamme sen -- varmasti!" sanoi hän.
Hän rakensi syöttikammion, asetti raudat ja katseli ovelasti
ympärilleen. Sitten hän selitti suunnitelmansa Weymanille. Jos ilves
tarttuisi rautoihin ja nuo kaksi sutta tulisivat sitä tuhoamaan, niin
taistelu tapahtuisi tuulenkaadon alaisessa suojuksessa ja rosvojen
täytyisi mennä aukosta sisälle. Henri pani siis viidet pienemmät
raudat taitavasti lehtien, sammalien ja lumen peittoon, ja kaikki
olivat tarpeeksi etäällä syöttikammiosta, niin ettei rautoihin
tarttunut ilves voisi rehkiessään niitä laukaista.
"Kun ne tappelevat, loikkii susi sinne tänne -- ja menee varmasti
rautoihin", sanoi Henri. "Se astuu yhdestä ohi, kahdesta, kolmesta --
mutta varmasti se joihinkin rautoihin tarttuu."
Samana aamuna satoi ohuelti lunta, mikä vielä täydensi koetta, sillä
se peitti kaikki jalanjäljet ja hautasi juoruavan ihmishajun. Sinä
yönä Kazan ja Harmaa Hukka sivuuttivat tuulenkaadon sadan jalan
päässä, ja Harmaan Hukan taikka hajuaisti vainusi jotakin outoa
ja huolestuttavaa ilmassa. Hän tiedoitti sen Kazanille painamalla
lapaansa toisen hartiaa vasten, ja he kääntyivät pois suorassa
kulmassa, pysytellen satimista tuulen puolella.