elonmerkkiä, Kazan seisoi tuskin hengittäenkään. Tämä täydellinen
jäykistys oli saanut Joanin miehen usein varoittamaan häntä. Mutta
Kazanissa ilmenevä sudenluonto, hänen villi arkuutensa, vieläpä hänen
yhdyselämänsä Harmaan Hukan kanssa olivat herättäneet Joanissa yhä
enemmän rakkautta tätä koiraa kohtaan. Hän ymmärsi Kazania ja luotti
häneen.
Viimeisen lumen päivinä Kazan oli osoittanut sen ansaitsevansa.
Naapuristossa asuva ansojen virittäjä oli ajanut siitä ohi
valjakkoineen, ja Pikku Joan oli tepastellut erään ison vetokoiran
luo. Silloin kuului leukojen raju näykkäys ja Joanin kauhunhuuto ja
miehet juoksivat kiljahtaen parvea kohti. Mutta Kazan oli kaikkien
etunenässä. Harmaana viivana, joka kiiti nuolen nopeasti, hän oli
heti kiinni koiran kurkussa. Kun hänet siitä kiskottiin irti, oli
vetokoira kuollut. Sitä Joan nyt mietti, kun pienokainen potki ja
tuiversi Kazanin päätä.
"Hyvä vanha Kazan", puheli hän hellästi, laskien kasvonsa ihan
likelle koiraa. "Me olemme iloiset, kun tulit, Kazan, sillä me
jäämme yksiksemme täksi yöksi -- lapsi ja minä. Taatto on mennyt
työpaikalle, ja sinun pitää huolehtia meistä sinä aikana, kun hän on
poissa."
Hän kutkutti Kazanin kuonoa pitkän, välkkyvän palmikkonsa päällä. Se
huvitti aina lasta, sillä paatumuksestaan huolimatta Kazanin täytyi
nuuhkia ja väliin aivastaa ja luimistaa korviaan. Ja se huvitti
Kazania itseäänkin. Hän rakasti Joanin hiusten suloista tuoksua.
"Ja sinä taistelisit puolestamme jos tarvittaisiin, eikö niin?"
jatkoi hän. Sitten hän nousi rauhallisesti pystyyn.
"Minun pitää sulkea ovi", sanoi hän. "Minä en tahdo, että Minä tänään
taas menet pois, Kazan. Sinun pitää jäädä meidän luoksemme."
Kazan meni omaan soppeensa ja rupesi makuulle. Samoin kuin Sun Rockin
huipulla oli tänään ollut jotakin eriskummaista, mikä sai hänet
ymmälle, samoin häntä nyt majassa hämmensi jokin salaperäinen. Hän
nuuski ilmaa, koettaen päästä salaisuuden perille. Mitä tahansa se
oli, se tuntui tekevän hänen emäntänsäkin erilaiseksi. Hän kokoili
majasta kaikenlaisia tavaroita ja sulloi niitä myttyihin. Myöhään
sinä iltana, ennen makuulle menoaan, Joan tuli hänen luokseen ja
painoi hetkeksi kätensä hänen kylkeensä.
"Me lähdemme pois", kuiskasi hän, ja hänen äänensä värähteli
omituisesti, melkein nyyhkyttäen. "Me lähdemme kotiin, Kazan. Me
lähdemme pois sinne, missä hänen väkensä asuu -- missä on kirkkoja,
kaupunkeja ja soittoa ja kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja
otamme mukaamme _sinut_, Kazan!"
Kazan ei käsittänyt. Mutta hän oli onnellinen, kun nainen oli
niin lähellä ja puhutteli häntä. Ja tällaisina hetkinä hän unohti
Harmaan Hukan. Se, mikä hänessä oli koiraa, kuohui sen neljänneksen
yli, mikä hänessä oli villiä alkuperää, ja nainen ja pienokainen
yksin täyttivät hänen koko maailmansa. Mutta kun Joan oli mennyt
makuulle, ja kaikki majassa oli hiljaista, palasi hänen entinen
rauhattomuutensa. Hän nousi pystyyn ja hiiviskeli hiljaa pitkin
huonetta, nuuskien seiniä, ovea ja niitä esineitä, jotka hänen
emäntänsä oli sullonut kokoon. Hiljainen vikinä kohosi hänen
kurkkuunsa. Puolinukuksissa Joan kuuli sen ja mutisi:
"Hiljaa, Kazan. Mene nukkumaan -- mene nukkumaan --" Kauan sen
jälkeen Kazan seisoi jäykkänä keskellä huonetta, kuunnellen,
vavahdellen. Ja heikosti hän kuuli etäältä Harmaan Hukan valittavan
huudon. Mutta tänä yönä se ei ollut yksinäisyyden huutoa. Se pani
vihlauksen kiitämään Kazanin lävitse. Hän juoksi ovelle ja vikisi,
mutta Joan nukkui sikeästi eikä kuullut häntä. Kerran hän vielä
kuuli huudon, ainoastaan kerran. Sitten yö kävi hiljaiseksi. Kazan
kyyristyi lähelle ovea.
Siitä Joan hänet tapasi, yhä valppaana, yhä kuuntelevana, herätessään
aamulla varhain. Hän tuli avaamaan hänelle oven, ja samassa Kazan oli
tiessään. Hänen jalkansa näyttivät tuskin koskevankaan maahan, kun
hän riensi Sun Rockia kohti. Tasangon poikki hän saattoi jo nähdä sen
huipulla kultaista hohdetta.
Hän saapui kapealle, kiemurtelevalle polulle ja luikersi nopeasti
ylös sitä pitkin.
Harmaa Hukka ei ollut huipulla häntä vastassa. Mutta hän tunsi
puolisonsa hajua, ja väkevänä tuoksui ilmassa muutakin. Hänen
lihaksensa ja jalkansa jännittyivät. Syvältä hänen rinnastaan
alkoi kuulua hiljaista, väräjävää murinaa. Nyt hän tiesi, mikä
eriskummainen oli häntä vaivannut ja tehnyt rauhattomaksi. Se oli
_elämä_. Jokin, mikä eli ja hengitti, oli tunkeutunut siihen kotiin,
jonka hän ja Harmaa Hukka olivat itselleen valinneet. Hän paljasti
pitkät hampaansa, ja uhmaava ärinä veti hänen huulensa taaksepäin.
Jalat jäykkinä, valmiina hyppäämään, kaula ja pää ojennettuina, hän
lähestyi niitä kahta kalliota, joiden väliin Harmaa Hukka viime yönä
oli ryöminyt. Hän oli yhä siellä, ja hänen luonaan oli _jotakin_
muuta. Hetken päästä Kazanin jännitys herposi. Hänen kankeana
törröttänyt harjansa painui, kunnes se oli ihan litteä. Korvat
työntyivät eteenpäin, ja hän pisti päänsä ja hartiansa näiden kahden
kallion väliin ja vikisi vienosti. Ja Harmaa Hukka vikisi. Hitaasti
Kazan peräytyi sieltä ja katsoi nousevaan aurinkoon päin. Sitten hän
rupesi makuulle, niin että hänen ruumiinsa suojasi kallioiden välisen
kammion käytävää.
Harmaa Hukka oli äiti.
IX
MURHENÄYTELMÄ SUN ROCKILLA
Koko sen päivän Kazan vartioi Sun Rockin huippua. Kohtalo ja isäntien
pelko ja tylyys olivat tähän asti estäneet häntä joutumasta isäksi,
ja nyt hän oli ymmällä. Jokin sanoi hänelle, että hän kuului Sun
Rockille eikä majaan. Tasangon yli tuleva kutsu ei enää vaikuttanut
häneen yhtä voimakkaasti. Hämärän tullessa Harmaa Hukka hiipi
turvapaikastaan hänen viereensä, inisten, ja puraisi hellästi hänen
pörröistä kaulaansa. Vanha esi-isiltä peritty vaisto sai hänet
vastaukseksi hyväilemään Harmaan Hukan kasvoja kielellään. Sitten
Harmaan Hukan leuat aukenivat, ja hän nauroi lyhyin, läähättävin
hengähdyksin aivan kuin kovin juostuansa. Hän oli onnellinen, ja
kun he kuulivat pientä, muhkinaa kallioiden välistä, heilutti Kazan
häntäänsä, ja Harmaa Hukka riensi takaisin penikkainsa luo.
Pienokaisten itku ja sen vaikutus Harmaaseen Hukkaan opetti Kazanille
isyyden ensimmäisen läksyn. Vaisto taas sanoi hänelle, ettei Harmaan
Hukan nyt sopinut lähteä alas riistaa ajamaan hänen kanssaan, vaan
täytyi oleskella Sun Rockin huipulla. Kun siis kuu nousi, lähti hän
yksin liikkeelle ja palasi päivän sarastaessa iso valkea kaniini
suussansa. Villi vaistonsa hänet sai niin tekemään, ja Harmaa Hukka
söi ahmien. Silloin hän ymmärsi, että hänen tästä puoleen piti joka
yö ajaa riistaa Harmaata Hukkaa -- ja kallioiden välissä vikiseviä
pikku olentoja varten.
Hän ei mennyt majalle seuraavana päivänä eikä sen jälkeisenäkään,
vaikka kuuli sekä miehen että naisen äänen kutsuvan. Mutta viidentenä
hän meni sinne, ja Joan ja lapsi olivat niin iloissaan, että nainen
halasi häntä, ja lapsi potki, nauroi ja kirkui, miehen sillä välin
seistessä varuillaan, katsellen heidän tunteenpurkaustaan, silmissä
paheksuva välke.
"Minä pelkään sitä", sanoi hän Joanille jo sadannen kerran. "Sen
silmissä välähtelee susi. Se on kavalaa sukua. Välistä toivon,
ettemme olisi milloinkaan tuoneet sitä kotiin."
"Jos emme olisi -- mihin olisi lapsi -- joutunut?" muistutti Joan
hänelle hiukan tuikealla äänellä.
"Minä -- minä olin sen jo melkein unohtanut", vastasi hänen miehensä.
"Kazan, vanha veijari, luulenpa, että minäkin pidän sinusta." Hän
laski hyväillen kätensä Kazanin päähän. "Mutta kuinkahan se viihtyy
poissa täältä? Se on aina tottunut metsiin. Onpa sitä kumma nähdä?"
"Niin -- minäkin olen -- tottunut aina metsiin", kuiskasi Joan.
"Uskonpa, että juuri siitä syystä rakastan Kazania -- lähinnä sinun
ja pienokaisen jälkeen. Kazan kultaseni, vanha Kazan!"
Tällä kertaa Kazan tunsi ja haisti enemmän majassa tapahtuneesta
salaperäisestä muutoksesta. Joan ja hänen miehensä puhuivat
lakkaamatta suunnitelmistaan, kun olivat yhdessä; ja kun mies
oli poissa, puhui Joan lapselle ja hänelle. Ja joka kerta,
kun hän seuraavan viikon kuluessa tuli majalle, kävi hän yhä
rauhattomammaksi, kunnes mies vihdoin huomasi tämän muutoksen.
"Minä luulen koiran tietävän", sanoi hän eräänä iltana Joanille.
"Varmaankin se tietää, että me aiomme lähteä." Sitten hän lisäsi:
"Joen vesi oli tänään taas nousemassa. Kuluu vielä viikon päivät,
ennenkuin pääsemme täältä -- ehkä enemmänkin."
Saman päivän iltana kuu loi kultaista valoaan Sun Rockin huipulle, ja
sen hohteessa tuli Harmaa Hukka, kolmen pienen pennun lyllertäessä
jäljessä. Näissä pehmeissä pikku palleroissa, jotka pyörivät Kazanin
ympärillä ja kaivautuivat hänen kellertävään turkkiinsa, oli paljon
sellaista, mikä muistutti hänelle Joanin lapsukaista. Välistä ne
päästivät samaa omituista, vienoa pikku ääntelyä ja hoippuivat neljän
pikku jalkansa varassa yhtä avuttomina kuin pikku Joan paapersi
kahdella. Hän ei hemmotellut niitä, kuten Harmaa Hukka, mutta
niiden kosketus ja lapsekas vikinä tuottivat hänelle jonkinlaista
mielihyvää, jota hän ei ollut ennen kokenut.
Kuu oli suoraan heidän yllään, ja yö oli melkein yhtä kirkas kuin
päivä, kun hän taas lähti saalista ajamaan Harmaata Hukkaa varten.
Kallion juurella tupsahti iso valkea jänis hänen eteensä, ja hän
lähti sitä tavoittamaan. Puolen mailin verran hän ajoi takaa, kunnes
hänessä sudenvaisto voitti koiranluonnon, ja hän luopui turhasta
kilpajuoksusta. Hirven hän ehkä olisi juoksussa saavuttanut,
mutta pikku riistaa täytyy suden pyytää samaan tapaan kuin kettu
menettelee, ja hän alkoi hiipiä tiheikön läpi hitaasti ja ääneti kuin
varjo. Hän oli mailin päässä Sun Rockista, kun kaksi nopeaa hyppäystä
toimittivat Harmaan Hukan illallisen hänen leukojensa väliin. Sitten
hän hölkkäsi hiljakseen takaisin, välistä levähtääkseen laskien ison,
seitsemän naulan painoisen, lumikenkäjäniksen maahan.
Päästyään kapealle polulle, joka vei Sun Rockin huipulle, hän
pysähtyi. Polussa oli vieraan jalan tuore haju. Jänis putosi
hänen leuoistaan. Hänen ruumiinsa joka karva kävi äkkiä sähköisen
eläväksi. Hänen tuntemansa haju ei ollut jäniksen, ei näädän
eikä piikkisiankaan. Torahampaat ja kynnet oli ollut sillä, joka
oli kiivennyt sinne ennen häntä. Ja sitten kuului heikosti hänen
korviinsa vuoren laelta ääniä, jotka saivat hänet kauhusta vingahtaen
syöksymään ylös. Saavuttuaan huipulle hän näki kuun valjussa
valaistuksessa näytelmän, joka silmänräpäykseksi pysähdytti hänet
Ihan likellä sen äkkijyrkän rinteen reunaa, joka päättyi kallioihin
viisikymmentä jalkaa alempana, Harmaa Hukka taisteli elämästä ja
kuolemasta tavattoman kookkaan harmaan ilveksen kanssa, pitkällään
maassa ja vihollisen alla, ja häneltä kuului samassa kimakka,
kammottava tuskanparkaisu.
Kazan loikkasi kallion poikki. Se oli suden nopea, äänetön hyökkäys,
johon yhtyi rekikoiran suurempi rohkeus, raivo ja sotajuoni. Toinen
koira olisi tästä ensi hyökkäyksestä heittänyt henkensä. Mutta
ilves ei ollut koira eikä susi. Se oli "mow-lee, pikaliikkuja",
kuten sarceet sitä nimittivät, erämaan vikkelin luontokappale.
Kazanin tuumanpituiset torahampaat olisivat uponneet syvälle sen
kaulavaltimoon. Mutta murto-osassa sekuntia ilves oli isona, pehmeänä
pallona viskautunut syrjään, ja Kazanin hampaat hautautuivat sen
kaulalihaan eikä valtimoon. Eikä Kazanilla nyt ollut vastassaan
parveen kuuluvan suden tai toisen koiran torahampaita. Hänen oli
torjuttava kynsiä, jotka viilsivät kuin kaksikymmentä partaveitsen
veroista tikaria, eikä niitä saanut pysähtymään, vaikka olisi
tarttunut kaulavaltimoonkin.
Kerran hän oli taistellut rautoihin jäänyttä ilvestä vastaan eikä
ollut unohtanut siitä saamaansa kokemusta. Hän koetti saada ilveksen
painetuksi mahalleen, pakottamatta sitä kierähtämään selälleen, kuten
olisi tehnyt toiselle koiralle tai sudelle. Hän tiesi, että selällään
maaten tuo raivoisa kissa oli kaikkein vaarallisin. Sen voimakkaan
takajalan yksi ainoa repäisy voisi kiskoa häneltä sisälmykset ulos.
Takaansa Kazan kuuli Harmaan Hukan surkeaa ruikutusta ja ymmärsi
hänen saaneen hirveitä vammoja. Se kiihoitti Kazanin raivon ja
voiman kaksinkertaiseksi, ja hänen hampaansa tapasivat toisensa
ilveksen kaulalihan ja nahan läpi. Mutta toinen vältti kuoleman,
joka oli jo puolen tuuman varassa. Tarvittiin uusi ote kaulavaltimon
tavoittamiseksi. Kazan teki tämän kuolettavan kaappauksen. Ilves sai
silloin hetkeksi takaisin vapautensa ja heittäytyi taaksepäin. Kun
Kazan haukkasi, osuivat hampaat kurkun yläosaan.
Kynnet leikkasivat hänen lihaansa, viiltäen kyljen auki -- vähän
liiaksi korkealta, jotta olisivat tappaneet. Toinen raapaisu olisi
silponut niitä elimiä, joista henki riippuu. Mutta taistellessaan
he olivat joutuneet kallioseinän reunalle, ja äkkiä he ärisemättä
tai kiljumatta vierähtivät sen yli. Alemmalle kallionpengermälle
oli matkaa viisi- tai kuusikymmentä jalkaa, ja silloin jo, kun he
pudotessaan kieppuivat ilmassa, upposivat Kazanin hampaat syvemmälle.
He syöksyivät alas hirveästi mätkähtäen, Kazan päällimmäisenä.
Törmäys lennätti hänet viiden kuuden jalan päähän vihollisestaan.
Heti hän oli pystyssä kuin leimaus, pökerryksissä, äristen,
puolustusvalmiina. Ilves makasi hervottomana ja liikahtamatta siinä,
mihin oli pudonnut. Kazan lähestyi yhä valmiina, ja nuuski varovasti.
Jokin ilmaisi hänelle, että taistelu oli päättynyt. Hän kääntyi pois,
laahautui hitaasti pengermää pitkin polulle ja palasi Harmaan Hukan
luo.
Harmaa Hukka ei ollut enää kuutamossa. Likellä kallionlohkareita
viruivat kolmen pennun hervottomat ja elottomat pikku ruumiit.
Ilves oli repinyt ne palasiksi. Surullisesti vinkuen Kazan lähestyi
ja pisti päänsä kallioiden väliin. Harmaa Hukka oli siellä,
parkuen itsekseen äskeisellä hirveän vaikeroivalla tavalla. Kazan
astui pesään ja alkoi nuoleskella hänen vertavuotavia hartioitaan
ja päätään. Lopun yötä Harmaa Hukka vikisi tuskissaan. Päivän
sarastaessa hän laahasi itsensä ulos kalliolle elottomien pikku
ruumiiden luo.
Ja silloin Kazan näki, minkä hirvittävän työn ilves oli tehnyt.
Sillä Harmaa Hukka oli sokea -- ei päiväksi tai yöksi, vaan kaikiksi
ajoiksi. Pimeys, jonka läpi mikään auringon valo ei voinut tunkeutua,
oli verhonnut hänet. Ja ehkäpä taaskin eläimellinen vaisto, joka
usein on ihmisälyä merkillisempi, ilmoitti Kazanille, mitä oli
tapahtunut. Sillä hän tiesi nyt, että Harmaa Hukka oli avuton --
avuttomampi kuin ne pikku olennot, jotka joku tunti sitten olivat
kuutamossa iloisesti teutaroineet. Hän pysytteli Harmaan Hukan
likellä koko sen päivän.
Turhaan Joan silloin kutsui Kazania. Hänen äänensä kantautui Sun
Rockille, ja Harmaan Hukan pää puristui tiukemmin Kazania vastaan, ja
Kazanin korvat painuivat taaksepäin, ja hän nuoleskeli kumppaninsa
haavoja. Myöhään iltapäivällä Kazan jätti hänet yksikseen juuri niin
pitkäksi aikaa, että ehti juosta polun alapäähän ja tuoda sieltä
lumikenkäjäniksen. Harmaa Hukka kosketti kuonollaan sen turkkia
ja lihaa, mutta ei tahtonut syödä. Vielä vähän myöhemmin Kazan
suostutteli hänet seuraamaan itseään polulle. Hän ei halunnut enää
viipyä Sun Rockilla eikä myöskään halunnut, että Harmaa Hukka jäisi
sinne. Askel askelelta hän houkutteli toista tulemaan luikertelevaa
polkua pitkin, kauas pois kuolleiden pentujen luota, ja Harmaa Hukka
suostui liikahtamaan vain silloin, kun Kazan oli hyvin likellä, niin
likellä, että hänen arpeutunutta kylkeään voi kuonolla koskettaa.
He joutuivat vihdoin sellaiseen kohtaan polkua, missä piti kallion
reunalta hypätä kolmen tai neljän jalan matka alaspäin, ja silloin
Kazan huomasi, kuinka perin avuttomaksi Harmaa Hukka oli käynyt. Hän
vikisi ja kyyristyi parikymmentä kertaa ennenkuin uskalsi hypätä,
ja silloin hän harppasi jalat jäykkinä ja lyyhistyi kokoon Kazanin
jalkoihin. Siitä lähtien ei Kazanin enää tehnyt mieli niin kovin
hoputtaa häntä, sillä tämä hyppäys oli todistanut, että kumppani
oli hyvässä turvassa vain silloin, kun hänen kuononsa kosketti
toisen kylkeä. Tasangolle saavuttua Harmaa Hukka seurasi Kazania
kuuliaisesti, hölkäten vieressä, toinen lapa hänen lonkkaansa vasten.
Kazan suuntasi kulkunsa tiheikköön, joka oli puolen mailin päässä
poukaman perällä, ja tällä lyhyellä matkalla Harmaa Hukka kompastui
ja kaatui monta kertaa. Ja aina hänen kaatuessaan Kazan oppi vähän
lisää sokeuden rajoituksista. Kerran hän syöksähti jänistä ajamaan,
mutta ei ollut edennyt kahtakymmentä hyppäystä, kun jo pysähtyi
ja katsoi taakseen. Harmaa Hukka ei ollut hievahtanut tuumaakaan
paikaltaan. Seisoi vain liikkumatta, ilmaa nuuskien -- odotellen
häntä. Kokonaisen minuutin Kazan seisoi, hänkin odotellen. Sitten hän
palasi Harmaan Hukan luo. Tästedes Kazan aina palasi siihen kohtaan,
jonne Harmaan Hukan oli jättänyt, tietäen löytävänsä hänet sieltä.
Koko sen päivän he pysyttelivät tiheikössä. Iltapäivällä Kazan
käväisi majalla. Joan ja hänen miehensä olivat siellä, ja kumpikin
huomasi heti, että Kazanin kylki oli raadeltu ja päähän ja hartioihin
tullut haavoja.
"Onpa vähällä ollut sen viimeinen taistelu", sanoi mies,
tarkastettuaan häntä. "Joko se oli ilves tai karhu. Toinen susi ei
olisi noin tehnyt."
Puoli tuntia Joan puuhasi häntä hoitaessaan, puhutellen häntä
kaiken aikaa ja hyväillen häntä pehmoisilla käsillään, hautoi hänen
haavojaan lämpimällä vedellä ja siveli niitä sitten parantavalla
voiteella. Kazanin täytti taas entinen viihdyttävä halu jäädä hänen
luokseen ainiaaksi, milloinkaan metsiin palaamatta. Tunnin ajan
nainen antoi hänen maata hameensa helmalla, kuonollaan koskettaen
jalkaa, ja ompeli itse sillä aikaa lapsen vaatteita. Sitten hän
nousi illallista valmistamaan, ja Kazan kohosi seisaalleen -- hieman
väsyneesti -- ja meni ovelle. Harmaa Hukka ja yön pimeys kutsuivat
häntä, ja hän vastasi tähän kutsuun laskemalla hartiansa ja päänsä
riipuksiin. Siitä oli entinen vihlova vaikutus poissa. Hän odotti
tilaisuutta ja meni ovesta ulos. Kuu oli noussut, kun hän taas tapasi
Harmaan Hukan. Tämä tervehti hänen takaisintuloaan hiljaisella ilon
vikinällä ja hyväili häntä sokeilla kasvoillaan. Avuttomuudessaan hän
näytti onnellisemmalta kuin Kazan kaikessa voimassaan.
Tämän jälkeisinä päivinä oli viimeinen suuri kilpailu sokean ja
uskollisen Harmaan Hukan ja naisen välillä. Jos Joan olisi tiennyt,
mitä tiheikössä oli, jos hän olisi kerrankaan nähnyt sen poloisen
olennon, jolle Kazan nyt merkitsi koko elämää -- aurinkoa, tähtiä,
kuuta ja ruokaa, olisi hän auttanut Harmaata Hukkaa. Mutta näin ollen
hän koetti yhä kovemmin houkutella Kazania majalle, ja vähitellen hän
pääsi voitolle.
Vihdoin tuli ratkaiseva päivä, kahdeksan päivää Sun Rockin taistelun
jälkeen. Kazan oli vienyt Harmaan Hukan joen rannalle metsäiseen
niemekkeeseen kaksi päivää aikaisemmin ja jättänyt sinne edellisenä
iltana, kun lähti majalle. Tällä kertaa kiinnitettiin luja nahkainen
hihna hänen kaulavyöhönsä, ja hänet sidottiin hirsiseinässä olevaan
sinkilään. Joan ja hänen miehensä olivat ylhäällä jo ennen päivän
tuloa seuraavana aamuna. Aurinko nousi juuri, kun he kaikki lähtivät
ulos, mies pienokaista kantaen ja Joan Kazania taluttaen. Joan
kääntyi majan ovea sulkemaan, ja Kazan kuuli hänen kurkustaan
nousevan nyyhkytyksen, kun he seurasivat miestä joen rantaan. Iso
kanootti oli valmiiksi sälytettynä odottamassa. Joan astui siihen
ensin, lapsi sylissään. Sitten hän yhä pidellen nahkahihnasta veti
Kazanin likelle itseään, niin että Kazan nojasi painollaan häneen.
Aurinko paistoi lämpimästi Kazanin selkään, kun vene työnnettiin
rannasta irti, ja hän sulki silmänsä ja nojasi päätänsä Joanin
syliin. Pehmoinen käsi laskeutui hänen hartioilleen. Taas hän kuuli
sen äänen, jota mies ei voinut kuulla, hillityn nyyhkytyksen naisen
kurkussa, kanootin hitaasti liukuessa metsäistä niemekettä kohti.
Joan huiskutti kädellään majalle, joka juuri oli katoamassa puiden
taakse.
"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!" Ja sitten hän painoi kasvonsa kiinni
Kazaniin ja pienokaiseen ja nyyhki.
Mies taukosi melomasta.
"Onko sinun ikävä -- Joan?" kysyi hän.
He liukuivat paraikaa niemekkeen ohi, ja Harmaan Hukan haju tuntui
Kazanin sieraimissa, kiihoittaen häntä ja kohottaen hiljaisen vikinän
hänen kurkkuunsa.
"Tuleeko sinun ikävä -- kun lähdemme?"
Joan pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Mutta minä olen aina elänyt täällä -- metsissä --
ja ne ovat minulle -- koti!"
Niemeke valkoisine hietakielekkeineen oli nyt heidän takanaan. Ja
Kazan seisoi jäykkänä sitä kohti kääntyneenä. Mies kutsui häntä, ja
Joan kohotti päätään. Hänkin näki niemekkeen, ja samassa nahkahihna
liukui hänen kädestään, ja outo tuike välähti hänen sinisilmiinsä,
kun hän näki, mikä seisoi valkean hietakielekkeen kärjessä. Se oli
Harmaa Hukka. Hänen sokeat silmänsä olivat Kazaniin päin suunnatut.
Vihdoin Harmaa Hukka, uskollinen kumppani, käsitti. Haju ilmaisi
hänelle sen, mitä eivät silmät voineet nähdä. Kazan ja ihmishaju
olivat yhdessä. Ja he menivät -- menivät -- menivät --
"Katsopa!" kuiskasi Joan.
Mies kääntyi. Harmaan Hukan etujalat olivat vedessä. Ja nyt, kun
kanootti liukui yhä kauemmas pois, hän istahti takakoivilleen, nosti
päätänsä. aurinkoa kohti, jota ei voinut nähdä, ja päästi ilmoille
viimeisen, pitkän, valittavan, Kazanille tarkoitetun ulvonnan.
Vene kallistui. Kellertävä ruho syöksyi ilman läpi -- ja Kazan oli
poissa.
Mies kumartui luodikkoaan ottamaan. Joanin käsi pysähdytti hänet.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat.
"Anna sen mennä takaisin naaraan luo! Anna sen mennä --. Anna sen
mennä!" huusi hän. "Siellä sen paikka on -- tuon rinnalla."
Ja rantaan päästyään Kazan ravisti veden tuuheasta turkistaan ja
katsoi viimeisen kerran naiseen päin. Kanootti liukui hitaasti
ensimmäisen polvekkeen ympäri. Hetki vielä, ja se oli kadonnut.
Harmaa Hukka-oli voittanut.
X
TULEN PÄIVINÄ
Siitä yöstä asti, jona Kazan suoritti Sun Rockin kukkulalla
hirvittävän taistelunsa ison harmaan ilveksen kanssa, muistuivat
hänen mieleensä yhä heikommin ne entiset päivät, jolloin hän oli
ollut rekikoirana ja parven johtajana. Milloinkaan hän ei saattaisi
niitä tykkänään unohtaa, ja aina tulisivat muidenkin muistojen
joukosta muutamat erottumaan selvinä, niinkuin salamat, jotka
halkaisevat yön pimeyden. Mutta kuten ihminen laskee tapahtumain
ajan syntymästänsä, häistänsä, siitä, milloin vapautui jostakin
tukalasta tilasta, tai jostakin elämänuransa käännekohdasta, samoin
tuntuivat Kazanin mielestä kaikki asiat alkavan niistä kahdesta
murhenäytelmästä, jotka olivat seuranneet toinen toisensa kintereillä
Harmaan Hukan penikkain syntymän jälkeen.
Ensimmäinen oli taistelu Sun Rockilla, jolloin iso harmaa ilves oli
sokaissut hänen kauniin susipuolisonsa ikuisiksi ajoiksi ja repinyt
hänen penikkansa palasiksi. Hän puolestaan oli tappanut ilveksen.
Mutta Harmaa Hukka oli yhä sokea. Kosto ei ollut voinut palauttaa
hänen näköään. Kumppani ei voinut enää hänen kanssaan ajaa riistaa,
kuten he olivat villien susiparvien mukana metsästelleet tasangolla
ja pimeissä metsissä. Siksi hän tätä yötä muistellessaan aina ärisi,
ja huulet irvistelivät paljastaen tuumanpituiset torahampaat.
Toinen murhenäytelmä oli Joanin, hänen lapsensa ja hänen miehensä
lähtö. Jokin, mikä oli pettämättömämpää kuin järki, sanoi hänelle,
että he eivät enää palaisi. Kirkkaimpana kaikista niistä kuvista,
jotka hänen mielessään säilyivät, oli sen aurinkoisen aamun muisto,
jolloin nainen ja pienokainen, joita hän rakasti, ja mies, jota hän
heidän tähtensä sieti, olivat lähteneet pois kanootilla; ja usein
hän meni niemenkärkeen ja tuijotti ikävöiden virtaa alaspäin, sinne,
missä oli hypännyt veneestä palatakseen sokean puolisonsa luo.