Pierre nauroi hiljaa. Pimeässä hän tarttui kurkkuunsa.
"Olemme melkein kotona, Joan. Tuolla on meidän joki -- Little
Beaver. Jos minä tänä yönä menisin matkoihini ja jättäisin sinut,
osaisit sitä pitkin jatkaa matkaa suoraan majallemme. Sinne on vain
neljäkymmentä mailia. Kuuletko?"
"Kuulen, minä tiedän --"
"Neljäkymmentä mailia -- suoraan jokea alaspäin. Sinä et voisi eksyä,
Joan. Sinun tarvitsisi vain varoa jäällä avantoja."
"Etkö tule nukkumaan, isä? Sinä olet väsynyt -- ja melkein sairas."
"Tulen -- kun olen tupakoinut", toisti mies. "Joan, kuule,
muistutatko minulle huomenna avantoja? Voisin ehkä unohtaa. Sinun on
helppo tuntea ne, sillä lumi ja hanki on niiden kohdalla valkeampaa
kuin muualla ja huokoista. Muistatko -- avannot --"
"Kyl-l-l-ä --"
Pierre päästi oviläpän ja palasi tulen ääreen. Hän hoiperteli
kävellessään.
"Hyvää yötä, halli", sanoi hän. "Kai minun on parasta mennä sisään
lasten luo. Kaksi päivää vielä -- neljäkymmentä mailia -- kaksi
päivää --"
Kazan tarkkasi häntä hänen astuessaan telttaan ja kiskoi kaikella
painollaan ketjunsa päätä, kunnes kaulavyö salpasi häneltä hengen.
Hänen jalkansa ja selkänsä vavahtelivat. Tuossa teltassa, johon
Radisson oli mennyt, olivat Joan ja pikku lapsi. Hän tiesi, ettei
Pierre tehnyt heille pahaa, mutta hän tiesi myöskin, että Pierre
Radissonin mukana liiteli jotakin kamalaa ja uhkaavaa heidän
lähellään. Hän halusi saada miehen sieltä ulos -- tulen ääreen, missä
voisi paikallaan maaten pitää häntä silmällä.
Teltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin
ennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan.
Kazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä,
mutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan
merkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen
päivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio
paloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat
pilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse.
Tähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa
pohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin
teräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin --
revontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä
mittaa nopeasti kylmäksi.
Tänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin
hiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun
Kazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi
hän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti
värähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka
sisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys.
Ja sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja
pää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin
pohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun
niiden isännät juuri ovat kuolleet.
Pierre Radisson oli kuollut.
VII
POIS LUMIPYRYSTÄ
Päivä jo sarasti, kun pikku lapsi painautui tiukasti Joanin lämmintä
rintaa vasten ja herätti hänet nälissään huutaen. Joan aukaisi
silmänsä, pyyhkäisi kasvoiltaan tuuheat hiuksensa ja saattoi nyt
nähdä, missä isän hämärä hahmo makasi teltan toisella sivulla.
Siellä oli hiljaista, ja häntä ilahdutti, että isä vielä nukkui, kun
edellisenä päivänä oli ollut aivan nääntymäisillään. Siksi Joan jäi
vielä makuulle puoleksi tunniksi, leperrellen hiljaa pikku lapselle.
Sitten hän nousi varovasti, kääri lapsen lämpimiin peitteisiin ja
nahkoihin, puki päällysvaatteet ylleen ja meni ulos.
Tällöin oli jo selvä päivä, ja hän huoahti helpotuksesta, kun näki
myrskyn tauonneen. Oli pureva pakkanen. Hänestä tuntui, ettei hän
ikänänsä ollut kokenut näin kylmää. Tuli oli kokonaan sammunut.
Kazan oli kääriytynyt pyöreäksi palloksi ja työntänyt kuonon
allensa. Hän kohotti päätänsä ja vavahteli, kun Joan tuli esille.
Mokkasiinipeitteisellä jalallaan Joan hajoitti tuhkaa ja hiiltyneitä
oksia, jolta oli nuotiosta jäljellä, mutta ainoatakaan kipinää ei
näkynyt. Telttaan palatessaan hän hetkeksi pysähtyi Kazanin viereen
ja taputteli pörröistä päätä.
"Voi Susi-parka", sanoi hän. "Jospa olisin antanut sinulle yhden
karhuntaljoistamme!"
Hän veti syrjään oviläpän ja astui sisään. Nyt hän ensi kerran näki
isänsä kasvot varjossa, ja ulkopuolella Kazan kuuli hänen pelästyneen
valitushuutonsa. Kun kerrankin katsahti Pierre Radissonin kasvoihin,
ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.
Tuskaisen parkaisun jälkeen Joan heittäytyi isänsä rintaa vasten,
nyyhkyttäen niin hiljaa, etteivät edes Kazanin tarkat korvat mitään
kuulleet. Siihen hän jäi suruunsa vaipuneena, kunnes pikku Joanin
ruikutus kiihoitti toimintaan joka kipinän sitä naisellisuutta ja
äitiyden elintarmoa, joka hänellä oli tyttömäisessä ruumiissaan.
Silloin hän ponnahti seisaalleen ja juoksi oviaukosta ulos. Ketjunsa
päässä Kazan tempoili mennäkseen häntä vastaan, mutta Joan ei nyt
ollenkaan huomannut häntä. Erämaa kauhistuttaa pahemmin kuin kuolema,
ja äkkiä tämä kauhu valtasi Joanin. Itsensä vuoksi hän ei pelännyt,
vaan lapsensa puolesta. Teltasta kuuluva lapsen parku viilsi häntä
kuin puukonisku.
Ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, mitä vanha Pierre oli
edellisenä iltana puhunut -- hänen sanansa joesta, avannoista,
neljänkymmenen mailin matkasta kotiin. "_Sinä et voisi eksyä, Joan_."
Isä oli arvannut, mitä tapahtuisi.
Hän kääri lapsen syvälle turkiksiin ja palasi nuotiopaikalle. Nyt oli
hänen mielessään vain se, että heidän piti saada tulta. Hän keräsi
vähän koivuntuohta, peitti sen puoleksi palaneilla puunpalasilla
ja lähti noutamaan teltasta tulitikkuja. Pierre Radisson säilytti
niitä karhunnahkaisen takkinsa taskussa, vedenpitävässä rasiassa.
Hän nyyhki taas polvistuessaan isänsä viereen ja otti rasian. Kun
tuli leimahti palamaan, lisäsi hän puunpalasia ja heitti päälle
muutamia niistä isoista polttopuista, joita Pierre oli laahannut
leiriin. Tuli rohkaisi häntä. Neljäkymmentä mailia -- ja joki johti
heidän kotiinsa! Se oli taivallettava lapsen ja suden kanssa. Nyt
hän vasta ensi kerran kääntyi koiran puoleen ja kutsui tätä nimeltä,
laskien kätensä karvaiselle päälaelle. Sitten hän antoi koiralle
lihakimpaleen, jonka ensin pehmitti tulen paisteessa, ja sulatti
lunta teetä varten. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän muisti, kuinka
isänsä oli pannut hänet syömään neljä, viisi kertaa päivässä. Hän
siis pakotti itsensä syömään murkinaksi korppua ja lihaviipaleen ja
joi niin paljon kuumaa teetä kuin jaksoi.
Nyt tuli se kammottava hetki, joka häntä pelotti. Hän kääri peitteitä
tiiviisti isänsä ruumiin ympärille ja sitoi ne nahkahihnoilla.
Sitten hän keräsi kaikki jäljellä olevat nahkat ja peitot rekeen
tulen ääreen ja kätki pikku Joanin niihin syvälle. Teltan purkaminen
oli rasittava puuha. Köydet olivat jäätyneet kankeiksi, ja kun työ
oli tehty, vuoti hänen toisesta kädestään verta. Hän pani teltan
päällimmäiseksi rekeen ja puoleksi peittäen kasvonsa kääntyi
katsomaan taaksensa.
Pierre Radisson lepäsi palsaminoksaisella vuoteellaan, ilman mitään
muuta päällänsä kuin harmaa taivas ja kuusten latvat. Kazan seisoi
jalat jäykkinä ja nuuski ilmaa. Hänen selkäkarvansa törröttivät
kankeina, kun Joan astui hitaasti takaisin ja polvistui peittoon
käärityn olennon viereen. Kun hän tuli sieltä Kazanin luo, olivat
hänen kasvonsa kalpeat ja jännittyneet, ja autiota saloseutua
katsellessaan hän sai silmiinsä oudon, kauhistuneen ilmeen. Hän pani
Kazanin valjaisiin ja kiinnitti hennoille vyötäisilleen sen hihnan,
jota Pierre oli käyttänyt. Näin he aloittivat matkansa joelle,
kahlaten polviaan myöten äsken sataneessa lumessa. Puolitiessä
Joan kompastui kinokseen ja kaatui, ja hänen irralliset hiuksensa
levisivät välkkyvänä verhona lumella. Lujasti ponnistaen Kazan pääsi
hänen viereensä, ja kylmä kuono kosketti naisen kasvoja, kun hän
kompuroi pystyyn. Hetkeksi Joan otti tuuheakarvaisen pään käsiensä
väliin.
"Susi!" sanoi hän vaikeroivalla äänellä. "Voi, Susi!"
Joan jatkoi taas matkaa, mutta hengästyi vähänkin ponnistellessaan.
Joen jäällä ei ollut lunta niin syvälti. Mutta tuuli oli yltymässä.
Se tuli koillisesta, suoraan vasten kasvoja, ja Joan taivutti
päätänsä vetäessään Kazanin kanssa. Puolen mailin päässä jokea
alaspäin hän pysähtyi eikä voinut enää hillitä toivottomuuttaan,
joka nyt tukahduttavana nyyhkytyksenä kohosi hänen huulilleen.
Neljäkymmentä mailia! Hän painoi käsillään rintaansa ja veti henkeään
kuin iskun saanut, selkä tuulta vasten. Pikku lapsi oli rauhallinen.
Joan meni kurkistamaan turkkien alle, ja siellä näkemänsä
kannusti häntä raivoisaan ponnistukseen. Kahdesti hän seuraavan
neljännesmailin taipaleella kompastui polvilleen kinokseen.
Sitten tuli tuulen puhdistama jääalue, ja Kazan veti rekeä yksin.
Joan käveli hänen vieressään. Hänen rintaansa kivisti. Tuntui kuin
olisi tuhat neulaa pistellyt häntä kasvoihin, ja äkkiä muistui hänen
mieleensä lämpömittari. Hän pani sen joksikin aikaa telttaröykkiölle.
Kun hän sitä hetken päästä tarkasti, osoitti se kolmekymmentä astetta
alle nollan. Neljäkymmentä mailia! Ja isä oli sanonut, että hän
pystyi sen kulkemaan -- eikä voinut eksyä! Mutta hän ei tiennyt, että
isääkin olisi sinä päivänä kammottanut ponnistella pohjoiseen päin,
kun oli kolmekymmentä pakkasastetta ja tuulen vinkuna lumimyrskyn
alkuvaroituksena.
Hirsimetsä oli jäänyt kauas taakse. Edessä ei ollut muuta kuin
armoton aukea, sen takainen metsä häipyi päivän kolkkoon harmauteen.
Jos sieltä olisi näkynyt puita, ei Joanin sydän olisi ollut niin
pelon vallassa. Mutta sieltä ei näkynyt mitään -- ei muuta kuin
tuo harmaa, aavemainen synkeys ja taivaankansi mailin päässä maata
koskettamassa.
Lumi kävi taas syväksi hänen jalkainsa alla. Alati hän tähysteli
jäässä olevia petollisia, härmän peittämiä salahautoja, joista isä
oli puhunut. Mutta hän huomasikin nyt, että jää ja lumi näyttivät
kaikkialla samanlaisilta, ja että silmiä kirveli yhä pahemmin. Kova
pakkanen oli sen syynä.
Joki laajeni pieneksi järveksi, ja täällä pieksi tuuli häntä
kasvoihin niin rajusti, että hänen painonsa hölleni hihnasta, ja
Kazan veti rekeä yksin. Jonkun tuuman paksuinen lumi haittasi häntä
nyt yhtä paljon kuin jalan syvyinen ennen. Hän jäi vähitellen
yhä enemmän jälkeen. Kazan ponnistausi hänen rinnalleen, kiskoen
valjaista uljaitten voimiensa joka hituisella. Kun he taas olivat
joen uomassa, kulki Joan Kazanin tekemää latua. Hän ei kyennyt
auttamaan. Hänen jalkansa tuntuivat yhä raskaammilta. Yhtä hän vain
toivoi -- metsää. Jos he eivät pian ehtisi sinne, puolessa tunnissa,
ei hän kykenisi jatkamaan matkaa. Eteenpäin ponnistellessaan hän yhä
huokaili rukouksia lapsensa puolesta. Hän kaatui kinoksiin. Kazan
ja reki alkoivat hänen silmissään näyttää vain tummalta täplältä.
Ja sitten hän äkkiä näki, että ne jättivät hänet. Ne eivät olleet
kauempana kuin parinkymmenen jalan päässä hänen edellään -- mutta
täplä tuntui olevan äärettömän kaukana. Hänen ruumiinsa jokainen
elämän ja voiman hiven tarkoitti nyt vain sitä, että hän saavuttaisi
reen -- ja pikku Joanin.
Tuntui kestävän loppumattoman kauan, ennenkuin hän sen tavoitti.
Kun reki oli vain kuuden jalan päässä hänen edessään, täytyi hänen
ponnistella mielestään vielä tunnin aikaa, kunnes sai sen kiinni.
Voihkaisten hän syöksähti eteenpäin ja kaatui rekeen. Sitten ei enää
tuntunut hätää. Kun hänen kasvonsa painuivat turkiksiin, joihin pikku
Joan oli kiedottu, oli hän heti ilomielin näkevinään lämpimän kodin.
Sitten tämä näky himmeni, ja sitä seurasi pimeä yö.
Kazan pysähtyi kulussaan. Hän tuli takaisin ja istui takakoivilleen
naisen viereen, odottaen, että tämä liikkuisi ja puhuisi. Mutta
nainen oli hyvin hiljaa. Koira pisti kuononsa hänen hajallisiin
hiuksiinsa ja vikisi, mutta sitten kääntyi karvainen pää nuuskimaan
vastatuuleen. Jotakin tuli Kazanin sieramiin tämän tuulen mukana.
Hän kosketti taas kuonollaan Joania, joka ei vieläkään liikahtanut.
Sitten hän meni eteenpäin, seisoi valjaissaan valmiina kiskomaan
ja katsahti taakseen. Nainen oli yhä hiljaa paikallaan, ja vikinän
sijasta kuului Kazanin kurkusta kimeä, kiihtynyt haukahdus.
Ilmassa tuntunut outo ilmiö vaikutti hetken aikaa voimakkaammin.
Hän alkoi kiskoa. Reen anturat olivat jäätyneet lumeen kiinni, ja
niiden irtisaaminen vaati hänen koko voimansa. Kahdesti hän pysähtyi
seuraavien viiden minuutin kuluessa ilmaa nuuskimaan. Kun hän
kolmannen kerran seisahtui lumikinokseen, palasi hän taas Joanin luo
ja vikisi, saadakseen tämän hereille. Sitten hän taas kiskoi rekeä
ja sai sitä laahatuksi kinoksen läpi aina askeleen verran erällään.
Kinoksen takana oli jonkun matkaa puhdasta jäätä, ja siellä Kazan
lepäsi. Tuulen hetkeksi asettuessa tuntui vainu entistä selvempänä.
Siellä, missä puhtaan jään alue loppui, oli rannassa kapea aukeama,
siinä kun päävirtaan yhtyi lahden poukama. Jos Joan olisi ollut
tajuissaan, olisi hän vaatinut Kazania kulkemaan suoraan eteenpäin.
Mutta Kazan kääntyi aukeamaa kohti, ja kymmenen minuutin ajan hän
rehki levähtämättä lumen läpi, vikisten yhä tiheämmin, kunnes vikinä
vihdoin puhkesi riemuisaksi haukunnaksi. Hänen edessään, poukaman
rannalla, oli pieni maja. Savu kohosi uuninpiipusta ja juuri sen haju
oli tuulen mukana tullut hänen sieraimiinsa. Kovaa, tasaista pengertä
ulottui majan ovelle asti, ja kaikkein viimeisillä voimillaan Kazan
veti kuormansa sitä ylös. Sitten hän istahti Joanin viereen, kohotti
tuuheakarvaisen päänsä tummaa taivasta kohti ja ulvoi.
Hetken päästä aukeni ovi, ja sieltä tuli mies. Kazanin veristävät,
lumensokaisemat silmät tarkkasivat häntä, kun hän juoksi reen luo.
Hän kuuli miehen huudahtavan pelästyksestä kumartuessaan katsomaan
Joania. Tuulen taas hetkeksi hiljetessä kuului reen turkiskasasta
pikku Joanin valittava, puoleksi tukahtunut ääni.
Syvä helpotuksen huokaus kohosi Kazanin rinnasta. Hän oli perin
uupunut. Hänen voimansa olivat lopussa. Hänen jalkansa olivat
haavoittuneet ja vuotivat verta. Mutta Pikku Joanin ääni herätti
hänessä outoa riemua, ja hän laskeutui makuulle valjaissaan, miehen
kantaessa Joania ja pienokaista majan lämpimään ja elämään.
Vähän ajan päästä mies tuli takaisin. Hän ei ollut vanha, niinkuin
Pierre Radisson. Hän astui ihan likelle Kazania ja kumartui tätä
katsomaan.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän. "Ja sen sinä suoritit -- _yksin_!"
Pelkäämättä hän tarttui valjaisiin, päästi koiran irti ja talutti
tätä majan ovea kohti. Vain tuokion verran Kazan epäröi -- ollessaan
melkein jo kynnyksellä. Hän käänsi päätänsä nopeasti ja valppaasti.
Hänestä tuntui kuin olisi hetken aikaa myrskyn ulinan ja valituksen
seasta kuulunut Harmaan Hukan ääntä.
Sitten majan ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän makasi varjoisan
nurkan pimennossa, miehen valmistaessa kuumalla tulisijalla jotakin
syötävää Joanille. Kesti kauan, ennenkuin Joan nousi vuoteesta, jonne
mies oli hänet laskenut. Sitten Kazan kuuli hänen nyyhkivän, ja mies
pani hänet syömään, ja hetken aikaa he keskustelivat. Ripustettuaan
ison peitteen makuulavan eteen mies istahti ihan lähelle takkaa.
Äänettömästi Kazan pujahti seinää pitkin ja ryömi lavan alle. Kauan
hän kuuli naisen nyyhkyttävää hengitystä. Sitten kaikki oli hiljaa.
Seuraavana aamuna, kun mies avasi oven, Kazan pujahti siitä ulos ja
riensi kiireesti metsään. Puolen mailin päässä hän tapasi Harmaan
Hukan jäljet ja alkoi kutsua. Joen jäältä kuului vastaus, ja Kazan
meni hänen luokseen.
Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella häntä takaisin entisille
tyyssijoille -- kauas majasta ja ihmishajusta. Myöhään sinä aamuna
valjasti mies koiransa, ja metsän reunasta Kazan näki hänen käärivän
Joanin ja pienokaisen rekeen turkkien peittoon, kuten vanha Pierrekin
oli tehnyt. Koko sen päivän hän seurasi valjakon jälkiä, ja Harmaa
Hukka hiipi hänen perässään. He matkasivat pimeän tuloon asti; ja
silloin, myrskyn perästä ilmestyneiden tähtien ja kuun valossa
mies yhä hoputti valjakkoa eteenpäin. Oli jo myöhäinen yö, kun
he saapuivat toiselle majalle, ja mies kolkutti ovea. Valaistus,
oven aukaiseminen, miesäänen iloinen tervehdys, Joanin nyyhkyttävä
huudahdus -- Kazan pani kaiken tämän merkille pimennosta, jossa hän
piili, ja pujahti sitten takaisin Harmaan Hukan luo.
Joanin kotiintulon jälkeisinä päivinä ja viikkoina pidätti Kazania
majan ja naiskäden viehätysvoima. Niinkuin hän oli sietänyt Pierreä,
samoin hän nyt sieti tätä nuorempaa miestä, joka eli Joanin ja
pienokaisen kanssa. Hän tiesi, että tämä mies oli Joanille hyvin
rakas, ja että pienokainen oli hyvin rakas miehelle, kuten se oli
naisellekin. Vasta kolmantena päivänä Joanin onnistui houkutella
hänet majaan -- samana päivänä, jolloin mies palasi mukanaan Pierren
Kuollut ja jäätynyt ruumis. Joanin mies ensinnä keksi nimen hänen
kaulavyössään, ja he alkoivat nimittää häntä Kazaniksi.
Puolen mailin päässä, tavattoman ison kiviröykkiön huipulla, jota
intiaanit sanoivat Sun Rockiksi, olivat hän ja Harmaa Hukka löytäneet
turvallisen kodin; ja täältä he samosivat pyyntiretkilleen alas
tasangolle, ja usein kuului naisen ääni heille asti, huhuillen:
"Kazan! Kazan! Kazan!"
Koko tämän pitkän talven oli Kazanissa voitolla vuoroin Joanin ja
majan, vuoroin Harmaan Hukan houkutus.
Tuli sitten kevät -- ja sen mukana suuri muutos.
VIII
SUURI MUUTOS
Vuoret, harjanteet ja laaksot tuntuivat vähitellen yhä lämpimämmiltä.
Haavansilmut olivat puhkeamaisillaan. Ilmassa kävi palsamipuun ja
kuusen tuoksu päivä päivältä väkevämmäksi, ja kaikkialla erämaassa,
tasangolla ja metsässä, kuului kevätpurojen solinaa, kun ne hakivat
tietänsä Hudsonin lahteen. Tässä laajassa lahdessa kävi pauke ja
ryske, kun jääkentät jyristen alkoivat purkaa vesiänsä Roes Welcomen
puhki -- joka oli porttina peräpohjolaan, ja siksi vielä huhtikuun
tuulen mukana sieltä päin toisinaan tuikea talven viima.
Kazan oli suojannut itsensä tätä tuulta vastaan. Ilman henkäystäkään
ei liikkunut siinä aurinkoisessa paikassa, jonka susikoira oli
itselleen valinnut. Hänen oli nyt parempi olla kuin kertaakaan
kuusikuukautisen kolkon talven aikana -- ja nukkuessaan hän näki unia.
Harmaa Hukka makasi hänen lähellään, maha maassa, etukäpälät
ojennettuina, silmät ja sieraimet niin valppaina ja tarkkaavina
kuin ihmishaju ikinä voi ne saada. Sillä lämpöisessä kevätilmassa
tuntui palsamin ja kuusen ohella myös ihmisen tuoksu. Hän
katseli levottomana, ja väliin hellittämättä, nukkuvaa Kazania.
Hänen oma harmaa selkäharjansa jäykistyi, kun hän näki Kazanin
keltaisenruskeiden selkäkarvojen nousevan pystyyn jonkin unennäön
vaikutuksesta. Hän vikisi hiljaa, kun Kazanin ylähuuli äristen
kohosi, paljastaen pitkät, valkeat hampaat. Mutta enimmäkseen Kazan
makasi hiljaa, paitsi että lihakset vavahtelivat jaloissa, lavoissa
ja kuonossa, mistä aina tietää, milloin koira uneksii; ja uneksiessa
ilmestyi tasangon majan ovelle sinisilmäinen tyttö-nainen, paksu,
ruskea palmikko hartioille valumassa, kädet suun edessä huhuillen:
"Kazan -- Kazan -- Kazan!"
Heikkona se ääni kajahti Sun Rockin huipulle, ja Harmaa Hukka
luimisti korviaan. Kazan liikahti ja oli seuraavassa hetkessä
hereillä ja pystyssä. Hän hyppäsi ulkonevalle kallionkielekkeelle,
nuuskien ilmaa ja katsellen kauas heidän allaan leviävälle tasangolle.
Taas kajahti naisen ääni tasangon yli, ja Kazan juoksi kallion
reunalle ja vikisi. Harmaa Hukka astui hitaasti hänen rinnalleen
ja laski kuononsa hänen hartioilleen. Hän oli oppinut ymmärtämään,
mitä tuo ääni merkitsi. Öin ja päivin hän sitä pelkäsi, enemmän kuin
ihmishajua tai ihmisääntä.
Siitä saakka, kun hän oli Kazanin tähden luopunut susiparvesta ja
entisestä elämästään, oli tästä äänestä tullut Harmaan Hukan pahin
vihollinen. Se riisti häneltä Kazanin. Ja minne ikinä se meni, sinne
Kazankin.
Useina öinä se oli ryöstänyt häneltä puolison ja jättänyt hänet
yksikseen tähtien ja kuun alle kuljeskelemaan, ja hän oli
uskollisesti pysynyt yksinäisyydessään edes kertaakaan omalla
kielellään vastaamatta metsissä ja tasangoilla elävien villien
veljiensä ja siskojensa ajokutsuihin. Tavallisesti hän ärisi
tuolle äänelle ja välistä hiukan nipisti Kazania, osoittaakseen
suuttumustaan. Mutta kun se tänään kuului kolmannen kerran, pujahti
hän kahden kallion välisen halkeaman pimentoon, ja Kazan näki vain
hänen silmiensä tulisen hehkun.
Kazan juoksi levottomana polulle, jonka heidän jalkansa olivat
raivanneet Sun Rockin huipulle, ja seisoi siinä epäröiden. Koko
päivän, samoin eilen, hän oli ollut rauhaton ja kiihtynyt. Mikä
hyvänsä siihen oli syynä, ilmassa se tuntui olevan, sillä hän ei sitä
nähnyt, ei kuullut eikä haistanut. Mutta hän _tunsi_ sen. Hän meni
halkeaman suulle ja nuuski Harmaata Hukkaa. Tavallisesti tämä vikisi
houkuttelevasti. Mutta tänään hän vastaukseksi irvisti huulillaan,
niin että Kazan näki hänen valkeat hampaansa.
Neljännen kerran kuului sama ääni heikkona, ja Harmaa Hukka näykkäsi
vimmoissaan jotakin näkymätöntä kahden kallion välissä. Kazan meni
taas polulle, yhä epäröiden. Sitten hän alkoi kävellä alas. Se oli
kapea ja kiemurteleva polku, jota eläinten polkuanturat ja kynnet
olivat kuluttaneet, sillä Sun Rock oli korkea kallionhuippu, joka
nousi melkein pystysuoraan sata jalkaa kuusten ja palsamipuiden
latvoja ylemmäksi. Sen alastomaan huippuun sattuivat auringon ensi
säteet aamulla ja viimeinen hehku illalla. Harmaa Hukka oli ensin
vienyt Kazanin tälle vuorenkukkulalle hyvään turvapaikkaan.
Kun Kazan saapui kallion juurelle, ei hän enää epäröinyt, vaan kiiti
nopeasti majalle päin. Villieläimen vaisto, jota hänessä yhä oli,
pani hänet aina lähestymään majaa varovasti. Hän ei milloinkaan
ilmoittanut tuloaan ja aluksi Joan säpsähti, kun hellittäessään
katseensa lapsesta näki Kazanin tuuheakarvaisen pään ja hartiat
avonaisessa ovessa. Pienokainen potki ja huitoi iloissaan, ojensi
molemmat kätensä ja tavoitti Kazania kukertavin huudoin. Joankin
ojensi kätensä.
"Kazan!" huudahti hän hellästi. "Tule sisään, Kazan!"
Vähitellen laimeni Kazanin silmien villi, punainen hehku. Hän laski
toisen jalkansa kynnykselle, ja Joan houkutteli häntä taas. Äkkiä
hänen jalkansa näyttivät vähiin vaipuvan, häntä painui alemmas, ja
hän pujahti huoneeseen sennäköisenä kuin rikoksen tehnyt koira.
Majassa asuvia olentoja hän rakasti, mutta itse majaa hän vihasi.
Kaikkia majoja hän vihasi, sillä ne haiskahtivat nuijalta ja
ruoskalta ja kahleilta. Kaikkien rekikoirien tapaan hänkin mieluummin
piti aukeata hankea vuoteena ja kuusten latvoja katoksena.
Joan laski kätensä hänen päähänsä, ja tämä kosketus pani värähdellen
kiitämään hänen lävitsensä sen oudon riemun, joka oli hänen
palkkanaan siitä, että hän jätti Harmaan Hukan ja luonnonelämän.
Hitaasti hän kohotti päätänsä, kunnes musta kuono oli naisen sylissä,
ja sulki silmänsä siksi aikaa, kun ihana, pikku olento, joka oli
hänelle niin salaperäinen -- pikkuruinen vauva -- pisteli häntä pikku
jaloillaan ja nyki hänen kellertävää karvaansa. Tämä pienokaisen
tuivertaminen oli vielä enemmän hänen mieleensä kuin Joanin käden
kosketus.