käsiksi mieheen, jonka näki pitelevän pyssyä nuijan tavoin käsissään,
kohtasi hänet niiden taisteleva rykelmä. Hän tappeli kuin paholainen,
ja Harmaan Hukan hampaat viilsivät haavoja kahden valjaskoiran
voimalla ja raivolla. Susista hyökkäsi kaksi joukkoon, ja Kazan
kuuli pyssynperän hirvittävän, seläntaittavan moksahduksen. Hänen
silmissään se oli _nuija_. Hän halusi päästä siihen käsiksi. Hän
tahtoi päästä käsiksi sitä pitelevään mieheen, erkani koirien
tappelevasta joukosta ja harppasi reen luo. Nyt vasta hän huomasi,
että reessä oli ihmisolentoja, ja kohta hän hyökkäsi sinne. Hän
upotti hampaansa syvälle johonkin pehmeään ja karvaiseen ja aukaisi
leukansa haukatakseen uudestaan. Ja silloin hän kuuli äänen! Se
oli _hänen äänensä!_ Joka lihas hänen ruumiissaan herpaantui. Hän
jäykistyi äkkiä elottoman kiven kaltaiseksi.
_Sen naisen ääni!_ Karhuntalja oli viskautunut syrjään, ja kuun ja
tähtien valaistuksessa hän näki nyt selvästi, mitä oli sen alla
ollut kätkössä. Hänessä toimi vaisto nopeammin kuin ihmisaivot edes
olisivat ehtineet ajatella. Se ei ollutkaan sama nainen. Mutta ääni
oli sama, ja valkeissa tyttömäisissä kasvoissa, jotka olivat niin
likellä hänen omia verenpunertamia silmiään, oli sama salaperäinen
lumous, jota hän oli oppinut tottelemaan. Ja nyt hän näki, mitä
nainen painoi rintaansa vasten, ja siitä lähti outo, kimakka huuto
-- ja hän käsitti, ettei ollutkaan reestä tavannut vihamielisyyttä
ja kuolemaa, vaan sitä, minkä luota hänet oli harjanteen takaisessa
maailmassa karkoitettu.
Vilahduksessa hän pyörähti ympäri. Hän näykkäsi Harmaata Hukkaa
kupeeseen, ja säikähtyneenä haukahtaen tämä väistyi. Kaikki oli
tapahtunut silmänräpäyksessä, mutta mies oli melkein menehtynyt.
Kazan syöksyi hänen nuijamaisen pyssynsä alitse ja suoraan kohti
susiparven jäännöstä. Veitsien tavoin viilsivät hänen hampaansa.
Jos hän oli koiria vastaan taistellut kuin paholainen, niin nyt
hän taisteli kuin kymmenen paholaista; ja mies, joka verisenä
oli kaatumaisillaan, hoiperteli reelle takaisin tästä ilmiöstä
kummissaan. Sillä kumppanuuden vaisto hallitsi nyt Harmaata Hukkaa,
ja nähdessään Kazanin taistelevan ja riehuvan parvea vastaan hän
rupesi liittolaiseksi tässä käsittämättömässä tappelussa.
* * * * *
Kun se oli päättynyt, olivat Kazan ja Harmaa Hukka kahden kesken
tasangolla. Parvi oli puikkinut tiehensä yön pimeyteen, ja sama
kuu ja tähdet, jotka ensin olivat Kazanille ilmoittaneet hänen
esikoisoikeutensa, kertoivat hänelle nyt, etteivät tasangon villit
veljet enää vastaisi hänen kutsuunsa, kun hän ulvoisi taivasta kohti.
Hän oli haavoittunut. Ja Harmaa Hukkakin oli haavoittunut, vaikkei
niin pahasti kuin Kazan, joka oli repaleinen ja verissään. Yhtä
jalkaa oli hirveästi purtu. Hetken kuluttua hän huomasi tulta metsän
reunassa. Se houkutteli luokseen voimakkaasti kuten ennen. Häntä
halutti hiipiä sinne, saadakseen tuntea tytön käden kosketusta
päähänsä, niinkuin hän oli tuntenut toisen käden kosketusta
harjanteen takaisessa maailmassa. Hän olisi mennyt -- ja vaatinut
Harmaata Hukkaa seuraamaan itseään -- mutta siellä oli mies. Hän
vikisi, ja Harmaa Hukka työnsi lämpimän kuononsa hänen kaulaansa
kiinni. Jokin sanoi heille, että he olivat hylkiöitä, että tasangot,
kuu ja tähdet olivat nyt heitä vastaan, ja he hiipivät pimeän ja
metsän suojaan.
Kazan ei voinut mennä kauas. Hänen sieraimiinsa kantautui vielä
leirin haju, kun hän laskeutui maahan. Harmaa Hukka painui makuulle
ihan likelle häntä. Hellästi hän hyväili pehmeällä kielellään Kazanin
vuotavia haavoja. Ja kohottaen päätään Kazan vikisi hiljaa tähdille.
VI
KAZAN TAPAA JOANIN
Setri- ja kuusimetsän reunassa rakensi vanha Pierre Radisson
nuotiota. Hän vuoti verta kymmenkunnasta haavasta niissä kohdin,
missä susien hampaat olivat, ulottuneet hänen lihaansa, ja rinnassa
tuntui ainainen, kauhea vaiva, jonka merkitystä ei tiennyt kukaan
muu kuin hän itse. Hän laahasi paikalle yhä enemmän puita, heitti ne
rovioon, kunnes liekit tavoittivat tulen yllä käpristyvien oksien
neulasia, ja kokosi likelle puuvaraston yöllistä tarvetta varten.
Joan katseli häntä reestä, kauhun ilme yhä silmissään, pelokkaana
ja vavisten. Hän puristi lastansa lujasti rintaansa vasten. Pitkä,
tuuhea tukka peitti hartiat ja käsivarret tummalla verholla, joka
tulen valossa välkkyi ja aaltoili, kun hän liikahteli. Hänen
nuorekkaista kasvoistaan olisi tänä iltana tuskin luullut häntä
täyskasvuiseksi naiseksi, vaikka hän olikin äiti. Hän näytti melkein
lapselta.
Vanha Pierre, hänen isänsä, nauroi, heittäen maahan viimeisen
puusylyksen ja jäi huohottaen seisomaan.
"Läheltäpä piti, _ma chérie_", sanoi hän puhkuen valkean partansa
lävitse. "Olimme lähempänä kuolemaa tuolla aukealla kuin
toivottavasti milloinkaan enää joudumme. Mutta nyt meidän on hyvä ja
lämmin olla. No, et kai enää pelkää?"
Hän istahti tyttärensä viereen ja veti hellävaroen syrjään pehmeän
taljan, joka ympäröi hänen sylissään olevaa kääröä. Hän saattoi nähdä
Pikku Joanin toisen punaposken. Äiti-Joanin silmät loistivat tähtinä.
"Lapsi meidät pelasti", kuiskasi hän. "Sudet olivat jo melkein
repineet palasiksi koirat, ja minä näin niiden hyökkäävän sinun
kimppuusi, kun samassa eräs niistä loikkasi reen luo. Ensin luulin,
että se oli yksi koiristamme. Mutta se olikin susi. Se puri meitä jo
kerran, mutta karhuntalja suojeli meitä. Se oli jo melkein kiinni
kurkussani, kun lapsi huusi, ja silloin se seisahtui, punaiset
silmät jalan päässä meistä, ja taas olisin vaikka vannonut, että se
oli koira. Samassa se kääntyi taistelemaan susia vastaan. Näin sen
hyökkäävän kiinni erääseen, joka melkein jo tavoitti kurkkuasi."
"Se _oli_ koira", sanoi vanha Pierre, pidellen käsiään tulen
paisteessa. "Ne karkaavat usein isänniltään ja yhtyvät susiin.
Minunkin koirani ovat niin tehneet. _Ma chérie_, koira pysyy koirana
kaiken ikänsä. Potkaisut, rääkkäykset, sudetkaan eivät pysty sitä
muuttamaan, paitsi ehkä aikaa myöten. Se kuului susiparveen. Se tuli
yhdessä niiden kanssa -- tappamaan. Mutta kun se tapasi _meidät_ --"
"Niin se taisteli meidän puolestamme", sanoi nainen. Hän antoi nyt
käärön isälle ja nousi seisoalle, näyttäen tulen valossa pitkältä
ja hoikalta. "Se taisteli meidän puolestamme -- ja haavoittui
hirveästi", jatkoi hän. "Näin sen laahustavan tiehensä. Entä jos se
on tuolla jossakin -- kuolemaisillaan --"
Pierre Radisson suoristautui. Hän yski tutisten ja koetti tukahduttaa
sitä partaansa. Punaista läikkää, joka yskiessä ilmestyi hänen
huulillensa, ei Joan nähnyt. Hän ei ollut sitä huomannut myöskään
niinä kuutena päivänä, joina he olivat olleet matkalla sivistyksen
rajalta. Tämän yskän ja sitä seuraavan veriläikän tähden Pierre oli
pitänyt tavallista kovempaa kiirettä.
"Sitä minäkin olen ajatellut", vastasi hän. "Se oli pahasti
haavoittunut, enkä usko sen menneen kauas. Otapa pikku Joan ja istu
tulen likellä, kunnes minä tulen takaisin."
Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla, kun hän lähti pitkin
tasankoa. Vähän matkan päässä tukkimetsän reunasta hän hetkeksi
seisahtui siihen paikkaan, missä sudet tuntia aikaisemmin olivat
heitä ahdistaneet. Ei ainoakaan hänen neljästä koirastaan ollut
hengissä. Lumi oli niiden verestä punainen, ja niiden ruumiit
viruivat kankeina samalla kohtaa, missä olivat sortuneet susiparven
tappamina. Häntä värisytti niitä katsellessaan. Jos sudet eivät
olisi suunnanneet ensimmäistä raivoisaa hyökkäystään koiriin, niin
kuinka olisikaan käynyt hänen itsensä, Joanin ja lapsen? Hän kääntyi
jatkamaan matkaansa yskäisten jälleen kumeasti ja verta tuli taas
hänen huulilleen.
Muutaman metrin päässä syrjään päin hän tapasi lumessa sen vieraan
koiran jäljet, joka oli tullut susien mukana ja hyökännyt niitä
vastaan silloin, kun kaikki näytti olevan hukassa. Ne eivät olleet
selviä juoksun jälkiä, vaan olivat tehneet lumeen vaon, jota Pierre
Radisson alkoi seurata, uskoen tapaavansa koiran kuolleena jonkun
matkan päässä.
Kazan makasi metsän laidassa, suojaisessa paikassa, johon oli
laahautunut, pitkän aikaa taistelun tauottua valppaana ja tarkkana.
Kovia tuskia hän ei tosin kärsinyt, mutta ei jaksanut seisoa
pystyssä. Hänen kupeensa tuntuivat rampautuneen. Harmaa Hukka
kyykistyi tiukkaan hänen kylkeensä, haistellen ilmaa. Heidän
sieraimiinsa tuli leirin hajua, ja Kazan saattoi erottaa siellä kaksi
olentoa -- _miehen_ ja _naisen_. Hän tiesi naisen olevan siinä,
missä kuusien ja setripuiden lomitse näki tulen loimun. Kazanin teki
mieli mennä hänen luokseen, laahautua aivan tulen ääreen ja viedä
Harmaa Hukka mukanaan, kuunnella naisen ääntä ja tuntea hänen kätensä
kosketusta. Mutta mies oli siellä, ja hänelle merkitsi mies aina
samaa kuin nuija, ruoska, tuska, kuolema.
Harmaa Hukka painautui tiukasti kiinni häneen ja vikisi hiljaa
kehoittaessaan Kazania pakenemaan kanssaan syvemmälle metsään.
Vihdoin hän käsitti, että toinen ei kyennyt liikkumaan, ja juoksi
rauhattomana ulos aukealle ja taas takaisin, kunnes se polku, jonka
hän näin teki, oli sakeanaan jälkiä. Toverihengen vaisto oli hänessä
voimakas. Hän ensinnä näki Pierre Radissonin tulevan polkua pitkin ja
juoksi kiireesti takaisin Kazanin luo varoittamaan.
Silloin Kazan tunsi hajun ja näki tumman haamun lähestyvän tähtien
valossa. Hän yritti päästä pakoon, mutta kykeni liikkumaan vain
jonkun tuuman erältään. Mies tuli nopeasti lähemmäs. Kazan huomasi
hänen kädessään pyssyn välkkeen ja kuuli hänen kumean yskintänsä ja
hänen askelensa lumella. Harmaa Hukka kyykistyi lapa hänen lapaansa
vasten, vavisten ja paljastaen hampaansa. Kun Pierre oli lähestynyt
viidenkymmenen jalan päähän, hiipi Harmaa Hukka kuusikon tummempiin
varjopaikkoihin.
Kazanin hampaat paljastuivat uhkaavina, kun Pierre pysähtyi ja loi
häneen katseensa. Ponnistaen Kazan pääsi jaloilleen, mutta vaipui
takaisin lumeen. Mies laski pyssynsä näreen nojaan ja kumartui
pelkäämättä häntä kohti. Raivoisasti äristen Kazan yritti näykkäistä
hänen ojennettua kättään. Ihme ja kumma, mies ei siepannut kankea tai
nuijaa. Hän ojensi taas kätensä -- varovasti -- ja puhui sellaisella
äänellä, jonka sävy oli Kazanille outo. Koira näykkäisi taas ja
murisi.
Mies ei hellittänyt, vaan puhutteli häntä kaiken aikaa, ja kerran
hänen rukkasellinen kätensä kosketti Kazanin päätä ja ehti väistyä,
ennenkuin leuat saivat siitä kiinni. Yhä uudestaan mies kurkotti
kättään, ja kolmasti Kazan tunsi sen kosketusta; se ei tuntunut
uhkaavalta eikä myöskään tehnyt kipeää. Vihdoin Pierre lähti pois
samaa polkua pitkin.
Kun mies oli hävinnyt näkyvistä ja kuuluvista, vikisi Kazan ja
selkäharja tasaantui. Hän katseli hartaasti tulen hehkuun päin. Mies
ei ollut lyönyt häntä, ja ne kolme neljännestä, jotka hänessä olivat
koiran perintöä, tahtoivat seurata miestä.
Harmaa Hukka tuli takaisin ja seisahtui etujalat jäykkinä hänen
viereensä. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin lähellä ihmistä,
paitsi silloin, kun parvi oli aukealla hyökännyt reen kimppuun. Hän
ei voinut käsittää. Hänen kaikki vaistonsa muistuttivat hänelle, että
ihminen on kaikista maailman olennoista vaarallisin, pelättävämpi
kuin väkevimmät pedot, kuin myrskyt, tulvat, pakkanen ja nälkä. Mutta
tämä mies ei sittenkään ollut tehnyt pahaa hänen kumppanilleen.
Hän nuuski Kazanin selkää ja päätä, joita rukkasellinen käsi oli
koskettanut. Sitten hän taas juosta hölkytti takaisin pimentoon,
sillä metsän laidan tuolla puolen näkyi jälleen joku liikkuvan.
Mies palasi, mukanaan nainen, jonka ääni oli vieno ja suloinen, ja
josta huokui naisen hempeys. Mies seisoi varuillaan, mutta uhkaamatta.
"Ole varovainen, Joan", sanoi hän.
Nainen laskeutui polvilleen lumeen juuri niin kauas, ettei Kazan
ulottunut häneen.
"Tule, halli -- tule!" sanoi hän lempeästi ja ojensi kättään. Kazanin
lihakset värähtivät. Hän siirtyi tuuman, kaksikin lähemmäs. Naisen
silmissä ja kasvoissa näkyi sama kirkkaus, rakkaus ja hellyys,
jota hän oli kerran ennenkin saanut tuntea, kun toinen nainen,
välkkyvähiuksinen ja loistavasilmäinen, oli tullut hänen elämäänsä.
"Tule!" kuiskasi nainen nähdessään Kazanin liikahtavan ja kumartui
vähän likemmäs, kurkotti kättään, pitemmälle, ja kosketti lopulta
hänen päätään.
Pierre polvistui tyttärensä viereen ja tarjosi jotakin. Kazan haisti
siinä lihaa. Mutta naisen käsi sai hänet värisemään ja vapisemaan,
ja kun hän peräytyen kehoitti Kazania seuraamaan itseään, laahasi
koira ruumistaan työläästi pari jalkaa lumessa. Vasta nyt Joan
huomasi, että koiran jalka oli vioittunut. Heti hän unohti kaiken
varovaisuuden ja kumartui ihan Kazanin viereen.
"Se ei jaksa kävellä", hän huudahti värähtävällä äänellä.
"Katsopa, _mon père_! Tässä on hirveä haava. Meidän täytyy sitä
kantaa."
"Sitä arvelinkin", vastasi Radisson, "ja otin mukaani peitteen. _Mon
Dieu_, mitä se on?"
Metsän pimennosta kuului hiljaista valitusta.
Kazan kohotti päätään, ja vastaukseksi kuului hänen kurkustaan
värähtelevä vikinä. Siellä oli Harmaa Hukka häntä kutsumassa.
Suorastaan ihmeellistä oli, että Pierre Radisson sai kietoa peiton
Kazanin ympärille ja kantaa hänet nuotion luo, ilman haavaa tai
edes naarmua. Tämä ihme kävi mahdolliseksi siten, että Joan pani
käsivartensa Kazanin pörröiselle kaulalle, pidellessään peitteen
toista päätä. He laskivat koiran maahan tulen ääreen, ja vähän ajan
kuluttua mies toi lämmintä vettä, pesi veren pois vioittuneesta
jalasta, pani siihen jotakin pehmeää, lämmintä ja lievittävää ja
kääri vihdoin vaatetta sen ympärille.
Kaikki tämä oli Kazanille uutta ja outoa. Pierren kädet, samoin
kuin Joanin, silittivät hänen päätänsä. Mies toi hänelle jauhoista
ja ihrasta valmistettua velliä ja kehoitti häntä syömään, Joanin
sillä aikaa istuessa kädet poskilla, katsellen ja puhutellen koiraa.
Sitten, kun hänen jo oli oikein hyvä olla, eikä enää pelottanut,
hän kuuli oudon äänen, vienon kirkaisun kääröstä, joka oli reessä
turkkiin peitettynä, ja se sai hänet äkkiä kohottamaan päätänsä.
Joan näki tämän liikkeen ja kuuli Kazanin kurkusta tulevan hiljaisen
vastausvikinän. Hän astui kiireesti käärön luo, jutteli ja leperteli
sille ottaessaan sen syliinsä ja sitten veti syrjään harmaan
ilveksennahan, niin että Kazan sai nähdä. Hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt pikku lasta, ja Joan piteli sitä hänen edessään, niin
että hän voi suoraan katsella sitä ja nähdä, mikä ihana olento se
oli. Sen pienet, punaiset kasvot tuijottivat vakaasti Kazaniin. Se
ojenteli pikku nyrkkejään, purki kummallisia äännähdyksiä koiralle ja
sitten äkkiä potkaisi, kirkui iloissaan ja nauroi. Ne äänet saivat
jännityksen laukeamaan Kazanin koko ruumiissa, ja hän laahautui
naisen jalkoja kohti.
"Katsopa, se pitää lapsesta", huudahti Joan. "_Mon père_, meidän pitää
antaa sille nimi. Mikähän sopisi?"
"Anna sen asian jäädä aamuun", vastasi isä. "Nyt on jo myöhä, Joan.
Mene telttaan nukkumaan. Meillä ei nyt ole yhtään koiraa, ja matkamme
käy hitaasti. Täytyy siis lähteä varhain liikkeelle."
Oviliuskaa pidellen Joan kääntyi.
"Se tuli susien mukana", sanoi hän. "Pannaan sen nimeksi Susi."
Toisella käsivarrellaan hän piteli pikku Joania, toisen hän ojensi
Kazania kohti. "Susi! Susi!" huusi hän hellästi.
Kazanin silmät olivat kiinni hänessä. Hän tiesi, että nainen
puhutteli häntä, ja vetäytyi jalan verran lähemmäs.
Kauan sen jälkeen, kun Joan oli mennyt telttaan, istui vanha Pierre
Radisson reen laidalla, tuleen päin kääntyneenä, Kazan jalkojen
juuressa. Äkkiä keskeytti hiljaisuuden taas metsän syvyydestä kuuluva
hylätyn Harmaan Hukan ulvonta. Kazan kohotti päätänsä ja vikisi.
"Se kutsuu sinua, halli", sanoi Pierre ymmärtäen asian laidan.
Hän yskäisi ja kosketti kädellä rintaansa, jota tuska tuntui repivän.
"Hallan puremat keuhkot", sanoi hän, puhuen suoraan Kazanille. "Se
tuli alkutalvesta, siellä Fond du Lacissa. Toivottavasti ehdimme
kotiin -- ajoissa -- lapsinemme."
Pohjoisten aavojen erämaiden yksinäisyydessä ja tyhjyydessä
tottuu puhumaan itsekseen. Mutta Kazanin pää oli valpas ja silmät
tarkkaavaiset, minkä vuoksi Pierre jutteli hänelle.
"Heidät on vietävä kotiin, eikä ole muita sitä toimittamaan kuin
sinä ja minä", jatkoi hän partaansa nykien. Samassa hän puristi
nyrkkejään. Kumea, rasittava yskä kouristi häntä jälleen.
"Kotiin!" huohotti hän rintaansa pidellen. "Sinne on
kahdeksankymmentä, mailia suoraan pohjoista kohden -- Churchilliin
-- ja suokoon Jumala, että joudumme sinne -- läpsinemme -- ennenkuin
keuhkoni ovat lopussa."
Hän nousi seisomaan ja hieman hoippui astellessaan. Kazanin kaulassa
oli vyö, ja hän sitoi koiran rekeen. Sitten hän laahasi pari kolme
pikku puuta nuotioon ja lähti hiljaa telttaan, jossa Joan ja lapsi
jo nukkuivat. Kolme tai neljä kertaa Kazan kuuli sinä yönä Harmaan
Hukan kaukaisen äänen, joka kutsui kadonnutta kumppaniaan, mutta
jokin vaisto sanoi hänelle, ettei hänen nyt sopinut siihen vastata.
Aamupuolella Harmaa Hukka tuli aivan lähelle leiriä, ja nyt Kazan
ensimmäisen kerran vastasi hänelle.
Kazanin ulvonta herätti miehen. Hän tuli ulos teltasta, tähyili
hetken aikaa taivasta, kohenteli tulta ja rupesi valmistamaan
aamiaista. Hän taputti Kazania päähän ja antoi tälle lihakimpaleen.
Joan tuli ulos hetkistä myöhemmin, jättäen lapsen telttaan nukkumaan,
riensi suutelemaan isäänsä, laskeutui sitten polvilleen Kazanin
viereen ja jutteli hänelle melkein samaan tapaan kuin eilen illalla
lapselle. Kun hän hyppäsi pystyyn isäänsä auttamaan, seurasi Kazan
häntä, ja nähdessään hänen seisovan vankasti jaloillaan Joan huudahti
riemuissaan.
Sinä päivänä pohjoista kohti alkanut matka oli merkillinen. Pierre
Radisson tyhjensi reestä kaiken muun paitsi teltan, peitot, ruoan ja
Pikku Joanin turkispesän. Sitten hän valjasti itsensä vetohihnoihin
ja veti rekeä lunta pitkin, yskien lakkaamatta.
"Tämä yskä on minulla ollut puolen talvea", valehteli Pierre,
huolissaan siitä, että Joan ehkä näkisi verenjälkiä hänen huulillaan
tai parrassaan. "Pysyttelen sisällä viikon aikaa, kun pääsemme
kotiin."
Kazan tiesi eläimille ominaisen, salaperäisen kyvyn avulla, jota
ihminen, pystymättä sitä selittämään sanoo vaistoksi, että miehen
puhe ei ollut totta. Se ehkä johtui oikeastaan siitä, että hän oli
ennenkin kuullut miesten tuolla tavalla yskivän, ja että hänen
rekikoirina olleet esivanhempansa olivat monessa polvessa kuulleet
miesten yskivän Radissonin lailla -- ja huomanneet, mitä siitä
seurasi.
Monesti hän oli vainunnut kuolemaa teltoista ja majoista, vaikkei
ollut mennyt sisälle, ja useita kertoja hän oli sieraimissaan
tuntenut kuoleman salaperäisen läsnäolon, vaikkei se vielä ollut
tapahtunut, vaan oli vasta tulossa -- samoin kuin hän oli jo kaukaa
tajunnut myrskyn ja tulen hienon varoituksen. Ja tämä salaperäinen
asia tuntui nyt olevan hyvin likellä, kun hän ketjunsa päässä seurasi
rekeä. Se teki hänet rauhattomaksi ja monta kertaa, reen pysähtyessä,
hän nuuski karhuntaljaan kätkettyä pikku ihmistä. Joka kerta, kun hän
näin teki, riensi Joan hänen rinnalleen ja taputti kahdesti hänen
arvettunutta, harmaata päätänsä, kunnes Kazanin joka verenpisara
hyppelehti vallattomassa riemussa, jota ei päältäpäin kuitenkaan
näkynyt.
Pääasia, jonka Kazan tänään oppi, oli se, että reessä makaava
pikkuruinen olento oli perin kallisarvoinen naiselle, joka silitti
hänen päätään ja puhutteli häntä, ja että se oli kovin avuton. Koira
huomasi myöskin, että Joan oli enimmin iloissaan ja että hänen
äänensä oli hellempi ja värisytti syvemmin silloin, kun hän tarkkasi
tuota pientä, lämpöistä, karhuntaljaan kiedottua elävää olentoa.
Pierre Radisson istui kauan tulen ääressä, sittenkun he olivat
leiriytyneet. Tänä iltana hän ei tupakoinut. Hän tuijotti suoraan
liekkeihin. Kun hän viimein nousi mennäkseen telttaan naisen ja
lapsen luo, kumartui hän Kazanin puoleen ja tarkasti tämän haavoja.
"Huomenna joudut valjaisiin", sanoi hän. "Meidän täytyy huomisillaksi
ehtiä joelle, jollei --"
Hän ei lopettanut lausettaan. Hän koetti tukahduttaa rintaa
repivää yskänkohtausta, kun teltan oviläppä painui umpeen hänen
takanaan. Kazan makasi jäykkänä ja valppaana, silmissä kummallinen
rauhattomuus. Häntä ei miellyttänyt se, että Radisson meni
telttaan, sillä entistä voimakkaampana ympäröi häntä tuo painostava
salaperäisyys, ja se tuntui olevan osa miehestä.
Kolmasti hän sinä yönä kuuli uskollisen Harmaan Hukan kutsuvan metsän
syvyydestä, ja joka kerta hän vastasi. Aamupuolella kumppani taas
tuli ihan likelle leiriä. Kerran hän haistikin Harmaan Hukan, joka
kierteli tuulen puolella. Silloin Kazan kiskoi ja vikisi ketjunsa
päässä, toivoen hänen tulevan leirille ja kyykistyvän viereensä.
Mutta tuskin Radisson liikahti teltassa, kun Harmaa Hukka jo oli
tipotiessään. Miehen kasvot olivat laihemmat ja hänen silmänsä
punaisemmat tänä aamuna. Hänen yskänsä ei ollut niin kovaa eikä
niin repivä. Se oli kähinää, ikäänkuin jokin hänen sisässään olisi
murtunut, ja ennenkuin nainen tuli esille, piteli hän käsillään
usein kurkkuansa. Joan kalpeni nähdessään isänsä. Hänen silmiinsä
ilmestyi huolestumisen sijalle pelko. Kun hän kietaisi kätensä Pierre
Radissonin ympärille, nauroi tämä ja yskäisi näyttääkseen, että oli
puhunut totta.
"Näethän, Joan, yskä ei ole niin paha", sanoi hän. "Se alkaa loppua.
Et kai ole unohtanut, _ma chérie_? Ainahan siitä jää heikoksi, ja
silmät veristävät."
Tämä päivä oli kylmä, valju ja hämärä, ja Kazan ja mies kiskoivat
rekeä edellä, Joanin seuratessa jälkiä myöten perässä. Kazanin
haava ei enää vaivannut. Hän veti vakavasti kaikin voimin, eikä
mies kertaakaan lyönyt häntä, vaan taputti kinnaskädellään päähän
ja selkään. Päivä pimeni yhä, ja puiden latvoista kuului hiljaista
tuulen vinkunaa.
Pimeys ja myrskyn uhka eivät saaneet Pierre Radissonia leiriytymään.
"Meidän pitää ehtiä joelle", hoki hän itsekseen. "Meidän pitää ehtiä
joelle -- meidän pitää ehtiä joelle." Ja alinomaa hän kehoitti
Kazania ponnistamaan lujemmin omien voimiensa käydessä vetohihnan
päässä yhä heikommiksi.
Myrsky oli jo alkanut, kun Pierre puolenpäivän aikaan pysähtyi
tekemään nuotiota. Lunta satoi niin sakeana valkoisena ryöppynä,
ettei muutaman kymmenen metrin päästä voinut erottaa puunrunkoja.
Pierre nauroi, kun Joan väristen painautui tiukasti häneen, lapsi
sylissään. Vain tunnin hän viipyi, sitten kiinnitti Kazanin taas
reen eteen ja sovitti hihnat omillekin vyötäisilleen. Synkässä
hiljaisuudessa, joka oli melkein yhtä pimeä kuin yö, Pierre piteli
kompassia kädessään. Vihdoin iltapäivällä myöhään he saapuivat
metsässä aukeaman laitaan, ja heidän edessään oli tasanko, jonka
poikki Radisson riemuiten osoitti kädellään.
"Tuolla on joki, Joan", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Tähän
voimme nyt leiriytyä ja odottaa myrskyn asettumista."
Tiheän kuusikon suojaan hän pystytti teltan ja alkoi koota
polttopuita. Joan auttoi häntä. Kohta kun he olivat keittäneet
kahvia ja syöneet illallisekseen lihaa ja paahdettua leipää, lähti
Joan telttaan ja vaipui uupuneena palsamipuun oksista valmistetulle
vuoteelleen, käärien itsensä ja lapsen tiukasti nahkoihin ja
peittoihin. Tänä iltana häneltä ei liiennyt sanaakaan Kazanille. Ja
Pierre oli iloissaan siitä, että Joan oli liiaksi väsynyt istuakseen
tulen ääressä ja puhellakseen. Ja sittenkin --
Kazanin valppaat silmät näkivät hänen äkkiä hätkähtävän. Hän nousi
istualtaan reen laidalta, astui teltan luo, veti oviläpän syrjään ja
pisti sisään päänsä ja hartiansa.
"Nukutko, Joan?" kysyi hän.
"Melkeinpä, isä. Etkö sinäkin jo tule -- pian?"
"Jahka ensin tupakoin", vastasi mies. "Onko sinun hyvä olla?"