samanlaisia kuin hänen omansa. Ne olivat ihan tuoreet, niissä tuntui
lämmin tuoksu, joka sai hänet vikisemään ja herätti taas halun
istuutua peräpakaroilleen ja kaiuttaa ilmoille sudenulvontaa. Tämä
halu yltyi hänessä yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin yön varjot
metsässä syvenivät. Hän oli matkannut kaiken päivää, mutta ei
ollut väsynyt. Nyt kun miehiä ei ollut lähistöllä, oli yössä jokin
tuntu, joka häntä kummasti virkisti. Susien veri juoksi hänessä
yhä joutuisammin. Tänä yönä oli kirkasta. Taivaankansi oli täynnä
tähtiä. Kuu nousi. Ja vihdoin hän istuutui lumeen, käänsi päänsä
suoraan ylös kuusen latvoja kohti, ja susi tuli hänestä kuuluville
pitkänä, surunvoittoisena huutona, joka värähteli hiljaisessa yössä
peninkulmain päähän.
Tämän ulvonnan jälkeen hän istui pitkän aikaa kuunnellen. Hän
oli saanut esille äänen, jossa oli uusi, kumma sävy, ja joka yhä
lisäsi hänen itseluottamustaan. Hän oli odottanut vastausta, mutta
mitään ei kuulunut. Hän oli matkannut suoraan tuulta vasten, ja
hänen ulvoessaan ryski hänen edessään vaivaismetsän läpi pakeneva
uroshirvi, sarvien kalistessa puihin, muistuttaen keveän koivunuijan
taontaa.
Kahdesti Kazan ulvoi, ennenkuin jatkoi matkaa, ja häntä huvitti tämän
uuden äänilajin harjoitteleminen. Hän saapui sitten jylhän harjanteen
juurelle ja lähti rämeiköstä nousemaan sen laelle. Tähdet ja kuu
olivat häntä likempänä siellä, ja harjanteen toisella puolella aukeni
hänen eteensä laaja, mutkitteleva tasanko; siellä oli jäätynyt,
kuun valossa kimalteleva järvi ja valkea joki, virraten siitä
hirsimetsään, joka ei ollut niin tiheä eikä niin pimeän kolkko kuin
rämeikkö.
Ja silloin hänen ruumiinsa joka lihas jännittyi, ja hänen verensä
kuohahti. Kaukaa tasangolta kuului huuto. Se oli _hänen_ huutonsa
-- sudenhuuto. Hänen leukansa näykkäsivät. Hänen valkeat hampaansa
välähtivät, ja syvältä hänen kurkustaan kuului ärinää. Hänen teki
mieli vastata mutta jokin kumma vaisto kielsi häntä siitä. Villin
eläimen vaisto alkoi jo vallita hänessä. Ilmassa, kuusten latvojen
kuiskeessa, kuussa, jopa tähdissäkin, puhui henki, joka ilmaisi
hänelle, että se, mitä hän oli kuullut, oli suden huuto, mutta että
se ei ollut suden _kutsu_.
Tämä jälkimmäinen kuului tuntia myöhemmin, selvänä ja täsmällisenä,
sama valittava ulvonta aluksi -- mutta päättyen nopeihin, kimeihin,
katkonaisiin haukahduksiin, jotka kuohuttivat hänen verensä niin
tuliseen kiihkoon, ettei hän ollut sentapaista milloinkaan ennen
kuullut. Sama vaisto ilmoitti hänelle, että tämä oli kutsu --
ajohuuto. Se vaati häntä tulemaan kiireesti. Hetkistä myöhemmin
se kuului uudestaan, tällä kertaa tuli ihan hänen alapuoleltaan
harjanteen juurelta vastaus, sitten toinen niin etäältä, että Kazan
tuskin sitä kuulikaan. Susiparvi keräytyi yhteen yöajoa varten; mutta
Kazan istui hiljaa ja väristen.
Hän ei pelännyt, mutta ei ollut valmis menemäänkään. Harjanne
tuntui jakavan häneltä maailman kahtia. Alhaalla oli uutta, outoa
ja miehistä vapaata elämää. Vastakkaiselta puolelta tuntui jokin
vetävän häntä takaisin, ja samassa hän käänsi päätänsä, katsoi
takanaan leviävää, kuun valaisemaa maisemaa ja vikisi. Nyt se oli
koiranvikinää. Nainen oli siellä takanapäin. Kazan kuuli hänen
äänensä, oli vielä tuntevinaan hänen pehmeän kätensä kosketuksen
ja näkevinään hänen kasvoissaan ja silmissään naurun, josta oli
huokunut lämpöä ja onnea. Nainen kutsui häntä metsien halki, ja häntä
raastoivat eri halut vastata tähän kutsuun ja lähteä alas tasangolle.
Sillä hän oli myöskin näkevinään monta miestä nuijineen odottamassa,
kuullen samalla ruoskien läiskettä ja tuntien niiden tuottamaa tuskaa.
Hän viipyi pitkän aikaa sen harjanteen laella, joka jakoi hänen
maailmansa kahtia. Ja sitten hän vihdoin kääntyi ja lähti alas
tasangolle.
Kaiken sen yötä hän pysytteli lähellä ajoparvea, mutta ei kertaakaan
mennyt ihan likelle. Se olikin hänelle onneksi. Hänessä tuntui vielä
vetohihnan ja ihmisen haju. Parvi olisi repinyt hänet palasiksi.
Villin ensimmäinen vaisto on itsesäilytysvaisto. Kenties juuri tämä
tunne, kuiske raatelevien kieltäymysten vuosien halki, sai Kazanin
silloin tällöin piehtaroimaan niissä paikoissa, missä parvi oli
tiheimmin tallannut.
Sinä yönä parvi oli tappanut järven partaalla karibun ja aterioitsi
melkein päivännousuun asti. Kazan pysytteli tuulen alla. Veren ja
lämpimän lihan tuoksu kutkutti hänen sieraimiaan, ja hänen tarkat
korvansa erottivat luiden ryskettä. Mutta vaisto oli kiusausta
voimakkaampi.
Vasta kun oli selvä päivä ja parvi oli hajalla yltympäri tasankoa,
uskalsi hän lähteä tappopaikalle. Hän ei löytänyt muuta kuin veren
punaaman lumialueen, jossa oli luita, sisälmyksiä ja sitkeitä,
revittyjä nahanpalasia. Mutta se riitti, ja hän piehtaroi siinä,
tunki kuononsa syvälle näihin jäännöksiin ja viipyi kaiken sen päivää
niiden lähellä, kyllästäen itseään niiden hajulla.
Kun kuu ja tähdet sitten illalla taas ilmestyivät, istahti hän sen
koommin enää pelkäämättä ja epäröimättä ja ilmoitti itsensä uusille
tovereilleen laajalla tasangolla.
Parvi metsästeli siinä taas yökauden, tai ehkä se oli uusi parvi,
joka lähti liikkeelle useita peninkulmia etelämpää ja ilmestyi
naaraskaribun kintereillä ison, jäätyneen järven partaalle. Yö
oli melkein niin kirkas kuin päivä, ja metsän laidalta Kazan näki
ensin karibun juoksevan järvelle kolmannespeninkulman päässä. Susia
oli tusinan verran ja ne olivat jo hajaantuneet kohtalokkaaseen
piiritysasentoon, hevosenkengän muotoon, kummankin johtajan juostessa
melkein jo mäen kohdalla ja hitaasti sulkiessa rengasta.
Kimakasti haukahtaen Kazan syöksyi esille kuutamoon. Kohta hän oli
pakenevan peuran jäljillä ja karkasi sitä kohden salamannopeudella.
Kahdensadan metrin päässä karibu näki hänet ja poikkesi oikealle,
ja senpuoleinen johtaja oli sitä vastassa kita ammollaan. Kazan
ehti toisen johtajan kera heti perille ja karkasi kiinni peuran
pehmeään kurkkuun. Ärisevänä joukkiona sudet ryntäsivät takaapäin ja
peura suistui maahan, Kazanin jäädessä puoleksi sen ruumiin alle,
hampaat upotettuina syvälle sen kaulaan. Se makasi raskaasti hänen
päällään, mutta hän ei hellittänyt otettaan. Se oli hänen ensimmäinen
suuri "tapponsa". Hänen verensä virtasi tulena. Hän ärisi yhteen
puristettujen leukojensa välitse.
Vasta kun viimeinen värähtely oli tauonnut hänen päällään lojuvasta
ruumiista, vetäytyi hän pois sen rinnan ja etujalkojen alta. Hän oli
sinä päivänä tappanut jäniksen eikä ollut nälissään. Niinpä hän nyt
istahti lumeen ja odotteli sillä aikaa, kun ahnas joukko raateli
peuraa. Vähän päästä hän lähestyi, nuuski saalista kahden suden
välistä ja sai puraisun tungettelunsa palkaksi.
Kun Kazan peräytyi, yhä epäröiden uskaltaisiko yhtyä villien
veljiensä joukkoon, hyppäsi iso, harmaa hahmo erilleen parvesta
ja karkasi suoraan hänen kurkkuaan kohti. Kazan ehti hädin tuskin
työntää hartiansa hyökkäystä vastaan, ja hetken aikaa he kahden
kieriskelivät lumessa, mutta olivat taas pystyssä, ennenkuin
äkkitaistelun herättämä kiihtymys oli ehtinyt houkutella parven
juhla-aterialtansa. Hitaasti he kiersivät toinen toistaan, valkeat
hampaat paljastettuina, kellertävät selkäharjakset kankeina
törröttämässä. Susien pahaenteinen piiri kokoontui taistelevien
ympärille.
Se ei ollut uutta Kazanille. Kymmenisen kertaa hän oli ollut
tällaisessa piirissä odottaen ratkaisevaa hetkeä. Useammin kuin
kerran hän oli kehässä taistellut hengestään. Se oli rekikoirien
tuttua taistelua. Jos ei ihminen nuijineen tai ruoskineen sitä
keskeyttänyt, niin se aina päättyi kuolemaan. Vain toinen
taistelevista saattoi hengissä poistua. Välistä kuoli kumpainenkin.
Mutta täällä ei ollut ihmistä -- vain tuo odottavien valkohampaisten
paholaisten kaamea piiri, valmiina hyökkäämään kimppuun ja repimään
palasiksi jommankumman, joka ensiksi kepertyi kyljilleen tai
selälleen. Kazan oli vieras, mutta ei pelännyt piirittäjiänsä. Parven
ehdoton laki pakottaisi heidät olemaan puolueettomia.
Hän piti vain silmällä isoa, harmaata johtajaa, joka oli vaatinut
hänet taisteluun. Hartiat vastatusten he yhä kiertelivät. Siinä,
missä hetkistä aikaisemmin oli kuulunut leukojen loksutusta ja lihan
raatelemista, oli nyt hiljaista. Helläkinttuiset ja hentokurkkuiset
etelästä tuodut sekarotuiset koirat olisivat ärisseet ja murisseet,
mutta Kazan ja susi olivat ääneti, korvat eteen eikä taaksepäin
suunnattuina, hännät vapaina ja tuuheina.
Äkkiä susi karkasi kiinni, ja sen leuat kalahtivat yhteen kuin
teräkseen. Ne osuivat tuuman verran harhaan. Samassa Kazan tarrasi
viholliseen sivultapäin, ja veitsenä viilsivät hänen hampaansa suden
kupeita.
He kiertelivät taas, silmien käydessä punaisemmiksi ja huulien
vetäytyessä taaksepäin, kunnes ne näyttivät hävinneen olemattomiin.
Ja sitten Kazan syöksähti saadakseen tavallisen surmanotteensa
kurkusta -- mutta osui harhaan. Tuuman verran taaskin, ja susi
hyökkäsi vastaan, niinkuin hänkin oli tehnyt, ja viilsi auki hänen
kupeensa, niin että veri juoksi hänen jalkojaan alas ja punasi
lumen. Kuvehaavan poltosta Kazan ymmärsi, että hänen vihollisensa
oli kokenut tappelupukari. Hän kyyristyi maahan, pää ojennettuna
suoraan eteenpäin ja kurkku lumessa kiinni. Tämän tempun hän oli
poikuusvuosinaan oppinut -- kuinka piti suojella kurkkuaan ja odottaa.
Kaksi kertaa susi kiersi hänen ympärinsä, ja Kazan kääntyeli vitkaan,
silmät puoliummessa. Toistamiseen susi hyökkäsi, ja Kazan lennätti
hirvittävät leukansa koholle, varmana kuolettavasta otteestaan
etujalkojen etupuolesta. Hänen hampaansa haukkasivat tyhjää ilmaa.
Ketteränä kuin kissa susi oli loikannut hänen ylitsensä.
Temppu ei onnistunut, ja koiran tapaan muristen Kazan tavoitti
suden kiinni yhdellä ainoalla harppauksella. He sattuivat suoraan
vastakkain. Hampaat kalahtivat, ja ruumiinsa koko painolla Kazan
töytäisi suden hartioita vastaan, aukaisi leukansa ja hyökkäsi taas
kurkkuun käsiksi. Taaskin harhaisku -- vain hitusen verran -- ja
ennenkuin hän ehti tointua, olivat suden hampaat hänen niskassaan.
Ensi kerran eläissään Kazan tunsi surmanotteen kauhua ja tuskaa, ja
rajusti ponnistaen hän puski päätänsä vähän eteenpäin ja näykkäsi
umpimähkään. Hänen voimakkaat leukansa tarttuivat suden etujalkaan,
läheltä rintaa. Kuului luun ryskettä ja odottavain susien piiri kävi
jännittyneeksi ja valppaaksi. Toinen tai toinen taistelevista oli
varmasti tuhon oma, ennenkuin otteet heltiäisivät, ja ne odottivat
vain kovaonnista kaatumista merkiksi hyökätä kuolleen kimppuun.
Vain Kazanin niskassa olevan karvapeitteen ja nahan paksuus ynnä
hänen lihastensa sitkeys pelastivat hänet tästä voitetun kauheasta
kohtalosta. Suden hampaat upposivat syvälle, mutta ei kylliksi
syvälle, tavoittaakseen elämän ydintä, ja äkkiä Kazan ponnisti
jäsentensä vihoviimeisillä voimilla ja rynnisti pystyyn vastustajansa
alta. Ote hänen niskastaan löyheni, ja uudella ylöspäin suunnatulla
rynnistyksellä hän kiskaisi itsensä irti.
Nopeasti kuin viuhuva ruoska hän kiepsahti parven raajarikkoisen
johtajan kimppuun ja hartiainsa kaikella vimmalla ja painolla iski
sitä kunnollisesti kylkeen. Vielä kuolettavammaksi kuin kurkkuotteen
oli Kazan joskus huomannut kylki-iskun, jos sen suoritti oikealla
hetkellä. Tällä kertaa se oli kuolettava. Susi menetti tasapainonsa,
keikahti tuokioksi selälleen, ja parvi syöksähti kimppuun,
innostuneena riistämään lopun henkeä johtajalta, jonka valta oli
tauonnut.
Tästä harmaasta, ärisevästä, verihuulisesta rykelmästä Kazan vetäytyi
loitommas, huohottaen ja verta vuotaen. Hän oli uupunut. Päässä
tuntui kummallista heikkoutta. Häntä halutti ruveta makuulle lumeen.
Mutta entinen, pettämätön vaisto varoitti häntä tätä uupumustaan
ilmaisemasta. Solakka, notkea, harmaa naarashukka tuli parvesta hänen
luokseen ja painui makuulle lumeen hänen eteensä, nousten sitten
haistelemaan hänen haavojaan.
Se oli nuori, voimakas ja kaunis, mutta Kazan ei katsonut siihen.
Hän katseli taistelupaikalle jääneitä entisen johtajan rippeitä.
Parvi oli palannut aterialleen. Hän kuuli taas luiden ryskettä ja
lihan kiskontaa, ja jokin ilmoitti hänelle, että tästä puoleen kaikki
erämaa kuuntelisi häntä ja tuntisi hänen äänensä, ja että kun hän
istuisi kyykkyyn ja huutaisi kuulle ja tähdille, nämä avaran tasangon
nopsajalkaiset metsästäjät vastaisivat siihen. Hän kiersi kahdesti
karibun ja susiparven, ja hölkytti sitten tiehensä tumman kuusimetsän
laitaan.
Päästyään varjoon hän katsahti taaksensa. Harmaa Hukka seurasi häntä.
Tämä oli vain muutamia metrejä jäljempänä ja tuli nyt hänen luokseen,
hieman pelokkaana, väliin katsahtaen taakseen järvellä näkyvää tummaa
elävää täplää. Ja seuralaisen siinä seistessä Kazanin vieressä,
tuoksahti hänen sieraimiinsa jotakin, mikä ei ollut veren hajua,
ei palsamin eikä kuusikon tuoksua. Se tuntui tulevan kirkkaista
tähdistä, pilvettömästä kuusta, itse yön oudosta ja ihanasta
hiljaisuudesta. Ja sen läsnäolo näytti olevan osa Harmaasta Hukasta.
Kazan katseli Harmaata Hukkaa ja huomasi hänen valppaissa silmissään
kysyvän ilmeen. Susi oli nuori -- niin nuori, että näytti tuskin
vielä penikkaa vanhemmalta. Ruumis oli voimakas, solakka ja
sirorakenteinen. Kuun valossa välkkyivät karvat kaulan alla ja
pitkin selkää kiiltävän pehmeinä. Harmaa Hukka vikisi nähdessään
Kazanin silmien punaisen, tuijottavan hohteen, mutta se ei ollut
penikan vikinää. Kazan liikahti häntä kohti ja seisoi pää naaraan
selkää vasten, katsoen suoraan susiparveen päin. Hän tunsi naaraan
värähtelyä rintaansa vastaan ja katseli taas kuuta ja tähtiä, ja
Harmaan Hukan ja yön salaperäisyys sykähteli hänen veressään.
Paljoakaan hän ei ollut elämästään viettänyt pysähdyspaikoissa.
Suurin osa oli kulunut taipaleella -- valjaissa -- ja kiima-ajan
henki oli vain etäältä häntä kiihottanut. Mutta nyt se oli ihan
lähellä. Harmaa Hukka nosti päätään. Hänen pehmeä kuononsa kosketti
Kazanin niskassa olevaa haavaa, ja tämän kosketuksen vienoudessa,
hänen kurkustaan kuuluvassa hiljaisessa vikinässä Kazan taas tunsi ja
kuuli samaa ihmeellistä, mikä oli johtunut naisen käden hyväilystä ja
äänen soinnusta.
Hän kääntyi, vikisten, selkäharjakset pystyssä, pää korkealla,
ja uhmaillen päin erämaata. Harmaa Hukka juosta hölkytteli hänen
rinnallaan, kun he yhdessä katosivat metsän pimeyteen.
V
TAISTELU LUMESSA
He tapasivat sinä yönä suojapaikan tiheän palsamipuun alta, ja kun
he laskeusivat levolle pehmeälle neulasmatolle, jota lumi ei ollut
peittänyt alleen, painoi Harmaa Hukka lämpimän ruumiinsa tiukkaan
kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen haavojaan. Päivän sarastaessa
satoi sametinpehmoista lunta, niin valkeaa ja niin sakealti, etteivät
he kyenneet näkemään kymmentä harppausta eteensä aukealle. Ilma oli
lämmin ja kaikki niin hiljaista, että koko maailma näytti olevan
täynnä vain lumihiutaleitten liitelyä ja suhinaa. Kaiken tämän päivää
Kazan ja Harmaa Hukka matkailivat vierekkäin. Silloin tällöin hän
käänsi päätänsä taaksepäin harjannetta kohti, jonka yli hän oli
tullut, eikä Harmaa Hukka jaksanut käsittää hänen kurkustaan kuuluvan
oudon ääntelyn merkitystä.
Iltapäivällä he palasivat järven jäällä lojuvan naaraskaribun
tähteille. Metsän reunassa Harmaa Hukka jättäytyi jälkeen. Hän ei
tosin vielä käsittänyt myrkytettyjen syöttien, sudenhautojen ja
loukkujen tarkoitusta, mutta lukemattomien sukupolvien vaisto oli
hänen suonissaan, ja se sanoi hänelle, että oli vaarallista toista
kertaa ryhtyä saaliiseen, joka oli kuoltuaan kylmennyt.
Kazan oli nähnyt isäntiensä hääräävän susien jättämien raatojen
kimpussa. Hän oli nähnyt heidän taitavasti piilottavan loukkuja ja
käärivän pieniä strykniinikapseleita sisälmysrasvaan, ja kerran hän
oli pistänyt toisen etukäpälänsä rautoihin ja kokenut sen tuottaman
tuskan ja vaivan ja surmanotteen. Mutta hän ei tuntenut Harmaan
Hukan pelkoa. Hän vaati tätä seuraamaan itseään jäälle valkeiden
lumikumpujen luo, ja vihdoin toinen tulikin ja istahti rauhattomana
peräpakaroilleen, Kazanin kaivaessa esille luita ja lihanpalasia,
jotka lumi oli suojellut jäätymästä. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut
syömään, ja vihdoin Kazan meni istumaan pakaroilleen hänen viereensä,
ja katseli yhdessä hänen kanssaan lumen alta esille kaivettuja
palasia. Sitten Kazan nuuski ilmaa. Hän ei haistanut vaaraa, mutta
Harmaa Hukka kertoi hänelle, että jokin vaara voi tässä sittenkin
piillä.
Monta muuta seikkaa Kazan sai häneltä kuulla seuraavina päivinä ja
öinä. Kolmantena yönä hän itse kokosi ajoparven ja johti metsästystä.
Kolmasti siinä kuussa ennenkuin kuu katosi taivaalta, hän johti ajoa,
ja joka kerta tapettiin. Mutta kun hanki hänen allaan alkoi pehmetä,
pysyi hän yhä mieluummin Harmaan Hukan seurassa, ja he metsästivät
kahden kesken, elättäen itseään isoilla, valkeilla jäniksillä.
Koko maailmassa hän oli rakastanut vain kahta, tyttöä kiiltävine
hiuksineen ja hyväilevine käsineen -- ja Harmaata Hukkaa.
Laajasta tasangosta hän ei luopunut, ja usein hän vei toverinsa
harjanteen laelle, koettaen selittää tälle, mitä oli jättänyt sinne
jälkeensä. Nyt seuraavina pimeinä öinä tehosi naisen kutsu häneen
niin voimakkaasti, että hän tunsi tavatonta halua palata sinne ja
viedä Harmaa Hukka mukanaan.
Pian sen jälkeen sattui muuan seikka. He olivat eräänä päivänä
menossa aukean tasangon poikki, kun Kazan harjanteen rinteellä näki
jotakin, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Heidän maailmaansa oli
tulossa mies koiravaljakkoineen ja rekineen. Tuuli ei ollut heitä
varoittanut, ja samassa Kazan näki jonkin välkkyvän miehen kädessä.
Hän tiesi, mikä se oli. Se oli kalu, joka sylki tulta ja jyrinää ja
tappoi.
Hän varoitti Harmaata Hukkaa, ja he pötkivät tuulena tiehensä,
rinnakkain. Ja sitten kuului tuo ÄÄNI -- ja Kazanin viha miehiä
vastaan puhkesi kuuluviin murinana hänen juostessaan. Kummallinen
suhina meni heidän päittensä yli. Taas kuului tuo ääni takaapäin,
ja tällä kertaa Harmaa Hukka päästi tuskanhuudon ja kierähti
useita kertoja ympäri lumessa. Mutta heti hän oli taas jaloillaan,
ja Kazan jättäytyi hänen jälkeensä ja juoksi siellä, kunnes he
saapuivat metsän suojaan. Harmaa Hukka laskeutui pitkäkseen ja
alkoi nuoleskella hartiassaan olevaa haavaa. Kazan tähysteli metsän
reunaa kohti. Mies lähti seuraamaan heidän jälkiään, pysähtyi siihen
kohtaan, mihin Harmaa Hukka oli kaatunut, ja tarkasti lunta. Sitten
hän taas läheni.
Kazan vaati Harmaata Hukkaa taas jalkeille, ja he lähtivät järven
likeistä tiheää rämeikköä kohden. Kaiken sen päivää he pysyttelivät
vasten tuulta, ja kun Harmaa Hukka painui pitkäkseen, hiipi Kazan
takaisin heidän jälkiään pitkin ja nuuski ilmaa.
Harmaa Hukka ontui monta päivää tämän jälkeen, ja kun he kerran
sattuivat vanhan leirin jätteille, paljasti Kazan muristen hampaansa
jälkeenjääneelle ihmishajulle. Hänessä alkoi vähitellen kyteä halu
kostaa -- kostaa loukkaukset sekä omasta että Harmaan Hukan puolesta.
Hän koetti nuuskia esiin miehen jälkiä tuoreen lumipeitteen alta, ja
Harmaa Hukka kierteli levottomana hänen ympärillään ja houkutteli
häntä syvemmälle metsään. Vihdoin Kazan seurasi häntä yrmeänä. Hänen
silmissään oli villi puna.
Kolme päivää myöhemmin ilmestyi uusikuu. Ja viidentenä yönä Kazan
keksi jäljet. Ne olivat tuoreet -- niin tuoreet, että hän ne
löytäessään pysähtyi kuin luodin tapaamana ja seisoi ruumiinsa
joka ainoan lihaksen vavahdellessa, karvat pystyssä. Ne olivat
ihmisjälkiä. Siinä olivat koirien ja reen ja hänen vihamiehensä
lumikenkien jäljet.
Silloin hän nosti päänsä koholle, ja hänen kurkustaan lähti yli
laajan tasangon vyörymään ajohuuto -- villi ja raju joukkokutsu.
Milloinkaan hän ei ollut huutoonsa pannut sitä rajuutta, joka siinä
oli tänä yönä. Yhä uudestaan hän kaiutti ilmoille käskyään, ja sitten
kuului vastaus, kuului toinen, ja vieläkin yksi, kunnes Harmaa Hukka
istahti peräpakaroilleen ja lisäsi siihen oman äänensä. Kaukana
tasangolla pysähdytti valju- ja laihakasvoinen mies lopen uupuneet
koiransa, saadakseen kuunnella ja samalla kuului reestä heikko ääni:
"Sudet, isä. Tulevatko ne meidän -- jälkeemme?"
Mies oli vaiti. Hän ei ollut nuori. Kuu paistoi hänen pitkään
valkeaan partaansa ja jatkoi luonnottomasti hänen hoikan,
kuihtuneen vartalonsa mittaa. Reen karhunnahkaiselta pielukselta
oli tyttö kohottanut päätänsä. Hänen tummat silmänsä olivat
ihanaa tähdentuiketta tulvillaan. Hän oli kalpea. Hänen hiuksensa
laskeutuivat paksuna, välkkyvänä palmikkona hartioille, ja hän painoi
jotakin tiukasti rintaansa vasten.
"Ne ovat jonkun jäljillä -- luultavasti peuran", vastasi mies,
tarkastaen luodikkonsa tyvipuolta. "Älähän hätäile, Jo. Pysähdymme
lähimpään pensaikkopahaseen ja koetamme löytää kyllin paljon kuivaa
polttoainetta nuotioksi. -- Viiaa-a-a-a, pojat! Kush -- kush!" Ja hän
läimäytti ruoskallaan valjakkoansa selkään.
Tytön rintaa vasten puristetusta kääröstä kuului hentoa, valittavaa
itkua. Ja kaukaa heidän takaansa tasangolta vastasi siihen hajallisen
susiparven ääni.
Vihdoinkin Kazan oli kostonsa jäljillä. Hän juoksi alussa hitaasti,
Harmaa Hukka ihan vieressään, pysähtyen aina kolmen- tai neljänsadan
metrin päästä kaiuttamaan huutoansa. Harmaa, laukkaava haamu yhtyi
heihin takaapäin. Toinen seurasi. Kaksi saapui sivultapäin, ja
Kazanin yksinäinen ulvonta häipyi parven hurjaan ärhentelyyn. Joukko
lisääntyi, ja lukumäärän kasvaessa kävi kulku nopeammaksi.
Neljä -- kuusi -- seitsemän -- kymmenen -- neljätoista; tällöin he
olivat saapuneet sille tasangon osalle, joka oli aukeampi ja pahemmin
tuulelle altis.
Se oli voimakas parvi, pelkästään vanhoja, pelottomia metsästäjiä.
Harmaa Hukka oli nuorin ja pysytteli ihan kiinni Kazanin lavoissa.
Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt Kazanin punanvereviä silmiä ja
kuolaavaa kitaa, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi käsittänyt.
Mutta hän _tunsi_, ja outo ja salaperäinen vimma, joka sai Kazanin
unohtamaan muun kaiken, paitsi loukkaukset ja kuoleman, vihlaisi
häntä.
Parvi kulki nyt ääneti. Kuului vain läähättävä hengitys ja lukuisten
jalkojen pehmeä astunta. Ne juoksivat nopeasti ja likitysten. Ja aina
oli Kazan loikkauksen verran edellä, Harmaa Hukka rinnallaan.
Hän ei ollut milloinkaan tuntenut niin voimakasta surmaamishalua
kuin nyt. Ensi kerran elämässään hän ei pelännyt miestä, ei nuijaa,
ei ruoskaa eikä sitä kapinetta, joka syöksi kidastansa tulta ja
kuolemaa. Hän juoksi nopeasti yllättääkseen heidät ja päästäkseen
pikemmin aloittamaan tappelun. Kaikki nelivuotisen orjuuden ja
mieskäsien rääkkäyksen kasaama sisäinen vimma purkautui hänen
suonissaan valloille hienoina, punaisina tulivirtoina, ja kun hän
vihdoin näki edessään kaukana tasangolla liikkuvan täplän, pääsi
hänen kurkustaan ilmoille taas sellainen huuto, jota Harmaa Hukka ei
käsittänyt.
Kolmensadan metrin päässä tuon liikkuvan täplän toisella puolella oli
kapea metsäkaistale, ja Kazan tovereineen kiiti nopeaan eteenpäin.
Puolitiessä metsään he melkein saavuttivat täplän, joka samassa
pysähtyi ja muuttui tummaksi liikkumattomaksi varjoksi. Siitä
räiskytti esiin se leimahtava tulikieleke, jota Kazan aina oli
kammonnut, ja hän kuuli kuolonherhiläisen vingahduksen päänsä päältä.
Hän ei siitä nyt välittänyt, vaan haukahti kimakasti, ja sudet
riensivät hänen luokseen, kunnes neljä niistä oli vierekkäin hänen
luonaan.
Uusi leimahdus -- ja kuolonherhiläinen kiiti Harmaan Hukan vieressä
juoksevan harmaan taistelijan rinnasta peräpäähän asti. Kolmas --
neljäs -- viides tulenpurkaus mustasta varjosta, ja Kazan itse tunsi
jonkin tulikuuman äkkiä ja nopeasti kulkevan niskaansa pitkin, kun
miehen viimeinenkin luoti pyyhkäisi pois karvat ja poltti lihaa.
Kolme sutta oli luodikon tuli kaatanut, ja puolet jäljellä olevista
horjui oikealle ja vasemmalle. Mutta Kazan hyökkäsi suoraan
eteenpäin. Uskollisesti Harmaa Hukka seurasi häntä.