KAZAN SUSIKOIRA
Seikkailukirja suurilta saloseuduilta
Kirj.
JAMES OLIVER CURWOOD
Suomentanut
Jussi Tervaskanto
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1922.
SISÄLLYS:
I. Ihme
II. Pohjoiseen
III. McCready maksaa velkansa
IV. Kahleista vapaana
V. Taistelu lumessa
VI. Kazan tapaa Joanin
VII. Pois lumipyrystä
VIII. Suuri muutos
IX. Murhenäytelmä Sun Rockilla
X. Tulen päivinä
XI. Aina yhdessä
XII. La mort rouge
XIII. Nälän polulla
XIV. Hampaan oikeus
XV. Taistelu tähtien alla
XVI. Kazan kuulee kutsun
XVII. Kazanin poika
XVIII. Bareen kasvatus
XIX. Anastajat
XX. Erämaan vainovälit
XXI. Laukaus hiekkasärkällä
XXII. Sandy McTriggerin menetelmä
XXIII. Professori McGillin väliintulo
XXIV. Yksin pimeydessä
XXV. Sandy McTriggerin loppu
XXVI. Tyhjä maailma
XXVII. Sun Rockin "kutsu"
I
IHME
Kazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälien
välissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttää
elottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan ei
liikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaan
ruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksen
kuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut;
jäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka.
Ollen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksi
rekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän oli
saanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminen
oli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuulten
ruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminää
ja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänen
kurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivat
lumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiin
Kazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa ja
yhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailman
vaarojen halki.
Pelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut -- tätä ennen. Hän ei
ollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua _livistää_ --
eipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsa
surmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nyt
pelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monet
seikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensi
kertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisi
tähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone oli
täynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, mutta
ne eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudolla
tavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmisten
katselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessa
makaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanut
takakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvat
ihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.
Äkkiä Kazan heristi hieman korviaan. Hän kuuli askelia, sitten
hiljaista puhelua. Toinen oli hänen isäntänsä ääni. Mutta toinen --
se sai hänessä aikaan lievän vavistuksen! Aikoja sitten, luultavasti
jo penikkapäivinään, hän oli ollut unissaan kuulevinaan sellaista
naurua, kuin nyt tämän nuoren naisen. Siitä kajahti yhtaikaa
ihmeellinen onnentunne, ihmeellisen rakkauden värähdys ja koko
olennon suloisuus, joka sai Kazanin kohottamaan päätänsä heidän
tullessaan sisään. Hän katsoi suoraan heihin, punaisten silmien
säihkyessä. Äkkiä hän käsitti, että nainen nähtävästi oli rakas
hänen isännälleen, sillä isännän käsivarsi oli hänen vyötäisillään.
Valon hohteessa, hän näki, että naisen tukka oli hyvin vaalea, ja
että hänen kasvoissaan oli _bakneesh_-kasvin heleänpunaväri ja hänen
kirkkaissa silmissään _bakneesh_-kukan sini. Samassa nainen näki
hänet ja syöksähti huudahtaen häntä kohden.
"Seis!" huusi mies. "Se on vaarallinen! Kazan --"
Nainen oli polvillaan hänen vieressään, untuvanpehmoisena, suloisena
ja ihanana, silmäin loistaessa ihmeellisesti ja molempien kätten
ollessa häntä koskettamaisillaan. Pitäisikö madella takaisin? Vai
näykkäistä? Olikohan tuo nainen joku seinällä olijoista ja hänen
vihollisensa? Karkaisiko hän kiinni valkeaan kurkkuun? Hän näki
miehen rientävän esiin kuolonkalpeana. Sitten naisen käsi laskeusi
hänen päähänsä ja tämä kosketus sai väristyksen kiitämään hänen
lävitsensä, vavahuttaen joka hermoa. Molemmin käsin nainen kohotti
hänen päätänsä. Hänen kasvonsa olivat ihan lähellä, Kazan kuuli hänen
sanovan melkein nyyhkyttäen:
"Ja sinä siis olet Kazan -- rakas, vanha Kazan, oma Kazanini,
sankarikoirani -- joka toit hänet kotiin luokseni, kun muut kaikki
olivat kuolleet! Kazan koirani -- sankarini!"
Ja sitten, ihmeitten ihme, naisen kasvot painuivat häntä vastaan, ja
Kazan tunsi hänen suloisen, lämpimän kosketuksensa.
Näinä hetkinä Kazan ei hievahtanut. Tuskin hengittikään. Tuntui
kuluvan pitkä aika, ennenkuin nainen nosti kasvonsa hänestä. Ja
silloin näkyi kyyneleitä hänen silmissään, ja mies seisoi heidän
yläpuolellaan, kädet tiukasti nyrkkiin puserrettuina ja suu lujasti
kiinni.
"En ole milloinkaan tiennyt, että se antaa kenenkään koskea itseensä
-- paljaalla kädellä", sanoi hän sitten kummastellen jännittyneellä
äänellä. "Peräydy rauhallisesti, Isobel. Herranen aika -- katsohan
tuota!"
Kazan vikisi hiljaa, veristävät silmät Isobelin kasvoihin päin
kääntyneinä. Hän halusi taas tuntea naisen kättä; halusi koskettaa
hänen kasvojaan. Löisivätköhän he häntä nuijalla, mietti hän, jos
_uskaltaisi!_ Hän ei nyt tarkoittanut mitään pahaa. Tätä naista
varten hän mielellään tappaisi. Kazan ryömi häntä kohden, tuuman
erällään, silmiänsä kääntämättä. Hän kuuli miehen sanovan: "Herranen
aika! Katsohan tuota!" -- ja häntä vapisutti. Mutta ei tullut iskua
ajamaan häntä takaisin. Hänen kylmä kuononsa kosketti naisen ohutta
pukua, ja nainen katsoi häneen liikahtamatta, kosteat silmänsä
tähtinä kimmeltäen.
"Katsopa!" kuiskasi hän. "Katsopa!"
Vielä puolen tuumaa -- tuuman verran, kaksi tuumaa, ja Kazan työnsi
ison harmaan ruumiinsa naista kohden. Nyt kuono kohosi hiljaa --
naisen jalan yli, hänen syliinsä, ja kosketti vihdoin lämpöistä pikku
kättä. Hänen silmänsä olivat yhä kääntyneet naisen kasvoihin päin.
Hän huomasi omituisen sykinnän paljaassa valkoisessa kaulassa, ja
näki sitten huulten väräjävän, kun nainen loi ihmeellisen katseen
mieheen. Tämäkin polvistui heidän viereensä, kiersi taas kätensä
Isobelin ympärille ja taputti koiraa päähän. Kazania ei miellyttänyt
miehen kosketus. Hän epäili sitä, kuten luonto oli opettanut hänet
epäilemään kaikkien miesten käsiä, mutta sieti sitä, kun näki sen
jollakin tavalla olevan naisen mieleen.
"Kazan, poikaseni, ethän loukkaa häntä, ethän?" sanoi isäntä
lempeästi. "Molemmat me häntä rakastamme, eikö niin, poikaseni. Emme
mahda sille mitään. Ja hän on meidän, Kazan -- meidän _kummankin!_
Hän kuuluu sinulle ja minulle, ja me suojelemme häntä kaiken
elinaikamme, ja jos vaaditaan, niin taistelemme hänen puolestaan kuin
paholaiset -- eikö niin? Mitä arvelet, Kazan?"
Vielä pitkään aikaan sen jälkeen, kun he olivat jättäneet hänet
makaamaan paikallensa matolle, eivät Kazanin silmät hellittäneet
Isobelia. Hän katsoi ja kuunteli -- ja koko ajan hänessä yhä yltyi
halu hiipiä heidän luokseen ja koskettaa naisen kättä tai vaatteita
tai jalkaa. Hetken kuluttua hänen isäntänsä sanoi jotakin, ja
somasti naurahtaen Isobel hypähti pystyyn ja riensi ison kulmikkaan,
kiiltävän esineen luo, joka oli poikkipuolin nurkassa, ja jolla oli
rivi valkeita hampaita pitemmälti kuin hänen oma ruumiinsa. Hän
oli kummeksinut noiden hampaiden tarkoitusta. Nyt naisen sormet
koskettivat niitä, eivätkä tuulten vienoimmatkaan huminat, mitä
hän eläissään oli kuullut, vesiputousten ja koskien sulosoinnut ja
lintujen liverrykset keväällä, vetäneet vertoja niiden kaiuttamille
sävelille. Ensi kerran hän nyt kuuli soittoa. Hetkisen se häntä
pelotti ja kammotti, ja sitten hän tunsi pelontunteen väistyvän
ja merkillistä vihlausta ruumiissaan. Häntä halutti istahtaa
takakoivilleen ja ulista, kuten hän kylminä talviöinä oli ulissut
taivaan tuhansille tähdille. Mutta jokin pidätti häntä siitä.
Hitaasti Kazan alkoi hiipiä Isobelia kohti, mutta tunsi miehen
tähystävän ja pysähtyi. Sitten vähän lisää -- tuuman verran erällään,
kurkku ja leuka suorana lattiata pitkin! Hän oli jo puolitiessä
nuoren naisen luo -- puolitiessä huoneen poikitse -- kun ihmeelliset
säveleet kävivät perin vienoiksi ja hiljaisiksi.
"Jatka vain!" kuuli hän miehen kehoittavan matalalla äänellä.
"Jatka vain! Älä keskeytä!"
Isobel käänsi päätänsä, näki Kazanin lattialla kyyristelemässä ja
jatkoi soittamistaan. Mies yhä katseli koiraa, jota hänen silmänsä
eivät kuitenkaan enää voineet pidättää. Kazan meni lähemmäs, yhä
lähemmäs, kunnes kurotettu kuono vihdoin kosketti naisen lattialle
valuneita helmoja. Ja sitten -- hän makasi vavisten, sillä Isobel
oli alkanut laulaa. Hän oli kuullut cree-heimon naisen hyrisevän
kotansa edustalla, oli myös kuullut "Karibulaulun" hurjaa luikkausta,
-- mutta ei milloinkaan Isobelin huulilta lähtevän sulosoinnun
tapaista. Hän unohti nyt isäntänsä läsnäolon. Hiljaa, kyyristellen,
niin että nainen ei huomaisi, hän kohotti päätänsä. Sitten Isobel
äkkiä katsoi häneen, ja ihmeellisissä silmissä oli jotakin, mikä
herätti luottamusta, niin että Kazan laski päänsä hänen syliinsä.
Toisen kerran hän nyt tunsi naiskäden kosketusta, ja sulki silmänsä
syvään huokaisten. Laulu loppui. Hänen päänsä päältä kuului heikkoa
värähtelevää ääntä, joka oli kuin naurua ja nyyhkytystä yhtaikaa. Hän
kuuli isäntänsä yskivän.
"Olen aina pitänyt tuosta vanhasta veijarista -- mutta en olisi ikinä
uskonut sen noin tekevän", sanoi hän; ja hänen äänessään oli Kazanin
mielestä outo sävy.
II
POHJOISEEN
Merkillisiä olivat Kazanille seuraavat päivät. Hän kaipasi metsiä
ja syviä hankia. Hän kaipasi jokapäiväistä kilvoittelua pysyttää
valjaskumppanejaan jäljissään, nalkutusta kintereillään, oikoista,
pitkää pinnistelyä aukeiden nummien ja tasankojen yli. Hän
kaipasi ajajan "kush-kush-hu-jah!" huutoa, kaksikymmenjalkaisen
karibunsuoliruoskan ilkeää läimäystä ja sitä haukuntaa ja pingotusta
takanaan, joka ilmaisi hänelle, että perässä tulijat olivat
paikoillaan. Mutta jotakin oli tullut kaiken sen sijaan, mitä häneltä
puuttui. Se oli huoneessa, ilmassa, kaikkialla hänen ympärillään,
silloinkin, kun Isobel tai hänen isäntänsä ei ollut saapuvilla.
Missä ikinä Isobel oli käynyt, siellä hän tapasi samaa merkillistä,
mikä poisti häneltä yksinäisyyden tunteen. Se oli naisen tuoksua, ja
välistä se sai hänet hiljaa vikisemään yöllä, kun hänen oikeastaan
olisi pitänyt olla ulkona tähdille ulisemassa. Hän ei ollut yksin,
sillä eräänä yönä hän harhaili yltympäri, kunnes löysi määrätyn
oven, ja kun Isobel aamulla aukaisi ovensa, tapasi hän Kazanin
kyyristyneenä tiukasti sitä vastaan. Silloin Isobel kumartui
hyväilemään häntä, ja tuuheat, pitkät, sulotuoksuiset hiukset olivat
ihan peittäneet hänet; sitten hän levitti pehmeän maton oven eteen
Kazanin makuusijaksi. Pitkät yöt läpeensä Kazan tunsi hyvillä mielin,
että nainen oli heti oven toisella puolella. Päivä päivältä hän
muisteli yhä vähemmän erämaita ja yhä enemmän nuorta emäntäänsä.
Sitten tulivat muutoksen enteet. Kazan huomasi ympärillään outoa
kiirettä ja kiihtymystä, ja tyttö muisti häntä harvemmin. Hän kävi
levottomaksi. Hän vainusi muutoksen ilmassa ja alkoi tutkia isäntänsä
kasvoja. Tuli sitten aamu, hyvin varhainen, jolloin karvainen
kaulavyö ja rautaketju taas kiinnitettiin häneen. Vasta kun hän oli
seurannut isäntäänsä ovesta ulos ja kadulle, alkoi hän ymmärtää.
Hänet aiottiin lähettää pois! Äkkiä hän istahti takakoivilleen ja
kieltäytyi liikkumasta.
"Tule, Kazan", houkutteli mies. "Tule vain, poikaseni."
Hän ponnisteli vastaan ja näytti valkeita hampaitaan. Hän odotti
ruoskansivallusta tai nuijaniskua, mutta kumpaakaan ei kuulunut.
Hänen isäntänsä nauroi ja vei hänet taloon takaisin. Kun he uudestaan
lähtivät sieltä, oli Isobel heidän mukanaan, taputellen hänen
päätänsä, ja suostutti hänet hyppäämään ison pimeän aukon läpi
vieläkin pimeämpään vaunun sisustaan, jopa pimeimpään sopukkaan,
jonne isäntä kiinnitti hänet ketjuilla. Sitten he menivät ulos,
nauraen kuin lapset. Useita tunteja Kazan sitten makasi hiljaa ja
jännittyneenä, kuunnellen pyörien kummaa kolinaa allansa. Monesti
pyörät pysähtyivät, ja hän kuuli ääniä ulkopuolelta. Vihdoin hän
kuuli varmasti tutun äänen, kiskoi ketjunsa kireälle ja vinkui.
Suljettu ovi liukui syrjään. Sisälle kiipesi mies lyhty kädessä,
hänen isäntänsä seuraamana. Kazan ei välittänyt heistä, vaan tuijotti
aukon kautta yön pimeyteen. Hän kiskoutui melkein irti hypätessään
alas valkealle lumelle, mutta kun hän ei nähnyt siellä ketään, seisoi
hän jäykkänä nuuskien ilmaa. Hänen yllänsä olivat tähdet, joille
hän oli kaiken ikänsä ulissut, ja ympärillä olivat metsät, mustina
ja äänettöminä, seinän tavoin piirittäen heitä. Turhaan hän haki
ainoaa kaipaamaansa hajua, ja Thorpe kuuli, kuinka pitkäkarvaisesta
kurkusta lähti matala surun sävel. Hän otti lyhdyn ja piteli sitä
päänsä yläpuolella, päästäen samalla ketjun höllemmälle. Tämän merkin
johdosta kajahti yön halki muuan ääni. Se tuli heidän takaansa, ja
Kazan kiepsahti niin äkkiä ympäri, että löyhä ketju livahti miehen
kädestä. Kazan näki toisten lyhtyjen tuiketta. Ja sitten kajahti taas
ääni:
"Kaa-aa-zan!"
Nuolena hän kiiti. Thorpe nauroi itsekseen, lähtiessään perästä.
"Senkin veijari!" hohotti hän.
Kun Thorpe saapui lyhtyjen valaisemalle aukiolle, näki hän Kazanin
kyyrysillään naisen jalkain juuressa. Se oli Thorpen vaimo. Tämä
hymyili hänelle voitonriemuisena, kun hän ilmestyi näkyviin
pimeydestä.
"Sinä olet voittanut!" nauroi mies, eikä suinkaan pahoillaan.
"Olisinpa uskaltanut vaikka viimeisen dollarini luvata siitä, ettei
mikään ääni saisi sitä niin tekemään. Sinä olet voittanut! Kazan,
ilkimys, minä olen menettänyt sinut!"
Äkkiä hänen kasvonsa kävivät vakaviksi, kun Isobel kumartui ottamaan
maasta ketjun päätä.
"Se on sinun, Issy", lisäsi hän kiireesti, "mutta sinun täytyy antaa
minun sitä hoitaa, kunnes -- olemme _varmat_. Anna ketju tänne. En
vieläkään uskalla siihen luottaa. Se on susi. Olen nähnyt sen yhdellä
puraisulla katkaisevan intiaanin käden ja yhdellä riuhtaisulla
kiskovan esille toisen koiran kaulavaltimon. Se on henkipatto -- paha
koira -- vaikka se niin sankarillisesti pysyikin luonani ja toi minut
elävänä kotiin. Minä en voi siihen luottaa. Anna ketju minulle --"
Hän ei ehtinyt lopettaa. Villipedon tavalla äristen Kazan oli
syöksynyt seisaalle. Huulet kohosivat, paljastaen pitkät torahampaat,
ja selkäkarvat jäykistyivät. Äkkiä päästäen varoitushuudon Thorpe
laski kätensä vyössään olevaan revolveriin.
Kazan ei välittänyt hänestä. Muuan uusi olento oli ilmestynyt yön
pimeydestä ja seisoi nyt lyhtyjen valokehässä. Se oli McCready.
Tämän oli määrä olla Thorpelle ja hänen nuorelle vaimolleen oppaana
matkalla takaisin Red-Riverin leirille, missä Thorpen toimena
oli johtaa uuden mannerradan rakentamista. McCready oli suora,
tanakkatekoinen ja sileäksi ajeltu. Hänen leukansa oli niin kulmikas,
että näytti petomaiselta, ja hänen silmiensä hehku oli melkein
samanlainen kuin intohimo Kazanin silmissä, kun tämä katseli Isobelia.
Punaisen ja valkean kirjava, kudottu lakki oli irtautunut Isobelin
päästä ja riippui nyt toisella olkapäällä. Lyhtyjen himmeä hohde
valaisi hänen kutriensa lämmintä kultaa. Hänen poskensa punoittivat,
ja silmät, jotka äkkiä kääntyivät tulijaan päin, olivat siniset kuin
sinisin _bakneesh_-kukka ja hohtivat kuin timantit. McCready käänsi
katseensa muuanne, ja samassa Isobelin käsi kosketti Kazanin päätä.
Ensi kertaa koira ei näyttänyt tuntevan hänen kosketustaan, vaan
murisi yhä McCreadylle, ja uhkaava ärinä kävi yhä syvemmäksi. Thorpen
vaimo kiristi ketjua.
"Maahan, Kazan -- maahan!" komensi hän.
Hänen äänensä kuullessaan Kazan rauhoittui hiukan.
"Maahan!" toisti Isobel, ja hänen vapaa kätensä kosketti taas koiran
päätä. Kazan laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta huulet olivat yhä
irvissä. Thorpe katseli koiraa. Häntä ihmetytti susimaisten silmien
katkera vimma, ja hän katsahti McCreadyyn. Kookas opas oli kehittänyt
auki pitkän koiraruoskansa. Outo ilme oli tullut hänen silmiinsä.
Hän tuijotti tiukasti Kazaniin. Äkkiä hän kumartui eteenpäin,
kumpikin käsi polveen nojaten, ja jännittyneen silmänräpäyksen tai
parin verran hän näytti unohtaneen, että Isobel Thorpen ihmeelliset
sinisilmät katsoivat häntä.
"Huu-kush, Pedro -- _kimppuun_!"
Tämä sana "kimppuun" opetettiin vain Luoteisvaltioitten
ratsupoliisien palveluksessa oleville koirille. Kazan ei hievahtanut.
McCready oikaisihe ja lennätti nuolennopeudella ruoskansa
pitkän siiman kiemuroimaan pimeyteen, jossa se paukahti kuin
pistoolinlaukaus.
"Kimppuun, Pedro -- _kimppuun_!"
Kazanin kurkussa syveni korina äriseväksi uimaksi, mutta ainoakaan
lihas ei liikkunut hänen ruumiissaan. McCready kääntyi Thorpen
puoleen.
"Olisinpa vaikka vannonut tuntevani tuon koiran", sanoi hän. "Jos se
on Pedro, niin se on _paha_!"
Thorpe tarttui koiran ketjuun. Isobel yksin näki sen katseen, joka
hetkeksi ilmestyi McCreadyn silmiin. Se sai hänet vapisemaan.
Hetkistä aikaisemmin, kun juna oli juuri pysähtynyt Le Pas'iin, hän
oli ojentanut kätensä tälle miehelle ja huomannut silloin saman
ilmiön. Mutta vapistessaankin hän muisti, mitä kaikkea hänen miehensä
oli kertonut metsäkansasta. Hän oli oppinut heitä rakastamaan,
ihailemaan heidän suurta, karkeaa miehekkyyttään ja uskollista
sydäntään, ennenkuin Thorpe oli vienyt hänet heidän joukkoonsa; ja
samassa hän jo hymyili McCreadylle, pyrkien voittamaan pelon ja
vastenmielisyyden väristyksen.
"Se ei pidä teistä", sanoi hän vienosti nauraen miehelle. "Ettekö
halua ruveta sen ystäväksi?"
Hän veti Kazania miestä kohden, Thorpen pidellessä ketjusta. McCready
astui Isobelin viereen, kun tämä kumartui koiran puoleen. Hänen
selkänsä oli Thorpeen päin, kun hän kyykistyi. Isobelin kumartunut
pää oli jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän saattoi nähdä hehkun
naisen poskilla ja hänen suunsa nyrpistyneen piirteen, kun hän koetti
tyynnyttää Kazanin kurkusta kuuluvaa matalaa ärinää. Thorpe oli
valmiina vetämään ketjusta takaisin, mutta hetken aikaa McCready oli
hänen ja Isobelin välillä, eikä hän voinut nähdä McCreadyn kasvoja.
Miehen silmät eivät olleet suunnatut Kazaniin. Hän tuijotti Isobeliin.
"Te olette rohkea", sanoi hän. "Minä en tuota uskaltaisi. Se purisi
käteni poikki!"
Hän otti Thorpelta lyhdyn ja ojensi kulkunsa kapealle lumiladulle,
joka poikkesi polulta. Tiheän kuusikon peitossa oli leiri, jonka
Thorpe oli jättänyt kaksi viikkoa sitten. Siellä oli nyt kaksi
telttaa yhden sijasta, jota hän ja hänen oppaansa olivat käyttäneet.
Niiden edustalla paloi iso nuotio. Ihan tulen ääressä oli pitkä reki,
ja valokehän rajalla puihin kiinnitettyinä Kazan näki hämärästi
valjaskumppaneitaan, joiden silmät kiiluivat. Hän seisoi jäykkänä
ja liikahtamatta sillä aikaa kuin Thorpe kiinnitti hänet rekeen.
Hän oli taas metsissään -- ja johdossa. Hänen emäntänsä nauroi ja
taputti käsiään innoissaan siitä oudosta ja ihmeellisestä elämästä,
josta hän oli nyt tullut osalliseksi. Thorpe oli työntänyt syrjään
teltan oviläpän, ja Isobel meni hänen edellään sisään, vilkaisematta
taakseen ja virkkamatta sanaakaan Kazanille. Tämä vinkui ja käänsi
punaiset silmänsä McCreadyyn päin.
Teltassa Thorpe sanoi:
"On ikävä, ettei vanha Jackpine palannut kanssamme, Issy. Hän oli
minulle ajomiehenä tulomatkalla, mutta en kauniilla puheella enkä
millään hinnalla saanut häntä palaamaan. Hän on lähetysaseman
intiaani, ja maksaisin kuukausipalkkani, jos voisin sinulle näyttää,
kuinka hän kohtelee koiria. En oikein luota tuohon McCreadyymme. Hän
on kummallinen mies, sanoo täkäläinen yhtiömme asiamies, ja tuntee
metsät kuin kirjan. Mutta koirat eivät kärsi vierasta. Kazan ei
varmastikaan kiinny häneen vähääkään."
Kazan kuuli Isobelin äänen ja kuunteli sitä jäykkänä seisten ja
liikahtamatta. Hän ei kuullut eikä nähnyt McCreadyä, kun tämä hiipien
lähestyi häntä takaa. Miehen ääni kajahti äkkiä kuin pyssynlaukaus
hänen kintereillään.
"_Pedro_!"
Heti Kazan kyyristyi, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskan
läiskähdys.
"No jopa nyt sain sinut kiinni -- vai mitä, senkin vietävä?" kuiskasi
McCready, ja hänen kasvonsa näyttivät kumman kalpeilta tulen valossa.
"Vai olet sinä muuttanut nimesi, häh? Mutta minä _paljastin_ sinut --
mitäs siihen sanot?"
III
McCREADY MAKSAA VELKANSA
Kauan aikaa senjälkeen, kun McCready oli lausunut nämä sanat, hän
istui ääneti nuotion ääressä. Vain hetkeksi tai pariksi hänen
silmänsä kääntyivät Kazanista. Vähän ajan kuluttua, kun hän oli varma
siitä, että Thorpe ja Isobel olivat laskeutuneet levolle, hän meni
omaan telttaansa ja palasi sieltä viskypullo kädessään. Seuraavan
puolen tunnin aikana hän joi vähän väliä. Sitten hän siirtyi
paikaltaan ja istahti reen päähän juuri niin kauas Kazanista, ettei
tämä ketjuun sidottuna ulottunut häneen.
"Minä paljastin sinut, vai mitä?" toisti hän, väkijuoman vaikutuksen
alkaessa näkyä hänen silmiensä välkkeestä. "Kukahan lempo muutti
sinun nimesi, Pedro. Ja millä hitolla _hän_ sai sinut haltuunsa?
Hohoi, kunpa sinä osaisit puhua --"
He kuulivat Thorpen ääntä teltasta. Sitä seurasi hiljainen,
tyttömäinen naurunhihitys, ja McCready ponnahti pystyyn. Hänen
kasvonsa leimahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän pisti pullon
takintaskuunsa. Nuotiota kiertäen hän varovasti hiipi teltan
viereisen puun suojaan ja seisoi siinä useita minuutteja
kuuntelemassa. Hänen silmissään välkehti tulinen vimma, kun hän
palasi reen ja Kazanin luo. Oli jo puoliyö, ennen kuin hän meni omaan
telttaansa.
Nuotion lämmössä Kazanin silmät vähitellen painuivat umpeen. Hän
nukkui levottomasti, ja rauhattomat kuvat täyttivät hänen aivonsa.
Välistä hän oli tappelevinaan ja hänen leukansa näykkäsivät. Toisin
vuoroin hän tempoili ketjunsa päässä, McCready tai emäntänsä juuri
ulottuman ulkopuolella. Kazan tunsi taas nuoren naisen käden hellää
kosketusta ja kuuli hänen äänensä ihmeellistä sulosointua; Isobel
lauloi hänelle ja hänen isännälleen ja samat värähtelyt, kuin
silloinkin illalla, kiitivät jälleen hänen ruumiinsa lävitse. Ja
sitten kuva muuttui. Hän oli juoksevinaan uhkean valjakon etunenässä
-- Luoteisten ratsupoliisien kuusi koiraa -- ja hänen isäntänsä
nimitti häntä Pedroksi. Näyttämö vaihtui taas. Oltiin leirissä. Hänen
isäntänsä, joka oli nuori ja parraton, auttoi reestä toista miestä,
jonka kädet olivat sidotut hänen etupuolelleen kummallisilla mustilla
renkailla. Sitten tuli myöhäisempi kuva -- hän makasi ison nuotion
edessä. Hänen isäntänsä istui häntä vastapäätä selkä telttaan päin,
ja hän näki teltasta tulevan ulos mustarenkaisen miehen -- mutta
renkaat olivat poissa ja hänen kätensä olivat vapaat, ja toisessa oli
raskas nuija. Hän kuuli nuijan hirmuisen jymähdyksen, kun se putosi
hänen isäntänsä päähän -- ja tämä ääni herätti hänet levottomasta
unestaan.
Hän hyppäsi jaloilleen, selkä jäykkänä, ja ärisi kurkkuäänellään.
Tuli oli palanut loppuun, ja leirissä vallitsi päivänkoiton edellä
käyvä tumma hämärä. Tämän hämärän läpi Kazan näki McCreadyn. Taas
tämä seisoi hänen emäntänsä teltan ääressä, ja nyt Kazan tiesi, että
hän oli sama mies, jolla oli ollut nuo mustat renkaat, ja että juuri
tämä mies oli häntä lyönyt ruoskalla ja nuijalla monina pitkinä
päivinä sen jälkeen, kun oli tappanut hänen isäntänsä. McCready
kuuli hänen kurkustaan tulevan uhkauksen ja palasi kiireesti tulen
luo. Hän alkoi viheltää ja vetää puoleksipalaneita runkoja kokoon,
ja kun tuli leimahti uudestaan, huusi hän saadakseen Thorpen ja
Isobelin hereille. Hetken päästä Thorpe ilmestyi teltan oviaukkoon,
ja hänen vaimonsa seurasi häntä ulos. Isobelin hajalla olevat
hiukset lainehtivat kullanvärisinä aaltoina hänen hartioillaan, ja
hän istahti rekeen lähelle Kazania ja alkoi niitä sukia. McCready
lähestyi häntä takaa päin ja hapuili reessä olevia tavaroita. Aivan
kuin vahingossa hänen toinen kätensä hetkeksi sukelsi naisen selkää
pitkin valuvaan hiustulvaan. Isobel ei tuntenut hänen sormiensa
hyväilevää kosketusta, ja Thorpe oli selin heihin. Kazan yksin
näki käden salamyhkäisen liikkeen, sormien hellästi hypistelevän
hiuksia ja miehen silmissä palavan mielettömän intohimon. Ilvestäkin
sukkelammin koira hyökkäsi niin pitkälle kuin ketjua riitti reen
yli. McCready ehti töin tuskin hypähtää takaisin, ja kun Kazan oli
päässyt ketjua äärimmilleen, ponnahti hän takaisin niin voimakkaasti,
että hänen ruumiinsa töyttäsi kyljittäin Isobelia vastaan. Thorpe
oli juuri kääntynyt sinne päin ja ehti nähdä hyökkäyksen lopun.
Hän luuli, että Kazan oli hypännyt Isobelin kimppuun, eikä häneltä
kauhuissaan päässyt sanaa tai huudahdusta, kun hän reestä nosti
kaatuneen vaimonsa. Hän näki, ettei Isobel ollut loukkaantunut, ja
tavoitti revolveriaan. Se oli huotrassaan teltassa. Hänen jalkojensa
juuressa oli McCreadyn ruoska, ja hetkellisessä kiihtymyksessään hän
sieppasi sen ja hyökkäsi Kazania kohti. Koira kyyristyi lumeen eikä
yrittänytkään paeta tai hyökätä kimppuun. Vain kerran hän muisti
saaneensa niin ankaran selkäsaunan kuin nyt Thorpelta. Mutta häneltä
ei päässyt vinkunaa eikä murinaa.
Ja silloin, äkkiä, hänen emäntänsä juoksi paikalle ja tarttui Thorpen
pään yli kohotettuun ruoskaan.
"Ei iskuakaan enää!" huusi hän, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä
pidätti miehen lyömästä. McCready ei kuullut, mitä hän sitten sanoi,
mutta Thorpen silmiin tuli outo ilme, ja sanaa sanomatta hän seurasi
vaimoaan telttaan.
"Kazan ei hyökännyt minun kimppuuni", kuiskasi Isobel, vavisten
äkillisessä kiihtymyksessä, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.
"Tuo mies oli takanani", jatkoi hän, tarttuen miehensä käsivarteen.
"Tunsin hänen koskettavan itseäni -- ja silloin Kazan hyppäsi. Ei se
_minua_ purisi. _Miestä_ se tarkoitti! Jotakin on -- hullusti --"
Hän melkein nyyhkytti, ja Thorpe veti hänet tiukasti syliinsä.
"En tullut ajatelleeksi -- mutta kummaa se on", sanoi hän. "Eikös
McCready maininnut jotakin sellaista, että hän tuntee koiran? Se
on kyllä mahdollista. Ehkä hänellä on aikaisemmin ollut Kazan
hallussaan, ja hän lienee kohdellut sitä niin pahasti, että koira ei
ole sitä unohtanut. Huomenna otan asiasta selvän. Mutta kunnes saan
tietää -- lupaatko pysyä erillään Kazanista?"
Isobel lupasi. Kun he tulivat teltasta ulos, kohotti Kazan isoa
päätään. Ruoskansiiman kirvelevä isku oli sulkenut hänen toisen
silmänsä, ja suusta vuoti verta. Isobel nyyhkytti hiljaa, mutta
ei mennyt hänen likelleen. Puolisokeana hän oli huomannut, että
emäntänsä oli keskeyttänyt kurituksen, ja hän vikisi hiljaa
ja heilutti paksua häntäänsä lumessa. Hän ei ollut tuntenut
milloinkaan itseään niin onnettomaksi, kuin nyt valkenevan päivän
pitkinä, raskaina tunteina, kun hän raivasi valjaskumppaneilleen
latua pohjoiseen. Hänen toinen silmänsä oli ummessa ja täynnä
polttavaa tuskaa, ja hänen ruumiinsa oli kariburuoskan iskuista
hellänä. Mutta ruumiillinen tuska ei ollut syynä siihen, että hän
näin piti päätään kumarruksissa ja että hänen ruumiiltaan nyt
puuttui toverien johtajalle kuuluva tarmokas, vikkelä valppaus,
vaan syynä oli hänen mielentilansa. Ensi kerran eläissään hän oli
sielullisesti murtunut. McCready oli lyönyt häntä -- aikoja sitten;
hänen isäntänsä oli myös lyönyt, ja koko tämän päivän kaikuivat
heidän äänensä kiivaina ja kostonhaluisina hänen korviinsa. Mutta
enimmin pahoitti hänen mieltänsä hänen emäntänsä. Tämä pysytteli
erillään hänestä, aina kauempana kuin minne hänen ketjunsa ulottui.
Ja kun pysähdyttiin lepäämään ja oltiin taas leiripaikassa, katseli
hänen emäntänsä häntä oudoin, ihmettelevin ilmein eikä puhutellut.
Kazan luuli hänenkin voivan lyödä ja hiipi pois hänen luotaan,
kyyristyen mahalleen lumeen. Hänessä merkitsi mielialan masentuminen
sydämen murtumista, ja sinä yönä hän värjötteli eräässä leiritulen
pimeimmistä varjopaikoista ja suri yksinäisyydessä. Kukaan ei tiennyt
sitä suruksi -- ellei ehkä Isobel. Mutta tämä ei silti lähestynyt
häntä eikä puhutellut, vaan katseli häntä tarkasti -- ja tutki häntä
tiukimmin silloin, kun hän katseli McCreadya.
Myöhemmin, kun Thorpe ja hänen emäntänsä olivat menneet telttaansa,
alkoi sataa lunta ja lumen vaikutus McCreadyyn kummastutti
Kazania. Mies oli levoton ja joi tavantakaa samasta pullosta kuin
edellisenäkin yönä. Tulen valossa hänen kasvonsa kävivät yhä
punakammiksi, ja Kazan näki hänen hampaittensa oudon hohteen hänen
katsellessaan telttaa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Yhä uudestaan
hän meni ihan teltan ääreen ja kuunteli. Kahdesti hän kuuli liikettä.
Jälkimmäisellä kerralla kuului Thorpen syvä hengitys. McCready riensi
takaisin nuotion luo ja käänsi kasvonsa suoraan taivasta kohden.
Satoi lunta niin sakeasti, että kun hän käänsi katseensa maahan päin,
räpytteli hän silmiään ja pyyhki niitä. Sitten hän poistui pimeään
ja kumartui syvälle tarkastamaan latua, jonka he joku tunti sitten
olivat raivanneet. Lumisade oli sen melkein hävittänyt. Tunnin päästä
ei enää olisi mitään jälkeä -- eikä mitään, mikä kulkijoille ilmaisi,
että he olivat tulleet tänne päin. Aamuun mennessä se peittäisi
kaikki -- nuotionkin, jos hän antaisi sen sammua.
McCready joi taas ulkona pimennossa. Hiljaisia mielettömiä riemun
sanoja purkautui hänen huuliltaan. Hänen päänsä oli juopumuksen
hehkusta kuumana. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta tuskinpa
rajummin kuin Kazanin, kun tämä näki hänen palaavan _nuija
kädessään!_ Nuijan hän pani pystyyn puuta vasten. Sitten hän otti
reestä lyhdyn ja sytytti sen. Hän lähestyi Thorpen teltan oviaukkoa
lyhty kädessään.
"Hoi, Thorpe -- Thorpe!" huusi hän.
Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain Thorpen hengityksen. Hän raotti
hieman oviliuskaa ja huusi kovemmin.
"Thorpe!"
Vieläkään ei kuulunut liikettä sisältä, ja hän irroitti oviliuskan
sidelangat ja työnsi lyhdyn sisään. Valo välkehti Isobelin
kultakutrisessa päässä, joka nojasi hänen miehensä olkapäähän, ja
McCready tuijotti siihen, silmät tulisina hiilinä hehkuen, kunnes
huomasi Thorpen alkavan herätä. Kiireesti hän päästi oviliuskan
kädestään ja kahisteli sitä ulkopuolelta.
"Hoi, Thorpe -- Thorpe!" huusi hän taas.
Tällä kertaa Thorpe vastasi:
"Halloo, McCready -- tekö siellä?"
McCready raotti hiukan ovea ja puhui hiljaa.
"Niin. Tuletteko hetkeksi ulos? Metsässä on jotakin tekeillä. Älkää
herättäkö vaimoanne!"
Hän vetäytyi takaisin ja odotti. Hetken kuluttua Thorpe astui
rauhallisesti teltasta. McCready osoitti tiheään kuusikkoon.
"Vannon, että joku nuuskien kiertelee leiriä", sanoi hän. "Varmasti
näin hetki sitten miehen tuolla ulkopuolella, kun kävin hakemassa
puita. Nyt on erinomainen yö, jos tahtoo varastaa koiria. Kas tässä
-- ottakaa te lyhty! Ellen ole ihan järjiltäni, löydämme jäljet
lumessa."
Hän antoi Thorpelle lyhdyn ja otti maasta raskaan nuijansa. Murina
kohosi Kazanin kurkkuun, mutta hän tukahutti sen. Hän olisi halunnut
murista kuuluville varoituksensa, hypätä niin pitkälle kuin ketjua
riitti, mutta hän tiesi, että jos hän niin tekisi, palaisivat he
lyömään häntä. Hän siis makasi alallaan, väristen ja vavisten ja
hiljaa vikisten. Hän katseli heitä, kunnes he katosivat -- ja sitten
odotti -- kuunteli. Vihdoin hän kuuli lumen narisevan. Hän ei
kummastunut nähdessään McCreadyn palaavan yksin. Hän olikin odottanut
tuon miehen tulevan yksin takaisin. Sillä hän ymmärsi, mitä nuija
merkitsi!
McCreadyn kasvot olivat nyt hirveät, suorastaan petomaiset. Hän oli
lakitta päin. Kazan hiipi syvemmälle varjoon, kuullessaan hänen
huuliltaan hiljaista, kammottavaa naurua -- Sillä miehellä oli yhä
nuija kädessään. Sitten McCready heitti nuijan maahan ja lähestyi
telttaa. Hän veti oviliuskan syrjään ja kurkisti sisään. Thorpen
vaimo nukkui, ja äänettömästi kuin kissa astui mies sisään ja ripusti
lyhtynsä telttapuun naulaan. Hänen liikkeensä eivät herättäneet
naista, ja hetken aikaa hän seisoi siinä, tuijottaen, yhä tuijottaen.
* * * * *
Ulkopuolella, syvässä lumessa kyyristellen, Kazan koetti käsittää,
mitä nämä kummalliset tapahtumat tarkoittivat. Miksi olivat hänen
isäntänsä ja McCready lähteneet metsään? Miksi hänen isäntänsä
ei ollut palannut? Hänen isäntänsähän tuohon telttaan kuului eikä
McCready. Miksi siis McCready oli siellä? Hän tarkasteli miestä,
kun tämä astui telttaan. Mutta heti sitten koira kavahti pystyyn,
selkäkarvat kankeina ja jäsenet kireällä. Hän näki McCreadyn varjon
purjekankaalla, ja hetkistä myöhemmin kuului outo, vihlova kirkaisu.
Hurjassa kauhussa, joka ilmeni tässä huudossa, koira tunsi emäntänsä
äänen ja syöksähti telttaa kohden. Ketju pidätti häntä, tukahuttaen
kurkusta lähtevän murinan. Nyt hän näki varjojen taistelevan, ja
teltasta kuului huuto huudon jälkeen. Nainen huusi hänen isäntäänsä
ja samalla häntä itseään!
"_Kazan -- Kazan_!"
Koira hyökkäsi taas ja viskautui selälleen. Toisen ja kolmannen
kerran hän ryntäsi ketjunsa pituudelta pimeyteen, ja kaulan ympärillä
oleva nahkavyö viilsi veitsen tavoin lihaan. Hän pysähtyi hetkeksi
hengähtämään. Varjot taistelivat yhä. Nyt ne olivat pystyssä! Nyt ne
kyykistyivät maahan! Raivoisasti muristen Kazan heittäytyi kaikella
painollaan vielä kerran kiristämään ketjuansa. Silloin kuului
naksahdus, ja kaulahihna katkesi.
Viidellä, kuudella harppauksella Kazan saapui teltalle ja syöksyi
oviliuskan alitse. Murahtaen hän hyökkäsi McCreadyn kurkkuun.
Voimakkaiden leukojensa ensi haukkaus merkitsi kuolemaa, mutta hän ei
sitä tiennyt. Hän tiesi vain emäntänsä olevan siellä ja taistelevansa
tämän puolesta. Kuului tukahtunut, huohottava huudahdus, joka päättyi
kammottavaan korinaan; se oli McCready. Mies lysähti polviasennosta
selälleen, ja Kazan painoi hampaansa syvemmälle vihollisensa
kurkkuun, tuntien lämpimän veren makua.
Koiran emäntä huusi häntä nyt, kiskoen häntä karvaisesta kaulasta.
Mutta hän ei halunnut hellittää otettaan -- ei vielä pitkään aikaan.
Kun hän vihdoin hellitti, katsahti hänen emäntänsä yhden kerran
maassa viruvaa miestä ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vaipui
pitkäkseen huopapeitteille. Hän oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa ja
kätensä olivat kylmät, ja Kazan nuuski niitä hellästi. Hänen silmänsä
olivat ummessa. Kazan kyykistyi aivan hänen viereensä, kerkeät leuat
kuolleeseen mieheen päin kääntyneinä. Miksi hänen emäntänsä oli niin
hiljaa? mietti hän ihmetellen. Kului pitkä aika, ja sitten nainen
liikahti. Silmät aukenivat. Hänen kätensä kosketti koiraa.
Sitten Kazan kuuli askelia ulkoa.
Isäntä sieltä tuli, ja pelon ainaista vihlausta tuntien -- nuijaa
peläten -- Kazan kiirehti ovelle. Aivan oikein, hänen isäntänsä
siellä näkyi nuotion hohteessa -- ja kädessä hänellä oli nuija. Hän
lähestyi hitaasti, kaatumaisillaan joka askeleella, ja hänen kasvonsa
olivat veren punaamat. Mutta hänellä oli _nuija!_ Varmaankin isäntä
löisi häntä taas -- löisi kauheasti, kun hän oli loukannut McCreadya.
Kazan livahti siis äänettömästi oviliuskan alitse ja hiipi ulos
yöhön. Tiheän kuusikon pimennosta hän katsoi taakseen, ja vieno surun
ja rakkauden vikinä kohosi hänen kurkustaan ja vaimeni taas. Nyt
häntä lyötäisiin aina -- tuon teon jälkeen. _Nainenkin_ löisi häntä.
He ajaisivat hänet uuvuksiin ja tavattuaan hänet löisivät.
Tulenhehkusta hän käänsi sudenpäänsä metsän syvyyksiin. Siinä
pimennossa ei ollut nuijia eikä vihlovia siimoja. Sieltä eivät häntä
milloinkaan löytäisi.
Hetken hän vielä epäröi. Ja sitten hän hiipi pois yön pimeyteen niin
hiljaa, kuin on villieläinten tapa, joihin hänkin osaksi kuului.
IV
KAHLEISTA VAPAANA
Kuului hiljaista tuulen vaikerrusta kuusien latvoissa, kun Kazan
katosi metsän salaperäiseen pimentoon. Tuntikausia hän oleskeli
leirin lähistöllä, punaisilla, rakkoisilla silmillään tiukasti
tuijottaen telttaan, jossa äskeinen hirvittävä asia oli tapahtunut.
Nyt hän tiesi, mitä kuolema oli. Hän pystyi sen arvaamaan kauempaa
kuin ihminen. Hän saattoi sen haistaa ilmasta. Ja hän tunsi, että
kaikkialla hänen ympärillään oli kuolemaa, ja että hän itse oli sen
syynä. Hän makasi mahallaan syvässä lumessa ja värisi, ja hänen
olemuksensa kolme neljäsosaa, joka oli koiraa, vikisi murheenjäytämän
tavalla, samalla kun se neljäsosa, joka oli sutta, yhä ilmeni
uhkaavana hänen hampaissaan ja silmien kostonhimoisessa tuikkeessa.
Kolmasti mies -- hänen isäntänsä -- tuli ulos teltasta ja huusi
kovaa: "Kazan -- Kazan -- Kazan!"
Kolmasti tuli nainenkin hänen mukaansa. Tulen valossa Kazan näki
hänen hartioillaan valuvat kimaltelevat kutrit, kuten oli teltassakin
nähnyt, hypätessään pystyyn ja tappaessaan toisen miehen. Hänen
sinisilmissään näkyi sama villi kauhu, ja hänen kasvonsa olivat
lumivalkeat. Ja toisen ja kolmannen kerran hänkin huusi: "Kazan --
Kazan -- Kazan!" ja kaikki se, mikä Kazanissa oli koiraa eikä sutta,
värisi riemuissaan kuullessaan hänen äänensä, niin että melkein teki
mieli ryömiä sinne saamaan selkäsaunansa. Mutta nuijanpelko oli
suurempi, ja Kazan pidättäytyi menemästä, tunti tunnilta, kunnes
teltassa kaikki taas oli hiljaista, eikä hän enää erottanut heidän
varjojaan, ja tuli oli sammumassa.
Varovasti hän ryömi esiin sakeasta pimennosta, retustaen mahallaan,
kuormitettua rekeä ja vielä palamattomia pölkynjäännöksiä kohden.
Reen takana puiden varjossa, oli huopapeitteen alla sen miehen
ruumis, jonka hän oli tappanut. Thorpe, hänen isäntänsä, oli
laahannut sen sinne.
Kazan laskeutui mahalleen, kuono lämpimään hiillokseen päin, ja
silmät etukäpälien tasassa suoraan teltan suljettua oviliuskaa kohti.
Hän aikoi pysytellä hereillä, vartioida ja olla valmiina hiipimään
metsään heti kun teltassa näkyisi liikettä. Mutta nuotiopaikan
harmaan tuhkan alta levisi lämmin, ja hänen silmänsä menivät umpeen.
Kahdesti -- kolmasti -- hän ravisti itsensä taas valveille, mutta
viime kerralla hänen silmänsä aukenivat vain puoleksi ja painuivat
sitten raskaina kiinni.
Ja nyt nukkuissaankin hän vikisi hiljaa, jalkojen ja hartioiden
uhkeat lihakset vavahtelivat, ja äkilliset värähtelevät väreet
kiitivät hänen keltaisenruskeaa selkäänsä pitkin. Jos teltassa
nukkuva Thorpe olisi hänet nähnyt, olisi hän arvannut koiran näkevän
unta. Ja Thorpen vaimo, jonka kultakutrinen pää lepäsi tiukasti
miehen rintaa vasten, ja joka Kazanin tavoin myös silloin tällöin
vavahteli ja värisi, olisi tiennyt, mitä hän uneksi.
Unissaan hän taas hyökkäsi ketjunsa päähän asti. Hänen leukansa
näykkäsivät kuin teräksiset kastanjetit -- ja tähän ääneen hän
heräsi ja hyppäsi pystyyn, selkäkarvat kankeina kuin harjakset ja
ärisevät hampaat paljastettuina kuin norsunluiset veitset. Hän olikin
herännyt aivan parahiksi. Teltassa jo liikuttiin. Hänen isäntänsä oli
hereillä, ja jollei hän ennättäisi pakoon --
Kazan kiiti tiheään kuusikkoon ja pysähtyi, matalaksi piiloon
kyykistyen, niin että vain pää oli näkyvissä puun takaa. Hän tiesi,
ettei isäntä häntä armahtaisi. Thorpe oli lyönyt häntä jo siitä,
että hän oli hyökännyt McCreadyn kimppuun, ja vain naisen väliintulo
oli pelastanut hänet enemmästä kurituksesta. Ja nyt hän oli repinyt
McCreadyltä kurkun, riistänyt mieheltä hengen, eikä isäntä soisi
armoa. Ei nainenkaan pystyisi häntä pelastamaan.
Hän oli pahoillaan siitä, että isäntä oli tullut takaisin
pökertyneenä ja verissään sen jälkeen, kun hän oli repinyt
McCreadyltä kaulavaltimon. Muuten hän olisi saanut pitää naista aina
omanaan ja tämä olisi rakastanut häntä. Ja nainen rakastikin häntä.
Ja hän olisi seurannut emäntäänsä ja aina taistellut ja ajan tullen
kuollutkin hänen puolestaan. Mutta Thorpe oli ilmestynyt jälleen
metsästä, ja Kazan oli luikkinut kiireesti tiehensä -- sillä Thorpe
merkitsi hänelle, mitä kaikki miehet tästedes merkitsivät: nuijaa,
ruoskaa ja sitä kummaa kapinetta, joka sylki tulta ja tuhoa. Ja nyt --
Thorpe oli tullut teltasta ulos. Aamu alkoi sarastaa, ja kädessä
hänellä oli luodikko. Hetkistä myöhemmin tuli nainenkin esille,
ihanat hiukset yhä liehumassa ympärillään, ja hänen kätensä tarttui
miehen käsivarteen. He katsoivat peitteen alla viruvaa ruumista.
Sitten nainen puhui Thorpelle, ja tämä oikaisihe äkkiä ja heitti
päätään taaksepäin.
-- "H-o-o-o-i -- Kazan -- Kazan!" huusi hän.
Väristys viilsi Kazanin läpi. Mies koetti houkutella häntä takaisin.
Kädessä hänellä oli murhakapine.
"Kazan -- Kazan -- Ka-a-a-a-zan!" huusi hän taas.
Kazan hiipi varovasti puun luota kauemmas. Hän tiesi, ettei etäisyys
mitään merkinnyt tuolle kylmälle surmantuottajalle, jota Thorpe
piteli kädessään. Kerran hän käänsi päätänsä ja vikisi hiljaa, ja
hetkeksi täytti valtava kaipuu hänen punottavat silmänsä, kun hän
viimeistä kertaa näki naisen.
Hän tiesi nyt poistuvansa naisen luota ainiaaksi, ja hänen
sydämessään oli tuska, jonka vertaista siellä ei ollut ennen
ollut, tuska, joka ei johtunut nuijasta eikä ruoskasta, ei vilusta
eikä nälästä, mutta oli niitä kaikkia suurempi, yllyttäen häntä
kohottamaan päänsä pystyyn ja valittamaan yksinäisyyttään taivaan
harmaalle autiudelle.
Hänen takanaan leirissä kuului naisen ääni puhuessaan väräjävän:
"Kazan on mennyt."
Miehen voimakas ääni oli hieman tukahtunut.
"Niin, Kazan on mennyt. _Hän tiesi_ -- enkä minä tiennyt. Antaisin --
vuoden elämästäni -- jos saisin eiliset ruoskaniskut olemattomiksi.
Hän ei tosiaankaan tule takaisin."
Isobel Thorpe puristi hänen käsivarttaan lujemmin.
"Hän tulee!" huusi hän. "Hän ei jätä minua. Hän rakasti minua, vaikka
olikin villi ja pelottava. Ja hän tietää minun häntä rakastavan. Hän
tulee kyllä takaisin --"
"Kuule!"
Metsän sisästä kuului pitkä, valittava ulina, täynnä vaikeroivaa
surullisuutta. Se oli Kazanin hyvästijättö naiselle.
Tämän huudon jälkeen Kazan istui pitkän aikaa peräpakaroillaan,
nuuskien uutta ilmassa tuntuvaa vapautta ja katsellen ympäröivän
metsän syviä, mustia aukkoja, jotka kalpenivat olemattomiin
päivännousun tieltä. Silloin tällöin, niistä päivistä lähtien,
jolloin hänet ensin oli ostettu ja sidottu reen vetohihnaan kaukana
Mackenzie-joen varsilla, hän oli kaihoten ajatellut vapauttaan,
koska hänen sudenverensä sitä vaati. Mutta hän ei ollut milloinkaan
oikein uskaltanut. Nyt se hänet valtasi. Täällä ei ollut nuijia, ei
ruoskia eikä ainoatakaan niistä miespedoista, joita hän oli oppinut
ensin vieromaan ja sitten vihaamaan. Tuo neljännes sudenluontoa oli
hänen onnettomuutensa; ja sensijaan, että nuijat olisivat hänet
masentaneet, ne päinvastoin lisäsivät hänen synnynnäistä villiyttään.
Miehet olivat olleet hänen pahimpia vihollisiaan. He olivat yhä
uudestaan piesseet häntä, melkeinpä kuoliaaksi. He sanoivat häntä
"häijyksi", väistyen kauas hänestä eivätkä milloinkaan jättäneet
käyttämättä tilaisuutta sivaltaa häntä ruoskalla selkään. Hänen
ruumiinsa oli yltympärinsä arpien peittämä, joita he olivat hänelle
tuottaneet.
Milloinkaan ei ollut tullut ystävyyttä tai rakkautta hänen osakseen
ennen sitä iltaa, jolloin nainen ensi kerran oli laskenut lämpimän
pikku kätösensä hänen päällensä ja painanut kasvonsa ihan kiinni
hänen kuonoonsa, ja Thorpe -- hänen miehensä -- oli kauhistuneena
huudahtanut. Vähällä piti, ettei hän upottanut hampaitaan naisen
valkeaan lihaan, mutta äkkiä olivat naisen hellä kosketus ja suloinen
ääni panneet hänen lävitsensä kulkemaan sen ihanan vihlauksen,
joka oli hänen ensimmäinen kokemuksensa rakkaudesta. Ja nyt hänet
karkoitti mies sen käden luota, joka ei ollut milloinkaan pidellyt
nuijaa tai ruoskaa, ja hän murisi laukatessaan syvemmälle metsään.
Päivän koittaessa hän saapui rämeikön reunalle. Joksikin aikaa hänet
oli vallannut outo levottomuus, eikä valokaan pystynyt sitä peräti
hälventämään. Vihdoinkin hän oli miehistä vapaa. Ilmassa ei tuntunut
mitään, mikä olisi muistuttanut heidän vihattua läsnäoloaan. Mutta
eipä tuntunut olevan lähellä toisia koiriakaan, ei rekeä, ei tulta,
ei toveruutta eikä ruokaa, ja niin kauas taaksepäin kuin hän muisti,
olivat ne aina kuuluneet hänen elämäänsä.
Täällä oli perin rauhallista. Rämeikkö oli kahden vuorenharjanteen
välisessä alangossa, ja kuusikko ja seetripuut kävivät mataliksi
ja tiheiksi -- niin tiheiksi, että niiden alla tuskin oli lunta,
ja päivänvalo oli hyvin himmeä. Kahta asiaa hän ennen muita
alkoi kaivata -- ruokaa ja tovereita. Sekä suden että koiran osa
vaativat hänessä edellistä, ja koiran luonto kaipasi jälkimmäistä.
Kumpaakin toivomusta ryhtyi hänessä voimakkaana virtaava sudenveri
kannattamaan. Se sanoi hänelle, että jossakin tässä hiljaisessa
ympäristössä ja näiden kahden harjanteen välissä oli toveruutta, ja
ettei hänen tämän saavuttamiseksi tarvinnut muuta tehdä kuin istuutua
peräpakaroilleen ja huutaa julki yksinäisyytensä. Yhä uudestaan jokin
värähteli hänen rintansa syvyydestä, nousi siitä kurkkuun ja päätyi
sinne ulinana. Se oli suden ulvontaa, vaikka vielä kehittymätöntä.
Ruokaa oli helpompi saada kuin ääntä. Puolenpäivän seuduissa hän
vainusi rungon alla ison, valkean jäniksen ja tappoi sen. Lämmin liha
ja veri oli parempaa kuin jäätynyt kala tai tali ja leseet, ja tämä
herkullinen ateria herätti hänessä itseluottamusta. Iltapäivällä hän
ajoi takaa monta jänistä ja tappoi kaksi lisää. Ennen hän ei vielä
milloinkaan ollut tuntenut takaa-ajon ja oman mielensä mukaisen
tappamisen iloa, vaikkei syönytkään kaikkea, minkä tappoi.
Mutta jäniksistä ei ollut vastustajiksi. Ne kuolivat liian helposti.
Ne olivat makeaa ja mureaa syötävää, kun oli nälkä, mutta jonkin ajan
kuluttua haihtui niiden tappamisesta aluksi saatu ihana jännitys.
Hän kaipasi jotakin tukevampaa. Hän ei enää hiipinyt tietänsä
eteenpäin ikäänkuin olisi pelännyt ja halunnut pysyä piilossa. Hän
piti päätänsä pystyssä. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina.
Häntä heilui vapaana ja tuuheana kuin suden. Jokainen karva hänen
ruumiissaan värähteli elämän ja toimintahalun sähköisestä tarmosta.
Hän samosi pohjoiseen ja länteen. Menneet päivät kutsuivat häntä --
kaukana Mackenzie-virran varrella vietetyt päivät. Mackenzie oli
tuhannen Englannin peninkulman päässä.
Sinä päivänä hän löysi lukuisia jälkiä lumessa ja nuuski hirven ja
karibun sorkkien ja ilveksen karva-anturaisten jalkojen jättämiä
hajuja. Hän seurasi kettua, ja jäljet veivät hänet korkeiden kuusien
ympäröimään paikkaan, jossa lumi oli poljettua ja veren punaamaa.
Täällä oli pöllön pää, höyheniä, siipiä ja sisälmyksiä, ja hän
käsitti, että oli liikkeellä muitakin riistanajajia kuin hän itse.