elän enimmäkseen kodissani, jossa minä mielestäni olen vähän samallainen
kuin "entinen eukko", joka makasi pöydän alla päissään ja vaikeroitsi:
"tässä minun täytyy rehkiä ja reuhtoa enkä sittenkään pääse paikaltani
hievahtamaan". Minä kyllä koetan parhaani perään ahertaa askareissa,
mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin en koskaan saisi töitäni tehdyksi,
uusia ilmestyy ennenkuin minä ennätän saada edelliset pois tieltä.
Muutamia vuosia on kaikki kynäleikki ollut kokonaan karkoitettuna, mutta
minä kaipasin sitä tosiaan liian paljon, enemmän kuin kunnolla kykenin
kestämään, ja oikeastaan Runebergin kehotuksista minä taas olen joskus,
silloin tällöin jonakin yksinäisenä sunnuntai-iltana vähän kirjoittaa
tuhertanut. Se on minulle kuitenkin virkistyksenä, sillä miten onkaan,
sitä tulee aivan liian Marttamaiseksi, ellei koskaan saa jakaa
ajatuksiaan muille ihmisille, ja minä varsinkin vajoan hyvin helposti
yksipuolisiin Martan huoliin huonon kuuloni tähden, joka estää minua
hankkimasta sisälliselle olemukselleni vapaata ilmanvaihtoa edes
seuraelämässä." -- --
Yhä edelleen ystävykset vaihtavat ajatuksia kirjallisista kysymyksistä.
M. m. rouva Runeberg kirjoittaa kesäk. 15 p:nä --52:
"Minä vihaan tuota ranskalaisten muotiin saattamaa hakkelusta,
jommoiseksi he muodostavat kaiken, mitä he kirjoittavat: olivat asiat
miten tahansa kiinteässä yhteydessä keskenään, niin pitää ne sittenkin
silvottaman pieniksi mureniksi ja sirotettaman hajalleen esim. näin:
Minä läksin ulos kävelemään.
Ulkona oli kevät.
Augusta lienee varmaan ollut hieman kevään kaltainen.
Luultavasti, koska hän johtui niin elävästi mieleeni.
Minun täytyi ajatuksissani vähän puhella hänen kanssaan, j. n. e. -- --
Herttaisella hyväntahtoisuudella ja hieman leikillisesti hän kuvaa
heikkoa terveyttään ja siitä johtuvia hankaluuksia. -- --
-- "Minä olen kankea ja hyvin lihava ja väsyn vähä väliä, sillä minun on
perin vaikea oppia muistamaan, että minä olen vanha ja kömpelö ja koetan
vielä joskus olla toimessa niinkuin ennenkin, mutta minun täytyy pian
lakata, koska on mahdoton jatkaa, ja sitten minä olen jäykkä ja nolo
perästäpäin." -- --
1850-luvulla noin v:sta 1856 alkaen alkoi Litteraturbladissa ilmestyä
sarja pieniä kynäelmiä, joiden kirjoittaja oli rouva Runeberg,
nimimerkki --a --g. Ne olivat oikeastaan suorasanaisia runoelmia,
keveitä, henkeviä, surunvoittoisia -- joskus oli kuvauksessa hieman
katkeruutta tahi leikillisyyttä. Myöhemmin ne painettiin erityisenä
kirjana nimellä "_Teckningar och Drömmar_" (Kuvaelmia ja Unelmia).
Näitten runoelmien pääsäveleenä on myötätuntoisuus kärsiviä, heikkoja ja
unhotettuja kohtaan. Kirjoittaja kuvaa kärsivällistä kotieläintä, jota
omistaja rääkkää, kukkasta, joka varomattoman käden katkaisemana kuihtuu
päivän paahteessa, yksinäisyydessä pusertunutta kyyneltä, hiljaisen
kärsijän kätkettyä tuskaa -- hän ei mitään unhota, kaikki kärsimyksen
muodot hän muistaa, elottoman luonnonkin huokaukset näkyy tuntevan tämä
nainen, jonka kynän myötätuntoisuus on terottanut. Tahtoisipa sanoa,
että tämä kirja on tosi naisellinen, sillä se kuvaa kaikkia unhotettuja,
ellei olisi oikeampaa sanoa, että se on ylevästi inhimillinen.
Kirjoittaja on, kuten ensimmäisessä, "Aikyn"-nimisessä kertomuksessa
sanotaan, "etsinyt kätkettyjä kyyneleitä, jotka kenenkään huomaamatta
ovat maahan pudonneet -- -- -- sekä niitä, jotka ikuisen lumen maassa
ovat jäähelmiksi hyytyneet -- että niitä, jotka polttavan kuumina
putoilevat Etelän hiekkaan." Mutta varsinkin hän on "etsinyt ja koonnut
kaikki kyyneleet naisen sydämmen syvyydestä".
Tämä ominaisuus juuri onkin tämän kirjan suurimpana merkityksenä.
"Kamtschadalens hustru" (Kamtschalaisen vaimo), "Indianens qvinna"
(Indianinainen), "Odalisken" (Haaremiorjatar), "Hildred", Kuhinanuis
dotter (Kuhinanuin tytär), "Qvinnan på Tongatabu" (Tongatabun nainen)
"Salik Sardar Khans maka" (Salik Sardar Khani'n, puoliso), "Simrith" ja
"Aikyn"-nimisissä kertomuksissa kuvataan osaksi vaimon kovaa kohtaloa
siellä, missä moniavioisuus vallitsee, osaksi tuota tuskallista miehen
vallan alaisuutta ja vapauden puutetta, joka ahdisti ja tavallaan
vieläkin ahdistaa naisia sivistyneitten kansojen keskuudessa. Runollisen
kauniilla kielellä, kuvaamataidolla, joka on niin hienoisen puhdas, että
lukija tulee ajatelleeksi perhosten leikkiä kukkasten keskellä, kertoo
kirjailija Amulamelasta, kamtschalaisen vaimosta, joka vapaaehtoisesti
palvelee rikasta Tummea, jotta hänen oma miehensä saisi tämän tyttären,
Shachin, vaimokseen; indiaaninaisesta, joka, vaikka mies oli hänet
vanhuuden tähden jättänyt, kuitenkin salaa seurasi häntä sotaretkillä ja
imi myrkyn haavasta, kun vihollisen myrkytetty nuoli oli tunkeutunut
miehen ruumiiseen; Valista, haaremin orjattaresta, joka haaremin
rautaristikon takaa siunaa valkoista miestä, jota hän on oppinut
rakastamaan, silloin kuin tämä mies sotavankina oli hänen kansansa luona
Kaukasiassa; arabialaisnaisesta, joka kuuliaisena vaeltaa erämaahan
hakemaan lääkitseviä yrttejä parantaakseen puolisonsa lempikoiraa ja
hevosta, vaikka jalopeurat ja tiikerit häntä kiljuen seuraavat ja joka
uskollisuutensa palkaksi saa vastaanottaa telttaansa miehensä uuden
puolison ja tulla hänen orjattarekseen; Tongatabun naisesta, joka
tuomitaan kuolemaan siitä syystä että hän varastaa jumalille pyhitettyjä
kokospähkinöitä ja niiden nesteellä pelastaa miehensä, joka on janoon
kuolemaisillaan.
"Aikyn" on nuori Samojeedilaisnainen. Neljäntoista vuotisena hän on
myöty kierosilmäiselle Mirgàn'ille, joka heittää hänen syötäväkseen
kalvetut luut. Kun muukalainen rukoilee, ettei tämä löisi vaimoaan, joka
ei jaksa kantaa liian raskasta taakkaa, vastaa mies ylenkatseellisesti:
"mitä varten minä olisin ottanut itselleni vaimon ja maksanut hänestä
kalliin hinnan, kolmekymmentä poroa, ellen sitä varten, että minulla
olisi joku, joka kantaa minulle puita ja vettä ja toimittaa askareeni?
Nainenko ihminen? Uh, saastainen eläin!"
Kun vieras surkuttelee Aikyn'iä, vastaa tämä; -- "oletko sinä vaimosta
syntynyt, onko sinun maassasi naisia, koska minua surkuttelet? Enhän
minä ole kovaosaisempi muita naisia, sellainen on meidän kohtalomme. --
Se johtuu siitä, että nainen on heikko, että hän on huono. Num on tehnyt
hänen sellaiseksi. Eihän poro saa valittaa sitä että ihminen häntä
rääkkää; ei metsäkana saa valittaa, että hänet paulaan pyydetään; ei
nainen saa valittaa orjanosaansa. Niin on sallittu."
Muukalainen tahtoo viedä Aikyn'in omaan maahansa ja lupaa hänelle siellä
valoisampia päiviä, mutta Aikyn ei suostu. Hän sanoo muukalaiselle:
-- -- "Näin kertoo heimomme vanha taru: muinoin eli eräs tietäjä, hänen
nimensä oli Urier. Hän oli kaikista tietäjistä korkein, oli viisaampi
kuin kaikki muut. Mutta hänen mielestänsä maa oli huono, hän ikävöitsi
taivaaseen. Urier kutsui molemmat vaimonsa ja käski heitä valmistamaan
uudet vaatteet heille kaikille ja poroille uudet valjaat, ja mitään
vanhaa ei saanut ottaa mukaan. Urier kohosi korkeutta kohden re'essään
ja vaimot kohosivat niinikään, kumpainenkin omassa re'essään, porot
vetivät heitä taivasta kohden. Mutta Urier huomasi, ettei hänen nuoren
vaimonsa poro jaksanutkaan nousta ylöspäin, vaan reki alkoi laskeutua
maata kohden. Urier kysyi syytä ja vaimo vastasi: -- "minä ompelin
pukuuni nauhan, jonka olin ottanut lapsen kapalosta. Se vetää minua
maata kohden. Anna minun palata takaisin. Urier antoi hänen palata
maahan, mutta toinen vaimo nousi hänen kanssaan taivaan kirkkauteen,
ajoi siellä vahvoilla poroilla, eikä koskaan kärsinyt puutetta, sillä
siellä oli yltäkylläisesti metsänriistaa ja kaikellaista hyvää.
"Vieras, sinä olet viisas kuin Urier. Ystävä, sinun luonasi olisi
taivaan autuus. Mutta Aikyn'in puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei
voi sinua seurata."
Onpa kuin kirjailija tässä vertauskuvallisessa kertomuksessa olisi
tahtonut viitata siihen, että nainen useimmiten jaksaa kestää
kärsimykset -- olkoot ne sitten hienompaa tahi karkeampaa laatua --
siitä syystä, että häntä kiinnittää niihin "nauha lapsen kapalosta",
äidinrakkaus, säälivä hellyys lasta kohtaan, joka ei omasta tahdostaan
ole maailmaan syntynyt ja jolla ei ole muuta turvaa kuin äidin syli.
Tässä kertomuksessa myöskin sattuvasti kuvataan tuota sokeaa,
alistuvaista uskoa, että "sellainen on naisen kohtalo", joka usko on
alhaisella sivistysasteella elävän naisen tunnusmerkkinä ja joka
heikkona jälkikaikuna ilmenee siinä kärsivällisyydessä, jolla
sivistynytkin nainen kantaa kuormansa.
"_Hvad skall den gamla?_" (Mitä vanhasta?)-nimisessä kertomuksessa, joka
oikeastaan on suorasanainen runoelma, käsitellään aihetta, jota
kirjallisuudessa tuskin tavattanee muualla kuin Mathilda Roos'in
"Mormor"-nimisessä kertomuksessa. Siinä ilmenee haikea katkeruus
naisessa, jonka sydän vielä hehkuu nuorekasta innostusta, mutta joka
kuitenkin syrjäytetään siitä syystä että hän on "vanha" -- s. o. ei enää
ole nuori _naisena_.
-- -- "Mikä on vanha nainen? Rikka silmässä, tikku jalassa?
Kuinka voisi vanha iloa luoda? Hänen täytyy vaijeta, hänen täytyy
hävitä. Silloin, kun ei kukaan häntä huomaa, antaa hän parhaimman
riemun. -- --
-- -- Mistä syystä tahtoo vanhakin elää, miksi on hänelläkin tunteet,
miksi hän tahtoo kurkistaa ovensa ulkopuolelle?
-- -- Sieltä sisältä kuuluu iloista puhetta, siellä helähtelee raikas
nauru. Nuoret miehet siellä innostuneina puhuvat elämän suurista
unelmista, kaikesta kauniista, ihanasta. Älköön vanha nainen menkö sinne
karkoittamaan nuorten iloa.
-- -- Hiljaa, hiljaa, sinä olet vanha nainen, nuku, nuku, hyvää yötä!"
-- --
Varmaankin merkillisin kaikista näistä kuvauksista ja unelmista on
"_Facetter af qvinnans lif_" (Särmiä naisen elämästä). Siinä ilmestyy
niin nykyaikainen katsantotapa, niin selvä käsitys naisen asemassa
esiintyvistä heikoista kohdista, että sitä luulisi meidän päivinä
kirjoitetuksi.
Joukko rouvasväkeä on koolla. He kuuntelevat vanhan lasimestarin lesken
kertomusta. Hänen isänsä oli ollut naistenräätäli Turussa,
ammattikuntansa viimeksi eloon jäänyt jäsen. Mutta uusi aika toi uudet
tavat, kaupungin varattomat herrasnaiset alkoivat yhä enemmän ruveta
naisten vaatteita ompelemaan, he vaativat työstään vain kolmannen osan
siitä, mitä räätäli oli ottanut ja ihmiset rupesivat teettämään
vaatteitaan heillä.
Tämä suuresti suututti vanhaa naistenräätäliä. Kun hänen tyttärensä
"ymmärtämättömyydessään" pyysi että isä opettaisi häntä leninkejä
ompelemaan, ärjäsi ukko: -- "sinä, sinä, minun omaa lihaani ja vertani!
Ei ikinä, niin paljon minulla toki lienee omassa talossani valtaa, ettei
naisväki täällä saa tunkeutua miesten tehtäviin. -- Tyttö lähetettiin
erääseen rouvasväen kouluun, oppi siellä sanomaan "oui madame" ja "Dieu
vous bénisse", ompeli koko vuoden erästä häiveompelutyötä, "siinä oli
eräs mamseli, jota koulurouva sanoi Lotaksi, ja hän itki eräällä
haudalla, jota sanottiin hänen rakastajansa, Wertherin, haudaksi".
Kun Turun ompelijattaret lähettivät senaattiin anomuksen, että heille
suosiosta ja armosta suotaisiin oikeus ommella naisten vaatteita ja
anomukseen suostuttiin, oli tuo vanha räätäli raivoissaan. "Jos naisväki
rupeaa ottamaan leivän meidän suustamme, niin kyllä minäkin näytän
heille, että vielä on laki ja oikeus maassa." Hän osti maatilan, jotta
lapset saisivat periä "maanlain mukaan", siten nimittäin että pojat
saivat kuusi osaa ja tytär seitsemännen. Poikien koulunkäynti tuli
maksamaan paljon, jonka vuoksi isän kuollessa ei omaisuudesta ollut
paljon jälellä. Millä tyttö tulisi toimeen? Ranskalla ja häiveompelulla
ei hän leipäänsä saanut ja hänen silmänsä olivat niin heikot, ett'ei
hänestä ollut tavalliseksi ompelijaksi, ja siinä työssä olisi täytynyt
alituiseen ahertaa, jos sillä aikoi elää.
Vihdoin hän pääsi lasimestarin vaimoksi. Alussa olivat asiat hyvällä
tolalla, mutta mies rupesi ryypiskelemään, ja vaimon sekä vanhimman
tyttären, joka vähitellen oli oppinut lasimestarin ammatin, täytyi yksin
hoitaa liikettä. Tälläkin tavoin olisi tultu toimeen, ellei mies
viinapäissään olisi alituiseen särkenyt lasiruutuja. Hänen kuollessaan
perheen elämä tuntui hyvin huolestuttavalta, sillä leski, nainen kun
oli, ei saanut harjoittaa liikettä ja kisälli vaati liian suurta
palkkaa: Vihdoin leski tapasi erään vanhan, irstaan lasimestarinsällin,
joka suostui _nimeksi_ olemaan liikkeen etupäässä eikä vaatinut
palkakseen muuta kuin viinaa, ruokaa ja vaatteita. Kun tämäkin kuoli,
suostui maistraatti siihen että lesken 12-vuotias poika työnjohtajan
nimellä kirjoitettiin liikkeen omistajaksi. "Ja niin erinomaisen hyvä
hän oli minulle ja siskoilleen", lopettaa leski kertomuksensa, "että hän
antoi meidän kaikkien elää siitä mitä ansaitsimme verstaassa."
Lasimestarin lesken poistuttua rouvasväki jatkaa keskustelua, ja siitä
saamme tietää kunkin elämänvaiheet. Eräs joukossa on nimeltään Cecilia,
jonka isä oli aikoinaan ollut oppinut kemian tutkija. Cecilia oli
nuoruudessaan auttanut isää laboratooriossa. Vihdoin tutkimisen halu
siihen määrin valtasi hänen mielensä, että hän kirjoitti tieteellisen
tutkimuksen eräistä omista tekemistään kemiallisista havainnoista. Kun
isä oli lukenut tyttärensä kirjoituksen, syleili hän häntä huo'ahtaen:
"ah, minkätähden sinä et ole poika!"
Tämä tapaus näyttää säikähdyttäneen isä ukkoa ja saattaneen hänet
huomaamaan, "ett'ei hän ollut kasvattanut tytärtään oikealla tavalla".
Ikäänkuin korjatakseen erehdystään lähetti hän tyttärensä rouvasväen
kouluun. Cecilian sieltä palattua sanoi isä: "nyt, tyttöseni, täytyy
sinun oppia keittämään _puuroa_." Cecilia keitti sekä puuroa että muita
ruokia, mutta jäi kuitenkin naimattomaksi. Isän kuoltua löydettiin tuo
kemiallinen tutkimus, jonka tyttö oli nuoruudessaan kirjoittanut.
Cecilia kun usein oli ollut isän käsikirjurina luultiin että tämäkin oli
kuolleen tiedemiehen työtä. Se painettiin ja herätti tavatonta huomiota.
Asiantuntijat ylistivät vainajan vaatimattomuutta, hän kun oli pitänyt
salassa tärkeän kemiallisen keksinnön. Cecilia luki ja kuuli kaikki mitä
hänen tutkimuksestaan sanottiin. Mutta vaikka se ilahutti häntä, piti
hän visusti salassa sen tekijän, sillä hän kovasti pelkäsi "sinisukan"
nimeä. Hän yhä edelleen kutoi sukkaansa, joi kahviansa ja karkoitti
siten kaihonsa joka kerta kuin hän alkoi uudelleen ikävöidä entisiä
kemiallisia harrastuksiaan.
Ameliella oli talous ja lapset, ja hänellä ei mielestään ollut aikaa
lukemiseen. Hän ei antanut "kastekkeen kuohua" kirjain takia, hän antoi
almuja kaikille, jotka tulivat hänen keittiöönsä, mutta hän ei
"sekaantunut vaivaishoidon asioihin juoksemalla
"rouvasväenyhdistyksissä", ia siitä syystä hänellä oli useimpina viikon
päivinä aikaa käydä kylässä tai ottaa vastaan vieraita. "Sillä eihän
sitä ihminen ole mikään orja, ja kunhan vaan ei pyri sekaantumaan
sellaiseen, mikä ei naiselle kuulu, silloin on kyllä aikaa
seuraelämään."
Aurora taas ompeli korko-ompelua -- melkein vaan korko-ompelua. "Minulla
on pieni talous, johon menee tavallisesti vain pari tuntia päivässä.
Mieheni on koko päivän virastossa. Joskus minä iltaisin luen romaania,
sillä siihen on Jumalan kirkas valoisa päivä nyt minusta vähän liian
hyvä, ja vaikeatajuisempi lukeminen tietysti ei tule kysymykseenkään, se
ei ole naista varten. Joskus minä käyn vieraissa, mutta sekin tuntuu
tyhjältä, ja sitten minä taas ompelen korko-ompelua, ja tiedättehän te
että minulla on oikein kauniita kauluksia."
Augusta taas aina salaa uneksi työtä tehdessään. Hän ajatuksissaan
sepitti ihania runoja kehdon ääressä, käsityötä tehdessään ja
keittäessään. Sisällisen pakon vaatimana hänen täytyi joskus panna
jotain paperillekin, hän ikäänkuin viskasi tuhansia kysymyksiä eri
muodoissa maailmalle ja sai aina saman vastauksen: "nainen, hoida
talouttasi, keitä ruokasi, emännällä ei ole aikaa runon tekoon tuhlata!"
Ystäviltä ja vierailta, miehiltä ja naisilta, kirjoista, sanomalehdistä,
suullisista keskusteluista, kaikkialta aina vaan sama vastaus. Ja sitten
hän karkoitti ajatuksensa, kaivoi maahan runoutensa ja onnistui vihdoin
"näkemään vain mullan, ei kukkasia".
Sophie oli aivan nuorena sairastunut erääseen noita tauteja, "jotka me
tavallisesti uskomme lääkärille silloin kuin on liian myöhäistä niitä
parantaa". Alkuvuosina hän aikoi matkustaa Amerikkaan saadakseen
turvautua naislääkäriin, mutta sitten hän heitti sen mielestään, sillä
"jos sinne lähtisivät kaikki naiset, jotka kärsivät siitä syystä,
etteivät voi pakottaa itseään mieslääkärin puoleen kääntymään tahi
pitkittävät avunpyyntöään siksi kuin on liian myöhäistä, silloin
syntyisi oikea, kansainvaellus". Nyt hän kokosi kaikki rahat, jotka hän
vaan voi saada säästymään, perustaakseen stipendirahaston vastaisille
naislääkäreille.
Elise oli kihloissa ollessaan sairastunut rokkoon. Taudista paratessaan
hän oli saanut käsiinsä vuosikerran "Åbotidningar"-nimistä lehteä, johon
meidän maamme jaloimmat ja valistuneimmat miehet kirjoittivat.
Vaikeatajuisemmat kirjoitukset hän jätti lukematta, sillä niitä hän ei
ymmärtänyt, mutta pienemmät, runolliset kappaleet hän luki. Mitä ne
sisälsivät? Kauneuden ylistystä. Kauneutta kehuttiin siksi, joka antoi
naiselle hänen korkeimman, ainoan arvonsa, mutta rumuutta ivattiin,
esiintyi se missä muodossa tahansa. "Niin ajattelevat jaloimmat,
parhaimmat!" se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän alkoi hautoa
mielessään sitä, että hän itse oli kadottanut kasvojensa kauneuden, ja
lopputuloksena oli, että hän päästi sulhasensa vapaaksi. Sittemmin hän
oppi urkuja soittamaan paikkakunnan vanhan urkurin johdolla, toimitti
usein hänen virkaansa ja vanhuksen kuoltua hän hoiti veljensä virkaa,
joka oli Eliseltä oppinut urkuinsoittamistaidon ja sai viran vanhan
urkurin kuoltua. Vaikka Elise veljensä sairauden aikana oli kokonaista
kaksi vuotta toimittanut tämän virkaa, "koska hänen paikkansa ei näkynyt
alas kirkkoon", vaikka hän oli tehnyt työnsä aivan mitättömästä
maksusta, ja vaikka ei ketään miestä voitu siihen työhön saada -- ei hän
sittenkään veljensä kuoltua saanut virkaa, koska hän oli nainen. Sen
jälkeen hänellä ei ollut mitään päämäärää ja hänen elämänsä oli iloton
ja kolkko. "Jalo ja suuri runoilija antaa naiselle sen neuvon, ett'ei
hänen pitäisi pyrkiä olemaan mitään muuta kuin kaunis ja suloinen,
niillä ominaisuuksillahan nainen oikeastaan maailmaa hallitsee. Minä
luulen että useimmat mielellään noudattaisivat tätä neuvoa, -- mutta ei
ole niinkään helppoa tehdä itseään kauniiksi ja suloiseksi."
"Särmät" päättyvät seuraaviin sanoihin: -- -- "Elisellä on toki jotakin
jälellä, -- -- välttämättömyys ommella ahkeraan voidakseen elää. Mutta
tuo uhkaava kummitus, ompelukone, se vaeltaa nyt maasta maahan. Annahan,
kun keksijät kehittävät sen korkeimpaan täydellisyyteen ja se joutuu
yleisesti käytäntöön -- mitä silloin naiselle jääpi? Parasta olisi
rakentaa valmiiksi suunnattoman suuret vaivaistalot, jotta niihin
mahtuisi kaikki ne naiset, jotka jäävät leivättömiksi, silloin kuin ei
tämä ainoa ja viimeinen heille myönnetty työ enää tuota heille edes
niukkaa leivänpalaa."
Ja tämä ennustus on toteutunut, sillä mitä ovat nuo "vanhain kodit",
arpajaiset "häveliäille köyhille" y. m. yritykset, joilla armeliaisuus
koettaa sovittaa mitä yhteiskunta on rikkonut? Eivätkö nuo kaikki ole
vaivaistaloja ja vaivaiskassoja naisille, jotka eivät ole saaneet
sellaista kasvatusta, että he kykenisivät työllään elättämään itsensä?
Huomattavimpia Fredrika Runebergin kuvauksista on kappale: "Tre som
flyttade till Sverige" (Kolme Ruotsiin muuttanutta). Siinä hän puolustaa
Fredrika Bremeriä juuri silloin, kuin melkein koko sivistynyt yleisö
Skandinaaviassa oli kääntänyt hänelle selkänsä "Herthan" vuoksi. "Siihen
aikaan", käyttääksemme rouva Runebergin sanoja, "Fredrika Bremerin nimeä
mainittiin ainoastaan silloin kuin tahdottiin häntä pilkata. Ja hanhet
-- -- koettivat etsiä tuon jalon naisen työstä kaikki pienimmätkin
heikkoudet ja nokkivat niitä, kovasti kirkuen." Meillä on täysi syy
kiitollisina iloita siitä, että Suomessa oli edes yksi puolustaja tuolla
jalolla naisella, joka yhdellä ainoalla iskulla oli omalla kädellään
viskannut pois sen rajattoman suosion, jonka hän oli
kirjailijatoimellaan voittanut, uhraten sen totuudelle ja oikeudelle.
"Kuvauksien ja unelmien" kirjoitustavasta on sanottu, että siinä huomaa
Almqvistin ja Andersenin vaikutusta ja että se paikoin on haaveellista.
Tämä huomautus on epäilemättä oikeutettu, mikäli se tarkoittaa sitä että
rouva Runeberg, samaten kuin useat sen ajan mieskirjailijatkin sekä
Ruotsissa että Suomessa, ovat saaneet vaikutuksia Almqvistilta. Mutta
hänen hengentuotteidensa kokonaisvaikutus on kuitenkin sellainen, että
lukija huomaa Fredrika Runebergillä olevan aivan omintakeisen tyylin,
joka on niin runollinen, voimakas ja elävän havainnollinen, että meidän
maamme harvoissa naiskirjailijoissa lienee tuskin ainoatakaan, joka
tässä kohden voisi vetää hänelle vertoja.
Jo se seikka, ett'ei hänen tuotteissaan huomata laisinkaan Runebergin
vaikutusta, osoittaa tämän kirjailijan suurta itsenäisyyttä. Hyvin
_omintakeinen_ luonne mahtoi olla henkilöllä joka, vaikka oli suuren
neron kanssa jokapäiväisessä kanssakäymisessä ja liittynyt häneen
hellimmillä siteillä, kuitenkin säilytti oman itsenäisen käsitystapansa.
Mutta se että hän oli Runebergin puoliso, vaikutti että yleinen
mielipide heti alusta hänet tavallansa syrjäytti. Kuvaavaa on, että
Litteraturblad ilmoitti hänen toisen teoksensa "Fru Catharina Boije och
hennes döttrar" (Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä) heti
Runebergin teosten jälkeen, alkaen arvostelun viittaamalla
kirjailijoitten keskinäiseen suhteeseen ja lausumalla rouva Runebergin
teoksesta vaan muutamia hyväntahtoisia sanoja, ja kuitenkin on yllä
mainittu teos meidän maamme parhaita historiallisia romaaneja.
Esitystapa on tunnustettu oivalliseksi, historiallinen väritys on
totuuden mukainen. Harvat arvostelijat ovat edes huolineet kiinnittää
huomiota tuohon terävään ja lahjomattomaan arvostelukykyyn, jolla
kirjoittaja kuvaa sodan kauhuja ja julmia tekoja, vaikka tämä
käsitystapa juuri on kirjan johtavia aatteita ja todistaa, ettei tekijän
silmää ole lumonnut tuo tavaksi tullut sotaisen komeuden ja loiston
ihailu. Rouva Runebergin kirja on lyhyesti sanottuna "naisen kirjoittama
kertomus sodasta".
Luonnollista oli, että kirjaa, joka ilmestyi Runebergin ja Topeliuksen
aikana ja joka vielä lisäksi oli naisen kirjoittama, väitettäisiin
näiden kirjailijain mukaan kirjoitetuksi. Niinpä J. V. Snellman
Litteraturbladissa jotenkin ivallisesti valitti, että "tuo harmillinen
välskäri on joka paikassa tiellä", -- muuten olisi kieli Rouva Catharina
Boijessa ollut hyvinkin historiallisesti todenmukainen. Jälkimaailma,
joka puolueettomasti voipi kirjaa arvostella, huomaa helposti tämän
väitteen vääräksi juuri sillä perustuksella, että kirjassa kuvataan
sotaa tuolla omintakeisella tavalla, josta ylempänä on mainittu.
Näissä kahdessa teoksessa Fredrika Runeberg esiintyy ensimmäisenä
suomalaisena, joka puhuu naisen puolesta, esittää hänen kärsimyksiään,
toiveitaan. Kuinka hänen mielipiteensä naisen asemasta vähitellen
kehittyivät, osoittavat hänen kirjeensä Augusta Walleniukselle sekä
myöskin kirjailija Emilie Björksténille, joka oli hänen ja Runebergin
monivuotinen uskottu ystävä. Viimeksi mainittu kirjekokoelma on
hyväntahtoisesti annettu näitten rivien kirjoittajan käytettäväksi.
Augusta Walleniukselle kirjoitti rouva Runeberg: