riitakysymyksen johdosta"? En muista nyt kirjan nimeä[1]. Olen nähnyt
vain muutamia otteita "Frejassa", mutta olisin mieluimmin suonut, ett'ei
hän olisi sitä kirjoittanut. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin naisen
ei pitäisi sekottaa ääntänsä meluun, silloin kuin riidellään jostain
päivän kysymyksestä, etenkin jos väittely koskee sellaista kysymystä,
jota minä pitäisin yksityisen pyhänä asiana: uskonnollista tunnetta,
eli, vaikkapa ei juuri tunnettakaan, vaan ajatusta, uskonnollista
vakaumusta. Minä tahtoisin kaihtaen kätkeä sen maailman silmiltä; se
mikä syvimmällä sydämmessämme asuu, tuntuu minun mielestäni olevan vain
meitä itseämme varten, tahi mahdollisesti puolisoa, rakastavaa ystävää,
isää tahi äitiä varten -- ja sitten kaikki nuo tieteellisistä
lauselmista tehdyt lisävarustukset, minua sellaiset eivät miellytä, ei
ainakaan naisen _kirjoittamina_. Ehkäpä se ei olisi ollut minusta
vastenmielistä, ellei kirjoittaja olisi ollut tuo rakastettava
meidänmaalainen, jota en tahtoisi nähdä muullaisena kuin aina
herttaisena, aina suloisena." -- --
[1] "Morgonväkter".
Mutta jotenkin samoihin aikoihin hän kirjoitti Emilie Björksténille
kirjeen, jossa hän itse tietämättään puhuu ylläolevaa kirjettänsä
vastaan:
-- -- "Minä uskon, että jos ihmiset eivät laatisi naiselle niin paljon
turhanpäiväisiä ohjesääntöjä, vaan antaisivat hänen vapaasti kehittyä
ilman henkisiä kuristusnauhoja, niin minulla on siksi suuri luottamus
hyvään Jumalaan, että minä uskon hänen alusta pitäin asettaneen naisen
vaiston niin hyvään vireeseen, että hänkin voisi saavuttaa ihanan ja
rikkaan päämäärän." -- --
Muutamia vuosia myöhemmin kirjoitti hän Augusta Walleniukselle: --
"Tiedätkö, Augusta, minä rakastan uutta aikaa, tuota nuorta, eteenpäin
rientävää. Jumalan kiitos, minä voin koko sieluni syvyydestä riemuita
siitä, että maailma edistyy, ja se edistyy todellakin. Olen onnellinen,
etten kuulu noihin vanhoihin ihmisiin, jotka luulevat että asiat ovat
hullusti, kun ne eivät ole samalla kannalla kuin heidän nuoruudessaan,
ja että maailma aivan varmasti kaatuu kumoon, jos se saapi kulkea
rataansa sillä tavalla kuin se tahtoo. Minäkin tahtoisin tarttua
pyörään, mutta ainoastaan mukaan päästäkseni, kun en omin avuin jaksa
seurata. On tosiaankin virkistävää nähdä, miten kaikki edistyy, eikä
maailmassa ole mitään, joka siinä määrässä saapi meidät ihailemaan sitä
voimaa, joka niin viisaasti asetti että luomakunnan täytyy pyrkiä
eteenpäin suurempaa valoa ja jalostumista kohden. En voi ymmärtää kuinka
se, joka uskoo voimalliseen ja viisaaseen Jumalaan, saattaa samalla
luulla, että maailma päivä päivältä huononee. Silloinhan Jumala olisi
huono rakentaja, jonka kätten työt vuosi vuodelta rappeutuvat, kuten
ihmisten työtkin. Onhan ihanaa ajatella, että kaikki nuo aatteet, jotka
nyt itävät, saavat tulevaisuudessa versoa ja kantaa hedelmää. Vähät
siitä, jos minä silloin lepäänkin haudassani enkä saa nähdä satoa, onhan
tuhansia toisia, jotka iloitsevat kaikesta siitä jalosta ja hyvästä,
joka silloin on ennättänyt kasvaa."
Vähäistä myöhemmin hän kirjoitti Emilie Björksténille: --
-- -- "Mies on toiminut, nainen on kärsinyt. Aktiivi -- passiivi,
kieliopillisia nimityksiä käyttääkseni. Piileekö tulevaisuuden helmassa
toinen verbi, s. o. toinen toiminnan muoto, joka soveltuu ilmaisemaan
naisenkin maailmaa, saapiko hän tulevaisuudessa toisenkin historian, sen
tulevaisuus ratkaiskoon. -- -- Jos minulla olisi ollut aikaa ja
tilaisuutta tämän asian tutkimiseen, olisin ennen kaikkea tahtonut
kirjoittaa naisen historian. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- Runeberg lähettää terveisiä ja sanoo olevansa kauheasti suuttunut
sinuun -- -- kun sinä panit hänen nimensä minun nimeni jälkeen. Hän ei
sano koskaan suvainneensa sitä että sanotaan esim. _hyvät naiset ja
herrat_. No, jos siitä on kysymys, niin minä kyllä olen samaa mieltä
kuin hänkin. Nainenhan on yleisesti elämässä asetettu _toiselle_
sijalle, miksi siis valheellinen, ylenkatseeseen vivahtava kohteliaisuus
on asettavinaan hänet _ensimmäiselle_ sijalle, silloin kuin ihmisille
viskellään imartelun kiiltokorua? No niin, tähän Runebergin
pilapuheeseen sekaantui nyt pisara katkeraa totta." -- --
V. 1862 ilmestyi romaani "Sigrid Liljeholm", jonka aihe on nuijasodan
ajoilta. Se on sekä esitystavan että suunnittelun puolesta heikompi kuin
tekijän molemmat varhaisemmat teokset, mutta sillä on kuitenkin arvonsa
meidän maamme historiallis-romantillisessa kirjallisuudessa.
Seuraavana vuonna rouva Runebergia kohtasi suuri suru: hänen miehensä
sai halvauksen metsästysretkellä ja oli sen jälkeen kuolemaansa asti
vuoteen omana. Vaimo eli siitä pitäen yksinomaan häntä varten. Hänen
kuulonsa kävi päivä päivältä huonommaksi, silmät heikkenivät siitä että
hän alituiseen, usein 6--8 tuntia päivässä, luki rakastetulle sairaalle.
Viimeisinä vuosina hän ani harvoin kävi kotinsa ulkopuolella;
levottomuus siitä että hänen poissa ollessaan joku vahinko saattaisi
tapahtua sairaalle, pidätti häntä alituiseen hänen läheisyydessään. Tämä
elämäntapa tietysti heikonsi hänen omaa terveyttään. Kuinka paljon hän
siitä huolimatta jaksoi _ajatella_ eri asioita, sitä todistavat hänen
kirjeensä ennen mainituille ystäville.
Helmik. 14 p:nä 1865 hän kirjoittaa Emilie Björksténille:
"Minä en oikein tiedä mitä minä tarvitsen parantuakseni: ilmaa, mutta --
minä luulen kaikista eniten -- ystävällisyyttä. -- Niin, olisi
tosiaankin tehnyt sydämmelleni hyvää, jos olisin uskonut, että juhlassa
yksi ainoakin ihminen edes hetkiseksi loi ystävällisen ajatuksen "suuren
miehen" vähäpätöiseen vaimoparkaan, joka ei muitten vaimojen lailla saa
tuntea olevansa "yksi" hänen kanssaan, jota yli kaiken rakastaa, mutta
joka joskus kaihon hetkenä toivoisi, ettei olisi asetettuna niin etäälle
hänestä. Ja kuitenkaan minä en ole tuollainen itsekäs olento, joka
tahtoisin vetää hänet alas minun luokseni. Minä luulen, että sinä et
oikein ymmärrä minua, mutta -- oletko lukenut erään Stagneliuksen
kirjoittaman kappaleen (nimeä en muista) jostain Juliasta, joka tahtoo
seurata rakastettuaan vaikka kadotukseen? Olen syvästi tuntenut, että
tämä haaveellinen kappale on pohjaltaan tosi. Tuhansia kertoja minä
sanon itselleni, kuinka väärässä minä olen, kuinka itsekäs minun
sydänparkani on, -- jos hän on tähti, niin pitäisihän minun tyytyä
siihen, että rannan miljoonien hiekkajyvästen kanssa saan eheällä ilolla
katsella hänen valoisaa rataansa, mutta se minun sieluani vihloo, että
minä toki tahtoisin tuntea asuvani samassa ilmapiirissä kuin hän, ja se
onnellinen tunne minulla olisi, jos hän olisi L., E., B. tahi ken
tahansa meidän naapureistamme, ja kuitenkin, Jumala varjelkoon, minä en
suinkaan tahtoisi vaihtaa häntä L:n, E:hen tahi B:hen. Mutta sittenkin
minusta on kuin tuntisin tulevani häntä hiukan lähemmäksi nyt, sillä
nythän minä huomaan olevani hänelle jonkun verran hyödyksi, ja siitä
syystä minä monasti tunnen sielussani oikein lämmintä ja kirkasta
päivänpaistetta, kun huomaan, että minä todella voin häntä ilahuttaa ja
viihdyttää. -- --
-- -- Älä haudo surullisia ajatuksia! -- -- Niin minä sanoisin, ellen
omasta kokemuksestani tietäisi, kuinka voimakkaita vihollisia yksinäiset
ajatukset ovat ja kuinka vaikea niitä on karkoittaa. Anna anteeksi, että
minä olen kirjoittanut kummallisen, haaveellisen kirjeen, mutta muista
kuinka minun täytyy sulkea sieluuni kaikki ajatukseni, kuinka minä en
koskaan, en hetkeäkään, vapaasti puhu kenenkään ihmisen kanssa
ilmaistakseni, mitä sisällisessä olemuksessani asuu, äläkä sitten
oudoksu sitä, että ummehtuneesta sydänkammiosta virtaa hieman omituinen
ilma, kun sen ovea joskus vähän raoitetaan. Ja kuitenkin sopisi odottaa,
ettei kuuttakymmentä ikävuotta lähestyessä veri enää näin kiihkeästi
kuohuisi. Luulisihan, että vanhus toki olisi ennättänyt saada
sydämmeensä yhtä paljon lunta, kuin hän on saanut harmaata hapsiinsa. Ja
kuitenkin on minun niin vaikeata -- -- -- -- aina näyttää tyyneltä, aina
tasaiselta. -- --
Maalisk. 14 p:nä 1866.
-- -- Minusta, joka elän kaukana muusta maailmasta, tuntui omituiselta
äskettäin kuulla kerrottavan, minkälaisiin vaatteisiin ihmiset tuonnoin
Helsingissä olivat puetut eräissä kemuissa. Olipa kuin olisin kuullut
kuvattavan naamiohuveja. Täytyyhän ihmisellä, täysikasvuisella lapsella,
olla jotain leikkikaluja. Jolla ei ole muuta, hän leikkii vieraissa
käyntiä ja pukee sekä riisuu nukkeaan, vielä silloinkin, kuin hänellä ei
enää ole muuta nukkea, kuin oma itsensä tahi miehillä vaimonsa.
Olenpa minäkin näihin aikoihin usein nukkea pidellyt: tarkoitan kynääni.
Olen iloinen, kun sillä voin leikkiä. En siitä syystä, että luulisin
saaneeni aikaan mitään, millä jotain arvoa olisi, mutta, kuten sanottu,
kullakin täytyy olla nukkensa rattonaan. Tässäkin pitää paikkansa
totuus, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mutta onhan
luonnollista, ettei ääneen lukeminen aamusta iltaan juuri sanottavasti
edistä kynän toimintaa, varsinkin jos luettavaksi sattuu sellaisia
kirjoja, jotka eivät innostuta mieltä. Kun on sitten hädin tullen saanut
suunnitelluksi sen minkä aikoi sanoa, on vapaa hetki lopussa, ja juuri
kun ajattelee: niin sen pitää olla! -- silloin on kirjoitushetki
lopussa, ja kun se kenties moniaitten päivien perästä palajaa, silloin
on kaikki unhotettuna, ja kynäilijä saa pannuksi paperille vanhasta
varastostaan vähän kuivaa ruokaa sen lämpimän keitoksen asemesta, jonka
hän tuoreena luuli tuoksuvan hyvältä ja tyydyttävän makuaistin
vaatimuksia. Uh, mokomia keittiövertauksia, sanonet sinä tuskastuneena!
Mutta kukin valitsee vertauksensa oman ammattinsa alalta. Sellaista on
enimmäkseen ollut koko minun kynäilyni; erotus vaan oli se, että
ommellessa, kehdon ääressä ja keittiössä monta kertaa runouden perhoset
liehuivat ja ne voi saada käsiinsä, mutta kun lukee ääneen
kaikenkaltaisia kirjoja, niin ei sellaista saata tapahtua koskaan.
Kaikki kirjailijat valittavat, etteivät ne perhoset, jotka he saivat
paperille kiinnitetyiksi, aina ole ihanimpia niistä, jotka heidän
mielikuvituksensa kukkaistarhoissa liehuivat. Mitä silloin sanoisikaan
se, joka ei ole koskaan mielestään ollut oikeutettu ajattelemaan: "nyt,
nyt minä tahdon tavoittaa kauneimmat perhosten taajasta parvesta", vaan
ainoastaan: "no, nyt minulla on hetkinen joutoaikaa, sattuisikohan
täällä likimailla liehumaan joku sulosiipi, jotta saisin sen kiinni?" ja
silloin ei, totta tosiaan, saa kaikkein kauneimpia käsiinsä. Siitäpä
syystä -- -- -- ei olekaan aivan houkuttelevaa lähettää tuollaisia
perhosia maailmalle. Jospa jonakin hetkenä heräisikin tuo uhkarohkea
ajatus, että muillakin muka voisi niistä iloa olla, silloin kyllä taas
tuntee heikkoa kiusausta, mutta niin uhkarohkeat ajatukset eivät nyt
enää yleensä ahdista minua, ja niin minun kynäntuotteeni saavat nukkua
"viheriäisessä pussissani". Minä en tosiaan tiedä, kuka enää voisi
lausua kehottavan sanan, ei kukaan muu kuin sinä, jonka kanssa minä
näistä asioista puhelen. En minä enää voi toivoa näkeväni Runebergin
silmissä tuota iloista hyväksymistä, joka ennen innostutti ja rohkaisi
minua enemmän kuin mikään muu. Yhden ainoan kappaleen minä olen hänelle
lukenut sitten hänen sairastumisensa, ja ulkona kirjallisessa maailmassa
on --a --g varmaankin yhtä unhotettu, kuin kaikki muutkin vanhojen
kalenterejemme suuret ja pienet kirjaimet. -- --
Huhtik. 2 p:nä --66.
-- -- Kiitos, herttaiseni, ystävällisyydestäsi, kun lähetit minulle tuon
korean kupin, mutta tiedätkö, kyllä minä vähitellen teen sen Runebergin
kupiksi, vaikka minun nimeni on laidassa, sillä jonkun kapineen
pitäminen erityisesti minua itseäni varten, sehän ei ollenkaan
soveltuisi eikä olisi minun tavallisen luonteeni mukaista. Marikin heti
myhähti, kun minä sanoin, että se oli aijottu minun kupikseni. Niskaansa
nykäyttäen hän sanoi: "no niin, jos se olisi professorille, niin sitten
olisi toista", eikä hän sitä asetakaan minun paikalleni. Minä en ole
koskaan ollut sellainen henkilö, jonka takia olisi jotain tehty. Ei,
olenpa sittenkin valitettavasti: minä kun eläissäni olen paljon
sairastanut, olen tosiaankin tarvinnut ja saanut osakseni hoitoa ja
huolenpitoa, mutta muuten en ymmärrä, kuinka se äiti, jolla on
ainoastaan poikia, koskaan saisi tilaisuutta pitää vaaria arvostaan. Jos
minulla olisi tyttäriä, silloin minä mahdollisesti istuisin arvokkaana
sohvassa ja pitäisin itseäni perin tärkeänä henkilönä noitten nuorten
heilakoitten rinnalla, mutta tokkopa tuosta silloinkaan tulisi tuon
enempää. Ehkäpä äiti saisi työkseen ryömiä maassa heidän
hameenliepeitään tasoittelemassa ja yöt päivät huolehtia siitä miten
heidät saisi oikein hienoiksi ja somiksi, ja sitten haukotella nurkassa
sillaikaa kuin vieraat mielistelevät tyttäriä, mutta äidin täytyy hyvän
tavan vaatimuksesta istua näytteillä salissa. Sillä kannalla asiat
useinkin kuuluvat olevan. -- Ja kiitos Jumalan, syrjäisellä ja
unhotetullakin on omat ilonsa. Minä muistan nuorena iloinneeni siitä,
että monet tuttavani olivat erittäin kauniita tyttöjä ja minä sain
_nähdä_ heidät. "Jos minä itse olisin kaunis", ajattelin, "silloin ei
minulla olisi ilo nähdä tuota kauneutta." Ja tämä pitää paikkansa monen
asian suhteen. Ei tuhkimuksen paikka aina ole ikävin. -- --
-- -- Minulla on se omituinen tapa, että puhuessani ja kirjoittaessani
omat ajatukseni vievät minut mukaansa niin että tulen sanoneeksi
sellaista, mitä en alkaessani lainkaan aikonut sanoa ja että tuo pieni
kysymys, joka koski minua itseäni, tulee ikäänkuin lähtökohdaksi, josta
ajatus itsestään johtuu johonkin yleisempään -- ja niinpä toisista
saattaa useinkin tuntua hyvin kummalliselta, kun luullaan minun yhä
vieläkin puhuvan omasta itsestäni, kun minä jo kauan aikaa olen
yksinomaan, ajatellut yleistä aatetta, vaikka tosin olen puhuessani
tavallani viitannut omaan itseeni. Niinpä nytkin latelin pitkän jonon
sanoja, jotka ovat sitä laatua, että jos minua niiden mukaan
arvosteltaisiin, niin minua voitaisiin luulla perin nöyräksi, vaikka
minä varsin hyvin tunnen heikkouteni: en ole nöyrä, niinkuin minun
pitäisi olla; ylpeys on syvällä sydämmessä niinkuin siemenet omenassa."
--
Vaikka rouva Runeberg aina sanoo itseään kömpelöksi ja toimettomaksi,
niin ei hän suinkaan näytä ansainneen näitä nimityksiä. M. m. oli hän 16
vuotta puheenjohtajana eräässä rouvasväenyhdistyksessä, joka Porvoon
kaupungissa ylläpiti koulua köyhille tytöille. Katovuosina 1866--67 hän
otti uutterasti osaa useihin yrityksiin, joilla tahdottiin hätää
lieventää. Hän kirjoittaa tästä rouva Walleniukselle 1866: --
Marrask. 17 p. --66.
-- "Suokoon Jumala, että tämä hätä herättäisi kansassamme sellaisen
voiman, että se uskaltaisi luopua vanhoista perintötavoistaan. Minä
uskon että työvoiman lisääntyminen tuottaa enemmän todellista apua kuin
suurempi säästäväisyyden into, sillä tuhlaajan rahat joutuvat usein
työntekijän käteen. Jos varakkaat elävät liian säästäväisesti, silloin
työmies näkee nälkää. Toisin on laita sellaisen säästäväisyyden, jota
meidän maassa niin vähän ymmärretään, tarkoitan sitä, ettei ylenkatsota
vähäistä tuloa ja tallennetaan sellaisetkin tavarat, joilla on vähän
arvoa, toisin sanoen -- kuten minun on tapana pojille sanoa --
muistetaan että "sata kopeekkaa tekee ruplan".
-- -- Täällä, valmistetaan varsin kauniita olkihattuja, samoin monin
paikoin Hämeessä. Tämän kotiteollisuuden luulisin karkoittavan tieltään
useita ulkomaan hattuja ja kehittyvän kerran "niin, että meiltäkin vielä
viedään hattuja ulkomaille." --
Useissa kirjeissä hän valittaa sitä ahdasmielisyyttä, jolla naiset
vastustavat rouvasväenyhdistyksiä, pitäen niitä tarpeettomina ja
väittäen että naiset niissä muka tulevat itserakkaiksi ja "liian
emansipeeratuiksi". Rouva Runeberg sanoo, että hänen on täytynyt "käsin
ja jaloin" tehdä työtä näiden yhdistysten puolesta.
Mutta vaikka hän oli vanha ja sairas ja vaikka velvollisuudet kodissa ja
kodin ulkopuolella yhä kasvoivat, ei hän sittenkään voinut irrottaa
ajatuksiaan vanhoista lempiharrastuksistaan.
Augusta Walleniukselle hän kirjoitti 1865:
-- -- "Minun sieluni unelmat -- ovathan ne sittenkin henkeni lapsia;
enkö siis iloitsisi, jos kuulen niiden herättävän vastakaikua jonkun
toisen sielussa? Onko tämä turhamaisuutta? En tiedä, mutta nykyisen
elämäni hämärässä minua ilahuttaisi se tieto, että ihmisissä olisi
säilynyt ystävällinen muisto siitä vähäisestä, minkä minä olen koettanut
sisällisen elämäni maailmasta ilmaista. Kiitos siis, ystävä, niistä
ystävällisistä sanoista, joilla annoit minun ymmärtää, että joku vielä
muistaa minun pieniä, vaatimattomia kynäilykokeitani, jotka kaikilta
muilta jo lienevät unhoon joutuneet."
Ja Emilie Björksténille 1867:
-- -- "Minun sisällisessä elämässäni on synkän surumielisyyden salainen
suoni, jota minä koko elämäni ijän olen koettanut tarmoni takaa tuketa,
mutta joskus sen kuohu käy minua voimakkaammaksi, särkee kaikki siteet,
joilla olin koettanut sitä sulkea, ja suihkuaa ilmoille kuni haavoitetun
valtasuonen veri. Ja semmoisina hetkinä niinä aina olisin tahtonut paeta
kaikkia ihmisiä ja lymytä kauaksi, jotta minun ei olisi tarvinnut suu
naurussa teeskennellä iloisuutta ja kuunnella, kuinka ihmiset sanovat,
että minä näytän reippaalta ja virkeältä, juuri kuin minusta itsestäni
on tuntunut kuolema olevan niin lähellä, että lyhyvien, luettujen
hetkien päästä saisin laskeutua lepoon. Tämän rauhattomuuden
tehokkaimpana tuutilauluna on ollut lukeminen ja kirjoittaminen. Mutta
nykyään, Rbg:lle lukiessani, se kuiskaa minulle kirjan rivien väliltä
toisia sanoja, jotka kaikki päättyvät samaan loppusäveleeseen: "nuku,
nuku!" Mutta minä en tahdo enkä saa ajatella enkä toivoa unta itselleni,
niin kauan kuin vaan vähänkin voin palvella Runebergia, vaikkapa se
hauskuus, jonka voin hänelle valmistaa, onkin perin vähäinen. Mutta hän
on minuun _tottunut_ ja hän kärsii, jos hänen totutuissa tavoissaan
tapahtuu joku häiriö. Ei minulla ole pitkiin aikoihin ollut _aikaa_
kirjoittaa, mutta pahinta on se, ettei minulla ole ollut _halua_. -- --
Topelius oli täällä äsken. Hän kehotti minua julkaisemaan pikku
kappaleitani "naisen asian, tuon suuren asian hyväksi, joka tarvitsee
kaikki työntekijänsä". Mikä ajatus! Minun vähäpätöiset sepustukseniko
siinä mitään vaikuttaisivat! Kiitos Jumalalle, joka on suonut minun
nähdä tässä asiassa aamun sarastavan! Ja päivän valkenemista minä en
silmänräpäystäkään epäile, vaikka sitä alussa pilvet vielä
varjostaisivatkin. Vähät siitä, vaikka jokunen vuosisata vielä vierisi
niiden huokauksista haikeitten vuosituhansien lisäksi, jolloin kärsijä
ei luullut edes olevansa oikeutettu ilmaisemaan tuskaansa ja jolloin
joka ainoa huokaus tuotti itsensä soimaamisen katkerat tuskat
sydämmille, jotka olivat luulleet olevansa rikollisia siitä syystä että
olivat uskaltaneet valittaa sitä että elämä oli täynnä _kieltäymystä_ ja
_kärsimystä_, joka näytti olevan naisen tarkoitusperä ja Luojan säätämä
kohtalo. -- "Sinä oikein vihaat miehiä", sanoi joku minulle tuonnoin. --
"Niinpä niinkin", -- vastasin minä, "sen huomaa parhaiten siitä, että
ne, joita minä pidän rakkaimpina maailmassa, ovat kaikki miehiä." Minä
olen aina ollut tuollainen vastakohtien ihminen. Itse jouduin kihloihin
ja naimisiin ennenkuin ennätin vanhaksi tulla, ja kuitenkin olen
harrastanut vanhain naimattomain naisten oikeuksien puoltamista; itse
olen elänyt onnellisessa avioliitossa, ja kuitenkin olen sydämmeni
halusta tahtonut saattaa kuuluville sorrettujen vaimojen valituksen.
Itse olen saanut verrattain paljon kehittää henkeäni, paljon enemmän
kuin moni muu, ja kuitenkin olen vaatinut naiselle oikeutta päästä
sivistykseen. (Minun täytyy sentään myöntää, että minä tässä kohden olen
syvästi tuntenut ja esittänyt valituksen, ikäänkuin sen olisi
synnyttänyt minua itseänikin vastaan tehty väkivalta.) Mutta katso,
juuri siitä syystä minä olenkin voinut saattaa julkisuuteen valituksen,
jossa olen puhunut tuhansien puolesta; omia kärsimyksiäni olisin ollut
liian ylpeä maailmalle ilmaisemaan." -- --
Viimeisinä elinvuosinaan rouva Runeberg kirjoitti Finsk Tidskriftiin.
Siinä hänen kirjoituksensa ilmestyivät nimellä _Silhouetter_
(Varjokuvia). Ne ovat samaa laatua kuin "Kuvaukset ja Unelmat", mutta
eivät kuitenkaan vedä niille vertoja. Hänen sen aikaiset kirjeensä ovat
täynnä helliä, äidillisiä kuvauksia lasten kehityksestä, heidän
toimistaan ja tulevaisuustuumistaan. Mutta vaikka yhteiset asiat niissä
syrjäytyvätkin yksityisten harrastusten tieltä, ei kirjoittajassa
kuitenkaan huomata tuota sydämmen syksyä, joka tekee ihmisen kylmäksi
muitten kärsimyksille. Hänen lämmin myötätuntoisuutensa pysyi
muuttumattomana.
Toukok. 6 p:nä 1877 sammui Johan Ludvig Runebergin elämä. Kaksi vuotta
myöhemmin toukok. 28 p:nä 1879 seurasi vaimo häntä hautaan. Koko kansa
itki suuren runoilijan kuolemaa ja vietti kiitollisena hänen muistoaan.
Hänen vaimoansa suri ainoastaan ystäväpiiri, joka tosin oli sangen
lukuisa, sekä muutamat harvat, "joiden sydämmissä hänen sielunsa
unelmat, hänen henkensä lapset olivat herättäneet vastakaikua". Mutta
vaikka hän onkin elämänsä päivinä varjossa vaeltanut ja vaikka hänen
runoutensa tähän asti on saanut osakseen paljon vähemmän huomiota, kuin
se olisi ansainnut, on hänen muistonsa aikaa voittain yhä enemmän
nouseva unhotuksestaan. Hänen nimensä on tuleva meille yhä kalliimmaksi,
mitä enemmän Suomen naiset lähenevät tuota uutta aikaa, jota hän niin
palavasti rakasti, aikaa, jolloin "tuhannet saavat iloita kaikesta siitä
jalosta ja hyvästä, joka on kasvanut sen jälkeen, kuin hän on mennyt
pois".
End of Project Gutenberg's Fredrika Runeberg, by Aleksandra Gripenberg