Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Fredrika Runeberg.
Kirj. Aleksandra Gripenberg.
Teoksesta "Finska Kvinnor på olika arbetsomräden"
(Suom. Hilda Käkikoski.)
Ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1904.
Kaitselmus johti niin että meidän suuren kansallisrunoilijamme rinnalla
oli nainen, joka on ansainnut Suomen naisten katoamattoman
kiitollisuuden. Johan Ludvig Runeberg on runoilijana herättänyt henkiin
Suomen kansassa selvästi tajutun isänmaanrakkauden. Hänen puolisonsa,
Fredrika Runeberg, on ensimmäinen, joka meidän maassamme on julkisesti
puhunut naisen puolesta ja tuonut esiin hänen elämäänsä ahdistavat
epäkohdat. Jalouden kultaloisteessa hänen nimensä säteilee
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilta. Mutta näihin asti häntä on
melkein yksinomaan kuvattu suuren miehen puolisona. Ja kuitenkin hänen
rikas henkensä, hänen eheä persoonallisuutensa, hänen hieno, hehkuva
runoilijahenkensä herättävät siksi suurta mielenkiintoa, että ne kyllä
oikeuttaisivat Fredrika Runebergin oman itsensäkin vuoksi saamaan sijan
meidän sivistyshistoriassamme.
Suotakoon nuoremman sukupolven hellävaroen kohottaa sitä verhoa, joka
tähän asti on kätkenyt meiltä paljon, mikä koskee hänen elämäänsä ja
toimintaansa. Voidaksemme rakastaa ja kunnioittaa jotain henkilöä,
täytyy meidän häntä tuntea. Näiden rivien kirjoittamiseen on antanut
aihetta toivo, että nykyään elävälle sukupolvelle valmistettaisiin ilo
omistaa Fredrika Runebergin muistolle kiitollinen ihailu ja rakkaus.
Ihmisen elämä on niinkuin hiekkajyvänen miljoonien muiden joukossa.
Kuinka helposti se unhottuu? Siitä syystä on hyvä ajoissa koota
muistoja, niin kauan kuin vielä elää edes joku aikalainen, joka on ollut
persoonallisessa yhteydessä sen henkilön kanssa, jonka kuvaa tahdotaan
tallentaa.
* * * * *
Fredrika Charlotta Tengström syntyi Pietarsaaressa syysk. 1 p:nä 1807.
Hänen isänsä oli tullinhoitaja, sittemmin hallituskonseljin kamreeri,
Karl Fredrik Tengström. Äiti oli Anna Margaretha Bergbom. Hänen
lapsuutensa päiviä synkistytti sairaus, joka teki hänen alkuaankin
suljetun luonteensa vielä enemmän sulkeutuneeksi[1]. Perheessä ei ollut
hänen ikäisiään lapsia leikkitovereiksi, ja sen johdosta Fredrika oppi
tavattoman aikaisin lukemaan. Joku oli opettanut 4-vuotiaalle kirjaimet
ja sitten hän omin päin rupesi tavailemaan arkkipiispa Tengströmin
"Läseöfningar för mina barn"-nimistä lastenkirjaa. Kun Fredrika oli
oppinut puhtaasti lukemaan sisältä, annettiin hänelle katekismus käteen,
ja kuusivuotiaana hän jo osasi Möllerin katekismuksen ulkoa. Pikkulasten
koulussa, johon Fredrika sitten pantiin, ei hänellä siis ollut mitään
tehtävää, koska hän jo ennestään osasi, sisäluvun ja katekismuksen, ja
tällaisessa koulussa ei muuta opetettu.
[1] _J. E. Strömborg_: Biografiska anteckningar om Johan Ludvig
Runeberg.
Seitsenvuotiaana Fredrika rupesi lukemaan Karl-veljensä johdolla, joka
veli oli hyvin omituinen, mutta lahjakas nuorukainen. Opetustapa oli
varsin kummallinen: Saksan ja Ranskan oppiminen kävi siten että kaksi
ensimmäistä vuotta luettiin yksinomaan kielioppia, sitten sai oppilas
omin päin ruveta kääntämään ja kuulustelussa tehdä selkoa sanoista y. m.
Hän, kuten muutkin sen ajan tytöt, sai käyttää paljon aikaa vierasten
kielten oppimiseen. Muihin tiedon haaroihin ei luotu suurtakaan
huomiota.
Fredrikan kivulloisuus oli syynä siihen että vanhemmat lähettivät hänet
13-vuotiaana Raaheen, siinä toivossa, että ilmanmuutos häntä
vahvistaisi. Siellä hän asui enonsa, kruununvouti Bergbomin luona, jonka
iloisessa lapsilaumassa tehtiin monta hauskaa kepposta. Siellä hän
myöskin sai lukea; opettajana oli vanhin serkku, joka oli saanut
kasvatuksensa Tukholmassa.
Siihen aikaan eivät Fredrikan vanhemmat enää asuneet Pietarsaaressa. V.
1809 oli isä tullut hallituskonseljin raha-asiaintoimituskunnan
kamreeriksi ja perhe oli muuttanut Turkuun. Kun Fredrika palasi Raahesta
sinne, poikkesi hän Pietarsaareen. Sukulainen kun oli, kävi hän
Runebergin perheessäkin ja näki silloin ensi kerran vastaisen
puolisonsa.
Tästä kohtauksesta kertoo Z. Topelius: -- "Kun Fredrika Tengström
äitinsä kanssa saapui Runebergille, oli Johan Ludvig, siihen aikaan
pitkä lukiolais-roikale, juuri palannut kalastusretkeltä. Vankka
voileipä kädessä hän seisoi ruokasalissa päivettyneenä, avojaloin, tukka
pörrössä ja puku pahanpäiväisesti tahrattuna. Kauhukseen kuuli hän äidin
porstuassa ottavan vastaan vieraita; hänellä ei ollut pakenemisen
mahdollisuutta, sillä vierasten täytyi kulkea ruokasalin kautta
vierashuoneeseen ja ruokasalista ei ollut ovea muualle kuin porstuaan ja
vierashuoneeseen. Säikähtyneenä hän pujahti erään oven taakse piiloon.
Mutta nuorukainen ei tullut ajatelleeksi että hänen paljaat jalkansa
saattavat näkyä oven alta. Hetken päästä kuuluikin makea nauru: vieraat
olivat heti huoneeseen astuessaan keksineet karkulaisen, joka kutsuttiin
tervehtämään. Avojaloin ja hämillään Johan Ludvig näinmuodoin tutustui
tulevaan puolisoonsa."
Fredrika kävi nyt jonkun aikaa Turussa erästä koulua, jonka
johtajattarena oli muuan rouva nimeltä Johnsson, ja jossa opetettiin
saksankielellä. Muutaman kuukauden kuluttua hän muutettiin toiseen Turun
kouluun, tuohon aikanaan hyvin kiitettyyn Salmbergin pensionaattiin,
jota hän kävi vuoden. Hänen opettajansa, rouva Anna Salmberg, oli
merikapteenin leski ja syntyään englantilainen. Kaikki aikalaiset, jotka
hänestä puhuvat, sanovat häntä sivistyneeksi ja rikaslahjaiseksi
naiseksi, johonka oppilaat hartaasti kiintyivät. Fredrikakin oli hänen
läheisessä ystävyydessään ja vielä monta vuotta koulusta lähdettyäänkin
jatkoi kirjevaihtoa hänen kanssaan. Tässäkin oppilaitoksessa luotiin
päähuomio vieraihin kieliin. Siitä Fredrika sai sellaisen kielitaidon,
että hän luki sujuvasti ranskaa, saksaa ja englannin kieltä, vieläpä
lukiessaan ilman vähintäkään vaikeutta suoraa päätä käänsi
vieraskielisen kappaleen ruotsiksi. Näin ollen oli aivan luonnollista,
että hän, 16-vuotiaana koulun päätettyään, sai aina olla ääneenlukijana
silloin kuin perhe oli koolla.
Kodissa noudatettiin ajan tavan mukaan ankaraa järjestystä ja kaikkien
täytyi iltaan kello seitsemään asti ahkerasti tehdä työtä kodin hyväksi
ja kello 9 oli jokaisen määrä olla levolla, kynttilät sammutettuina.
Tällaisissa oloissa ei Fredrikalla ollut paljon aikaa lukemiseen,
piirustukseen, vesimaalaukseen, sametille maalaamiseen, tekokukkien
valmistukseen y. m. tehtäviin, joihin hänellä oli suuri taipumus.
Maalaamiseen hän tavallisesti käytti sunnuntai-iltapäiviä.
Isän kuoltua 1824 tapahtui perheessä monellaisia muutoksia. M. m.
luotiin Fredrikan taipumuksiin oikeutettua huomiota, sillä hän alkoi
saada tuloja akvarelleistaan ja samettimaalauksistaan. Täten hän
ansaitsi kaikki rahat omiin tarpeihinsa, vieläpä kokosi pienen
pääomankin, 400 riikintaaleria, joilla sitten morsiamena hankki
itselleen kapiota. M. m. oli hän maalannut rullakaihtimet kaikkiin
arkkipiispan ikkunoihin. Mutta siihen aikaan ei pidetty oikein sopivana
että "säätyläisnainen" ansaitsi rahaa omalla työllään; siitä syystä
Fredrikan töitä täytyi myödä aivan salaa.
Strömborg mainitsee biograafisissa muistiinpanoissaan, joista ylläolevat
tiedot ovat otetut, että Fredrika nuoruudessaan yhä edelleen oli yhtä
hiljainen ja itseensä sulkeutunut kuin lapsenakin. Hänen vanhin
sisarensa Carolina, naimisissa professori Bergbomin ja sitten toisen
kerran professori Tengströmin kanssa, oli kaunis ja yleiseen suosittu.
Häntä Fredrika suuresti ihaili, ja jos hän sai jonkun kauniin
vaatekappaleen tahi koristuksen, niin hän heti oli valmis antamaan sen
sisarelleen, joka hilpeällä ja herttaisella luonteellaan herätti
kaikkialla iloa ja vilkkautta.
Fredrika taas karttoi seuraa ja usein, kun oli vieraskutsut tahi
tanssiaiset, täytyi äidin nuhteilla taivuttaa hänet menemään muitten
nuorten joukkoon. Lukeminen oli jo pienestä pitäin hänen hupaisin
ajanviettonsa ja hän kirjoitti runoja jo koulua käydessään; mutta nuo
mieliharrastuksensa hän kaikesta päättäen koetti pitää muilta salassa.
Sittenkin ympäristö sai niistä joskus vihiä. Eräs aikalainen kertoo että
hän 15-vuotiaana, kun arkkipiispa Tengströmillä oli Paraisissa kutsut,
omaistensa hämmästykseksi luki kaikkien kuullen oman sepittämänsä
kertomuksen. Hänellä kun oli ääneenlukeminen ikäänkuin virkana kodissa,
oli hän tottunut lukemaan tavattoman nopeasti, joten hän kerkisi lukea
paljon. Valitettavasti oli hänen kasvatuksensa, vaikka se olikin paljoa
parempi kuin muitten sen ajan tyttöjen, kuitenkin niin puutteellinen
ettei hän lukenut sanottavasti muuta kuin kaunokirjallisuutta. Kenties
se painostava tunne, että tietämättömyys oli hänen omaa kehitystään
ehkäissyt, on syynä siihen että hän sittemmin niin hartaasti ja
vakuuttavasti vaatii perusteellisempaa kasvatusta tytöille. Omaan
kokemukseen perustuu nähtävästi myöskin se lämpö ja into, jolla hän
myöhemmin koetti sanoin ja töin ahdistaa tuota työn halveksimisesta
johtuvaa väärää käsitystä, ett'ei sivistyneen naisen muka sovi tehdä
työtä _palkan edestä_.
Turun palon jälkeen rouva Tengström tyttärensä kanssa muutti
luonnonihanaan Paraisten pitäjääseen, jonne vähitellen muitakin
sukulaisia kerääntyi. Siellä hän yhä useammin tapasi sukulaisensa Johan
Ludvig Runeberginkin. He olivat tosin jo ennestäänkin tutut, mutta
täällä Runeberg vasta varsinaisesti alkoi Fredrikaa lähestyä. Kesäisin
nuorisoparvi teki vähä väliä veneretkiä luonnonihaniin paikkoihin,
talvisin pidettiin kirjallisia iltaseuroja, joissa luettiin jonkun
läsnäolijan tilaisuutta varten sepittämä runo tai kirjoitus tahi myöskin
joku uudemman kirjallisuuden tuote, joista siihen aikaan oli suuri
puute; välihetkinä iloisesti juteltiin ja leikittiin. Muut nuoret
tavallisesti jättivät Fredrikan ja Runebergin kahden kesken, sillä
heiltä, joita kumpaisiakin viehätti kirjalliset kysymykset, ei koskaan
keskusteluaineita puuttunut. Todistuksena siitä harvinaisen vilkkaasta
harrastuksesta, jolla Fredrika seurasi aikansa kaunokirjallisuutta,
mainitaan että hän jo v. 1827 oli lukenut Ossianin laulut Macphersonin
englanninkielisenä käännöksenä ja esitti niistä suuren osan ruotsiksi
Runebergille.
Tältä ajalta on tallella kirjeitä, jotka Fredrika on kirjoittanut
eräälle Salmbergin koulun aikaiselle ystävälleen, kirjailija Augusta
Lundahlille, joka sittemmin tunnetaan rovasti Walleniuksen puolisona.
Nämä kirjeet kuuluvat erääseen kokoelmaan, joka on hyväntahtoisesti
annettu näiden rivien kirjoittajan käytettäväksi. Kirjeet, -- jotka
enimmäkseen ovat ranskankielisiä -- luovat hauskan kuvan siitä iloisesta
nuoruuden elämästä, jota Fredrika siihen aikaan vietti.
Aikaisimmassa kirjeessä (v:lta 1826) hän hartaasti pyytää ystäväänsä
saapumaan Turkuun juhlaksi, jota toivottiin vietettävän keisari Nikolain
kruunauksen johdosta, ja tilaa "8 luotia hyvin valaistua villalankaa
Finlaysonilta, schawletiksi", jommoisen hän (Fredrika) näki eräässä
klubissa talvella ja josta hän sanoo; että "aina siitä pitäin on
kilpailtu ken saisi hankituksi itselleen sellaisen". Toisessa, samana
vuonna kirjoitetussa kirjeessä hän kertoo Helsingin matkastaan ja laskee
leikkiä seikkailuistaan siellä, nimittäen itseään "cousine de
campagne'"ksi (maanmoukaksi). Kirjeestä huomaa, että ihmiset nyt jo
olivat alkaneet pitää häntä ja Runebergia ikäänkuin toisilleen
kuuluvina, sillä hän sanoo: "ei minulla ole aavistustakaan kuka voisi
olla serkkuni Runebergin morsian". Kaikki nämä 1826 kirjoitetut kirjeet
ilmaisevat tavallista suurempaa leikillisyyttä ja elämäniloa. Mutta
niissäkin toisinaan ilmenee tuo Fredrikan luonteen alakuloisuus ja hänen
tyytymättömyytensä omaan itseensä. Niinpä hän esim. riemuitessaan
ystävänsä Turkuun ja Paraisiin tulosta ei uskalla antautua ilon valtaan,
vaan huudahtaa toivottomasti: "minä en kuitenkaan voi uskoa että se on
totta, minä en uskalla toivoa". "Car cela aurait trop de plaisir pour
moi." (Se olisi liian suuri ilo minulle.)
Syksyllä 1828 hän muutti äitinsä kanssa Helsinkiin. Hän haikeasti
kaipasi kauniita Paraisten maisemia ja pelkäsi olevansa kaupungissa
ikäänkuin häkkiin suljettuna. "Moi, je suis tout à fait folle des vues
belles." (Minä kun olen aivan hurjasti ihastunut kauniisiin
näköaloihin.) Samana kesänä hän oli ollut paljon Runebergin seurassa ja
luultavaa on, että he silloin olivat tulleet selville toistensa
tunteista. Joulukuun 12 päivänä samana vuonna he menivät julkikihloihin.
Strömborg kertoo, ett'ei Tengströmin perheen vanha uskollinen palvelija
Lisette pitänyt tuota Runebergin kanssa solmittua liittoa Fredrikalle
edullisena, koska sulhasella ei ollut mitään omaisuutta. Kun häntä
kehotettiin toistaiseksi pitämään kihlausta salaisuutena, kerrotaan
vanhuksen äreästi vastanneen: "ei minun ole tapana puhua pahaa
herrasväestäni".
Kihlaus kesti vuosikausia. Runeberg luki koko ajan ahkerasti, ja
sanotaan, että hänen osaksi tuli kiittää morsiantaan tutkintojen hyvistä
tuloksista, sillä Fredrika nousi klo 4 aamuisin ylös keittämään kahvia
sulhaselleen, Runeberg oli, näet, halunnut kahvia näin varhain aamusella
arvellen että se antaisi työlle nopeampaa vauhtia. Palvelija kun oli
vanha ja mukavuutta rakastava, otti morsian kahvinkeiton omaksi
tehtäväkseen. Runeberg, näet, asui viimeiset ajat tulevan anoppinsa
kanssa samassa talossa.
V. 1830 Runeberg nimitettiin kaunopuheisuuden dosentiksi yliopistoon ja
seuraavana vuonna hän vietti häänsä Fredrika Tengströmin kanssa.
Fredrika kirjoittaa tapauksesta ystävälleen Augusta Lundahlille helmik.
14 p:nä 1831:[1]
[1] Ennen julkaistu Strömborgin usein mainitussa teoksessa.
-- "Allekirjoituksesta huomaat sen minkä luullakseni jo ennenkin olet
kuullut, että minä olen muuttanut nimeä ja joutunut uusiin oloihin.
Tammik. 21 päivä oli meidän hääpäivämme. Ainoastaan lähimmät
sukulaisemme olivat häihin kutsutut. Sekä Runeberg että minä olimme
toivoneet että tuo päivä vietettäisiin kaikin puolin yksinkertaisesti.
Sen mukaan olin puettukin. Ehkä sinua huvittaa kuulla minkälainen puku
minulla oli? Valkoiset silkkisarssikengät ja silkkisukat,
silkkisarssinen hame, joka oli päällystetty hohtoharsolla. Siinä ei
ollut muuta koristusta, kuin pieni silkkikierre polven kohdalla. Uumille
oli köytetty pitkä hohtoharsovyöhyt, jonka päät riippuivat, kaulassa
rypytetty pitsi, liivissä ja hihoissa ei minkäänlaisia ryppyjä eikä
koristuksia, ainoastaan pitsikalvostimet, kaulassa valkoiset vahahelmet,
jotka olivat kiinnitetyt soljella, päässä kruunu ja seppel, jossa oli
eternellejä koristeena. Muuten ei mitään koristuksia tukassa. Kukkavihko
kiinnitettynä hameeseen ja toinen olkapäällä. Nyt olet nähnyt morsiamen!
Hauskempi sinun olisi, jos voisin kuvata häitten jälkeistä päivää,
jolloin useimmat häävieraat ja muutamat Runebergin ystävät (joukossa
sellaisiakin, jotka eivät olleet mukana häissä) tulivat jo aamusella
meille, ja kun koko päivä oli vietetty puhellen, nauraen ja laulaen,
erottiin iltasella. Oli tosiaankin hauska alottaa uusi elämänsä noin,
läheisten omaisten ja ystäväin piirissä, kesken vilkkaan ilon ja
leikkipuheitten. Onpa kuin jos vieraaseen paikkakuntaan muuttaneita
ensimmäisenä päivänä tervehtisi kaunis ilma."
Strömborg kertoo, että vastanaineitten koti oli hyvin yksinkertainen.
Samassa talossa, jossa rouva Tengström asui, oli pieni kylkirakennus,
josta vuokrattiin kaksi huonetta. Niitä oli ennen käytetty puusepän
työpajaksi. Nuori morsian paperoitsi itse seinät ja maalasi paperin.
Huutokaupasta ostettiin tarpeellisimmat huonekalut, jotka Fredrika
yhdessä Fredrik-veljensä kanssa sitten puhdisti ja korjaili. Lattialle,
johon vuosien kuluessa oli syöpynyt nokea, liimaa ja vernissaa, pantiin
peitteeksi matot. Hellän käden kaunistamina nuo vaatimattomat huoneet
näyttivät hyvin somilta. Talouskaluja ei ollut muuta kuin kaikkein
välttämättömimmät. Niinpä oli nuorella rouvalla ainoastaan puoli tusinaa
mataloita lautasia ja sama määrä syviä.
Jotenkin samaan aikaan, kuin Runeberg meni naimisiin, joutui hän
jäseneksi tuohon tunnettuun Lauantaiseuraan, joka niin suuresti vaikutti
sekä hänen että hänen vaimonsa kehitykseen. Seuraan kuului joukko nuoria
miehiä, jotka melkein kaikki sitten tavataan Suomen miesten
valiojoukossa, kirjallisuuden ja tieteen edustajina. Näistä miehistä
mainittakoon Runebergin rinnalla Johan Jakob Nervander, Johan Jakob
Nordström, Johan Vilhelm Snellman, Fredrik Cygnaeus y. m. Tämä "seura"
kokoontui jäsenien kodeissa vuorottain. Kokouksissa vaihdettiin
ajatuksia, etenkin kirjallisuudesta, esitettiin uudempaa ruotsalaista
kirjallisuutta ja keskusteltiin siitä johtuvista kysymyksistä. Vihdoin
tavataan Lauantaiseurassa naisiakin, vaikka heitä ei liene ollut monta.
Heidän joukossaan oli Augusta Lundahl, joka silloin tällöin oleskeli
Helsingissä. Runeberg ja hänen puolisonsa olivat kumpainenkin kiintyneet
häneen ja kutsuivat häntä tavallisesti lempinimellä "Hebeksi".
Kuinka kehittävästi Fredrikaan vaikutti seurustelu noitten etevien
miesten kanssa, sen kyllä käsitämme. Näyttää siltä kuin hän jo alusta
pitäin olisi jossain määrin ottanut osaa miehensä töihin ja henkisiin
harrastuksiin. Ainakin huomaa sen Strömborgin muistiinpanoista, joissa
m. m. mainitaan, että hän usein miehensä puolesta luki kaunokirjallisia
teoksia, etenkin uusinta kirjallisuutta ja sitten esitti hänelle
sisällyksen pääpiirteet, siten säästääksensä hänen kallista aikaansa.
Aikaa voittain Runeberg ainoastaan tällä tavoin seurasi aikansa
kirjallisuutta, etenkin ruotsalaista.
Avioliiton kolmantena vuotena rouva Runebergia kohtasi suuri suru. Hänen
ensimmäinen lapsensa, pieni tyttönen, kuoli. Matkustettuaan miehensä
kanssa Tampereelle neiti Lundahlia tervehtämään ja käytyänsä Kyröskoskea
ihailemassa, palasi hän taas Helsinkiin, jossa pieni koti nyt tuntui
tyhjältä ja autiolta. Hän kirjoittaa tästä ystävälleen syysk. 10 p:nä
1833:
-- "Autiolta ja tyhjältä tuntuu kotiin tullessa, mutta olen koettanut
ahkerassa työssä etsiä virkistystä, ja kiitos Jumalan, sitä eletään
sentään, päivä menee, toinen tulee. Täydellistä onnen autuutta ei
saakaan toivoa täällä maan päällä, se saattaisi meidät unhottamaan että
olemme ihmisiä, ja minä onnellinen, miksi vaikeroitsisin sitä että osa
onnestani otettiin pois, kun olin äärettömän rikas. Minullahan on vielä
niin paljon, paljon, kunpahan vaan oppisin kärsivällisesti ajattelemaan,
että, minulla oli vielä enemmän ja että sillä, joka antoi, oli myöskin
oikeus ottaa.
-- -- Kuinka minä ikävöin Kyröskoskea. Kun ajattelen, että se tänäkin
hetkenä kuohuu ja kiiruhtaa eteenpäin samoin kuin sinä päivänä, jolloin
me siellä olimme, ja että se samalla tavalla pauhaa ja rientää vielä
silloinkin, kuin lukemattomat sukupolvet ovat meidän ja
jälkeentulevaistemme haudoilla astelleet, ja että ne, jotka ennen meitä
ovat sitä katselleet, ovat täältä hävinneet, uudet sukupolvet ovat sen
kuohuntaa kuullen syntyneet ja taas kadonneet, mutta _se_ on paikallaan,
äärettömässä ikuisessa vaihtelussa -- silloin päätäni huimaa. Mutta minä
tahdon tulla sinne vielä kerran, minä en muista sitä niin kuin
tahtoisin. Sellainen, mikä minuun oikein syvästi vaikuttaa, valtaa
mieleni niin että olen kykenemätön vastaanottamaan kuvia, jotka voisivat
mielessäni säilyä. Minä tahtoisin nähdä sen vielä kerran, voidakseni
todella sen _nähdä_!"
Samalla kuin Fredrika kirjallisuutta lukemalla välillisesti auttoi
miestään, rupesi hän suoranaisestikin ottamaan osaa hänen työhönsä
kirjoittamalla Morgonbladiin, jota Runeberg toimitti v. 1832--37. Hän
mainitsee siitä leikillisesti eräässä kirjeessä ystävälleen: --
"Runeberg valittaa ja vaikeroi, ettei hänellä ole mitään lehteen
pantavaksi ja siitä syystä yksin minunkin täytyy auttaa sitä raukkaa."
Hänen varhaisimpia kynäntuotteitaan Morgonbladissa on "Den unga
nunnan"-(Nuori nunna)-niminen novelli. Se julkaistiin lehdessä v. 1833
ja on kirjoitettu samaan tyyliin kuin Mellinin historialliset novellit.
Luonnollista oli että hän, tehden työtä Runebergin vertaisen suuren
runoilijan rinnalla, aikana, jolloin "kirjallisia naisia" kohtaan
singahutettiin purevia pistopuheita, piti perin vähäpätöisenä omaa
kirjailijalahjaansa. Hän mainitseekin kirjeissään siitä vain ikäänkuin
leikillä. Tuntuu, kuin hän tahtoisi itseltään sekä muilta kätkeä, että
hänen kirjalliseen toimintaansa on muitakin vaikuttimia, kuin halu
auttaa miestään.
-- -- "Me vietimme -- kirjoittaa hän tammik. 13 p:nä 34 -- jouluillan
--s:llä. Siellä oli paljon joululahjoja -- -- ja runoja summittain.
Kesken kaiken minun täytyy kertoa että eräs rouvasihminen, kun hän oli
kuullut että varsinkin meillä Kruununhakalaisilla, oli ollut paljon
runoja, oli sanonut: "No, kummakos tuo, jos heillä runoja on, kun eivät
pitkinä Jumalan päivinä tee muuta kuin kirjoittavat runoja niin monta
kuin heitä on!!!!" Minä lienen "tuskin koskaan nähnyt tuota
rouvasihmistä, joka näkyy saaneen niin tarkat tiedot siitä mitä me
teemme. Onpa sekin vallan hullunkurista, että minä olen saanut kantaa
niin monen runosynnit."
Kesän 1834 Runebergit viettivät Haiharan talossa Tampereen lähellä.
Muuttopuuhat tuottivat rouva Runebergille suurta hauskuutta, sillä hän
ajatteli ilolla yhdessä oloa ystävänsä kanssa. Augusta Lundahl asui,
näet, Tampereella. Maalisk. 12 p:nä --34 hän kirjoittaa: -- "Saatpa
nähdä, että me aijomme elää kuten lintu oksalla, huolehtimatta olosta ja
elämästä, ottaen päivän sellaisena kuin se kulloinkin tulee. -- --
Runeberg miehenä ja vasta äsken jätettyään ylioppilasvuodet, eli
oikeammin sanoen: eläen vielä opiskelevan elämää, osaa kyllä ottaa
päivän semmoisena kuin se on, ja enpä minäkään ole siinä kohden aivan
tottumaton, ja olen pitänyt sitä hauskana, kun on näin eletty huvin
vuoksi ja siedettävänä, kun siihen on hätä pakottanut, kuten oli laita
muutamia viikkoja Turun palon jälkeen, jolloin minulla ei esim.
muutamiin viikkoihin ollut yhtenäkään yönä muita sänkyvaatteita, kuin
joku vaatemytty tai pieni tyyny pään alla, ja kun meistä melkein tuntui,
kuin olisimme tehneet syntiä kerran, kun meillä, ostettuamme lihaa
eräältä talonpojalta, oli päivällispöydässä lihaa ja lientä, kun kaikki
muut olivat tyytyväisiä, jos saivat perunoita ja leipää. Tuommoisella
elämällä oli viehättävätkin puolensa, ja se mikä oli kauheata, ei enää
järkähyttänyt mieltä, kun siihen tottui ja kun ei toinen ollut
kurjemmassa tilassa kuin toinenkaan.
-- -- Jos siellä paikkakunnalla sattuisi olemaan joku tytön tynkä, niin
hän olisi omansa Iriksen[1] virkaan. -- -- Ei hätää, vaikka minun
täytyisikin ottaa osalleni hienommat keittiötoimet. -- -- Toivon
etteivät nuo puuhat ole ylen monimutkaisia. -- -- Saammeko
sänkyvaatteita myöskin? Ei siinä tarvitse untuvatyynyjä, mutta jos
talonväellä on edes jotain, niin on hyvä." -- --
[1] Iris oli jumalien sanansaattaja muinaisessa Roomassa. Tässä
palvelija. Suoment. muist.
Samana talvena rouva Runeberg oli alkanut lukea suomea, -- yritys, joka
siihen aikaan oli aivan tavaton herrasnaiselle. Painatamme tähän otteen
kirjeestä ystävälle, joka kirje todistaa hänen lämmintä
myötätuntoisuuttaan vasta heränneitä kansallisia harrastuksia kohtaan:
-- "Lönnrot on nyt täällä. Hän on tullut toimittamaan ja painattamaan
suurta kokoelmaa runoja, jotka hän on kerännyt Arkangelin tienoilta.
Hänellä kuuluu olevan useita mythologisia runoja, joiden avulla hän
sanoo Suomalaisten jumaluustaruston esiintyvän tutkijalle paljoa
selvemmin ja täydellisemmin, kuin mitä Skandinaavian jumaluustarusto on
saatu tutkituksi Eddan avulla. Eilen, jolloin en edes vielä tietänyt
että hän oli tullut kaupunkiin, tuli tohtori Lindfors hänen kanssaan
minun luokseni ja sanoi minulle: "tässä saan esittää tohtori Lönnrotin,
jota niin hartaasti olette toivonut näkevänne." Saattanet arvata että
jouduin hämilleni; kaikeksi onneksi en sentään kokonansa kadottanut
mielenmalttiani. Onpa tosiaan hauska tutustua häneen. Hän on puolittain
luvannut Runebergille tulevansa kesällä Haiharaan. -- Lönnrotista
puhuttaessa johtuu mieleeni Suomen lukeminen. Minä opettelen suomea, se
on, minä luen suomea sanakirjan avulla. Se käy hitaasti, etenkin kun
Renvallin sanakirjasta ei ole suurtakaan apua sille, joka ei osaa
latinaa." --
Lisätäksensä hiukan niukkoja tulojaan oli Runeberg 1832 vuokrannut
suuremman huoneuston ja ottanut poikia täyshoitoon. Luonnollista on,
että se lisäsi hänen vaimonsa työtä ja toi hänelle paljon huolia. Z.
Topelius, joka oli Runebergillä täyshoidossa, kertoo tästä Strömborgin
muistiinpanoissa:
-- "Rouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ijässä kalpea nuori rouva,
jolla oli kauniit, sielukkaat silmät ja pitkä tumma tukka arkioloissa
koruttomasti käännetty ylöspäin korvien kohdalta, samaten kuin vanhuuden
päivinäkin. -- -- Hän oli väsyneen näköinen, hiljainen ja ujo, paitsi
silloin kuin hän läheisten ystäväin piirissä innostui tahi sai
tilaisuuden älykkäällä, henkevällä tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen
keskusteluun. Vaikka en koskaan kuullut hänen valittavan tai lausuvan
tyytymätöntä sanaa, tuntui minusta, kuin hän olisi kantanut raskasta,
vierasta kuormaa. -- -- Harva, joka silloin näki hänet niin
heikkohermoisena ja hentona terveydeltään, olisi voinut aavistaa, että
hänestä sittemmin tulisi kuuden vahvan pojan äiti ja että hän itse,
kestäen koettelemuksia, joiden painon alle moni voimakkaampi henkilö on
sortunut, olisi elänyt 72:teen ikävuoteensa." --
Että rouva Runebergin sielussa piilevä alakuloisuus juuri tähän aikaan
tavallista enemmän ilmeni, sitä todistavat hänen kirjeensä. -- -- "Minä
itse tunnen, että on ikäänkuin kävisin harmaassa raskaassa sumussa, joka
verhoaa koko sisällisen olemukseni, pyrkiipä se joskus herättämään
synkkiä aavistuksiakin, en ole lainkaan entiselläni."
Tämän surumielisyyden syyt lienevät kyllä selvät. Vaikka hän ei missään
sitä suorastaan mainitse, saatamme pitää varmana, että hänessä heräsi
entistä kiihkeämpi innostus opintoihin ja kirjallisiin toimiin juuri
näinä vuosina, jolloin hänellä oli vähimmin aikaa sammuttaa tätä
henkensä janoa. Useitten täyshoitolaisten ohessa hänellä oli luonansa
nato, joskus kaksikin, ja selvää on, ett'ei vähävaraisen perheen
emännällä, jonka tuli pitää huolta näin monesta perheenjäsenestä, ollut
aikaa eikä tilaisuutta kirjalliseen työhön, ei ainakaan entisaikaan,
jolloin kaikki tarpeet valmistettiin kotona. Mutta samalla kuin hänen
aikansa hupeni taloustoimissa, kehitti häntä seurustelu miehensä ja
hänen ystäviensä kanssa Lauantaiseurassa. Emme siis oudoksu
kuullessamme, että hän valitti "rikkaan hengen alakuloisuutta ja kaihoa
siitä, että häneltä puuttuu kykyä", ja että tämä valitus kävi sitä
haikeammaksi, mitä läheisemmin hän liittyi aikansa nerokkaimpiin
henkiin.
Lisäksi hänen terveytensä oli hyvin horjuva, ja kuulo vuosi vuodelta
huononi. Kuinka urhokkaasti hän kantoi nuo koettelemukset ja kuinka
lujasti ja hellästi hän samalla oli liittynyt mieheensä, sitä todistaa
m. m. kirje, joka on päivätty helmik. 15 p:nä --38.
-- -- "Minun korvaparkani ovat ottaneet heittäytyäkseen melkein liian
kuuroiksi. Mieleeni johtuu juuri ajatus, että ne varmaankin ovat
ruvenneet harrastamaan pietismiä ja alkavat itsekseen tuumailla kuinka
ne saisivat hankituksi omalle vähäpätöiselle itselleen tyynen ja
rauhallisen elämän, ajattelematta että niiden velvollisuus olisi olla
hyödyllisinä jäseninä minun ruumiissani, joka ei ollenkaan olisi
tyytyväinen, jos jokainen jäsen rupeisi huolehtimaan vaan omia
asioitaan, omaa tilintekoaan, omaa pientä ylpeyttään j. n. e. Tästä
johtuu mieleeni, mitä sinä viime kirjeesi lopussa mainitset. Tämä meidän
aikamme herättää niin usein tärkeitä kysymyksiä, että ne pyrkivät esille
yksin naistenkin kirjeissä. No, miksei? Tahtoisin, että nuo _kadotetut,
jotka menevät suoraa tietä turmioon_, kuten Runeberg hyvinkin usein
heistä sanoo, sovittaen pietisteihin heidän oman lempilauseensa (vaikka
ei tuolla ylpeydellä, joka pitäisi kadotettuina kaikkia niitä, jotka
eivät vaella juuri meidän tietämme, kuten _he_ tekevät) -- niin
tahtoisinpa toki, että joku heistä kerran saisi kuulla Runebergin
puhuvan siitä asiasta, kun hän on oikein (niin, minun täytyy käyttää
tuota sanaa) "haltioissaan". Mutta mitäpä se auttaisi; siihen joka
tahallaan tekeytyy kuuroksi, ei mikään vaikuta. Kirkas ja valoisa, aivan
kuin katselisin suoraan Jumalan kasvoihin, on minusta meidän uskontomme
koko ihanuudessaan ja rakkauden runsaudessa, kun kuulen hänen näin
puhuvan, ja tummien, vähäpätöisten tomuhiukkasten lailla haihtuvat nuo
onnettomat opit, jotka perustuvat Raamatun sanan vääriin selityksiin.
-- -- Nyt vasta olen oppinut oikein ja täydellisesti käsittämään, kuinka
kallisarvoinen minulle on mieheni. Mikä valo, mikä itseänsä ja maailmaa
käsittävä henki hänessä asuu! Ihanata on nähdä, kuinka hän hajottaa
kaikki sumut, karkoittaa kaiken epäröimisen, kuinka kaikki selvenee ja
kirkastuu hänen puhuessaan jokaiselle, jolla vaan on korvat kuulla."
Epäilemättä tämä miehen henkielämää ymmärtävä rakkaus sulostutti rouva
Runebergin arkielämän, joka muuten oli niin täynnä työtä ja huolia. V.
1835 suotiin puolisoille suuri ilo: heille syntyi poika. Vaikka rouva
Runebergin velvollisuudet täten lisääntyivät, näyttää hänellä kuitenkin
olleen aikaa auttaa miestänsä sanomalehtityössä. Hänen kirjoituksistaan
v. 1835--36 mainittakoon "Det värsta" (Pahin kaikista)-niminen runo,
neljä nimiarvoitusta ja joukko käännöksiä ranskan, englannin ja
saksankielestä. Rouva Runebergin kirjeet todistavat, että hän miehensä
kanssa ahkerasti seurasi uutta kirjallisuutta. Siitä hän vähä väliä
puhuu kirjeissään, mainiten mielenkiinnolla äsken ilmestyneitä teoksia
ja lausuen niistä mielipiteensä.
-- -- "Oletko nähnyt von Braunin runoja? Merkillistä, että ne ovat
saaneet osakseen niin lyhyen ja ylenkatseellisen passituksen
Litteraturtidning'issä. Meidän mielestämme hän on juuri paraita, jotka
näinä vuosina ovat esiintyneet. Hän ainakin koettaa käydä omaa tietänsä
eikä haikaile ja vetistele muiden mukaan, kuten nykyään on yleisenä
tapana." --
Tällaisia, virkeätä kirjallista harrastusta todistavia lausuntoja on
kirjeissä kesken sukkelia sanasutkauksia ja hauskoja arkielämän
kuvauksia.
Jouluk. 10 p. --34.
-- -- Minun täytyy myöntää, että minä puolestani en voi olla
ylpeilemättä siitä, että meidän sukuun kuuluu kolme miestä, joiden
muistoa on kunnioitettu kuten Porthanin, Chydeniuksen ja Tengströmin
(piispan). Omituista, lapsellista on asiata lähemmin ajatellessa,
tällainen ylpeys, mais c'est plus fort que mois, (se on minua vahvempi)
sanoi rouva Salmberg. -- --
-- -- Minä lähetän sinulle pienen pöntön puolukkapäärynöitä, jotka minä
syksyllä keitin. -- -- Minä muistelen että sinä sanoit niistä pitäväsi,
kunpahan ne nyt olisivat sinusta hyvänmakuisia! Katteeksi on pantu
puolukoita, jotta ne suojelisivat päärynöitä, ne kun ovat pahoja
homehtumaan; nuo puolukat sinun täytyy kuoria pois. Olisin halusta
lähettänyt kilohailiakin, mutta minulla ei ole koko syksynä ollut edes
kunnia nähdä, vielä vähemmin maistaa sitä laatua tavaraa; tänä vuonna on
kilohailimaailmassa varmaankin ollut kova katovuosi." -- --
Syksyllä 1836 Runebergille syntyi toinen poika, ja sen jälkeen äiti oli
kauan sairas ja heikko. Seuraavana vuonna toukokuussa tapahtui muutto
Porvooseen, jonne Runeberg, kuten tiedetään, tuli lyseon lehtoriksi, ja
jossa perhe asui hänen kuolemaansa asti. Rouva Runeberg kaipasi suuresti
pääkaupunkiin jäänyttä rakasta ystäväpiiriä. Alussa häntä ei laisinkaan
miellyttänyt uusi olinpaikka.
--- "Meidän elämämme menee täällä tavallista yksitoikkoista menoaan",
kirjoittaa hän ystävälleen. -- -- "Herrat vierailevat innokkaasti
keskenään, mutta heidän ja naisten välille "on suuri juopa kiinnitetty".
Kyllä minusta olisi mieluista muuttaa takaisin Helsinkiin." --
Kesäisin perhe oleskeli Kroksnäs'issä, joka paikka pian tuli rouva
Runebergille rakkaaksi. Suuresti hänen mieltänsä myöskin näkyy
virkistäneen matka, jonka hän teki vuotta jälkeen Porvooseen
muuttamisen. Käytiin Punkaharjulla, Imatralla, Savonlinnassa,
Sortavalassa y. m. paikoissa. Hän kirjoittaa tästä:
-- -- "Monet paikkakunnat, joiden kautta matkustimme, saattoivat meitä
ajattelemaan, että ulkomaalaiset eivät ole aivan väärässä kuvatessaan
Suomea autioksi ja sivistyksen puutteessa olevaksi maaksi. Näki ikäviä
seutuja, jotka eivät olleet samallaisia kuin Hämeen ja Pohjanmaan
viljelemättömät maisemat ja vielä vähemmin ne muistuttivat viljeltyjä ja
siistiä rannikkoseutujamme. Ei maanviljelystä, siellä täällä vain joku
viheliäinen kaski; asujamet ovat siinä määrin kaskenpoltolla raastaneet
ja hävittäneet maan, ett'ei silmänkantamalla useinkaan näe muuta kuin
jonkun kitukasvuisen puunvesan, joka on vaivoin päässyt maasta
nousemaan, mutta ei ennätä puolta kyynärää korkeammaksi, ennenkuin se
uudelleen poltetaan poroksi. Imatran näimme, mutta se ei varmaankaan
esiintynyt loistossaan; siinä sanottiin olevan tavattoman vähän vettä.
Mutta tuskinpa se koskaan voinee kauneudessa kilpailla Kyröskosken
kanssa, ei ainakaan nyt. Runebergin mielestä se oli kuin myllynränni,
jättiläisten rakentama tosin, mutta sittenkin myllynränni. -- -- Luonnon
ihmeen, vähän huomatun, mutta verrattoman ihanan olemme nähneet; se on
tuo niin sanottu Punkaharju lähellä Savonlinnaa. Anna anteeksi, Hebe
kulta, mutta sitä täytyy Hämeen harjujen sanoa "sedäksi"!
Hänen sisällisen ja ulkonaisen elämänsä vaiheita lähinnä seuraavina
vuosina kuvaavat parhaiten Augusta Lundahlille kirjoitetut kirjeet.
Siitä syystä painatamme tähän niistä muutamia otteita:
Ilman päivämäärää.
-- «Taaskin vuosi kulunut loppuun. -- -- Olkoon alkava vuosi sinulle
runsaan ilon vuosi, joka kuljettaa kintereillään pitkän rivin iloisia
tovereita, eli oikeastaan jälkeläisiä, sillä saattaahan melkein sanoa,
että jokainen uusi vuosi syntyy edellisen sylistä. Toivotan sinulle
tyyneyttä, iloa ja rauhaa, johon sekaantukoon huolia niin vähän kuin
mahdollista, mutta en minä ymmärrä "rauhan valkoisia kyyhkynsiipiä" tahi
muuta tuollaista kiiltokorua, jommoista vast'ikään luin eräässä
kirjeessä. Sinun täytyy pitää hyvänäsi -- minun arkipuheluni paperille
pantuna.
Syysk. 20 p. --37.
-- -- Sinä et voi kuvitella, kuinka minä täällä elän erilläni muusta
maailmasta, sinä käsität, että minä tarkoitan kirjallista maailmaa,
sillä tieteellinen ja valtiollinen maailma minua huvittaa niin vähän,
että minä en edes luo silmäystä sanomalehtiinkään, jotka kuitenkin
näissä asioissa voisivat auttaa minua pääsemään tuosta minun
täydellisestä tietämättömyydestäni ajan tapausten suhteen. -- -- Tämän
paikkakunnan elämää en vielä voi sanottavasti arvostella -- -- mutta
tuota viihtymyksen tunnetta, joka syntyy siitä, ett'ei tarvitse valita
sanojaan, koska tietää olevansa varma siitä, etteivät toiset ymmärrä
väärin -- sitä minä suuresti kaipaan, kun vielä lisäksi kuulun niihin
ihmisiin, joiden aina on ollut vaikea seurustella vierasten kanssa. --
--
Viihtyykö Runeberg vai ei, sitä minun on vaikea sanoa. Luonnollista on,
että hän kaipaa paljon, ja käsittääkseen kuinka paljon kaivattavaa
hänellä on, täytyy tuntea kuinka sielustaan ja sydämmestään hän oli
kiintynyt siihen todellakin harvinaisen sivistyttävään ja sivistyneeseen
henkeen, joka vallitsi niissä nuorissa miehissä, joiden kanssa hän
Helsingissä seurusteli. Mutta samalla hän on siinä kohden onnellinen,
että kaikki ihmiset ja kaikki harrastukset herättävät hänessä
mielenkiintoa. Hän sanoi kerran minulle: -- -- "Minusta tuntuu kuin
voisin kirjoittaa täällä paljon, minulla on mielessäni niin paljon
valmista, jota tahtoisin kirjoittaa ja sinä tiedät, etten minä koskaan
kirjoita kesällä vaan ainoastaan talvella -- ja elämä täällä, onhan
sekin tavallaan talvea." En kuitenkaan luule, että me kumpainenkaan
olemme oikeastaan kärsineet siitä, mitä ikäväksi sanotaan. Kotini on
hauska, lapset ovat yleensä olleet terveitä ja kilttejä, minulla
puolestani on ollut niin tyyni ja iloinen aika, että se epäilemättä on
elämäni valokohtia.
Toukok. 15 p. --38.
-- -- Siellä oli tänä iltana mamseli ***, tuo kaunis, Runebergin
"Hannan" ilmeinen kaksoissisar. Ihana kuin enkeli, suloinen, hieman
vallaton, sanomattoman sulava liikkeissään. Joka ainoa liike ilmaisee:
"oi, kuinka hauska on olla kaunis", -- mutta niin suloisella ja
lapsellisen luontevalla tavalla, ettei se vähääkään loukkaa. Hän on,
kuten sanottu, Hannan ilmeinen kuva. Minä pidän niin paljon hänestä,
tahtoisin pitää hänet luonani saadakseni hyväillä häntä. Hän muistuttaa
vähän Azourasta, mutta enemmän Hannaa."
Marrask. 11 p:nä --38 päivätty kirje päättyy sanoihin: -- "Runeberg
istuu omassa huoneessaan valvomassa muutamia koulupoikia, jotka -- kuten
tavallista sunnuntaisin -- ovat suorittamassa jälkeenistuntoaan." --
Tammik. 24 p:nä --39 hän kertoo pienen pojan syntymästä.
-- --- "Runeberg olisi ollut taipuvainen antamaan hänelle Jonaksen nimen
Almqvistin mukaan." -- Asia kun ratkaistiin arvalla, joutui "Jonas"
tappiolle.
Hänen terveytensä oli yhä edelleen heikko. Tammik. 4 p:nä --41 hän
kirjoittaa:
-- -- "Koko minun sisällinen olemukseni on niin lamassa, ett'ei mikään
voi oikein innostuttaa minua. Usein tahtoisin itkeä tietämättä mistä
syystä. Se on kiittämättömyyttä ihmisessä, joka elää niin onnellisissa
oloissa kuin minä, mutta neljän kuukauden vankeus vuoteessa, se jo
yksinänsä lamauttaa mieltä, etenkin kun sen lisänä vielä on tuo
suunnaton raukeus ja voimien vähyys, joka minua vaivaa. Musiikkia en
ensinkään jaksa kuulla, se rasittaa minua niin, että muutaman minuutin
kuluttua olen aivan sairas."
Tammik. 11 p:nä --41.
-- "Kesken kaiken -- -- mitä sinä ajattelet "Murgronan"-nimisestä
julkaisusta? Naiskirjailijat näkyvät olevan samaa laatua kuin
laulajattaret: ne, jotka johonkin kelpaavat, antavat ihmisten pyytää
itseään loppumattomiin asti ja pysyvät sittenkin ääneti ja ne, jotka
ovat kaikkein kehnoimpia, laulaa laklattavat ihmisten pyytämättä,
silloinkin kuin heidän pitäisi olla vaiti.
-- -- Minun "Nunnani"[1]? Se on Morgonbladet'issa v. 1833, eikä olisi
koskaan joutunut sinne eikä mihinkään muuhunkaan lehteen, ellei Runeberg
olisi tarvinnut palstantäytettä. Minä siihen aikaan autin häntä
tekemällä käännöksiä sanomalehteen, ja niin hän tuli panneeksi siihen
pari pikku novelliakin, jotka minä silloin kirjoitin sovittaen pituuden
sen mukaan, kuin sanomalehden palstat vaativat. Luulenpa sinulle siitä
joskus maininneeni; tuskinpa sinä muuten olisit kuullut, että minä sen
olen kirjoittanut? Sillä luulen että Runeberg on ainoa, joka siitä
tietää. Toivoisin myöskin, ett'et sinä siitä kenellekään mainitsisi.
[1] Tarkoittaa tuota ennen mainitsemaamme "Den unga nunnan"-nimistä
novellia.
--- -- Minä elän hiljaista elämääni, en voi enkä tahdo herättää mitään
huomiota, vaikka joskus huvikseni olen viskannut jonkun kuvan paperille,
varsinkin tätä nykyä entistä useammin, seuraelämä kun minun kuurouteni
takia on kadottanut niin paljon viehätystään ja minun täytyy jollain
tavoin ilmaista mitä mielessäni liikkuu. Harmaa pussini on minun
yleisöni, joskus, mutta ani harvoin, Runeberg, useimmin "minun
kirjalliset tuotteeni nielee oikein ahmimalla vilkas yleisö" --
takkavalkea, tahi melkein yhtä vilkas -- pikku poikieni kädet, jotka
tekevät niistä kukkoja, mausterasioita, ukkoja ja rouvia." -- --
Kesäk. 21 p:nä --43.
-- -- "Heti kun terveysveden juonti on päättynyt, panee Hebe
nelijalkaiset siipensä liikkeelle ja lentää suoraa tietä Kroksnäs'in
pilkulliseen saliin -- -- taikka myöskin -- -- pyhään Porvoon
kaupunkiin. -- -- Kunhan saan edeltäkäsin tietää tulostasi, niin
järjestelen töitäni vähän pois tieltä saadakseni hiukan kömpiä ulos
siitä kuoresta, jonka taloustoimet ja tuhannet nuppineulahuolet kutovat
perheen emännän ympärille. -- -- Oletko lukenut Aimé Martin'in kirjaa
"Perheen emäntien kasvatuksesta"? Minä parhaillaan sitä luen. -- --
Ranskalainen on aina ranskalainen, olkoon hän nimeltään S:t Julien,
Lamartine tai mikä tahansa, olkoon hän tuntematon tahi maan kuulu,
luontoaan hän ei muuta. Joskus tämä Aimé Martin sentään on varsin
kaunis. -- --
-- -- -- Kynä heiluu kädessäni kuin riepu, ja ajatukset putoilevat
paperille repaleina, mutta sittenkään en saa lopettaneeksi. Minä luulen
että tuo niin sanottu _hitaus_ on sitä laatua, että kun kappale kerta on
pantu liikkeeseen, niin se ei voi pysähtyä, ellei joku este pakota sitä
pysähtymään. Sinä et voi kuvitella, mikä ajatusten laiskuus minua tällä
haavaa vaivaa ja mikä rentomielisyys ja löyhyys on saanut valtaansa koko
minun olentoni." -- --
Saatuansa tiedon Augusta Lundahlin kihlauksesta Pirkkalan rovastin,
Walleniuksen kanssa, kirjoittaa rouva Runeberg jouluk. 15 p:nä --43:
-- -- "Me siis emme enää koskaan saa nähdä _Augusta Lundahl_ia luonamme!
Kantakoon sitten Augusta uutta nimeänsä ilolla! -- -- Niin, tervetuloa
säätyyn, minulla vanhana papinmuorina on täysi syy sinua tervehtää!" --
Helmik. 8 p:nä --44.
-- -- "Varmaankin kuluu pitkä aika, ennenkuin minä totun sinun uuteen
nimeesi, joka epäilemättä sinun korvissasi kuuluu varsin tutulta, mutta
ei ole helppo _kuvitella_ henkilöä uusissa oloissa, paljoa helpompi on
tottua _näkemään_ häntä niissä. Nyt minä alan _odottaa_ kirjettä
sinulta. Kun on ollut koko kuukauden naituna, lienee jo toki aika ruveta
muistelemaan vanhoja ystäviä. Minä sanon _koko kuukauden_, sillä
merkillistä on, kuinka pitkiltä ensimmäiset viikot jonkun tärkeän
tapauksen jälkeen tuntuvat. Minä muistan, kuinka minusta kaksi viikkoa
häittemme jälkeen tuntui kummalliselta ajatella, että avioliittomme oli
kestänyt ainoastaan kaksi viikkoa. Tosiaankin, minä luulen, etteivät
nämä kolmetoista vuotta nyt muistellessa tunnu paljoa pitemmiltä."
Huhtik. 15 p:nä --45.
-- -- "Minä olen jotensakin reipas ja hyvissä voimissa, saattaisinpa
melkein sanoa että olen "ehompana entistäni", kuten Lemminkäinen. -- --
Älä sentään usko että olen mikään jyrkkä Fennomaani, vaikka tulinkin
maininneeksi Lemminkäisen, mutta olen juuri tänä iltana lukenut suomea,
ja vielä päälle päätteeksi Kalevalaa. Meitä on täällä muutamia, jotka
kokoonnumme jonkun kerran viikossa lukemaan ja puhumaan suomea.
Puhuminen on tosin useastikin pelkkää hutiloimista, mutta lukeminen, se
käy hyvää vauhtia. Tänä iltana yhdeksän lehteä. Muistatko että minä
ennen uurastin suomen lukemisessa? Helpompaa suomenkieltä minä jo alan
ymmärtää, mutta Kalevalaa lukiessa täytyy tuon tuostakin turvautua
Castrénin käännökseen. Minua hiukan harmittaa se että ihmiset luulevat
meidän harrastavan asiaa muka _muodin_ vuoksi (minkä muun nimityksen
minä sille antaisin?), mutta tämä meidän seuramme ei ole mikään hetken
päähänpisto: se päätettiin perustaa jo kaksi vuotta sitten. Jos voisi
olla jotakin, joka herättäisi minussa inhoa suomea kohtaan, niin sen
tekisi tosiaan tuo riita ja melu, joka on aivan liiaksi vastenmielistä,
juuri Saima-lehden tapaista. On tosiaankin ikävätä nähdä miten asiata,
jonka itse on sydämmessään säilyttänyt pyhänä ja kalliina, toiset
melulla ja hälinällä kuljettavat kansanjoukossa ikäänkuin huomiota
herättävänä näytelmänä, päivän polttavan kiistan aiheena; ja varsinkin
silloin kuin ei tuosta kaikesta voi olla muuta seurausta kuin se että
melu turmelee sen asian, jota huutajat tahtoivat edistää, kuten nyt on
laita. Mutta huutamalla ei tähän aikaan edes hajoteta Jerikon muureja,
vielä vähemmin sillä häthätää rakennetaan mitään suurta ja kaunista,
sellaista, jonka Jumalan käden turvissa täytyy hiljaisesti kasvaa
vuosisatojen vieriessä."
Toukok. 12 p:nä --46.
-- "Sattumatta vanhoja kirjeitä järjestellessäni tulin lukeneeksi useita
sinun entisaikaisia kirjeitäsi; sydämmeni lämpeni, mieleni valtasi
sellainen kaipaus, että minun täytyi heittää kesken kaikki tehtävät ja
kirjoittaa sinulle. Muinaisten aikojen muistot elpyivät, näin, miten me
yhdessä istuimme suuressa keinutuolissa ja tuskin uskalsimme mennä
sulkemaan ovea, joka oli auki pimeään kamariin, sillaikaa kuin Runeberg
saattoi kotiin sinun veljeäsi, johon äskeiset keskustelut hengistä ja
kummituksista olivat tehneet yhtä syvän vaikutuksen kuin meihinkin, ja
hän ei sen vuoksi uskaltanut yksin mennä hautausmaan ohitse. -- --
-- -- Kukapa tämän maailman vaivat välttänee? Valitettavasti täytyy
melkein aina poissa olevia ystäviä ja omaisia muistellessa olla varma
siitä, että heitä paraikaa painaa joku huoli. -- --
-- -- Ah, kuinka minä kaipaan _ilmaa_. Koko talveen en ole jaksanut
monta kertaa mennä ulkopuolelle oman pihan porttia. Seuraelämästä olen
aivan vieraantunut ja omituiselta tuntuu, että taas vähitellen saan
ruveta ihmisiä näkemään. -- -- Täytyy kuitenkin varoa, ett'ei tulisi
niin kokonaan sulkeutuneeksi lastenkamariinsa, ett'ei vihdoin enää osaa
iloita omista lapsistaankaan. Olen nähnyt tuollaisia erakkoäitejä, ja
sekään ei kelpaa. Mutta tunnustaa täytyy, että ihmisten joukkoon
meneminen kysyy oikeata tahdon ponnistusta." -- --
Vähitellen perheen lapsiparvi lisääntyi. Miltä rouva Runebergistä
tuntuivat äidin ilot ja tuskat, sitä todistaa seuraavat hänen sanansa
sen johdosta että hänen ystävälleen oli syntynyt pieni tyttö: --
Syysk. 6 p:nä 1850.
-- -- "Ah sinua onnellista, joka olet niin pitkälle päässyt, minä olen
tuollainen raukka, joka, niin usein kuin olenkin sen kestänyt, kuitenkin
joka kerta odotan tuota kovaa hetkeä pelvolla ja kauhulla, jota on
mahdoton hillitä, ja joka hirmun henkenä minua ahdistaa ja katkeroittaa
joka ainoan hetkeni."
Toukok. 24 p:nä --56.
-- -- "Iloiseksi tulin, kun tunsin päällekirjoituksesta sinun käsialasi.
Kirjeesi saapuessa olin paraikaa sitronakiiseliä vatkaamassa enkä
saattanut jättää työtä kesken, vaikka minulla oli palava halu päästä
kirjettäsi lukemaan. -- -- Se jolla, kuten minulla, jo ennestään on niin
paljon työtä ja huolia, että huomaa olevansa kykenemätön täyttämään edes
vähäistä osaa velvollisuuksistaan, ei oikeastaan toivoisi lapsilauman
lisääntyvän, varsinkaan, jos on, kuten minä, aina koko tuon pitkän
odotusajan niin perin sairas ja kykenemätön olemaan liikkeellä, -- --
raukea, laiska, -- sietämätön yhdellä sanalla sanottuna. Mutta siitä
huolimatta nuo pikku lapsukaiset ovat kuitenkin niin äärettömän
rakkaita, ettemme millään ehdolla tahtoisi heitä kadottaa, kuin meillä
kerran ne on." -- --