Anna oli sillä hetkellä herännyt hirveästä unesta. Ensin huoneeseen
mennessä häntä oli vaivannut se miete, että hän oli herättänyt pahoja
ajatuksia Magnuksessa, ja hän oli mielessään kuvitellut, miten Magnus
sanoisi, jos jotakin tapahtuisi: "Sinä sen panit päähäni, äiti."
Soimaukset karkoittaakseen hän oli rukoillut anteeksi, vakuuttaen
Jumalalle, ettei hän ollut kertaakaan ajatellut varkautta eikä
väkivaltaa, vaan ainoastaan Eliniä ja Magnusta ja perintöä, minkä nämä
olivat menettäneet hänen kiihkeytensä vuoksi, sekä, miten julmalta
tuntui että näin kovat ajat koituivat hänen rakkaille lapsilleen,
muiden ihmisten saadessa omakseen niin paljon enemmän kuin he
tarvitsivat.
Sitten hän oli käynyt vuoteelle, ja matkamiehen ääni, joka oli
kiusannut häntä kaiken iltaa muistoilla, joista hän ei tolkkua saanut,
kummitteli hänen kuuluvissaan taasenkin, ja kun kynttilä oli puhallettu
sammuksiin eikä hänen silmiänsä enää häirinnyt vieraan tuntemattomien
kasvojen näky, niin hän huomasi, kenen ääntä se muistutti. Se ääni oli
hänelle hyvin rakas, aina läheinen, Oskarin ääni, jota hän ei enää
konsanaan kuulisi.
Kun tämä ajatus sydäntä sykähdyttäen välähti Annan mieleen, niin se
muutti vieraan kokonaan. Hänen naurunsa herkesi olemasta julma, ja
hänen sanansa, ettei hän ollut pysynyt hyvänä poikana äidilleen,
kävivät liikuttaviksi. Ja ajatellessaan hänen äitiparkaansa odottamassa
tuhlaajapoikaansa ja niin pian jälleen näkemässä hänet kotona ja
kuvitellessaan, mikä ilo hänet valtaisi pojan sanoessa: "Äiti, äiti,
tässä olen vihdoinkin, emmekä enää koskaan, koskaan eroa!" hänen
sydämensä tulvi myötätuntoisuutta ja hän pahoitteli, ettei ollut
kohdellut matkamiestä ystävällisemmin tämän mennessä levolle.
Sitten hän vaipui uneen, ja unetar vei hänet takaisin noihin hyviin
aikoihin. Hänellä oli kaksi poikaa kotona, tumma ja vaalea; isä oli
väärin rangaissut tummaa, ja tämä juro ja synkeä sielu vääryyden
tuntien ei ollut sietänyt ryhtyä selityksiin, mutta vaalea tunnusti
nyyhkien: "Ei sitä Magnus tehnyt, isä, vaan minä" -- ja hetkistä
myöhemmin kaksi onnellista pikku päätä oli samalla alusella
vieretysten, ja molemmat naureskelivat hilpeästi.
Unen vaihtelevassa kuvasarjassa oli tämä näky tuskin häipynyt,
kun Anna heräsi, ollen ihan selvästi kuulevinaan Oskarin äänen
huutavan: "Äiti! Äiti! Äiti!" Hän arveli vieraan unissaan huutavan,
sillä porsliinikorut hänen yöpöydällään tuntuivat vielä heläjävän,
mutta hänen kuunnellessaan oli kaikki hiljaista.
Sitten Magnuksen kiusauksen muisto vieri takaisin hänen mieleensä kuin
ukkospilvi kirkkaalle taivaalle, ja hän kavahti ylös mennäkseen
poikansa huoneeseen näkemään, että hän oli vuoteessaan.
Magnus ei ollut käynyt makuulle.
Kynttilä kädessä ja yhä yöpuvussaan Anna riensi eteissaliin, huutaen
vasta puoleksi tajutun aavistelun kiihdyttämin kuiskauksin: "Magnus!
Magnus!"
Ei tullut vastausta.
Hän kuunteli vieraan ovella, mutta ei rohjennut astua sisälle eikä
koputtaa, vaikka luuli kuulevansa liikahtelua huoneesta.
"Magnus! Magnus!" hän kuiski taas, mutta vastausta ei kuulunut. Hän
kuuli hevosen hirnumista; elukka tuntui juoksentelevan ympäri taloa
kaartelemassa, ja hänen ihoaan alkoi karmia, sillä tuo ääni yössä oli
kuin ruumiittoman sielun parkua. Sitten kuului kumeaa koirain
haukuntaa, ja hän tunsi ne omiksi koiriksi ja tajusi, että ne oli
teljetty johonkin ulkohuoneeseen. Tämä herätti uuden aatoksen, ja hän
riensi ulko-ovelle katsomaan, oliko se avattu.
Ovi ei ollut lukossa!
Hän oli avata sen ja huutaa uudestaan, mutta silloin hän kuuli ääntä
takaapäin. Se tuli vieraan huoneesta, ja painaessaan korvansa
avaimenreiälle hän kuuli selvästi nyyhkytystä. Sisällä nyyhki joku.
Hän tunsi tuon matalan, tukahtuneen äänen. Siellä oli Magnus.
Hän oli polvillaan tai pitkällään lattialla ja itki kuin sydän
pakahtumaisillaan. Silloin Anna rohkeasti yritti avata ovea, mutta
huomasi sen sisältä salvatuksi.
"Magnus! Magnus!" hän kuiski, mutta toinen ei vastannut.
Hän oli nyt varma siitä, että hänen aavistamansa hirmutyö oli
tapahtunut. Hänen jännityksensä oli syventynyt peloksi, mutta sääli ja
rakkaus voittivat kaikki muut tunteet, ja hypähtäen polvilleen
yöpuvussa hän kuiskasi avaimenreiästä:
"Magnus! Magnus! Aukaise ovi! Äiti täällä vaan on! Kaikki on minun
vikani, rakkaani! Päästä minut sisälle!"
Mutta tukehtunut nyyhkiminen ei keskeytynyt, eikä mitään muuta ääntä
tullut vastaukseksi. Sitten hän kaiken muun vaietessa luuli ulkoa
kuulevansa kulkusien kilinää. Ensimältä hän otaksui korviensa soivan,
mutta kilinä kävi äänekkäämmäksi ja läheni, ja sitten koirat taas
haukkuivat ulkohuoneessa.
Pelko syventyi hirmuksi, salaamisen välttämättömyys välähti hänen
mieleensä, hän koputti makuuhuoneen ovelle ja huusi taas peljästynein
kuiskein:
"Magnus, joku tulee. Odota, kunnes on mennyt. Älä liiku. Älä tule ulos.
Sanohan vain, että kuulet minua."
Nyyhkytys taukosi, mutta Magnus ei puhunut. Sillä välin tiu'ut
lähenivät lähenemistään sekä ratsuraipan viuhke, ajurin huhuilu ja
pehmeässä lumessa kahlaavien juoksijain siukuminen.
"Magnus! Magnus!" huusi Anna ääneensä, viimeisenä ponnistuksena, mutta
hänet pysähdytti ikkunan alta kajahtava huuto: "Hoi! hoi siellä!" ja
hän nousi seisaalleen aikoen salvata ulko-oven.
Ennen kuin hän ehti sen tehdä ropsahti raipanvarsi ikkunalautaan, ääni
huusi: "Jumalan rauha!" ja kiireisiä, askeleita kuului ulkoportailta.
Silloin Anna kääntyi pois ja pakeni takaisin makuuhuoneeseensa.
Pukeutuessaan hän kuuli ulko-oven paiskautuvan sepo selälleen ja
ihmisiä tepastelevan eteissaliin. He olivat hyvin pirteällä ja
hauskalla päällä, sillä he nauroivat hilpeästi ja haastelivat kaikki
yhteen suuhun, niin että talo oli täynnä melua.
Tullessaan ulos ylistuvasta hän kohtasi kyytipojan menossa kotaan
keittämään kuumaa juomaa poneilleen ja palatessaan saliin hän huomasi
oven ja ikkunaluukut heitetyiksi auki, päivänvalon virtaavan sisälle ja
postimiehen itsensä siellä useiden matkustajain kanssa, niiden joukossa
silmiään myöten turkkeihinsa kietoutuneena johtajan ja Margret
Nielsenin, joka purkautui valkean karhuntaljan kierteistä esille.
"Hei!" huusi jokainen, ja postimies sanoi: "Tässä nyt viimeinkin näette
meidät! Emme lumipyryltä päässeet eilen, mutta johtaja patisteli minua
väenväkiseltä lähtemään matkaan, heti kun se kello eilenillalla herkesi
yhdeltätoista!"
"No, emmehän toki joka päivä ole porsaan tapossa?" tuumi johtaja, ja
miesten naurellessa ja silmää iskiessä kysyi Margret Nielsen:
"Ja miten on Annan laita?"
Anna seisoi sanattomana ja aavemaisen valkeana, joten johtaja
huomautti: "Näymme säikäyttäneen hänet tajultaan, sillä hän toljottelee
kuin haamun nähneenä. Mutta missä on Magnus?"
"Magnus? No -- jossakin, missä lie", vastasi Anna.
"Ja miten jaksaa Elin käpyseni?" tiedusteli täti Margret.
"Hän ei ole ylhäällä vielä", sopersi Anna.
"Menen herättämään hänet. Mikä on hänen huoneensa -- tämä?" ja täti
Margret astui vierashuoneeseen päin.
"Ei, ei", hätääntyi Anna asettuen hänen tielleen, selkä vierashuoneen
ovea vasten. "Tuo", ja täti Margret lähti Elinin makuuhuoneeseen.
"Ja nyt", uteli johtaja, iskien silmää kaikkialle ympärilleen, "mitä
siitä toisesta tiedetään?"
Anna tähysteli johtajaa kauhun mykistämänä.
"Uudesta tulokkaasta? Ei taida vielä olla jalkeilla?"
"Uudesta tulokkaasta?"
"No, vieraasta, ystävästä, nimittele tuota nyt päin taikka toisin."
"Mistä ystävästä?"
"No siitäpä miekkosesta tietenkin, joka eilen illalla tuli."
Anna, joka ei ollut vielä milloinkaan totuudesta poikennut, tahtoi nyt
tekaista valheen, mutta ei voinut. "En ymmärrä sinua, johtaja", hän
virkkoi heikosti.
"No --!" kummasteli johtaja ja lisäsi sitten ikäänkuin toisiin
mietteisiin johtuen: "Arvelin, ettei hän tahtonut säikytellä sinua,
oltuaan niin kauan poissa ja kuolleeksi luultuna. Mutta ettekö vielä
tiedä, kuka hän on?"
Anna vapisi ja vastasi: "Kenestä puhut, Oskar Nielsen?
"Pitkästä vaaleanverevästä pujopartaisesta miehestä, joka yöksi
poikkesi tänne."
Anna oli nyt sanattomana kauhusta, ja hänen vaitiolonsa väärin
ymmärtäen, kävi seurue äkkiä vakavaksi. "Olisiko hän voinut lumipyryssä
eksyä tieltä?" huomautti joku. "Mutta hän tunsi tyyten paikat ja olisi
side silmilläkin löytänyt perille", väitti toinen. "Oli sentään niin
kamala yö", tuumi kolmas. "Lepomajalle asti hän ainakin pääsi." "Mutta
poika tuossa sanoi, ettei hän koskaan löytäisi matkansa perille."
"Tämähän on arveluttavaa", huudahti johtaja. "Ministeri tahtoi häntä
yöpymään hallitustaloon, mutta hän näytti olevan niin kiihkeä näkemään
sinua --"
"Näkemään _minua_!" toisti Anna.
"Tietenkin, noin kauan poissa oltuaan. Merkillistä! peräti merkillistä!
Mutta tarkoitatko todellakin, ettei ketään matkustajaa ole eilisiltana
tänne saapunut?"
Anna epämääräisesti uumoili johtajan viittausten merkitystä, ja
äskeisen hetken hirmu syventyi yhä kauhistuttavammaksi. Mitä oli Magnus
tehnyt kiihkonsa ja toivottomuutensa sokeudessa? Mutta vielä näinkin
ollen oli hänen poikansa pelastus voitolla kaikista muista tunteista,
ja hän oli kieltämäisillään matkamiehestä mitään tietävänsä, kun ovi
avautui takana ja ääni lausui hänen olkansa yli:
"Kyllä, eräs matkustaja _saapui_ tänne eilisiltana, mutta hän läksi jo
varhain aamulla pois."
Puhuja oli Magnus, ja kääntyessään häntä katsomaan Anna hengähti syvään
ja huojentuneesti, sillä hän tiesi poikansa sanovan totta. Magnuksen
kasvot olivat, sen jälkeen kun hän ne viimeksi näki, salaperäisesti ja
ihmeellisesti muuttuneet. Epätoivon synkkä röyhkeys oli kadonnut, jokin
oli luonut valoa hänen sielunsa pimeyteen, ja hän näytti mieheltä, joka
oli palannut Jumalan kasvojen edestä.
"Mutta tämä on yhä merkillisempää", kummasteli johtaja. "Tiedettiin
hänen ottaneen suuret summat rahaa pankista, ja jokainen arveli hänen
aikovan huutokaupassa ostaa tämän maatilan."
"Niin", virkkoi täti Margret, Elinin makuuhuoneesta tullen, "antaakseen
vanhalle äidilleen."
Ja silloin kuultiin Elinin lempeän äänen kysyvän: "Onko ruununvouti
vielä tullut?"
"Kuka ruununvoutia kysyy?" vastasi ruununvouti itse astuen esille sinä
hetkenä.
"Se herra antoi minulle tämän lompakon eilen illalla ja pyysi minua
jättämään sen teille ennen huutokaupan alkua."
"Ei se kuitenkaan minulle ole", huomautti ruununvouti, joka oli ottanut
lompakon pöydältä ja sen avattuaan luki, mitä oli kirjoitettuna siitä
ensimmäisenä tipahtaneelle paperilapulle: "'Elinille, Oskarin
tyttärelle, Kristian Kristianssonilta'."
"Lahja Elinille, kenties", tokaisi johtaja.
"Tuhannen kruunun seteli!" huusi ruununvouti.
Seurueen iloisuus alkoi puhjeta äänekkäiksi onnitteluiksi, mutta
ruununvouti komensi, yhä availlessaan lompakon lokeroita:
"Odottakaahan! Täällä on enemmänkin -- paljoa enemmän! Yksi --
kaksi -- kolme -- viisikymmentätuhatta -- toinen -- ja vielä --
ja --" sitten kuului nopeaa paperien kahinaa ja ilahtunut huudahdus:
"Kaksisataatuhatta kruunua!"
"Juuri sama määrä, minkä hän otti pankista!" sanoi johtaja.
"Suutele minua, käpyseni!" huusi täti Margret.
"Minua myös, lapseni", huusi johtaja.
Anna näytti huumaantuneelta, ja Magnus olisi kuin halunnut vajota maan
alle. Mutta johtaja pakisi nauraen ja huudahdellen.
"Nyt käsitän koko jutun. Hän on antanut tytölle rahat, mutta jättänyt
tämän ystävien ja sukulaisten neuvottavaksi, mitä niillä tehdä."
Elinin sinisilmien yhä hämmästyneinä tuijotellessa johtaja suuteli
häntä toistamiseen ja kysyi: "No kenen luulet jättäneen sinulle tämän
suuren omaisuuden, pienokainen?"
"Kristian Kristianssonin", vastasi tyttö.
"Kyllä niin. Mutta etkö tiedä, kuka Kristian Kristiansson on? Et
sinäkään, Anna?"
Anna vapisi kaiken tajuamaisillaan. "Kuka?" hän kysyi, mutta pikemmin
huulillaan kuin äänellään.
"No, Oskar -- poikasi Oskar, joka ei olekaan kuollut, ja joka on tullut
antamaan korvausta jokaiselle! Tiesinhän aina, että kummipojassani oli
hyvä pohja!"
Totuus leimahti Annalle pyörryttävänä riemuna -- riemuna siitä, että
hänen poikansa oli elossa, riemuna siitä, että hän oli tullut kotiin ja
osoittanut hänen luottamuksensa oikeaksi, riemuna siitäkin, vaikka
tuskansekaisena, että hän oli jälleen poistunut, joten ei voinut enää
tulla pulaa hänen ja Magnuksen välillä. Rukous uhkui hänen sydämestään
ja häntä halutti laskeutua polvilleen.
"Poikani!" hän lausui hengähtämättömänä kuiskauksena.
"Isäni!" huudahti Elin hellyydellä, mitä se sana ei konsanaan ennen
ollut hänessä herättänyt.
Seurue rupatteli ja laverteli taaskin, mutta nuo kaksi naista -- vanha
ja nuori -- hakivat katseillaan Magnusta. Tämä seisoi taampana, lujat
kasvot lopen sortuneina ja sulaneina. Totuus ei vasta nyt ollut hänelle
ilmennyt. Se oli tullut kuin sokaiseva salaman isku, oitis kun hän oli
astunut vierashuoneeseen ja huomannut, että Jumala lopultakin teki
jotakin tässä maailmassa lastensa hyväksi.
"Äiti -- Elin!" hän änkytti ja avasi sylinsä heille.
"Tässä se ihme oli, vai mitä?" sanoi tyttö.
Ja siinä se oli tosiaan.
* * * * *
Huutokauppaa ei Thingvellirissä sinä päivänä toimitettu, ja kun kellot
soivat jumalanpalvelukseen, niin koko joukko lähti kirkkoon. Pieni
puinen kirkko oli täynnä sanankuulijoita, kun uudenvuodenpäivänä
maamiehet olivat perheineen ratsastaneet kirkolle joka taholta
ympäristöltä. He istuivat paksuissa rukkasissaan ja huopatöppösissään
ja höyryävän hengityksensä huurussa, joka ulottui oven suusta aina
alttaripöydän ristikkoon asti, lavitsoilla kahdeksannurkkaisen
saarnastuolin ympärillä, vieläpä kaiken rojun, lautatavaran ja
lihatynnörien seassa, joita oli talveksi sullottu lehterille.
Johtaja oli siellä, hyvin äänekkäänä veisuussaan, asetellen taululle
virsien numerot; Elin myös ihmettely viattomissa sinisilmissään vielä
päilymässä; Anna tyyntyneen onnellisena ja sydän kiitollisuutta
kumpuilevana ja (ihmeellisintä kaikesta) Magnus itse, muuttuneena ja
nöyrtyneenä miehenä.
Jokainen katseli Magnusta kummastellen hänen tuloaan, mutta Magnus ei
vilkaissut kehenkään. Kirkkoherran lukiessa raamatunpaikan ("olimme
kaikki harhaan käyneet kuin lampaat"), ilmoittaessa tekstinsä ("tänä
päivänä sinun pitää oleman Minun kanssani paratiisissa"), saarnatessa
yksinkertaisen selityksensä kuolevan ryövärin kääntymisestä
ristinpuussa, osoittaen ajan lyhyyden, lunastuksen voiman ja kuoleman
kilvoituksen varmuuden, vieläpä suntion veisatessa vuorolaulua ("Yön
voi itku kestääkin, vaan aamuksi ehtii ilo") ja seurakunnan yhtyessä
loppuvirteen, jossa Elinin hopeainen nuori ääni pyöreää kupukattoa
kohti helähdellessään muistutti Magnukselle lapsen äidin ääntä, Magnus
istui kasvot kiinteästi alttaritauluun tähdättyinä.
Siinä oli kuvattuna Kristus valkeissa vaatteissa ja vehmaitten
pääsiäislehvien ympäröimänä, parantamassa sokeaa tien ohessa, ja hänen
sitä katsellessaan pehmeni hänen sydämensä kokonaan, sillä hän ajatteli
sitä siunattua, mutta kamalaa hetkeä, joka oli ollut vasta ihan
äskettäin ja jolloin suomut putosivat hänen silmiltään ja hänen alaston
sielunsa seisoi Luojan kasvojen edessä.
Se oli hetki, jolloin hän murha mielessä ja henki Jumalaa vastaan
sotivana oli astunut vieraan makuuhuoneeseen, lukinnut oven takanaan ja
sitten huomannut uhrinsa temmatuksi käsistään sekä kuullut peloittavan
äänen, joka tuntui sanovan: "Seis! tahi veljesi veren ääni huutaa
Minulle maasta!"
Jumalanpalveluksen päätyttyä seurasi ulkopuolella paljon
kädenpuristuksia ja ystävällisiä toivotuksia, sillä huhu siitä mitä
Annan perhekunnassa oli tapahtunut, oli kulkenut suusta suuhun, mutta
Magnus tarttui vanhaa äitiään käsivarteen ja käveli hänen kanssaan
kotiin yksinään seurana lisäksi Elin, joka sipsutteli narskuvassa
lumessa heidän vierellään hyräillen loppuvirren säveltä. Nuori kansa
ajeli poneillaan kilpasilla edestakaisin, ensi lumesta iloiten; vanhat
ryhminä loruilivat päivän kummallisista sanomista; ja johtaja, joka
marssi villavaipassaan tyytyväisen näköisenä kuin vanha lehmä utaret
täynnä illalla kotiin jolkkien, tervehti jokaista ja kutsui kaikki
majataloon kahville.
Oli hän heille valmistanut enemmänkin kuin kahvikupposet sillä johtoon
ryhtyen, silloin kun Magnus näytti hämmästyksestä halvautuneelta hän
oli käskenyt teurastaa lampaan ja täti Margretin jäädä sitä
käristämään.
Päivällinen oli runsasvierainen ja pitkä, sillä jokainen oli
tervetullut mukana olemaan, ja loppupuolella johtaja nousi esittämään
maljan.
"Jokaisella lumisateella on loppunsa", hän sanoi, "ja olen onnellinen
ilmoittaessani teille kaikille, että pilvi, joka on niin kauan
pimitellyt majataloa, Anna Magnussonin perhettä ja minun perhettäni, on
nyt ainiaaksi huvennut. 'Osoita mies äläkä pöytää', sanotaan muutamassa
sadussamme, mutta tässä tapauksessa meidän on täytynyt osoittaa teille
pöytää eikä miestä. Hän on kuulemma matkalla Reykjavikiin tällä haavaa,
ja jos ennustus on viisaan miehen arvaus, niin arvaan hänen siellä
saavan niin innostuneet tervetuliaiset, ettei ole moista vielä yksikään
tällä vanhalla saarella ennen kohdannut.
"Veikot ja siskot, minä ehdotan maljan -- Annan kauan kadoksissa
olleelle pojalle, meidän pojallemme, Islannin pojalle -- Oskar
Stephenssonille."
Malja tyhjennettiin huudahteluin ja lasien kilistyksin, mutta Anna ei
maistanut, ja Magnus painoi päänsä alas.