Itään Thingvellirin tasangosta ja järvestä kulkee rotkotie
Hengel-vuorten yli Eyrarbakkin pienelle kauppa-asemalle. Se polvittelee
lukuisain geysirien ja kivennäisvesilähteiden lomitse, jotka tunturin
kaljua kylkeä vasten näyttävät aina höyryävän. Ne ovat pieniä
poreilevia vesireikiä rosoisessa keltaisessa maaperässä, toiset
valkeita ja säteileviä kuin tähdet, toiset pyöreitä ja syvänsinisiä
kuin naisen silmä, toiset soikeita ja veripunaisia kuin jonkin
petohirviön elävä sydän.
On varoen käveltävä kiertelevää polkua, sillä kamara on kuuma ja ohut
jalkain alla. Toisinaan se hytkähtelee kuin kiehuvan padan kansi, ja
toisinaan kuuluu kumeaa jylinää alta päin kuin olisi rajuja taisteluita
käymässä maan uumenissa, ja sitten lammikot sihahtavat kiehumaan ja
syöksemään ylös ilmaan vaahtoavaa vettä ja välähteleviä tulikieliä, ja
ilma savuaa tulikivihuuruna.
Se on kamala ja hornamainen paikka, muistuttaen helvetin tulelle
pystytettyä kattilaa. Mutta rotkotien ylävarrella leviää lumi valkeana,
rauhallisena ja höytäisenä, ja vielä ylempänä kohoavat hohtavat
jäätiköt, ja sieltä, vuorten tutistessa maanalaisissa väänteissään,
kierähtää talvisin lumivyöry alas niin äkillisesti, ettei yksikään
ihminen voi sitä kuulla tai nähdä, sillä se jyrähtää kuin tuomiopäivän
jymy ja on nopea kuin kuoleman vasama.
Sarastuksen aikaan sinä päivänä Kristian Kristiansson asteli pitkin
tätä solaa, matkalla Eyrarbakkiin, mistä aikoi laivalla lähteä Norjaan.
Vaikka hän vasta kaksi tuntia sitten oli sysännyt auki vierashuoneen
ikkunan ja jättänyt majatalotilan, hän oli jo nyt voimakkaampi ja
urhoollisempi mies. Silloin hänen ainoa ajatuksensa oli lopettaa
kaikki, ja itsetuhon varjo oli häilynyt hänen edessään, ja nyt hän näki
selvästi, että ellei Jumala säätänyt hänen kuolemaansa, hänen
velvollisuutensa oli pysyä elossa. Kuten hän oli tehnyt syntiä, tulisi
hänen nyt kärsiä. Hänen tuli suorittaa rangaistus viimeiseen pisaraan
asti, sen äärimmäiseen loppuun asti. Hänen rangaistuksensa oli elää
edelleen ilman menettämäänsä rakkautta, ilman kadotettua onnea, johon
hän oli menettänyt oikeutensa. Se oli kovaa, mutta oikeudenmukaista, ja
hänen täytyi kohdata loppu väistymättä. Terve siis elämä, niin kauan
kuin sitä kestää! Terve kuolema, kun sen aika tulee!
Päästyään kuumuuden ja savun läpi ja saavuttuaan raikkaille kukkuloille
hän pysähtyi katsomaan taakseen. Maailma ympärillä oli valkea ja kirkas
viime yön lumimyrskyn jälkeen, mutta punertava, vasta nousevan auringon
säde oli ylittämässä korkeimpia huippuja, kun taas alankomaa vielä
nukkui sumuverhon suojassa. Hän luuli voivansa kuulla kirkonkellon
soivan, ja tuo suloinen inhimillinen ääni saavutti hänen korvansa
rikkikaivosten höyryn läpi, niinkuin tähden laulu voisi nousta maailman
pilvien läpi sielujen korviin taivaassa.
Pian aurinko oli noussut ja sumu hälventynyt, ja sitten hän näki
kaukana alhaalla laaksossa tuon pienen kirkon ja talon, jonka hän oli
jättänyt taaksensa. Sinne olivat jääneet onnellisuus, rakkaus ja lämmin
kodikkuus, sillä se oli hänen hyvityksensä vahingoittamilleen
rakkaille; hyvitykseksi Jumalalle hän oli nyt lähdössä yksin,
riistettynä kaikesta ja tuntemattomana kaikille.
Enempää hän ei voinut ajatella tuota, mutta hän hymyili surullisesti
itsekseen kuvitellessaan mielessään sen onnellisen kohtauksen yllätystä
ja iloa, kun tyttö tulisi esiin lompakon kanssa ja huutokauppa
peruutettaisiin. Hän ajatteli myös kirkossa istuvaa äitiään, jonka
sielu olisi täynnä kiitollisuutta, ja hän näki Elinin sydäntäsärkevän
suloinen hymy huulillaan, joita valaisi auringon viiru lyijynvaloisesta
ikkunasta. Näin hän ei ollut odottanut jättävänsä heitä, kun hän oli
kymmenen vuotta tehnyt työtä ruumiinsa ja sielunsa hiessä, jotta voisi
palata takaisin ja saada kaiken anteeksi. Mutta eipä tässä maailmassa
voitu tuhlaajapoikaa ottaa takaisin; täällä ei kukaan maallinen isä
voisi juosta häntä vastaan ja kiertää käsivartensa hänen kaulansa
ympärille. Mitä hän oli kylvänyt tuli hänen niittää, eikä ollenkaan
hänen katumuksensa tai kyyneleensä voineet saada tehtyä tekemättömäksi.
Kesti kauan ennenkuin hän kykeni luomaan viimeisen silmäyksen kohti
kotia, jonka hän oli nyt jättämässä iäksi, ja kun hän vihdoin veti
syvään henkeä ja jatkoi matkaansa, oli hänen lohdutettava itseään
ajatuksella, että Thora olisi tyytyväinen häneen, joka oli luovuttanut
heidän lapsensa Magnukselle. Hänen äänensä toisesta maailmasta tuntui
tulevan häneen ja sanovan: "Hyvin tehty! Urhea, haavoittunut
sydänraukka, Jumalan enkelit iloitsevat tähtesi!" Mutta oli vaikeaa
löytää lohdutusta taivaallisessa ilossa, niin kauan kuin hänen verensä
virtasi kuumana ja ikävöi ihmisten seuraa.
Ennenkuin oli oikein tietoinenkaan siitä, oli hän jäätiköiden juurella,
noiden luonnon suurten, yksinäisten kotien, joita ei ollut koskaan
ihmisen tai eläimen jalka tallannut, missä ei yksikään lintu laula ja
kukka kasva, missä vain tuuli valittaa liikkumattomien jäämassojen yllä
ja aurinko nousee tyhjään autiuteen jäätyneen syvyyden kuilujen ylle.
Katsoessaan taakseen tästä paikasta hän ei nähnyt mitään laaksosta
ja ihmisten asunnoista, tai mitään muuta kuin laajan ympyrän
vuorenhuippuja, aivan hiljaisina ja valkoisina, missä hän oli ainut
elävä olento. Ja sitten tunne siitä, että oli suljettuna pois
ihmiskunnasta tässä suurenmoisessa mutta synkässä ympäristössä kohotti
hänen aistejaan ja vaikutti häneen kuten musiikki, kuten säveltäminen,
eräänlaisen hurmioitumisen tavoin, joka oli osaksi ihastusta osaksi
tuskaa.
Tunteen hurmiossa hän kysyi itseltään, oliko hänen elämänsä mennyt
hukkaan, jos onnellisuus oli iäksi jättänyt hänet tehtyjen syntien
vuoksi, eikö nyt enään ollut edessään muuta kuin kieltäytyminen ja
kärsiminen. Ja sitten hänen lapsuutensa opetus palasi hänen mieleensä
uutena ja ylevänä merkitykseltään, ja hän näki ensi kertaa elämän
tehtävän ja kuoleman merkityksen. Elämän tehtävä oli Velvollisuus --
tehdä oikein, palkintoa odottamatta tai rangaistusta pelkäämättä; ja
kuoleman merkityksenä oli suoda syntiselle, katuvalle sielulle
anteeksiantamus, mitä maailma ei voi antaa.
Kiitä siis Jumalaa elämästä, mutta kiitä kuolemastakin! Olkoon miehen
synti mikä tahansa, Luonto ei voinut sitä unohtaa eivätkä elämän lait
anteeksi antaa, mutta Jumalan armo ei ottanut lukuun syntisyyden
mittaa, ja taivaan portit olivat avarat!
Jumala peitti kasvonsa luoduiltansa, ja ihmisen uteleville silmille oli
iäinen viisaus tutkimaton kuin nämä valkeat jäätikköseinät, mutta
kaksituhatta vuotta takaperin oli yksinkertainen galilealainen lukenut
tämän elämänarvoituksen niin kuin ei yksikään ihminen ennen tai jälkeen
ole sitä lukenut. Hän oli sen lukenut kaikkien ihmisten puolesta,
hyvien kuten pahojenkin, mutta kaikkein eniten hänenlaistensa
vaivaisten syntisten, joita kohtaan maailmalla ei ole mitään sääliä
eikä anteeksiantamusta. Ja vaikka hän oli syyllisistä syyllisin, ja
hänen syntinsä oli hänet etsiskellyt, ja hän katumuksensa hintana oli
saanut luopua kaikesta, mitä elämässään piti kalleimpana -- lapsensa
rakkauden, sekä anteeksiannon ja sovinnon toivosta -- niin kuitenkin
odotti häntä vielä rakkaus, anteeksianto ja sovinto, silloin kun
Jumalan oma ääni kutsuisi hänet ja "tämä kuolevainen pukisi ylleen
kuolemattomuuden."
Hän oli joutunut mielialaan, jossa hänen luonteisensa mies huomaa
vaikeaksi eroittaa todellista kuvitellusta, -- jossa hän kuulee Luonnon
ääniä ja luulee ne toisen maailman huhuiluksi. Hän oli tietämättään
harhaantunut solapolulta, jonka viittoina oli lumesta pystyyn nousevia
kivenjärkäleitä. Äkkiä alkoi louhikon sisuksissa tulivuoren jyry
tärähdytellä sitä voimakkaihin vavahduksiin, ja sitten keskeytti
kamalan hiljaisuuden jysähdys ja kaikuileva kumina, kuin olisi
kiiriskelevä ukonjylinä syöksynyt lumipeitteisestä korkeudesta jyrkkää
rinnettä alas.
Oskar Stephensson ei nähnyt eikä kuullut eikä tuntenut mitään. Hän
tajusi vain taivaallisen soitannon puhkeavan ilmoille, kymmenentuhannen
enkelin laulaman vuorovirren, riemullisen voittokulun, joka hetki
hetkeltä pauhasi yhä voimakkaampana; hän tunsi häikäisevää valoa, tunsi
hirvittävää vauhtia kiitävänsä auringon maihin; tunsi tuomiopäivän
tulleeksi, maailman elämän päättyneeksi, sen hyörivät tungokset
hälvenneiksi, sen kemut loppuneiksi, sen kunniat, arvorajat, luokat,
kullat ja maineet tyhjään huvenneiksi; hän tunsi seisovansa suuren
Tuomiosalin edustalla, ympärillään ääretön paljous kuninkaita ja
kerjäläisiä, hyviä ihmisiä ja pahoja, syyllisiä ja viattomia, ja
polvistuvansa siihen halvimpien ja häpeävimpien parissa; tunsi hengen
kumartuvan puoleensa, tarttuvan hänen käteensä ja sanovan "Tule",
katsovansa hengen kasvoihin ja näkevänsä, että ne olivat Thoran, ja
hengittävänsä niin nopeaan ja lyhyeen, että oli tukehtua; tunsi
syöksyvänsä ilmassa, pää alaspäin, ja hengen johtavan häntä eteenpäin
ja laulavan heidän kohotessaan ylös; tunsi huumaavan ylhän Olennon
jossakin edessäpäin, laulun kuoleutuvan ja käyvän heikommaksi ja
heikommaksi, ja sitten jylhän hiljaisuuden ja siunatun Äänen, joka
sanoi:
"_Sillä tämä Minun poikani oli kuollut ja elää jälleen, oli kadonnut ja
on löydetty_."
* * * * *
Seuraavana hetkenä ei Hengel-vuorella ollut ketään. Luonnon suuri
yksinäinen koti oli rauhallinen, valkea ja hiljainen.