Vieraan mentyä äiti ja poika silmäilivät toisiaan.
"Kuulitko mitä hän puhui?" äänsi Anna.
"Äitinsä kurkihirrestä?" kysyi Magnus.
"Huutokaupasta -- kaikesta. Sillä miehellä ei voi olla mitään tunteita
-- mitään sääliä."
"Ei."
"'Kauppa on kauppa', hän sanoi puhuessaan meidän jäämisestämme puille
paljaille. Ja puhuessaan, miten hänen äitinsä päättäisi päivänsä
täällä, hän ei vähääkään muistanut minua."
"Ei hän Eliniäkään ajatellut -- olisi hetkeäkään empimättä vienyt tytön
pois meiltä."
"Niin olisi", vahvisti Anna. "'Tästä lompakosta riittäisi', hän sanoi,
'maksaa korkonne kahteenkymmeneen kertaan'."
"Sanoiko hän niin?"
"Sanoi. Hän otti lompakon povitaskustaan ja --"
"Povitaskustaan, sanot?"
"Niin, 'ja minä _annan_ rahat pojallenne', hän sanoi, 'jos hän antaa
minulle tytön'."
Anna puheli viattomaan tapaansa, tietämättä, mitä pahaa tuotti
sanoillaan, mutta lompakkoa mainittaessa Magnuksen kasvot äkkiä,
salaperäisesti, saivat muuttuneen ilmeen, ja niiden sävy oli pahojen
intohimojen rumentama.
"Hän on kait kovasti rikas", huokasi Anna.
"Rikkaampi kuin kellään on oikeus olla", vastasi Magnus.
"Varmaankaan ei Jumala voi tarkoittaa, että kukaan olisi noin rikas,
toisten pysyessä perin köyhinä."
"Jumala!" huudahti Magnus, ja hänen vääntyneet kasvonsa värähtelivät.
"Jospa hän vaan lainaisi meille sen verran, että selviäisimme
ruununvoudista huomisaamuna!" sanoi Anna.
"Voiko odottaa miehen auttavan meitä pitämään maatilan, kun hän on
tullut ostamaan sitä itselleen?"
"On kuitenkin kovaa, julman kovaa, että ihmisen ajaa talosta ja kodista
maantielle ensimmäinen varakkaampi henkilö, joka sattuu saapuville."
"Sitä minäkin olen ajatellut", säesti Magnus.
Aina tähän hetkeen asti Anna oli vain yritellyt lyöttäytyä Magnuksen
mielialan mukaan, mutta nyt sai hänet Magnuksen äänen outo sointu
epäilemään, että hän oli herättänyt pahanhengen, ja hän katsahti
poikaansa kauhistuen.
Tämä otti pullon ja joi; hän joi pullon kaulasta ja jokainen pisara
valoi uutta myrkkyä mieleen. Hänen silmänsä alkoivat kiilua kuumeisen
loistavina, ja Anna vapisi. Hän muisti, ettei Magnus ollut maistanut
väkijuomia sen koommin kuin Thoran hautajaisaikana; sitten hän ajatteli
isäänsä, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.
"Emme siitä enää puhu", hän sanoi koettaessaan ottaa pulloa pois, mutta
Magnus ei hellittänyt sitä kädestään.
Äiti ja poika taaskin silmäilivät toisiaan, ja sitten Anna astui
vieraan ovelle kuuntelemaan.
"Onko hän lukinnut sen?" kysyi Magnus.
"Ei, pelkään -- ei, ei ole."
"Mitä hän tekee?"
"Kynttilä on sammuksissa -- kaiketi hän jo on makuulla."
"Sitten", tokaisi Magnus, "hän on riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle
ja lompakko on vielä hänen yllään."
"Magnus, mitä ajatteletkaan?" hätääntyi Anna -- hänen hampaansa
kalisivat.
"Olisiko niin kovin pahaa?"
"Mikä?"
"Ottaa sen verran, että suoriutuisi ruununvoudista aamulla?"
"Magnus! En tarkoittanut sitä."
"Hän ei sitä konsanaan kaipaisi -- ei huomaisi vajausta -- ja sen
avulla saisimme pidetyksi tilan ja pelastuisimme nälkää näkemästä."
"Voi taivas! Mitä olenkaan tehnyt!"
"Hän näkyy itse olevan jonkinlainen tuhlaajapoika. Se sopii, maksakoon
tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta."
Anna ei kyennyt vapaasti hengittämään -- hän saattoi vain sanattomaksi
hämmästyneenä tuijotella Magnukseen. Tämä tarttui taas pulloon ja
siemaisi sen viimeiset tähteet.
"Hän on juonut melko lailla -- nukkuu raskaasti -- eikä herää,
ennenkuin huutokauppa on pidetty."
"Mennään levolle", ehdotti Anna.
"Mene itse", murisi toinen, sillä juopuneen miehen aivoissa
mellastelevat raivottaret olivat hänet voittaneet.
"Magnus", rukoili Anna, "jollet sinä käy makuulle, niin minä valvon
kanssasi koko yön."
Silloin pahahenki, joka oli Magnuksesta tehnyt kavalan pedon, osoitti
hänelle mitä tehdä.
"No hyvä, käydään levolle", hän myöntyi.
Hän telkesi taas ulko-oven ja kohensi lieden hiillosta, äidin
sammuttaessa lampun ja sytyttäessä kynttilät. Hän arveli pojassaan
heränneen pahan vimmauksen hälvenneen ja puheli muista asioista.
"Olen laittanut sinulle Erikin vuoteen; tapaat kaikki kunnossa", hän
huomautti.
Elinin oven sivuitse astuessaan Anna avasi sen hiljaa ja kallisti
päätään kuunnellakseen. Sisältä kuului tovin aikaa hentoa ja
säännöllistä hengitystä; sitten hän sulki oven jälleen.
"Lapsi parka! Hän on laskenut päänsä pielukselle sydän täynnä uskoa
ihmeeseen, joka tapahtuu ennen huomisaamua. Sellaisten on taivaan
valtakunta!"
He erosivat ylistuvan ovella, ja muutaman minuutin kuluttua lepäsi
pikku talo hiljaisena ja pimeänä tunturien sylissä ja lumien povella,
mutta Kuoleman siivet levisivät sen yli.
* * * * *
Magnus ei käynyt levolle. Hän heittäysi haahkanuntuville ja taisteli
tuiman ottelun Jumalan kanssa, jota edusti Jumalan sijainen, hänen
omatuntonsa. Hänen pimittyneessä sydämessään väikkyi näkynä muukalaisen
povitaskussa pullottava lompakko, ja hän hoki itselleen, että hänen,
kävi miten kävi, täytyi ottaa vieraan rahoista velkansa korot. Jollei
hän sitä tehnyt, niin mies ostaisi maatilan, ja Elin ja hänen äitinsä
työnnettäisiin tuuliajolle.
Tämä ajatus aiheutti tunnonvaivoja. Rahojen ottaminen olisi
varastamista, eikä Magnus ollut milloinkaan varastanut. Mutta kun usko
oli jo hävinnyt, niin kunto seurasi perässä, ja hän rynnisteli
omaatuntoaan vastaan ja nujersi sen. Mitä hän aikoi tehdä, samaa
tekivät ihmiset joka päivä, vaikka sanoivatkin sitä kaupaksi, ja he
tekivät sitä oikeutta vääristäen, hän kun taas tekisi sen vääryyttä
oikaistakseen. Tässä oli mies niin rikas, ettei hän huomisaamuna
tietäisi menettäneensä sitä, mikä riitti saattamaan Magnuksen omaiset
onnellisiksi. Tämä mies aikoi syytää heidät köyhyyteen ja kurjuuteen.
Totisesti oli oikein välttämätöntä, velvollisuus ehkäistä se.
Sekautuneiden aivojensa hullussa huumeessa hän näki sen päivän
tapahtumat kierossa valossa, ja näytti siltä kuin olisi kohtalo
heittänyt miehen hänen käsiinsä. Hän olisi saattanut majautua pappilaan
-- hän oli tullut tänne. Hän olisi saattanut salata tulonsa
tarkoituksen -- hän oli ilmaissut sen! Hän olisi saattanut olla
virkkamatta sanaakaan lompakosta -- hän oli lapsellisen yksinkertaisena
näytellyt sitä! Totisesti oli tämä Salliman viittaama tie vaikeuksista
pääsemiseksi, ja jollei hän sitä valitsisi, niin hän joutuisi
katkerasti soimailemaan itseään rakkaittensa kärsiessä puutetta.
Saatuaan itsensä siihen uskoon, ettei hän voinut olla ottamatta vieraan
rahoista sen vertaa kuin korkojen maksuun tarvittiin, hän alkoi
kysellä, miksi ottaisi niin vähäisen. Jos lompakossa oli rahaa
riittämään kaksinkymmenin verroin korkojen maksuun, niin miks'ei hän
ottaisi niin paljoa, että saisi tilan kokonaan velattomaksi? Siten hän
voisi jättää Elinille perinnön, jonka oli veljensä tuhlauksen ja
rikoksen kautta menettänyt. Tämä mies aikoi sen riistää -- hän ei saisi
sitä tehdä!
Aste asteelta hän työnsi omantuntonsa varustuksia taemma, kunnes joutui
itseltään kysäisemään, miks'ei ottaisi kerrassaan kaikkea. Hänen
mielensä oli siihen mennessä tahmautunut ja puutunut, mutta hän älysi
vielä varsin hyvin, mitä se merkitsi. Se merkitsisi vieraan henkeä.
Ihmisolennon tappaminen herätti ensin ajatuksenakin hyytävää kauhua,
mutta tuokion kuluttua se haihtui. Tämä mies yksistään oli hänen
rakkaittensa ja turvan välissä -- miks'ei siis? Tämä mies uhkasi viedä
heiltä hengen, syöksemällä heidät nälkään -- miks'ei hän sen sijaan
veisi henkeä uhkaajalta?
Hetkellistä tympeyttä tuotti ajatus, että hän kävisi miehen kimppuun,
joka oli uskonut itsensä hänen talonsa turviin -- nukkuvan, avuttoman
miehen kimppuun. Mutta hän ajatteli vieraan sydämetöntä naurua, heidän
tilaansa kohtaan osoittamaa tunteettomuutta, ja muisteli, mitä hän oli
sanonut äidistään, ja kuvitteli tämän istumassa kaikkien mukavuuksien
viihdyttelemänä, hänen äitinsä joutuessa synnyinsijastaan ulos
maailmalle menehtymään. Silloin hänen raivonsa taas yltyi ja sydämensä
koveni armottomaksi.
Hän alkoi aprikoida, miten menetellä hankkeessaan. Teko oli helppo.
Kukaan ei ollut miestä nähnyt, paitse he itse; kukaan muu ei koskaan
tietäisi hänen käyneen heidän talossaan. Hän voisi ilmoittaa äidilleen
ja Elinille, että vieras oli aamulla varhain lähtenyt matkaansa. He
uskoisivat häntä, ja jolleivät uskoisikaan, niin ainakin hillitsisivät
kielensä, sillä hänen etunsa olisi heidän etunsa, ja kaikki mitä hän
teki, tapahtui heidän hyväkseen.
Uusi ja kamala valo välkähteli hänen synkeässä mielessään, ja hän näki
olevansa tuota kaikkea tekemässä. Kenenkään silmä ei näkisi, kenenkään
korva ei kuulisi. Tänä yönä oli jäätävä pakkanen, ja jos se löytyisi
Hukutussalmesta jään sulattua, niin sanottaisiin muukalaisen eksyneen
tieltään lumipyryssä ja tuupertuneen alas kallioilta.
Päästyään varmuuteen siitä, että saisi johdetuksi tämän maailman
tuomion harhaan, alkoi kiusauksensa kourissa kiemurteleva mies ajatella
tulevaisen maailman tuomiota. Mutta se pelko hälveni tuotapikaa.
Toisessa maailmassa ei tiedetty mitään siitä, mitä tässä tapahtui, ja
Jumala vähät sekaantui ihmisten asioihin!
Jumalaa ajatellessaan hän tunsi korvissaan humisevan kuin hukkuva veden
syöksyessä ylitseen. Siinä upposi hänen omatuntonsa viimeisen kerran
tapailtuaan ilmaa, sillä hän hoki itselleen, että joskin murha oli
vastoin Jumalan lakia, niin Jumala ei ollut tehnyt _hänen_ hyväkseen
mitään eikä hänellä siis ollut mitään välittämistä Jumalasta. Hän oli
kaiken ikänsä ollut hyvä ihminen, mutta kuitenkin oli Jumala jättänyt
hänet pinteeseen. Jumala ja maailma antoivat hänen äitinsä ja Elinin
menehtyä, sen vuoksi täytyi hänen taistella maailmaa -- ja Jumalaa
vastaan!
Inhimillisen luonteensa viimeisissä väänteissä hän muisti kerran ennen
tahtoneensa murhan yllykettä, ja sitten kärsineensä kadotettujen
tuskia, milloin jälkeenpäin oli sitä ajatellut. Mutta se oli toista, se
tapahtui loukatun lemmenkiihkon tuulispäässä, ja jos hän olisi
uhkauksensa toteuttanut, niin se olisi ollut rikoksista pahin,
anteeksiantamaton synti, synti Pyhää Henkeä vastaan -- veljen murha!
Tuhannet kerrat oli hän kiittänyt Jumalaa siitä, ettei Oskar ollut
elänyt kotiin tullakseen; mutta olivatpa ihmeellisiä kohtalon tiet --
toinen mies, toinen sydämetön tuhlaajapoika, oli saapunut tänne, ja jos
mieli pelastaa rakkaansa nälästä ja Oskarin rikoksien seurauksista,
niin hän tiesi, mitä oli tehtävä!
"Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", hän ajatteli taaskin ja
sitten hypähti ylös vuoteeltaan.
Hänen karkea luontonsa, viinan liehittelevän hornanhengen ärryttämänä,
oli saanut omastatunnosta voiton, mutta kuitenkin loksahtelivat hänellä
polvet yhteen, kun hän varpaillaan hiipi äitinsä kamarin ohi, ja Elinin
ovelle tullessaan hän vaivoin sai hengitetyksi. Heidän puhtaat sielunsa
uinuivat rukouksen suojelevassa ilmakehässä; ja tuumaillessa, mitä
aamulla sanoisi, jos he tahtoisivat tietää, mistä hän sai rahat, hänen
mielensä oli niin tahmautunut ja puutunut, ettei kyennyt mitään
vastausta sommittelemaan.
Mutta tämä ajatus ja sitä seurannut näky, miten hänen äitinsä ja Elin
tähystelisivät häntä tutkivin ja epäluuloisin katsein -- miten hän
kaiken päätyttyä ja lepoa toivoessaan tapaisi heidät vaieten istumassa,
tyhjää tuijottelemassa -- miltei masensi petomaisuuden, ja hänen koko
ruumistaan puistatti kyyneleetön nyyhkäys. Kuitenkin jätti inhimillisen
valon salama hänen synkeän sydämensä yhäti sakeampaan pimeyteen, ja
kotvasen kuluttua hän jatkoi valmistelujaan.
Hänen vaivihkaa pujahtaessaan saliin nousivat ovimatolla torkahdelleet
koirat ylös, oikoen sääriään ja haukotellen, ja jotteivät nuo olisi
melunneet, vei hän ne ulos ja lukitsi vajaan. Sitten hän lähti talliin,
joka oli jonkun matkan päässä asunnosta, satuloitsi vieraan hevosen, ja
sitten vinhalla ratsuraippansa sivalluksella sai sen niuhahdellen
nelistämään yön selkään. Alas laakson pohjaa pitkin lehahti jäinen
tuuli, ikäänkuin olisi päivä liikahdellut aamu-unissaan, ja idän
taivaalla tuntui heikko vaaleanpunerva kajastus ja läntisillä
jäätiköillä hämärä heijastus sanovan, että päivänkoitto oli lähellä,
mutta Magnuksen katsetta samensi viinanhöyry, eikä hän kyennyt näkemään
selvästi.
Lunta ei ollut satanut vieraan tulosta asti, ja maatalon edustalle
palaten Magnus painoi takaperoiset jäljet kuistilta joelle, osaksi
hävittääkseen vieraan askeleet ja osaksi salatakseen omiaan taas
tullessaan raskasta taakkaa kantaen ulos. Mies oli tällä aikaa jo
mennyt, ja Magnus oli kuin yölintu liihoittelemassa oman talonsa
ympärillä ja saalistaan ajattelemassa.
Hänen palatessaan saliin ei siellä kuulunut hivaustakaan, paitsi
takassa ripisevän tuhan kahinaa ja seinäkello pimeässä raksuttelemassa
säntillisiä sekunteja. Hän riisui saappaansa, jättäen jalkaansa vain
lumisääryksensä, ja sitten hän nappasi nojatuolista patjan, astui
vieraan ovelle ja kuunteli.
Mutta taivas samoin kuin helvettikin on joka miehen sydämessä, niin
kauan kuin hänessä elämää on, ja kyyneleetön nyyhkäys palasi häneen ja
vapisutti häntä kiireestä kantapäähän, hänen viime hetkessä
ajatellessaan tekonsa kamalaa surkeutta. Mutta kuitenkin hän, taas
hokien itselleen, ettei Jumala tehnyt mitään tässä maailmassa, ja vielä
kerran vannoen: "Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", kiersi
ripaa ja aukaisi oven.
Sitten hän astahti varovasti vierashuoneeseen ja lukitsi oven
jälessään.