V.

Hän viskautui vuoteeseen kasvoilleen, ja Maran vedet syöksähtelivät

hänen ylitseen. Nähdä onnellisuutta, jota vaatimaan hän oli menettänyt

oikeutensa, se oli kovin kokemus mitä vielä konsanaan oli hänen

osakseen tullut, ja hän itki katkerasti. "Lapseni! Rakas, rakas

lapseni!" hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta nuo olivat ylpeän

hellinnän sanoja, joita hän ei saisi milloinkaan käyttää muualla kuin

tyhjän sydämensä äänettömissä kammioissa.

Mutta tätä mielialaa kesti ainoastaan hetkisen, ja sitten hänet valtasi

raju ja miltei villi kateus, ja hän kuivasi silmänsä ja nousi omaa

heikkouttaan halveksien istumaan. Mitä oikeutta oli kenelläkään riistää

häneltä lasta? Elin oli liha hänen lihastaan, eikä yksikään saisi häntä

viedä. Lakikin tunnustaisi hänen oikeutensa omaan jälkeläiseensä. Hänen

tarvitsisi vain huomauttaa ruununvoudille: "hän on minun", niin

ruununvoudin ei muu auttaisi kuin luovuttaa tyttö hänelle.

Sitten tuli levollisempia hetkiä, ja hän oivalsi kykenevänsä

osoittamaan laillisen oikeutensa tyttäreensä ainoastaan ilmaisemalla,

kuka oli, eikä se voinut tulla kysymykseenkään. Ja jos olisikin

mahdollista viedä tyttö väkisin, niin olisi huono ilo hänen ruumiinsa

viemisestä, jollei voinut sielua saada mukaan. Jokainen tahtoo lastensa

rakkautta, ja jollei Elin voinut rakastaa isäänsä, niin mitä hyvää

lähtisi oikeutensa kovistamisesta?

Hän avasi silmänsä tyynnytelläkseen sekavien ajatustensa huumaavaa

temmellystä ja näki vuoteen vieressä pöydällä puitteessa pienen

haalistuneen muotokuvan. Se oli Thoran vanha valokuva, ja hän muisti

sen oitis, se kun oli parempina aikoina ollut täti Margretin oma ja

saanut sijansa hänen kamarinsa oven pielessä kaapin päällä. Hän otti

sen vapisevaan käteensä ja tähysteli sitä kynttilän valossa, ja silloin

hän yht'äkkiä ikäänkuin taikavoimasta seisoi jälleen hallitustalossa

Thoran lapsivuoteen ääressä, ja tämä virkkoi nuoren äitiytensä

värähdyttelevässä riemussa: "Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi

meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin -- noin."

Thoran suloisen sydämen hellyyden henkäystä huokui häneen tuo

kummitteleva muisto, ja se toi mukanaan uuden ja hätkähdyttävän

aatoksen. Jos Elin luonnon oikeudella oli hänen, niin silloin luonto

itse puhuisi hänen puolestaan. Hänen tarvitsisi vain sanoa: "Minä olen

isäsi; sinä olet tyttäreni", ja Elin tulisi hänen luoksensa -- hän ei

voisi olla tulematta -- sillä Luonto on mahtava valta eikä yksikään

meistä pysty vastustamaan sitä salaperäistä kutsumusta, millä vertamme

viehättää veri, joka meidät synnytti!

Niin hän menettelisi; hän puhuttelisi tyttöä kahden kesken; hän

kuiskaisi elämänsä salaisuuden oman lapsensa korvaan, ja sitten meidän

kaikkien ihmeellinen Emo pitäisi lopusta huolen.

Saliin palatessaan hän tapasi Elinin pudistelemassa pöytäliinaa ja

korjaamassa illallisen loppuja -- hän jätti pöydälle vain pullon ja

lasit. "Nyt sen täytyy tapahtua", ajatteli mies, ja vaikka hänen

sydämensä säikkyi viimeistä heittoa elämästä ja rakkaudesta

taistellussa pelissä, niin hän pani onnensa koetteelle.

"Teit hyvin urheasti, lapseni", hän aloitti, "kun valitsit rikkauden

asemesta köyhyyden. Mutta teit samalla oikein, sillä rikkaus on

pelkästään maailman tavaraa, eikä meille onnea tuova enkeli kysy,

olemmeko köyhiä vai rikkaita."

Hänen äänensä häkeltyi joutuessaan siihen, mitä hän aikoi jatkona

sanoa, mutta voimansa kooten pitkitti hän:

"Olit myös hyvin suloinen jäädessäsi setäsi ja mummosi luo, vieraalle

suostumatta, sillä ollen omaa lihaasi ja vertasi on heillä luontaisesti

ensimmäinen vaatimus sinun omistukseesi. Mutta jos -- jos minä en

olisikaan ollut Kristian Kristiansson, vaan _oma isäsi_, niin olisitko

-- olisitko silloin tullut minulle?"

Elin ei heti vastannut, ja mies silmäili vakavasti tytön kasvoja

tuntien, että vastauksesta riippui kaikki hänen loppuikänsä

onnellisuuden toivo.

"Olisitko?"

Suloiset nuoret kasvot saivat hetkellisen huolestuksen ilmeen, ja

sitten verkalleen -- hyvin verkalleen ja murheellisesti -- Elin pudisti

päätään.

Toisesta tuntui kuin kuolemantuomionsa saaneesta, mutta hänen

kasvojensa ilmeen masentuessa ja synketessä kävivät tytön kasvot

kirkkaammiksi ja kauniin levollisiksi.

"En näe, mitä eroa siinä olisi", hän selitti. "Minusta te ette voisi

tuntua isältäni, paitsi jos olisin tuntenut teidät niin kauan kuin

muistaakin voin, vieläpä kauemminkin. Isäkseni sanon sitä, joka on

polvellaan hypitellyt pienokaisena, suudellut ja hellinyt sairaana

ollessa, aina ajatellut ja pitänyt huolta, mutta en sitä, joka on ollut

poissa koko iän, joka ei ole konsanaan välittänyt ja jota ei tuntisi

tiellä kohdatessaan."

"Mutta eikö sinusta, tyttöseni, tunnu siltä, että lapsen suhteessa

isäänsä on jotakin, olkoonpa tämä kuinkakin jättänyt hänet hoidotta --

jotakin sisäistä ja pyhää -- jotakin, mitä hän ei konsanaan voi tuntea

ketään toista kohtaan, olkoon tämä tehnyt hänen hyväkseen mitä tahansa

-- eikö sinusta tunnu siltä, Elin?"

Taaskin tyttö mietti kotvan aikaa ja taaskin pudisti päätään.

"Mutta jos sanoisin sinulle: 'Lapseni, rakas, rakas lapseni, ehk'en ole

mitään tehnyt hyväksesi, mutta kumminkin olen isäsi, ja sinä olet

ainoa, mitä minulle on enää jäänyt, tahdon sinua tulemaan luokseni ja

olemaan tyttäreni, emmekä enää konsanaan eroa' -- jos tuon sinulle

sanoisin, niin pitäisitkö yhäti kiinni sedästäsi?"

Rukoilevien sanojen värähtelevä kiihkeys sai kyyneleet kihoamaan tytön

silmiin, mutta hänen sydämensä pysyi lujana ja voimakkaana.

"Kyllä", hän sanoi; "en voisi toisin, sillä setä Magnus on sentäänkin

ollut todellinen isäni."

Kaikki oli lopussa. Hän oli menettänyt viimeisenkin siteen, mikä olisi

saattanut tytön häneen kiinnittää. Taasenkin tuntui hänestä, kuin olisi

maailma häneltä luiskahtanut pois, kuin olisi toivon patsas hetkisen

näytettyään kirkasta puoltaan jälleen kääntynyt, jättäen kaikki

toivottomaan pimeyteen.

Hän oli arvellut Luonnon puhuvan tytölle, mutta se ei ollut puhunut.

Luonto oli suuri, horjumaton välikappale Jumalan kädessä, ja Jumalan

käsi oli hänen päällään. _Niinkuin hän oli tehnyt, samoin oli käymässä

hänelle_ -- niinkuin hän oli riistänyt Thoran rakkauden Magnukselta,

samaten oli Magnus monen vuoden kuluttua häneltä Elinin rakkauden

anastanut. Se oli oikein, sitä oli mahdoton välttää, ja hänen täytyi

sanomattoman nöyrtymyksen valtaamana kumartaa Jumalan oikeutta ja

kostoa!

Hänen täytyi lähteä talosta, kuten oli tullutkin, ei ainoastaan

ilmaisematta itseään äidilleen ja veljelleen, vaan myöskin ilman

lastansa. Se oli hänen elämänsä katkerin hetki, mutta hänen oli pakko

kohdata se ja mennä eteenpäin.

"Olet aivan oikeassa, rakkaani -- aivan oikeassa", hän lausui. "Lapsen

rakkaus on kuin kukkanen ikkunalla -- se ei voi kasvaa jonkun sitä

kastelematta. Setäsi on kaikkensa tehnyt hyväksesi ja on oikeutettu

saamaan kaiken rakkautesi. Ei tapahtuisi kohtuus, jos isäsi voisi tulla

takaisin kaikkien näiden vuosien kuluttua ja viedä sinut pois häneltä.

Pysy hänessä, Elin, rakasta häntä, viihdyttele häntä, ja Jumala sinua

uskollisuudestasi ja luottamuksestasi siunatkoon!"

Hän oli yrittänyt puhua urheasti, mutta ääni sortui ja hän pysähtyi.

Hetkisen perästä hän virkahti rauhallisesti:

"Voitko antaa minulle kynän ja mustetta sekä arkin kirjoituspaperia?"

Tyttö toi ne viipymättä, ja pöydän ääreen istuutuen hän kirjoitti rivin

tai pari. Sitten hän veti esiin lompakkonsa, avasi sen, pisti paperin

siihen ja sulki sen taas.

"Elin, teetkö minulle suuren palveluksen?"

"Mielelläni, herra", vastasi tyttö.

"On myöhä, ja minulla on ollut pitkä päivä, joten en kukaties satu

olemaan jalkeilla huutokaupan alkaessa aamulla -- otatko tämän

lompakon, antaaksesi sen ruununvoudille oitis, kun hän tulee?"

"Kernaasti, herra."

"Et avaa sitä etkä näytä kellekään muulle, vaan viet sen paikalla

huoneeseesi ja panet päänalusesi alle, ja huomenaamulla nouset varhain

ja annat sen ruununvoudille, ennen kuin hän aloittaa myynnin -- teetkö

sen puolestani, tyttöseni?"

"Teen varmasti."

"Kiitos! Ja nyt sinun tulee käydä levolle. Hyvästi, lapseni!"

"Mutta näenhän teidät aamulla?"

"Kukapa tiennee? Silloin saattaa meillä kummallakin olla muuta

mietittävää, joten meidän on parempi hyvästellä nyt."

"Mutta enkö näe teitä enää, herra?"

"Kukapa sitäkään tiennee! Olenhan tullut pitkän matkan takaa, ja nyt

minun on ehkä mentävä --", hän epäröi ja lisäsi sitten pois kääntyen:

"ehkä mentävä vielä edemmä."

"Olette ollut minulle niin ystävällinen -- pahoittelen, kun en voi

lähteä kanssanne."

"Oi, Jumala varjelkoon! ... tarkoitan, sinä et voi -- näen ett'et voi!

Mutta jos _olisit_ voinut, niin olisin sinusta peräti paljon pitänyt,

ja meistä olisi tullut kovin hyvät ystävät."

"En teitä milloinkaan unohda."

"Enkä minä sinua. Aina ajattelen urheaa pikku tyttöä, jonka kohtasin

kerran -- kerran vain -- ja jota en sitten enää saanut nähdä."

"Olettehan minulle vento vieras, mutta -- mutta --"

"Niin, vieras olen sinulle, lapseni, mutta olemme tavanneet toisemme

elämän aavalla merellä, ja nyt -- nyt meidän täytyy lausua jäähyväiset

ja erota."

"Hyvästi!"

"Hyvästi, pikku tyttönen, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Tyttö astahti makuuhuoneensa ovelle, pysähtyi ja kääntyi katsomaan

taaksensa. Hänen silmänsä olivat kyyneltyneet -- hän ei tiennyt miksi.

Luonto oli viimeinkin haastamassa hänelle -- hänen tietämättään.

Vieras katseli häntä sielunsa syvimmän kaihon väreillessä

kasvonpiirteissään, ja tytön kääntyessä hän ojensi käsivartensa häntä

kohti.

"Elin!" hän kuiskasi, ja tyttö palasi hänen luokseen. Hän painoi lapsen

sydäntään vasten, suudellen häntä otsalle ja huulille. Oi noita

suloisia, lämpöisiä huulia, hän tunsi ne viimeiseen asti!

Hänen silmissään hämärtyi kaikki usmaksi; hän kuuli loittonevia

askelia; kuuli oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja sitten -- hänen

lapsensa oli poissa.

* * * * *

Kristian Kristiansson oli yksinään. Hän tunsi joutuneensa elämänsä

pohjasakkaan eikä nähnyt muuta kuin tyhjyyden, mihin ryömisi kuolemaan.

Voisiko hän lähteä takaisin Reykjavikiin? Se ei käynyt päinsä, sillä

ministeri ja hänen seuralaisensa valmistelivat kemujaan hänen käyntinsä

kunniaksi, ja sellaisen remun läpäiseminen olisi korventelevaa

kidutusta, jolle itse paholainenkin nauraisi. Voisiko hän palata

Englantiin ryhtyäkseen entiseen tapaan elelemään tuntemattomana

säveltäjänä? Mahdotonta sekin, sillä hän ei voisi enää eläissään

sepittää siten kuin ennen -- vanha yllyke oli hävinnyt, lieska oli

loppuun palanut, häntä innostanut elämä oli kuollut; hänen maineensa

perustukset olivat järkkyneet siitä uudesta tietoisuudesta, ettei

hänellä ollut mitään oikeutta siihen, koskapa hänen uransa, ja kaikki,

mitä siitä oli koitunut, oli rakennettu vaimonsa haudan häpäisemiselle,

ja koska hän oli menestyksestään saanut maksaa ikäänkuin sielunsa

hiessä.

Mitä oli hänellä siis edessään? Vanhuus? Mitä oli vanhuus ystävittä,

lapsitta, lemmettä, kunnioituksetta; mielessä muisto -- tuo ihmisen

riutuvien päivien viime ilo -- kuin hävitetyn maan läpi juokseva

myrkytetty virta?

Eikö hänellä siis ollut mitään edessään? Oli, yksi oli -- ainoastaan

yksi -- ja yksinään värjöttäessään tuossa huoneessa pää käsien varassa

pöydällä hänellä oli vapisuttava, karmiva, sykähdyttelevä tunne,

ikäänkuin yliluonnolliset siivet olisivat lepattaneet hänen

yläpuolellaan ja kauhea ääni jylissyt: "_Synnin palkka on kuolema_!"

Samassa hän kuuli toisiakin ääniä -- inhimillisempiä ja kotoisempia --

jupisemassa lähellään. Joku virkkoi: "Hän on nukahtanut, mies parka",

ja toinen: "Ehkä on ryypännyt liiaksi." Sitten kosketti käsi hänen

olkapäätään ja hänelle huudettiin korvaan:

"Eikö teidän olisi paras käydä levolle, herra?"

Siinä oli hänen äitinsä, ja takana Magnus, ja molempia katsellessaan

hän huomasi noiden mielestä olevansa juovuksissa. Sydämensä ja

aivojensa rajussa melskeessä sopi hänelle paremmin jättää heidät siihen

uskoon, ja hermojen jännitys olikin käynyt niin tiukaksi että hän

jaloilleen noustessaan, hoippui kuin juopunut.

"Hei, mikäs nyt?" hän nauroi. "Viinannepa lienee tuikeata, emäntä.

Mutta siitä viis! Kelpaa parhaaksi yömyssyksi ja tuottaa sikeämmän

unen. Olen väsyksissäni, kovasti väsyksissäni, mutta aion vetää pitkät

unet viimeiseltä -- pitkän pitkät unet viimeiseltä."

"Mutta huomenna on uudenvuodenpäivä", muistutti Anna. "Kellot soivat

sarastaessa, ja ruununvouti saapuu tänne sitten hetimiten, joten teidän

on oltava varhain liikkeellä, jos mielitte olla valmiina huutokaupan

alkuun."

"Niinpä tosiaan -- olin unohtanut koko jutun -- ja koska emme voi sopia

tytöstä, niin minun täytyy ostaa tila kaikin mokomin. Kerroin

tarvitsevani sitä erikoiseen tarkoitukseen, vaikka en sanonut mihin. Se

on minun salaisuuteni, emäntä, mutta saatanpa tuon mainitakin.

Tarvitsen sitä äidilleni."

"Äidillenne."

"Niin juuri! Hän on syntyisin näiltä tienoin, ja vanhus raukka tahtoisi

päättää päivänsä täällä."

"Hänkö siis neuvoo teitä ostamaan maatilan?"

"Ei sinne päinkään! Hän ei tiedä tuon taivaallista koko puuhasta. Teen

siitä yllätyksen. En ole ollut hyvä poika, mutta mennessäni pois, siinä

mielessä, ett'en enää konsanaan palaja, tahdon olla siitä varma että

kelpo vanhus on onnellinen ja hyvässä tallessa ja että hänellä on katto

suojanaan."

Hän nauroi, jälleenkin tuntien tempovaa painostusta sydämessään, ja

sanoi sitten Magnukseen kääntyen:

"Pahoittelen, kun ostan talonne, ja te jäätte puille paljaille, mutta

kauppa on kauppa, ja kenellä on rahaa maksaa, sillä on vapaus tarjota."

Magnus siirtyi syrjään, halveksiva ilme kasvoillaan.

"Älkää noin apealta näyttäkö. Luulette saaneenne pahaa kohtelua

osaksenne ja kenties on niin käynyt, mutta olette onnellisin mies

Islannissa minun mielestäni. Luulette, että kun olette tehnyt hyvin

työnne, teidän tulisi saada palkintonne, mutta mitä oikeutta on

meidänlaisilla ihmisparoilla odottaa palkintoa tässä maailmassa?

Luulette miestä rikkautensa vuoksi kadehdittavaksi, mutta mitä hyvää on

taskun täyttämisestä sydämen tyhjäksi jäädessä? Ja luulette, että

Kuolema viattomat ja onnelliset surmatessaan on julma hirviö, mutta on

pahempaakin kuin Kuolema, ja sitä on Elämä, silloin kun ei ole ketään,

joka välittäisi, elätkö vai kuoletko. Reipastukaahan toki! Teillä on

terveytenne ja hyvä nimenne, sekä rakastettavana ja rakastamassa

äitinne ja tuo suloinen tyttönen. Mitä hittoa teillä siis olisi

valiteltavana? Ei ikinä mitään!"

Sanoessaan tämän puolittain tosin tunteellisesti ja puolittain sitä

pilana teeskennellen hänet hetkiseksi valtasi entisten poikuusaikojen

mieliala ja hän laski käsivartensa poikittain veljensä hartioille,

kuten oli entispäivinä hänen tapanaan ollut, mutta Magnus väisti

värähtäen.

"Kynttilänne palaa makuuhuoneessa, herra", huomautti Anna jämeästi.

Ja silloin hän näki äitinsäkin yrmeästi silmäilevän häntä, kuten

ainakin vierasta, joka oli tullut heidät ulos kodista työntämään, joka

oli koettanut houkutella tyttöä heiltä pois ja joka saattoi nauraa

heidän tilaansa ja ajatella ainoastaan itseään. Ja ajatellessaan tämän

olevan viimeisen, mitä äidistään näki -- ajatellessaan, että oli

odottanut peräti toisenlaista eroa; että kaikki anteeksiannon ja

sovinnon toivo oli mennyttä; että äiti ei milloinkaan saisi kuulla

tuhlaajapoikaansa kohtaan osoittamansa sitkeän luottamuksen osuneen

oikeaan eikä tietää hänen olleen ja menneen, hän sai töin tuskin

pysytyksi lannistumatta ja aluksi vielä lopussa kavaltamatta itseään.

Mutta kooten vaatteensa, jotka oli pantu pankon korvalle kuivamaan, hän

kääntyi makuuhuonetta kohti ja sanoi, taaskin puhjeten nauruun, joka

vihlaisi Annan sydäntä kuin miekka:

"Ette saa näyttää noin alakuloiselta, emäntä. Kun asiat ovat

pahimmillaan, niin ne eivät voi muuksi muuttua paranematta. Teillä on

ollut vastuksenne, mutta huomenaamulla juotte maljani äitini

kurkihirren alla. Hyvää yötä."

Ja sitten hän hoipersi vierashuoneeseen.