IV.

Tuon sydäntä tempovan hetken hämmennyksessä hän kyseli itseltään,

miten saisi toteutetuksi suunnitelmansa, pelastetuksi perheensä

onnettomuuksista, jollei voinut sanoa heille, kuka oli, ja vaadituksi

takaisin tytärtään ja viedyksi hänet mukanaan, jollei rohjennut

julistaa: "Olen hänen isänsä, hän on minun." Mutta sattuma ja

jokapäiväinen sana -- nuo keksinnön ja viisauden kaksoissisarukset --

osoittivat hänelle mitä tehdä.

"Tahtoisin, että minut aamulla herätettäisiin aikaisin, emäntä, sillä

luulen ruununvoudin ehättävän jo varhain."

"Ruununvoudin?"

"Olen ikään jutellut pojallenne, että aion huomisessa huutokaupassa

tehdä tarjouksen maatilastanne."

"Sekö siis oli teillä tehtävänä matkanne perillä?"

"Niin, se se oli, emäntä."

Anna katseli häntä kotvan aikaa ja kysäisi sitten: "Mihin voineekaan

teidänlaisenne herrasmies haluta tällaista maatilaa?"

Toinen ei vastannut, joten hän jatkoi: "Ette voi aikoa asua niin

yksinäisessä paikassa, kuin Thingvellir on."

Vieläkään ei toinen puhunut mitään, ja hän lisäsi: "Tosinhan voisitte

antaa vuokralle tilan, mutta tämä on laihaa maata, sen vakuutan, ja

kaikki riippuu siitä, miten paljon työtä siihen pannaan."

Hän hyöri pöydän ääressä kuin ollakseen jotakin askaroivinaan.

"Poikani", hän selitti, "on ainoa, joka on konsanaan kyennyt sitä

kunnollisesti muokkaamaan, eikä hän omasta syystään ole lopulta

vaikeuksiin joutunut, sillä Islannissa ei yksikään olisi jaksanut pysyä

pystyssä hänen asemassaan."

Hän odotti toisen jotakin sanovan, mutta tämä ei tuntunut olevan

halukas haastelemaan. "Eivätkä hänen vaikeutensa niin peräti

vakaviakaan ole. Kahdeksantuhatta kruunua maksamattomia korkoja --

siinä kaikki kuudentoista vuoden kuluessa."

Taas hän odotti, mutta toinen yhä pysyi vaiti. "Tänä iltana täältä

lähtiessään ruununvouti sanoi, että jos poikani saisi rahat ennen kello

yhdeksää huomenaamulla, niin ei huutokauppaa toimitettaisi."

Kristian Kristiansson oli laskenut päänsä käden varaan ja näytti

kuuntelevan tarkasti.

"Jos poikani vaan löytäisi jonkun, joka hänelle lainaisi rahat --"

Hänen äänessään oli rukoileva sointu, joka säpsähdytti häntä

itseäänkin, sillä hän pysähtyi ja katsahti hermostuneesti taaksensa

vieraaseen.

"Varmastikaan hän ei sitä milloinkaan katuisi, hyvä herra. Magnus

ahertaisi sormensa verille joka pennin takaisin maksaakseen. Sellainen

hän on ollut pojasta pitäen, ja parempain vuosien tullen ja hieman

onnea mukanaan --"

Silloin juolahti uusi suunnitelma Kristian Kristianssonin mieleen ja

hän peitti käsin kasvonsa sitä punnitakseen, jolloin Anna, muuttuneen

liikahduksen väärin käsittäen, häkeltyi ja aloitti uudestaan.

"Tuppaudun liian vapaaksi, hyvä herra, mutta en ajattele itseäni --

ajattelen poikaani. Tavallaan olen syypää kaikkeen, mitä hänelle on

tapahtunut. Hän ei sitä tiedä enkä sitä uskalla hänelle kertoa, mutta

syypää olen."

Kristian Kristiansson katsahti häneen.

"Oli kokonaan minun vikani, että hänen isänsä otti kiinnityksen."

"_Teidän_ vikanne?"

"Niin, herra. Mieheni rakasti sitä poika parkaa, joka on kuolleena,

mutta hän oli Islannin kuvernööri ja joka silmä oli katselemassa, että

hän piti omaa huonettaan järjestyksessä, ja ilman minua hän olisi

saattanut antaa lain mennä menoaan. Minä pyytelin ja rukoilin häntä,

ajatellen, että kärsimään jäisimme me itse. Mutta minä vain syöksin

toisen poikamme häviöön yrittäessäni toista pelastaa -- enkä pelastanut

häntä."

Kristian Kristiansson painoi alas päänsä, sillä katkeruuden vedet

vierähtivät tulvana hänen ylitsensä, ja Anna, arvellen hänen mieltään

liikuttaneensa, pitkitti innokkaammin:

"Ja sitten tyttö, poikani tytär. Olette itse nähnyt hänet, eikä hän

mielestänne kait ole palkollisen näköinen, mutta jos huutokauppa

tapahtuu, niin hänen on pakko mennä palvelukseen. Tyttöjä joissakuissa

maataloissa kohdellaan häpeällisesti, eikä poikani siedä sitä

ajatellakaan. Enkä minäkään, sillä minä en voi olla ajattelematta tytön

isää. Oli mitä tahansa muuta, hän oli herrasmies, ja kun ajattelee,

että hänen tyttärensä joutuisi kenenkään rääkättäväksi --"

Annan ääni taasenkin takelsi, mutta tuokion kuluttua hän pitkitti

urheasti.

"Itse olen jo vanha vaimo, eikä pikku onnettomuus enemmän tahi vähemmän

enää minulle suuria merkitse. Aikani on lyhyt joka tapauksessa, ja

ilomielin lähden, kun minut kutsutaan. Useimmat rakkaani ovat jo

menneet -- poikani ja pojantytär ovat ainoat jäljellä -- ja jos voisin

tuntea jättäväni heidät onnellisiksi ja viihdyttäviin oloihin --"

Kristian Kristiansson ei voinut kestää enempää. "Emäntä", hän virkahti,

"olin lujasti päättänyt ostaa tilan -- minulla oli siihen haluuni

erikoinen syy -- mutta sen sijaan lainaankin pojallenne rahat korkojen

maksamiseen."

Annan silmät lennähtivät seposeljälleen hämmästyksestä, ja rukoukseensa

nyt vastauksen saatuaan oli hän läkähtyä hengettömäksi. "_Teettekö_

sen, hyvä herra?" hän äännähti.

"Teen, yhdellä ehdolla."

"Ehdosta viisi, antakaahan, kun käyn ilmoittamassa hänelle."

"Ehtoni on se, että annatte tytön minulle kasvatiksi."

"Oih!"

"Minäkin olen yksinäinen, vaikk'en niin vanha kuin te, eikä minulla

Englannissa ollessani ole vaimoa, ei lasta, ei äitiä, ei veljeä elämäni

kumppanina. Tytön suloiset kasvot olisivat minulle siellä suurena

viihdykkeenä, ja olen valmis suorittamaan nuo korot, jos annatte hänen

lähteä."

Valo oli kuoleutunut Annan silmistä -- hänen päänsä oli riipuksissa.

"Antaisin teille kaikki takeet siitä, että hänestä pidettäisiin huolta.

Olen rikas, eikä häneltä puuttuisi mitään."

"En minä ehtoanne tuoksi arvannut, hyvä herra", virkkoi Anna.

"Minkä tähden? Ajatteletteko tyttöä vai itseänne, emäntä?"

"Ajattelen poikaani. Niin ei ole vielä yksikään kiintynyt lapseen.

Hänellä on ollut lapsi huoliteltavanaan melkein tämän syntymästä asti,

ja hän pitää siitä kovin, kovin paljon. Kun se oli pienenä ja lumi niin

kinostellut kuin tänä päivänäkin, niin oli hänellä tapana olallaan

kantaa se kouluun, ja iltaisin sen uniseksi käydessä hän kantoi sen

sylissään vuoteelle. Omaakaan lastansa hän ei voisi hellemmin rakastaa.

Tämä on hänelle kuin isyyttä, eikä hänestä nyt enää isää koidu,

sillä --"

Anna empi ikäänkuin yrittäen sanoa jotakin, mutta arkaili, ja sitten

hän helmeilevien kyyneltensä lomasta hykäytti salaisuutensa ilmi.

"Toden sanoakseni, herra Kristiansson, hän oli ajatellut lapsen äitiä,

mutta luopui tästä erään toisen hyväksi, ja äiti kuoli. Siitä päivästä

saakka haaskaantuivat hänen parhaat vuotensa kuihduttavaan

ikävöimiseen, kun hänellä ei ollut, ketä rakastaa. Sitten lapsi tuli,

ja tuntuipa siltä kuin olisi äiti itse lähettänyt pienoisensa häntä

viihdyttelemään. _Äiti_ ei voinut häntä rakastaa, sillä hän rakasti

tuota toista viimeiseen asti, mutta lapsi voisi, ja tämä onkin, Jumala

häntä siunatkoon, sen tehnyt!"

Kristian Kristianssonin sydäntä vihloi, mutta hän ponnisteli edelleen.

"Arvelette siis, ettei hän edes tytön omaksi menestykseksi ja onneksi

voisi erota holhotistaan?"

"En sitä sano; jos asia hänelle oikealla tavalla esitettäisiin --"

"Esittäkää te itse, emäntä."

"En tohdi! Hän saattaisi luulla minun ajattelevan itseäni."

"Ja jos, niin mitäpä tuosta? Eikö hänestä ole mitään se, että hänen

äitinsä pelastuu kodittomaksi joutumasta, kun tyttökään kerran ei

huonoille jäljille joudu? Eikä joudu -- sen takaan."

Anna mietti kotvasen ja virkkoi sitten: "Te sanoisitte meille, minne

hänet viedään, mitä hänen on tehtävä, ja miten hänet aiotaan

kasvattaa?"

"Aivan niin."

"Hän saisi alituiseen kirjoittaa meille ja ehkä joskus käväistä meitä

katsomassa?"

"Kernaasti."

"Oikeastaan se olisi ihan kuin palvelukseen menemistä."

"Ihan."

"Mutta hänestä vain tulisi neiti eikä palkollinen?"

"Juuri niin."

"Olisitte hänelle hyvä? Jokin minulle ilmaisee, että olisitte. Ja te

olisitte, olisittehan?"

"Olisin tytölle yhtä hyvä kuin jos -- kuin jos olisin hänen oma

isänsä", vakuutti Kristian Kristiansson.

Anna pyyhki silmiään ja sanoi:

"En tiedä, mitä vastata -- en todellakaan tiedä, mitä vastata teille."

"Älkää minulle vastatko mitään -- puhukaa pojallenne, emäntä."

"Te lainaatte hänelle korkorahat oitis?"

"Oitis."

"Kahdeksantuhatta kruunua -- saatteko ne kokoon huomisaamuksi kello

yhdeksäksi?"

"Katsokaahan", vastasi Kristian Kristiansson, vetäen lompakon

povitaskustaan, "tästä riittäisi maksaa nuo korot kahteenkymmeneen

kertaan. Enkä _lainaa_ rahoja pojallenne -- minä _annan_ ne hänelle,

jos hän niitä vastaan luovuttaa minulle tytön."

"Eroaminen on kyllä raskasta, mutta lopultakin on yksi suu vähemmän

ruokittavana, ja minun mentyäni toinen, ja sitten ehkä, päästyään

rasituksistaan ja vaikeuksistaan --"

"Puhukaa hänelle -- hän on tässä", kehoitti Kristian Kristiansson, ja

samassa Magnus palasi sisälle, höyryävä puukulhollinen haudetta

käsissään.

Sitten Anna matalalla ja vapisevalla äänellä, tuskin uskaltaen

silmiänsä nostaa hänen kasvoihinsa, kertoi pojalleen vieraan tekemän

tarjouksen, etupäässä huomauttaen, mitä etua Magnukselle itselleen

olisi siitä, että Elin joutuisi hyviin hoteisiin, jolloin hän, äidin

päästyä levolle maan poveen, kykenisi järsivän velan kahleista

vapaampana makselemaan lyhennyksiä ja voittamaan menetetyn perintönsä

takaisin. Mutta pitemmälle ehdittyä hänen äänensä alkoi takeltaa ja

sanat sotkeusivat, sillä Magnus tähysteli häntä rypistyvin silmäkulmin,

ja viimein Anna tykkänään pysähtyi puolustellen:

"En mitään pahaa tarkoittanut, Magnus. Ajattelin vaan --"

"Ajattelit, että voisin itseni pelastaakseni uhrata Elinin, äiti",

täydensi Magnus, ja noin kova sana sai Annan nyyhkien vaipumaan

tuolille.

Sitten Magnus kääntyi Kristian Kristianssoniin ja sanoi: "Sulimmat

kiitokset tarjouksestanne, hyvä herra, mutta veljenitytär ei ole

myytävänä."

Niine hyvineen hän oli taas vilahtamaisillaan ulos, mutta silloin

huudahti Kristian Kristiansson, joka värisi kiireestä kantapäähän:

"Malttakaa!"

"No?"

"Olette omasta puolestanne päättänyt joutuisasti kyllä -- oletteko

ajatellut ketään muuta?"

"Ketä muuta olisi tässä ajatteleminen?"

"Ensinnä äitiännekin. Jos hylkäätte tarjoukseni ja talo myydään päänne

päältä huomenaamulla, niin mihin hän joutuu?"

Magnus sävähti punaiseksi, kuin olisi näkymätön käsi läimäyttänyt häntä

kasvoihin.

"Entäs tyttö sitten -- oletteko sitäkään ajatellut? Onko teillä oikeus

lähettää hänet palvelukseen -- jonkun juhtana ahertamaan?"

Magnus tutisi silminnähtävästi -- kulhokin tärisi hänen käsissään.

"Kaiketikin pidätte tytöstä ja olette ollut hyvä hänelle, mutta jos hän

olisi oma tyttärennekin, niin hän kuitenkin olisi erillinen olento, ja

varsinkaan tämänlaisessa tapauksessa ei teillä ole oikeutta puhua hänen

puolestaan."

"Puhukoonpa omasta puolestaan sitten", lausui Magnus ja laskien

höyryävän kulhon pöydälle hän harppasi sisäovelle ja huusi kiihtyneellä

äänellä: "Elin! Elin! Elin!"

Tuossa tuokiossa pyrähti tyttö säikähtäneen näköisenä, huoneeseen,

hätäillen: "Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut?"

"Kuulehan", aloitti Magnus, ja Kristian Kristiansson näki, että hän

yritti puhua levollisesti, vaikka ääni vapisi kuin olisi hänen sielunsa

kuohahdellut. "Tämä herrasmies on isoäidillesi ilmoittanut haluavansa

ottaa sinut tyttärekseen ja tarjoutunut maksamaan velkani, jos suostun

lähtöösi."

"Setä!" huudahti tyttö.

"Olen hänelle vastannut, että saat itse valita, ja niin saatkin, ja

isoäitisi ja minä myönnymme, mitä tahansa päätätkin tehdä."

"Mutta, setä!"

"Älä puhu vielä, lapseni. On kohtuullista, että saat kuulla kaikki.

Elin, minä olen sortunut mies eikä minulla enää ole kotia sinulle

tarjottavana. Huomisaamuisen huutokaupan perästä en tiedä, miten

isoäidillesi ja sinulle ja minulle käy, minne lähdemme ja mikä katto

suojaksemme koituu. Mutta tämä herra on rikas, ja hän lupaa pitää

sinusta huolta koko ikäsi, antaa sinulle kaikki, mitä tarvitset ja

toivoa voit. Jos jäät minun luokseni, niin saatat joutua puutteeseen,

mutta jos menet hänen matkassaan, niin et enää koko ikänäsi koe köyhää

päivää."

Hänen kumea äänensä pyrki väkiseltäkin sortumaan, mutta hän kesti

loppuun asti, ja sitten Anna sanoi, kyyneleet pulppuamassa silmiin niin

nopeasti, että hän tuskin ennätti niitä pyyhkimään:

"Eikö tämä ole suurenmoista? Ilmetty ihme! Kuin vastaus rukoukseesi,

lapseni, juuri kun olimme niin masentuneita ja alakuloisia? Tämä herra

antaa meille varman vakuuden siitä, että joudut hyvään kristittyyn

kotiin ja saat kunnollisen hoidon ja kasvatuksen."

Ja silloin Kristian Kristiansson itse esiin astuen lausui, vaikka sai

tuskin puhutuksi sekavilta tunteiltaan, jotka hänen sieluaan

järisyttivät:

"Saat kuulla, kuka olen, Elin. Puhuimme säveltäjä Kristian

Kristianssonista, ja sinä lauloit minulle hänen lauluaan ja sanoit

haluavasi kuulla hänestä jotakin. Minä olen Kristian Kristiansson."

Tytöltä pääsi tahtomattaan huudahdus, ja puhujan ääni voipui

hetkiseksi.

"Niin, minä olen, ja sinulle kertomani tarina oli oman onnettoman

elämäni tarina, mutta -- olen kadottanut tyttäreni, sen jälkeen kun

tuon laulun kirjoitin, ja nyt olen ypö yksinäni. Etkö sinä tahtoisi

tulla hänen sijalleen, lapseni? Olet minulle kuin oma tyttäreni etkä

konsanaan joudu eroitusta huomaamaan. Palaat minun kanssani Englantiin

ja elät minun elämääni, ja mitä ikinä minä teen, sen teet sinä, ja

minne menenkään, tulet sinä myös."

"Ajatteles, Elin!" virkkoi Anna. "Rakastat soitantoa -- siinä tulet isä

parkaasi -- ja matkustelet ihan kuin rakkaalla äidilläsi oli tapana!"

"Se olisi kaunista!" äännähti Elin.

Hän oli kaiken aikaa seisonut pöydän ääressä, toisella kädellään

keveästi nojaten siihen, suloisten kasvojen heijastellessa

säikähdyksen, tuskan, hämmästyksen, ilon vaihtuvia ilmeitä.

"En tiedä, mitä maailmassa niin suuresti rakastaisin, mutta -- en voi,

en saa."

"Elin!"

"Mummo, etkö minulle itse sanonut tänne kauan aikaa sitten tullessani,

kun ensi kertaa panit minua levolle, ett'en saisi konsanaan jättää setä

Magnusta enkä lähteä, tulisipa kuka tahansa minua joskus ottamaan pois?

Olin pienen pieni silloin, mutta sen muistan, että lupasin sinulle ja

aion sanani pitääkin."

"Mutta minä ajattelin silloin erästä toista, Elin. En voinut tietää,

että tämä herra tulisi -- ja vielä tällaisena aikana --"

"Mutta eihän siinä eroa ole, mummo. Sitä paitsi, jos lähtisin tämän

herran mukana ja hän kohtelisi minua kuin omaa tytärtään, niin minun

tulisi häntä ajatella, kuin olisi hän isäni. Pitäisitkö, mummo, siitä?

Ja pitäisikö setä Magnus?"

"Me uhraisimme itsemme, kultaseni, me uhraisimme itsemme, jotta sinä

saisit menestystä ja onnea."

"Minä en välitä menestyksestä, jos te ja setä Magnus olette köyhiä.

Enkä olisi lainkaan hyvilläni -- olisin kovin onneton."

"Voi sentään! Voi sentään!" oihki Anna, kykenemättä enempää sanomaan.

Ja sitten tyttö hymyillen kääntyi Kristian Kristianssoniin, jolla

ylpeys ja tuska tempoili sydäntä, ja sanoi:

"Olette hyvin, hyvin ystävällinen, hyvä herra, ja ken tahansa muu

lähtisi kerallanne ilomielin; mutta minä en voi, näettehän itsekin,

ett'en voi -- minun täytyy jäädä setäni luokse. Mummo tekee niin, ja

miks'en siis minäkin?"

"Hän tulisi paremmin toimeen ilman meitä kumpaakin, Elin", huokasi

Anna.

"Älä sano niin, mummo."

"Sanon vainkin, lapseni, ja jospa tietäisit, kuinka maailma on

julma --"

"Mutta Jumala ei ole eikä Hän meitä eroita nyt, kun olemme olleet

yhdessä niin kauan. Sanoithan itse niin, kun puhuin palvelukseen

lähdöstä. Sanoit Hänen löytävän jonkin toisen tien, ja Hän tekee sen --

varmastikin tekee."

Annan sydäntä kirveli saada omat opetukset takaisin soimauksikseen,

mutta kuitenkin hän Magnusta mielessään pitäen ponnisti vielä kerran.

"Mutta etkö näe, rakkaani, että jos jäät setä Magnuksen luo, niin hän

menettää maatilan, kun taasen saa sen pysymään omanaan, jos lähdet

herran kanssa?"

Silloin nuo viattomat nuoret kasvot, jotka oli niin eloisiksi

kirkastanut kaunis luottamus Jumalan suuruuteen ja hyvyyteen kaikkien

vaarojen ja puutteiden uhatessa, kävivät tuokioksi pilveen ja hän

sanoi: "_Tahdotko_ minua lähtevän, mummo? Ja tahtooko setä Magnus?"

Kumpikaan ei vastannut, ja hän katsoi toisesta toiseen -- Annan

pyyhkiessä ryppyisellä kädenselällä silmiään, ja Magnuksen seisoessa

liikkumatonna, vaaleat kasvot sortuneina kuin sulava lumi -- ja silloin

kohosi tunteitten raskas paino tytön sydämeltä ja hänen silmänsä

loistivat kuin aurinko.

"_Tiedän_, miten asia on", hän vastasi itse. "_Te_ vaan ajattelette

_minua_."

Ja sitten urhea pikku olento keikautti päätään ylpein katsein ja

sanoi: "Mitä maatilaan tulee -- jos on kysymyksessä sen tai minun

menettäminen, niin tiedän, mitä setä Magnus sanoo. Hän sanoo --

_tiedän_ sen ihan varmasti -- 'Antakaa minun pitää pikku Elinini, ja

tila -- _tila menköön_!'"

"Ja niin sanonkin, rakkaani", huudahti Magnus, avaten suuren sylinsä,

ja Elin hypähti siihen ja painaltui hänen rintaansa vasten.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ehätti Anna yhteen joukkoon ja Magnus oli

kietaissut käsivartensa molempain ympäri, ja tuntui aivan siltä, kuin

he olisivat voittaneet suuren kiusauksen -- kuin olisi jokin musta

varjo poistunut heille eroa tuottamasta -- sillä he riippuivat

toisissaan ja itkivät kuin lapset.

Kristian Kristiansson seisoi tovin syrjässä ja katseli heidän suurta

onnellisuuttaan, tuntien itsensä siitä osattomaksi, ja sitten, peljäten

voivansa huudahtaa ja joutuvansa ilmi tai tykkänään lannistuvansa,

kääntyi pois ja pakeni vierashuoneeseen.