He olivat nyt vieläkin erinäköisemmät kuin konsanaan. Vanhemman ankarat
piirteet, tumma vanunut parta, matala pystyotsa, jonka yläpuolella
raudanharmaa tukka törrötti, ja nuoremman kirkkaat ruskeat silmät,
hienot kasvot, kaareva otsa ja vaaleat, taapäin kammatut silkinhienot
kiharat -- siinä kaksi melkein täydellistä vastakohtaa.
Kristian Kristianssonia järisytti tämä ensi kohtaus veljen kanssa --
veljen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli syössyt turmioon,
mutta hän koetti pysytellä tyynenä ja ottaa selville, miten turvallista
olisi ilmaista itsensä sitten kun aika joutuisi.
"Olette erittäin ystävällinen, kun luovutatte minulle huoneenne", hän
alkoi.
"Mitäpä tuo sen vertainen --" vastasi Magnus.
"Ja ehkä pitäisi minun kertoa, millä asialla olen täällä."
"Miten haluatte, herra -- miten itse haluatte."
"No siis -- totta puhuen tulin huomisaamuiseen huutokauppaan. Satuin
kuulemaan siitä vasta eilen Reykjavikissa, jonne saavuin edellisenä
päivänä 'Lauralla'."
"Sekö se teidät tänne toikin?"
"Se se oli. Olen ollut ulkomailla viisitoista vuotta ja koonnut siellä
jonkun verran omaisuutta, ja nyt tulin kotimaahan kiinnittämään sitä
johonkin. Tiesin, että tämä on tuottava maatila --"
"Parempaa ei ole koko Islannissa, jos sitä vaan onni suosisi, ja jos
teillä on riittävästi varoja lunastaa se maineen mantuineen --"
"Luulisin olevan -- minulla on taskussani kylliksi rahoja koko maatilan
hinnaksi ja vielä jäämäänkin. Mutta pahoittelen teidän asemaanne, ja
jos mielestänne tuntuu kiusalliselta kuulla minun näin haastelevan --"
Magnus oli vääntelehtinyt tuolissaan kuin sekä henkistä että
ruumiillista levottomuutta kärsien ja remahti nyt hillittömästi
nauramaan. "Ei ensinkään! Ei ensinkään!" hän hoki lasinsa täyttäen. "On
hupaista kuulla, että jollakin on rahaa enemmän, kuin hän tarvitsee.
Minulla sitä ei ole ollut koskaan riittävästi edes velkojeni
suorittamiseen. Kuusitoista pitkää vuotta on purteni kyntänyt elämän
merta, ja nyt --" jatkoi hän kohottaen lasinsa ja tyhjentäen sen --
"olen uppoamassa sen kirottuihin hyökyihin."
Kristian Kristianssonin sydänalaa hytkäytti Magnuksen naurun sointu --
kapinan ja toivottomuuden katkeran naurun -- mutta hän koetti peittää
pelkoaan ja hälventää sitä reippaaksi heittäytymällä.
"Älkää olko liian masentuneena", hän sanoi. "Kukaan ei tiedä, mitä
tuomisia tulevaisuudella on ihmiselle varattuna. On aimo pimeä yö
ulkosalla, mutta kuitenkin kaikitenkin nousee aurinko aamulla. Sitä
paitsi on onnettomuudessa aina valopuolensakin, jos vain tahdomme sen
päästää näkyviimme. Elämä on suloista, ystäväni, tapahtukoon mitä
tahansa."
"Arveletteko niin?"
"Tiedän sen; miksi siis istuisimme pikku okakourallisellemme?"
"Syystä että joillakuilla ei ole muualla istuinta", vastasi Magnus ja
nauroi taas -- samaa oneaa, järeää naurua.
Kristian Kristiansson värähteli, mutta ponnisti vaan edelleen.
"Luulette hävinneenne, mutta minä tiedän menestyneitä, jotka milloin
hyvänsä ilomielin vaihtaisivat asemansa teidän kanssanne. He ovat
kultansa tahi maineensa tahi molemmatkin saaneet ylitsensä syösseenä
vieremänä eivätkä tiedä, mitä sillä tehdä, kenen kanssa sitä jakaa --
siten on heillä kannettavanaan vain tuollainen kuorma Kuolleen meren
hedelmiä. Te ette ole siihen joutunut. Jos menetättekin tiluksenne,
niin onhan teillä terveytenne, hyvä maineenne, puhdas omatuntonne ja
rakkaat omaisenne jäljellä."
"Siinäpä se!" vastasi Magnus. "Tokihan ette luule minun itseäni
ajattelevan? Rakkaiden omaisteni vuoksi juuri on tämä kirottu kova onni
niin tukala kestää. Mitä kostun siitä tiedosta, että suojukseni ovat
karitsoja täynnä, jos tulva on tullessaan temmannut ne järvelle
uiskentelemaan? Puhutte kuin mies, joka ei ole milloinkaan kokenut
onnettomuutta."
Kristian Kristianssonin päätä pyörrytti. "Ehkä en ole -- tai ehkä
olen", hän huomautti heikolla äänellä, "mutta epätoivoa olen kokenut ja
tiedän, ettei yksikään ihminen voi siinä elää. Me voimme elää
ainoastaan toivossa -- ei siinä, mitä on, vaan mitä tulee -- ja
jollemme jaksa uskoa pilvien pimittäessä, että maailmaa hallitsee
oikeus --"
"Ja hallitseeko?" kiivastui Magnus. "Kärsiikö tässä maailmassa konna?
Kuolevatko hänen lampaansa röhkään ja suistuuko hänen karjansa
kalliolta alas, vai lisääntyvätkö välemmin kuin kenenkään muun? Ei,
herraseni", hän jatkoi istuimellaan kääntyen, "jos mies on roisto,
valmis oman isänsä rosvoamaan, niin on mahdollisuutta hänen
menestymiseensä maailmassa; mutta jos hän on rehellinen mies, joka
yrittää tehdä hyvää jokaiselle, niin yhtä usein on hänen työnsä hukkaan
mennyttä kuin hyväksikin hänelle itselleen ja läheisilleen."
Kristian Kristianssonin vallannut pyörrytys yltyi hetki hetkeltä, mutta
hän virkahti:
"Maailmalla on oma tapansa rangaista rikollisia, ja jos nämä eläessä
välttyvätkin, niin on heitä kuolema aina odottamassa --"
"Kuolema?" ynähti Magnus, pyörähtäen ritisevällä tuolillaan. "Kuolema
on sokea, haihatteleva hirviö, joka iskee maahan nuoret ja jättää
vanhat, kaataa onnelliset ja jättää kurjat, vie viattomat ja jättää
syylliset, tempaa avuttoman petetyn raukan ja jättää pettäjän!
Olemmehan sen kait kaikkikin nähneet! _Minä_ olen, sen ainakin tiedän."
Magnuksen käreän äänen leimuava tulisuus oli painunut sortuneen
nyyhkinnän kaltaiseksi kumeaksi kuiskeeksi. Kristian Kristiansson ei
uskaltanut nostaa kasvojaan, mutta yritti selitellä:
"Jumala johdattaa kaikki hyvään loppuun. Olen sen aina havainnut.
Maailman kulku saattaa olla pimeyden kiehtoma, mutta ajan pitkään se
suuntautuu oikeutta kohti."
"Mitä merkitsee ajan pitkään minulle?" huudahti Magnus. "Minä olen
täällä vain muutamia vuosia ja tahdon oikeutta _nyt_. Tahdon nähdä
konnan kuritettuna nykyaikana, en jonkin tulevaisen sukupolven eläessä.
Oikeutta, sanotte! Isäin synnit lasten päällä -- siinä ainoa oikeus
mitä tässä maailmassa näen. Lapsi raukka pennittömäksi jääneenä, syystä
että hänen isänsä pelasi tahi joi rahat, joita ei ansainnut --
sanotteko sitä oikeudeksi, herraseni? Minä en!"
Magnuksen kumea ääni oli taaskin sortumassa, ja syntyi tuokion
äänettömyys.
"Ei, ei! Älkää sanoko, että perimme palkkamme tässä maailmassa --
kukaan meistä -- hyvät enempää kuin pahatkaan. Elämä ajaa valheeksi sen
vanhan jutun -- on aina ajanut, aina ajaa. Jos olet petturi tai heittiö
tai irstailija, niin saat elää ylellisyydessä ja kohota aurinkoon asti,
mutta jos olet poloinen kotonaan kyyröttelevä raukka ja aherrat sormet
verissä, niin sinut viskataan maantielle. Mutta mitä hyötyä
puhumisesta? Paha päivä on tulossa. Tulkoonhan!"
Kristian Kristiansson ei konsanaan ennen ollut itseään tuntenut niin
mitättömäksi ja kehnoksi. Ylpeyden lähteet olivat hänessä kuivillaan,
ja hän oli omissa silmissään peräti alentunut arvoltaan. Veljensä
edessä, joka oli kantanut hänen taakkaansa ja sen alle sortunut, hän
näki olevansa viheliäinen ja surkuteltava raukka. Hän ei pystynyt
nostamaan päätänsä, sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen häpeänsä
ollut otsaansa kirjoitettuna, mutta ponnisteli jotakin sanoaksensa, ja
ainoat sanat, mitä mieleensä sai, tuntuivat kieltä kirpelöivän ja
kurkkua kurovan.
"En voi väitellä kanssanne", hän äännähti. "Olette kärsinyt enemmän
kuin minä, ja tietenkin ovat nykyiset vaikeutenne perintöä
tuhlaajaveljestänne, josta äitinne kertoi."
Magnuksen sävy muuttui oitis äitiä mainittaessa. "Vai puheli äitini
taas hänestä?" hän virkkoi.
"Puhuuko hän sitten useasti samasta?"
"Liian usein, eikä näy mitään muuta ajattelevan. Hän oli perustus,
jolle äiti raukka talonsa rakensi, ja se luhistui, mutta äiti siitä
huolimatta pysyy kiinni hänessä."
"Jumala häntä siunatkoon!" puhkesi Kristian Kristianssonin huulilta
tahtomatta.
"Jumala siunatkoon kaikkia naisia, minä sanon. He ovat aina syntisten
ja kärsiväin puolella."
"He saavat korvauksensa jolloinkin -- täytyy", muistutti Kristian
Kristiansson -- ajatellen huomisaamua.
"En siitä tässä tapauksessa merkkiäkään näe", vastasi Magnus.
"Hän oli veljelleni paras äiti mitä miehellä konsanaankaan on ollut,
ja tämä tiesi sen, mutta maksoi hänelle takaisin tylyydellä ja
halveksumisella."
"Halveksumisella?"
"Miksipä muuksikaan sitä sanoisi? Hän eli ulkomailla viisi vuotta ja
ainoastaan kerran kirjoitti äidilleen koko aikana. Kuitenkin oli
äidillä tapana joka ilta seistä oven edustalla, kunnes posti kulki ohi,
talvet, kesät, poudat, sateet, tulematonta kirjettä odotellen."
Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi hänen sielunsa käpertynyt
kokoon häpeästä.
"Äiti antoi sen hänelle kuitenkin anteeksi, ja kun hän kuoli --
tiedätte miten hän kuoli, senhän kaikki ovat kuulleet -- niin äiti
ajatteli, että hän ei ollut mitään muuta yrittänyt tuohon kurjaan
häpeään suistuessaan kuin saada kylliksi rahaa palatakseen kotiin ja
sovittaakseen rikkomuksensa."
"Vai ajatteli niin?"
"Ajattelee vieläkin."
Kristian Kristiansson tunsi sydäntään tempovasti kourivan. Taaskin
halutti häntä kertoa kaikki, eikä uskaltanut. "Mutta jos se olisi
ollut totta", hän kysyi, -- "en sano olleen, mutta jos olisi -- jos
veljenne todellakin olisi vuosikausia yritellyt ansaita rahoja
yksistään velkainsa suorittamiseksi -- jos hän olisi tuonut kotiin
omaisuutensa --"
Magnuksen tummat kasvot synkistyivät pahaenteisesti, ja mäjäyttäen ison
nyrkkinsä pöytään hän sadatti: "Jokaisen kolikon olisi _kirous_
leimannut, ja minä olisin ne singauttanut hänelle vasten kasvoja."
Kristian Kristiansson ei tiedustanut miksi. Hän liiankin hyvin tiesi,
mitä Magnus tarkoitti. Siinä silmänräpäyksessä, sellaisena mielen
väläyksenä mikä tuomiopäivänä iskee syyllisen sieluun, paljastui hänen
eteensä hänen elämänsä entisyys, ja alastoman eloisasti nousi siitä
ilmi hirveä tosiseikka -- hänen vaimonsa haudan häväistys.
Oli mahdoton puolustautua, että tämä oli ollut vain hetken teko;
että hän oli tuhannet kerrat sitä katkerin kyynelin katunut; että
hän ei ollut siitä saanut hitustakaan hyötyä eikä etua ja oli
henkilöllisyytensä kuolemassa kymmenen vuotta kärsinyt sen kamalaa
kuritusta. Alituiseen ja yhtämittaa oli hän tyynnytellyt mieltään
sellaisilla puolusteluilla, mutta ei kyennyt pettämään omaatuntoaan
nyt. Minkätähden oli hän Kristian Kristiansson? Miten hänellä tuli
olleeksi kaksisataatuhatta kruunua taskussaan ja miten sattuivat hänen
sepitelmänsä olemaan maailmanmaineen saaneita?
Kaiken viheliäisen viisastelun ja väärän järkeilyn, joka oli hänet
tällaiseksi tehnyt, maineeseen ja rikkauteen nostanut, olivat Magnuksen
kauheat sanat seulaksi lävistäneet. Jäykkänä, kuolleena ja kylmänä
luhistui kaikki tyhjänpäiväinen turhamaisuus, mikä oli viekoitellut
häntä eteenpäin tuota hetkeä kohti, joka lupaili suurta yllätystä ja
juhlallista julistusta, jolloin hän sanoisi: "Katsokaa, tässä olen;
olen toteuttanut kaikki toivomukset."
Ei, hän ei voinut itseään ilmaista perheelleen huomisaamuna. Hän ei
voinut itseään laisinkaan ilmaista. Kerran Kristian Kristianssoniksi
koiduttuaan hän ei enää konsanaan voinut joutua Oskar Stephenssonina
tunnetuksi. Noin rankaisi häntä vainaja, ja hänen vaimonsa haudan
häväistys oli vain saattanut hänen itselleen tekemänsä lupauksen
ainaiseksi, ja taivaassa kirjaan pannuksi valan, minkä hän oli
vainajalle vannonut.
Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi kaikki maailma kaikonnut
hänen luotaan. Silloin tuli vierashuoneeseen Anna sanoen:
"No nyt, hyvä herra! Huoneenne on valmiina ja voitte milloin hyvänsä
käydä levolle."
Magnus nousi ponille apetta laittamaan, ja äiti ja poika jäivät jälleen
kahden kesken.