III.

He olivat nyt vieläkin erinäköisemmät kuin konsanaan. Vanhemman ankarat

piirteet, tumma vanunut parta, matala pystyotsa, jonka yläpuolella

raudanharmaa tukka törrötti, ja nuoremman kirkkaat ruskeat silmät,

hienot kasvot, kaareva otsa ja vaaleat, taapäin kammatut silkinhienot

kiharat -- siinä kaksi melkein täydellistä vastakohtaa.

Kristian Kristianssonia järisytti tämä ensi kohtaus veljen kanssa --

veljen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli syössyt turmioon,

mutta hän koetti pysytellä tyynenä ja ottaa selville, miten turvallista

olisi ilmaista itsensä sitten kun aika joutuisi.

"Olette erittäin ystävällinen, kun luovutatte minulle huoneenne", hän

alkoi.

"Mitäpä tuo sen vertainen --" vastasi Magnus.

"Ja ehkä pitäisi minun kertoa, millä asialla olen täällä."

"Miten haluatte, herra -- miten itse haluatte."

"No siis -- totta puhuen tulin huomisaamuiseen huutokauppaan. Satuin

kuulemaan siitä vasta eilen Reykjavikissa, jonne saavuin edellisenä

päivänä 'Lauralla'."

"Sekö se teidät tänne toikin?"

"Se se oli. Olen ollut ulkomailla viisitoista vuotta ja koonnut siellä

jonkun verran omaisuutta, ja nyt tulin kotimaahan kiinnittämään sitä

johonkin. Tiesin, että tämä on tuottava maatila --"

"Parempaa ei ole koko Islannissa, jos sitä vaan onni suosisi, ja jos

teillä on riittävästi varoja lunastaa se maineen mantuineen --"

"Luulisin olevan -- minulla on taskussani kylliksi rahoja koko maatilan

hinnaksi ja vielä jäämäänkin. Mutta pahoittelen teidän asemaanne, ja

jos mielestänne tuntuu kiusalliselta kuulla minun näin haastelevan --"

Magnus oli vääntelehtinyt tuolissaan kuin sekä henkistä että

ruumiillista levottomuutta kärsien ja remahti nyt hillittömästi

nauramaan. "Ei ensinkään! Ei ensinkään!" hän hoki lasinsa täyttäen. "On

hupaista kuulla, että jollakin on rahaa enemmän, kuin hän tarvitsee.

Minulla sitä ei ole ollut koskaan riittävästi edes velkojeni

suorittamiseen. Kuusitoista pitkää vuotta on purteni kyntänyt elämän

merta, ja nyt --" jatkoi hän kohottaen lasinsa ja tyhjentäen sen --

"olen uppoamassa sen kirottuihin hyökyihin."

Kristian Kristianssonin sydänalaa hytkäytti Magnuksen naurun sointu --

kapinan ja toivottomuuden katkeran naurun -- mutta hän koetti peittää

pelkoaan ja hälventää sitä reippaaksi heittäytymällä.

"Älkää olko liian masentuneena", hän sanoi. "Kukaan ei tiedä, mitä

tuomisia tulevaisuudella on ihmiselle varattuna. On aimo pimeä yö

ulkosalla, mutta kuitenkin kaikitenkin nousee aurinko aamulla. Sitä

paitsi on onnettomuudessa aina valopuolensakin, jos vain tahdomme sen

päästää näkyviimme. Elämä on suloista, ystäväni, tapahtukoon mitä

tahansa."

"Arveletteko niin?"

"Tiedän sen; miksi siis istuisimme pikku okakourallisellemme?"

"Syystä että joillakuilla ei ole muualla istuinta", vastasi Magnus ja

nauroi taas -- samaa oneaa, järeää naurua.

Kristian Kristiansson värähteli, mutta ponnisti vaan edelleen.

"Luulette hävinneenne, mutta minä tiedän menestyneitä, jotka milloin

hyvänsä ilomielin vaihtaisivat asemansa teidän kanssanne. He ovat

kultansa tahi maineensa tahi molemmatkin saaneet ylitsensä syösseenä

vieremänä eivätkä tiedä, mitä sillä tehdä, kenen kanssa sitä jakaa --

siten on heillä kannettavanaan vain tuollainen kuorma Kuolleen meren

hedelmiä. Te ette ole siihen joutunut. Jos menetättekin tiluksenne,

niin onhan teillä terveytenne, hyvä maineenne, puhdas omatuntonne ja

rakkaat omaisenne jäljellä."

"Siinäpä se!" vastasi Magnus. "Tokihan ette luule minun itseäni

ajattelevan? Rakkaiden omaisteni vuoksi juuri on tämä kirottu kova onni

niin tukala kestää. Mitä kostun siitä tiedosta, että suojukseni ovat

karitsoja täynnä, jos tulva on tullessaan temmannut ne järvelle

uiskentelemaan? Puhutte kuin mies, joka ei ole milloinkaan kokenut

onnettomuutta."

Kristian Kristianssonin päätä pyörrytti. "Ehkä en ole -- tai ehkä

olen", hän huomautti heikolla äänellä, "mutta epätoivoa olen kokenut ja

tiedän, ettei yksikään ihminen voi siinä elää. Me voimme elää

ainoastaan toivossa -- ei siinä, mitä on, vaan mitä tulee -- ja

jollemme jaksa uskoa pilvien pimittäessä, että maailmaa hallitsee

oikeus --"

"Ja hallitseeko?" kiivastui Magnus. "Kärsiikö tässä maailmassa konna?

Kuolevatko hänen lampaansa röhkään ja suistuuko hänen karjansa

kalliolta alas, vai lisääntyvätkö välemmin kuin kenenkään muun? Ei,

herraseni", hän jatkoi istuimellaan kääntyen, "jos mies on roisto,

valmis oman isänsä rosvoamaan, niin on mahdollisuutta hänen

menestymiseensä maailmassa; mutta jos hän on rehellinen mies, joka

yrittää tehdä hyvää jokaiselle, niin yhtä usein on hänen työnsä hukkaan

mennyttä kuin hyväksikin hänelle itselleen ja läheisilleen."

Kristian Kristianssonin vallannut pyörrytys yltyi hetki hetkeltä, mutta

hän virkahti:

"Maailmalla on oma tapansa rangaista rikollisia, ja jos nämä eläessä

välttyvätkin, niin on heitä kuolema aina odottamassa --"

"Kuolema?" ynähti Magnus, pyörähtäen ritisevällä tuolillaan. "Kuolema

on sokea, haihatteleva hirviö, joka iskee maahan nuoret ja jättää

vanhat, kaataa onnelliset ja jättää kurjat, vie viattomat ja jättää

syylliset, tempaa avuttoman petetyn raukan ja jättää pettäjän!

Olemmehan sen kait kaikkikin nähneet! _Minä_ olen, sen ainakin tiedän."

Magnuksen käreän äänen leimuava tulisuus oli painunut sortuneen

nyyhkinnän kaltaiseksi kumeaksi kuiskeeksi. Kristian Kristiansson ei

uskaltanut nostaa kasvojaan, mutta yritti selitellä:

"Jumala johdattaa kaikki hyvään loppuun. Olen sen aina havainnut.

Maailman kulku saattaa olla pimeyden kiehtoma, mutta ajan pitkään se

suuntautuu oikeutta kohti."

"Mitä merkitsee ajan pitkään minulle?" huudahti Magnus. "Minä olen

täällä vain muutamia vuosia ja tahdon oikeutta _nyt_. Tahdon nähdä

konnan kuritettuna nykyaikana, en jonkin tulevaisen sukupolven eläessä.

Oikeutta, sanotte! Isäin synnit lasten päällä -- siinä ainoa oikeus

mitä tässä maailmassa näen. Lapsi raukka pennittömäksi jääneenä, syystä

että hänen isänsä pelasi tahi joi rahat, joita ei ansainnut --

sanotteko sitä oikeudeksi, herraseni? Minä en!"

Magnuksen kumea ääni oli taaskin sortumassa, ja syntyi tuokion

äänettömyys.

"Ei, ei! Älkää sanoko, että perimme palkkamme tässä maailmassa --

kukaan meistä -- hyvät enempää kuin pahatkaan. Elämä ajaa valheeksi sen

vanhan jutun -- on aina ajanut, aina ajaa. Jos olet petturi tai heittiö

tai irstailija, niin saat elää ylellisyydessä ja kohota aurinkoon asti,

mutta jos olet poloinen kotonaan kyyröttelevä raukka ja aherrat sormet

verissä, niin sinut viskataan maantielle. Mutta mitä hyötyä

puhumisesta? Paha päivä on tulossa. Tulkoonhan!"

Kristian Kristiansson ei konsanaan ennen ollut itseään tuntenut niin

mitättömäksi ja kehnoksi. Ylpeyden lähteet olivat hänessä kuivillaan,

ja hän oli omissa silmissään peräti alentunut arvoltaan. Veljensä

edessä, joka oli kantanut hänen taakkaansa ja sen alle sortunut, hän

näki olevansa viheliäinen ja surkuteltava raukka. Hän ei pystynyt

nostamaan päätänsä, sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen häpeänsä

ollut otsaansa kirjoitettuna, mutta ponnisteli jotakin sanoaksensa, ja

ainoat sanat, mitä mieleensä sai, tuntuivat kieltä kirpelöivän ja

kurkkua kurovan.

"En voi väitellä kanssanne", hän äännähti. "Olette kärsinyt enemmän

kuin minä, ja tietenkin ovat nykyiset vaikeutenne perintöä

tuhlaajaveljestänne, josta äitinne kertoi."

Magnuksen sävy muuttui oitis äitiä mainittaessa. "Vai puheli äitini

taas hänestä?" hän virkkoi.

"Puhuuko hän sitten useasti samasta?"

"Liian usein, eikä näy mitään muuta ajattelevan. Hän oli perustus,

jolle äiti raukka talonsa rakensi, ja se luhistui, mutta äiti siitä

huolimatta pysyy kiinni hänessä."

"Jumala häntä siunatkoon!" puhkesi Kristian Kristianssonin huulilta

tahtomatta.

"Jumala siunatkoon kaikkia naisia, minä sanon. He ovat aina syntisten

ja kärsiväin puolella."

"He saavat korvauksensa jolloinkin -- täytyy", muistutti Kristian

Kristiansson -- ajatellen huomisaamua.

"En siitä tässä tapauksessa merkkiäkään näe", vastasi Magnus.

"Hän oli veljelleni paras äiti mitä miehellä konsanaankaan on ollut,

ja tämä tiesi sen, mutta maksoi hänelle takaisin tylyydellä ja

halveksumisella."

"Halveksumisella?"

"Miksipä muuksikaan sitä sanoisi? Hän eli ulkomailla viisi vuotta ja

ainoastaan kerran kirjoitti äidilleen koko aikana. Kuitenkin oli

äidillä tapana joka ilta seistä oven edustalla, kunnes posti kulki ohi,

talvet, kesät, poudat, sateet, tulematonta kirjettä odotellen."

Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi hänen sielunsa käpertynyt

kokoon häpeästä.

"Äiti antoi sen hänelle kuitenkin anteeksi, ja kun hän kuoli --

tiedätte miten hän kuoli, senhän kaikki ovat kuulleet -- niin äiti

ajatteli, että hän ei ollut mitään muuta yrittänyt tuohon kurjaan

häpeään suistuessaan kuin saada kylliksi rahaa palatakseen kotiin ja

sovittaakseen rikkomuksensa."

"Vai ajatteli niin?"

"Ajattelee vieläkin."

Kristian Kristiansson tunsi sydäntään tempovasti kourivan. Taaskin

halutti häntä kertoa kaikki, eikä uskaltanut. "Mutta jos se olisi

ollut totta", hän kysyi, -- "en sano olleen, mutta jos olisi -- jos

veljenne todellakin olisi vuosikausia yritellyt ansaita rahoja

yksistään velkainsa suorittamiseksi -- jos hän olisi tuonut kotiin

omaisuutensa --"

Magnuksen tummat kasvot synkistyivät pahaenteisesti, ja mäjäyttäen ison

nyrkkinsä pöytään hän sadatti: "Jokaisen kolikon olisi _kirous_

leimannut, ja minä olisin ne singauttanut hänelle vasten kasvoja."

Kristian Kristiansson ei tiedustanut miksi. Hän liiankin hyvin tiesi,

mitä Magnus tarkoitti. Siinä silmänräpäyksessä, sellaisena mielen

väläyksenä mikä tuomiopäivänä iskee syyllisen sieluun, paljastui hänen

eteensä hänen elämänsä entisyys, ja alastoman eloisasti nousi siitä

ilmi hirveä tosiseikka -- hänen vaimonsa haudan häväistys.

Oli mahdoton puolustautua, että tämä oli ollut vain hetken teko;

että hän oli tuhannet kerrat sitä katkerin kyynelin katunut; että

hän ei ollut siitä saanut hitustakaan hyötyä eikä etua ja oli

henkilöllisyytensä kuolemassa kymmenen vuotta kärsinyt sen kamalaa

kuritusta. Alituiseen ja yhtämittaa oli hän tyynnytellyt mieltään

sellaisilla puolusteluilla, mutta ei kyennyt pettämään omaatuntoaan

nyt. Minkätähden oli hän Kristian Kristiansson? Miten hänellä tuli

olleeksi kaksisataatuhatta kruunua taskussaan ja miten sattuivat hänen

sepitelmänsä olemaan maailmanmaineen saaneita?

Kaiken viheliäisen viisastelun ja väärän järkeilyn, joka oli hänet

tällaiseksi tehnyt, maineeseen ja rikkauteen nostanut, olivat Magnuksen

kauheat sanat seulaksi lävistäneet. Jäykkänä, kuolleena ja kylmänä

luhistui kaikki tyhjänpäiväinen turhamaisuus, mikä oli viekoitellut

häntä eteenpäin tuota hetkeä kohti, joka lupaili suurta yllätystä ja

juhlallista julistusta, jolloin hän sanoisi: "Katsokaa, tässä olen;

olen toteuttanut kaikki toivomukset."

Ei, hän ei voinut itseään ilmaista perheelleen huomisaamuna. Hän ei

voinut itseään laisinkaan ilmaista. Kerran Kristian Kristianssoniksi

koiduttuaan hän ei enää konsanaan voinut joutua Oskar Stephenssonina

tunnetuksi. Noin rankaisi häntä vainaja, ja hänen vaimonsa haudan

häväistys oli vain saattanut hänen itselleen tekemänsä lupauksen

ainaiseksi, ja taivaassa kirjaan pannuksi valan, minkä hän oli

vainajalle vannonut.

Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi kaikki maailma kaikonnut

hänen luotaan. Silloin tuli vierashuoneeseen Anna sanoen:

"No nyt, hyvä herra! Huoneenne on valmiina ja voitte milloin hyvänsä

käydä levolle."

Magnus nousi ponille apetta laittamaan, ja äiti ja poika jäivät jälleen

kahden kesken.

Tuhlaajapoika(#45665) · 第 96 / 101 题