"No koska nyt kerran olet täällä, niin voithan kattaa pöydän",
huomautti Anna.
"Kyllä, isoäiti", vastasi tyttö.
"Pane savustettua lammasta, lihamakkaraa ja kuivattua kampelaa. Minä
pistäydyn kodassa kahvia valmistamassa."
"Kyllä, isoäiti."
"Olkaa kuin kotonanne, Kristian Kristiansson -- poikani tytär palvelee
teitä."
"Kyllä koetan", hän yritti sanoa, mutta ääni ei tahtonut luistaa.
Annan mentyä hän istui tuokion katsellen Eliniä, kun tämä sipsutteli
kaapille ja taas pöydän luo, kävi ruokasäiliössä, levitti liinan
pöydälle ja asetti sille lautasia ja mokaa. Tyttö oli niin
yksinkertaisen luonnollinen ja vapaa kaikesta itsetietoisuudesta, että
tuskin näytti huomaavan Kristianssonin läsnäoloa, sillä hän hyräili
hiljaa itsekseen ikäänkuin olisi pitänyt povessaan laululintusta, jota
ei saanut vaiennetuksi. Kristianssonin sydän laajeni ja hytkähteli, kun
hän katseellaan seurasi tytön toimia, ja tämän lähtiessä huoneesta
näytti valo siellä himmenevän, ja hänen tullessaan takaisin kävi ilma
lämpimämmäksi. Tuon hetken huumaavassa onnessa tuntui hänestä siltä,
kuin hän olisi menettänyt tyttären jok'ainoana noista viidestätoista
vuodesta, jotka oli elänyt ilman häntä, ja nyt, kun Elin oli läsnä,
niin likellä, hänen käsiään poltti ja kutkutti saada syleillä häntä.
Hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja huudahtaa: "Lapseni! Lapseni!
Eikö mikään sinulle sano, kuka olen? Minä olen isäsi, olen kaivannut
sinua kovin paljon ja kovin usein ajatellut sinua ja nyt olen tullut
noutamaan tyttöstäni, emmekä milloinkaan enää erkane toisistamme!"
Mutta peläten säikähdyttävänsä Eliniä ja arkaillen ilmaista itseään
hänen täytyi taas voittaa liikutuksensa ja hän sanoi vaan:
"Nimesihän on Elin?"
"On, herra", tyttö vastasi.
"Sepä kaunis nimi. Isäsi sen valitsi, eikö niin?"
"En ole koskaan kuullut sitä. Sanoiko isoäiti niin?"
"Isoäiti ja minä", änkytti Kristiansson, "puhelimme äsken isästäsi.
Etkö muista häntä?"
"Oi en, hän kuoli, kun olin aivan pieni."
"Onpa se mahtanut olla vahinko sinulle, lapsukaiseni."
"Sitä en voi sanoa, hyvä herra, sillä nähkääs, Magnus-setä on ollut
minulle isän sijassa kaiken elinaikani, enkä milloinkaan ole huomannut
siinä mitään eroitusta."
"Se oli sitten vahinko isällesi itselleen. Kuinka onnelliseksi
olisitkaan hänet saattanut, ja miten ylpeä hän olisi sinusta
ollutkaan!"
"Sitäkään en tiedä sanoa", intti tyttönen, "sillä viisi vuotta eli hän
syntymäni jälkeen, mutta ei milloinkaan näyttänyt välittävän minusta."
"Onko isoäitisi niin kertonut?"
"Ei ole, herra. Toden totta, ei ole! Eikä Magnus-setäkään. Mutta kaikki
tuntevat isäni elämän. Tytötkin koulussa tiesivät kaikki."
Polttava häpeän tunne valtasi Kristianssonin, ja kuuma sykkivä povi
jähmettyi.
"Et siis sure isäsi kuolemaa, Elin?"
"Ei olisi oikein sanoa niin, herra!"
"Et ainakaan tunne rakkautta häntä kohtaan?"
"En ole koskaan tuntenut häntä -- eihän sitä voi rakastaa, jota ei
tunne. Ehkä, jos hän olisi elänyt kauemmin ja palannut kotiin, olisin
saattanut ruveta häntä rakastamaan. Mutta en ymmärrä, miten sittenkään
olisin voinut, jos ihmiset puhuvat hänestä totta."
"Mitä he puhuvat, lapsonen?"
"Sanovat, että hän oli paha äidille, ja että tämä osaltaan oli syynä
äidin aikaiseen kuolemaan."
"Et ole siis milloinkaan toivonut, että olisit saanut nähdä ja tuntea
isäsi?"
"Mitenkä sitä olisin voinut? Jos hän ei ollut hyvä äitiraukalleni,
mitenkä voisin ajatella, että hän olisi ollut hyvä minulle? Mutta nyt
on illallisenne valmis. Isoäiti tuo kohta kahvia, -- ettekö aloita
lihalla, herra?"
Hän istahti pöytään, mutta hänen nälkänsä oli haihtunut. Hetkisen hän
melkein toivoi takaisin pimeään yöhön, josta oli tullut. Tytön
koruttomat sanat olivat olleet kuolinsoittoa hänen toiveilleen. Hän oli
jättänyt lapsensa näiksi moniksi vuosiksi toisten huostaan -- saattoiko
hän nyt palatessaan toivoa rakkautta, jonka itse oli hukannut? Oi ei!
Hän oli tullut liian myöhään -- liian myöhään! Mutta juuri kun osa
suunnitelmasta oli haipunut varjojen pimentoon, välähti uusi valo hänen
sydämeensä ja hän reipastui pian.
"Eikö isoäiti kutsunut teitä Kristian Kristianssoniksi?" kysäisi tyttö.
"Kutsui", hän vastasi. "Oletko milloinkaan ennen kuullut sitä nimeä,
lapseni?"
Tyttö käänsi innosta hehkuvat kasvonsa häntä kohti, sanoen: "Kaikki
islantilaisethan sen tuntevat. Suurella, Englannissa asuvalla
säveltäjällähän on sama nimi."
Päihdyttävä riemu täytti hänen mielensä, ja hän sanoi:
"Vai niin, sinä -- sinäkin olet kuullut hänestä?"
"Minä laulelen hänen laulujaan, herra. Ne ovat kauniita! Luultavasti ei
koko maailmassa ole sen kauniimpia lauluja. Haluatteko, että laulan
jonkun niistä, kun te aterioitte?"
"Tahdotko todellakin?"
"Mielelläni minä laulan", sanoi tyttö, ja Kristianssonin vielä henkeään
pidätellessä oli hän pujahtanut ulos huoneesta kuin kuutamon hohde ja
tullut takaisin päivän säteenä, tuoden kitaran tullessaan.
"Tämä kitara on äitini; nyt se on minun, ja se onkin verrattoman hyvä",
hän selitteli, ja tuolla täydellisellä itsetietoisuudella, joka meitä
lapsissa viehättää, hän istahti ja alkoi soitella. Hetken perästä hän
taukosi ja kysyi pää kallellaan:
"Minkähän nyt ottaisin? Mutta te tunnettekin ehkä ne kaikki ja haluatte
kuulla minun laulavan jonkun erityisen?"
Miehen pää oli painunut alas, ja liikutuksen aallot hyrskyivät hänessä.
"Laula -- laula mitä hyvänsä haluat, rakkaani", hän vastasi.
Hätäinen innostus, jolla hän lausui nämä sanat, kummastutti tyttöä
hieman, mutta sitten hän hymyili taas entistä viehkeämmin ja alkoi
laulaa, ensin hiljemmin matalia, vaikka kirkkaita säveliä, sitten
kohoten korkealle, liverrellen kuin leivonen, joka taivaan
sinikorkeudessa säveleitään helkyttelee.
Kristian Kristiansson ei voinut syödä. Hän istui vaan kyynärpäät
pöytään nojaten ja kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen oma lapsensa lauloi
hänen sepittämäänsä laulua äänellä, joka oli tytön äidin, vieläpä
kuulijankin äänen kaltainen.
Laulun loputtua tyttö käänsi kyynelten kostuttaman katseensa häneen
sanoen: "Eikö se olekin kaunis?"
"Lauloit sen niin kauniisti, lapseni", hän sanoi, ja lisäsi sitten
hetken kuluttua: "Elin, tahtoisitko kuulla jotakin siitä miehestä, joka
tuon laulun on laatinut, ja miten hän tuli sen sepittäneeksi?"
Elinin halukkaisuus oli liikuttava. "Tietysti, tietysti tahdon!" hän
huudahti. "Tunnetteko sitten kaimanne?"
"Olen tuntenut hänet koko elinaikansa, lapsukaiseni."
"Kertokaa hänestä! Oi kertokaa! Se, jolla on niin kauniita aatteita ja
tunteita, mahtaa olla hyvin hyvä ja jalo?"
"Hän ei ole kumpaakaan, Elin, vaan ainoastaan kurja piintynyt syntinen
kuten mekin. Jo aikaisessa nuoruudessaan hän teki vääryyttä nuorta
vaimoaan kohtaan, ja tämä kuoli. Sitten teki hän vääryyttä isäänsä
kohtaan ja oli pakotettu lähtemään maastaan. Sen jälkeen sai hän kestää
paljon kärsimyksiä ja teki paljon syntiä. Mutta vihdoin hän tuli
järkiinsä ja muisti pientä tytärtään, jonka oli jättänyt kotiin.
Hän halusi heti palata lapsensa luokse ja viimeinkin ruveta hänen
isäkseen ja korvata hänelle kaikki mitä vaimovainajaansa kohtaan
oli laiminlyönyt. Mutta hänellä oli sitä ennen monta seikkaa
suoriteltavana, sillä hän oli ikäänkuin hautaantuneena vieremän alle,
jonka itse oli irroittanut, ja hänen täytyi raivata itselleen tie
elämään ja maailmaan. Kun hän siis oli niin kaukana poissa ja hänen
sydämensä ikävöi tuon pikku tytön rakkautta, jonka kohtalosta hän ei
mitään tiennyt, ja kun hän niin hartaasti -- oi, niin hartaasti --
halusi päästä hänen luokseen, mutta ei voinut, koska oli tehnyt paljon
syntiä ja ensin oli velvollinen kärsimään rangaistuksensa, niin hän
sepitti tuon laulun. Se oli hänen sielunsa vaikeroiva huuto vaimonsa
luo taivaaseen, jotta tämä ilahuttaisi ja hoivaisi heidän lastaan maan
päällä."
Elinin kuunnellessa kertomusta Kristian Kristianssonista vierähtivät
silmiin äsken kihonneet kyyneleet karpaloina hänen poskilleen, ja povi
nousi ja laski verkalleen.
"Ihanaa!" huokasi tyttö. Ja kun kertoja näki, kuinka lasta liikutti
tuon miehen surullinen kohtalo, miehen, joka ei ollut hänen isänsä,
alkoi vieraasta taas näyttää valoisammalta, ja hän mietti itsekseen,
miten Elin voisi rakastaa häntä Kristian Kristianssonina, jos ei
rakastanut juuri hänen tosi luonnettaan.
Tuohon ajatukseen sekaantui tuskankin varjoa, mutta hän työnsi sen
syrjään. Vuosikausia kestäneen raskaan työn ja kaihon jälkeen oli hän
palannut kotiin vaatimaan lastaan takaisin, ja se, mitä hän oli
pelännyt, oli nyt toteutunut -- lapsen sydän oli myrkyttynyt isäänsä
vastaan. Mutta samalla kun tyttö kammosi Oskar Stephenssonia rakasti
hän Kristian Kristianssonia! Oi ihanaa, sokeata, korkealentoista
harhaluuloa, eikö hän voisi antaa sen pysyä sellaisena?
Hänen tunteensa temmelsivät kuin tumman virran pyörteet, ja hän nousi
astuakseen tytön luo, tietämättä mitä oli tehtävä tai sanottava, kun
samassa Anna tuli keittiöstä höyryävine kahvipannuineen ja virkkoi
ystävällisellä äänellään:
"Tässä sitä nyt vihdoinkin on! Hiillos oli päässyt sammumaan, ja
minullakos oli vaivaa saada tulta."
Ja kun Kristiansson siinä näki molemmat, sekä äitinsä että lapsensa
vieressään, oli hän taas joutumaisillaan tunteittensa valtaan ja hän
sai tehdä kaiken voitavansa pidättääkseen koko totuutta yht'äkkiä
tulemasta esiin, siten vihdoinkin lopettaakseen alati uudistuvat
kidutukset. Mutta kun tunnustuksen sanat jo olivat kielelle
kerkeämässä, ehätti hänet ajatus: "Ei tänä iltana, huomenaamuna, ja
silloin on ilon ja onnen hetki!"
Melkein samassa saapui Magnuskin sisään kertoen: "Pikku tamma oli aivan
uuvuksissa, herra, mutta minä harjasin sitä ja annoin sille heiniä ja
käyn vielä viemässä silppuakin ennen maatamenoa."
"Ottakaamme ryyppy sitä ennen", ehdotteli Kristian Kristiansson, ja
sitten Elin kantoi astiat keittiöön ja rupesi niitä huuhtelemaan, Anna
poistui Magnuksen makuuhuoneeseen siistimään sitä vierasta varten, ja
veljekset jäivät istumaan kahden kesken, pullo pöydällä.