"Pikku tamma on kuumissaan -- se kaipaa sukimista ja lepoa ennen kuin
annatte sille apetta."
"Kyllä pidän huolta siitä, herra", sanoi Magnus ja lähti ulos temmaten
oven kiinni jälkeensä.
Kristian Kristiansson oli astahtanut pari askelta etemmä ovesta ja
seisoi siinä kuin lumottuna. Hänen sydämensä hytkähteli ja valtimo löi
rajusti, ja hän tunsi tuupertuvansa nurin, jos ottaisi vielä
askeleenkin eteenpäin. Niin usein oli hän kuvitellut itseään tässä
asemassa, ettei ollut ensiksi pitää sitä totena. Pimeässä
ponnistelleita silmiä häikäisi kynttiläin valo, mutta hän koetti
kuitenkin katsella ympärilleen muistiaan jännittäen. Ensi silmäyksellä
majatalo kaikkinensa -- vanhat muotokuvat seinällä, vanha
bornholmilaiskello nurkassa, takka ja lepotuoli sitä vastapäätä --
näytti hänestä tyhjältä ja ilottomalta kun oli vastikään tullut
hallitustalon kodikkaista huoneista. Se täytti hänen mielensä
katumuksella, ja omantunnon tuska yhä kiihtyi hänen katsahtaessaan
äitiinsä.
Hänen tumma tukkansa oli käynyt valkeaksi, ja ennen rakkauden ja onnen
kauneutta säteilleet kasvot olivat nyt kärsimysten uurtamat.
Kristian Kristianssonin sydän ikävöi kiihkeästi äidin vastaanottoa, ja
vaikka hän oli päättänyt olla ilmaisematta itseään ennen aamua, oli
hänellä täysi työ pidättäytyessään huudahtamasta mikäli yltyvältä
liikutukseltaan olisi kyennytkään: "Äiti, etkö tunne minua? Olen
Oskar", sitten kietoakseen kätensä hänen armaaseen kaulaansa, kuten
aina oli ajatellut tehdä.
Sillävälin oli Anna taas saavuttanut malttinsa ja sytytteli katossa
riippuvaa lamppua; hän vilkaisi tulokkaaseen ja tuumi: "Mies on
kylmästä aivan kankeana, eikä ihmekään." Sitten hän lähti lieden luo ja
rupesi puhaltelemaan sitä sytyksiin, käskien vierasta riisumaan hyisiä
vaatteitaan.
"Eikö herra halua heittää pois päällystakkiansa ja saappaitansa?" hän
sanoi, ja vaikka kysymys oli niin luonnollinen, niin toinen ei
kuitenkaan voinut heti vastata, sillä ääni petti.
"Takkinne ja saappaanne, hyvä herra, minä panen ne tänne pankon
korvalle kuivamaan."
"Oh, niin! Kyllä, mielelläni."
Anna seisoi vieressä hänen heittäessään yltään viittansa ja
pyyhkiessään lumen hiuksistaan ja parrastaan ja näin nuoremmaksi ja
komeammaksi muuttuessaan, mutta ajatteli vain: "Muukalainen hän on
luultavasti. Minkähän tähden hän matkustaa tällaisessa säässä?"
Sitten vieras veti ratsassaappaat jaloistaan, ja Anna toi hänelle parin
Magnuksen tohveleja.
"Teillä mahtoi olla hirveä matka?"
"Olihan se jotakuinkin kurja", hän vastasi, ja sen jälkeen hänen oli
parempi olla.
"Kyllä silloin herrasmies on halukas saamaan matkansa suoritetuksi, kun
kulkee tällaisenakin päivänä."
"Niinpä olinkin -- minulla on perillä yhtä ja toista toimitettavaa."
"Oletteko tullut kaukaakin?"
"Alusta lukien? Kyllä, hyvin kaukaa."
"Ehkä Reykjavikista?"
"Kauempaa -- Englannista asti."
"Englannistako?"
"Niin -- Lontoosta."
Kumartuessaan panemaan tohveleja jalkaansa hänestä tuntui, että äiti
katseli häntä, ja hän vapisi peljäten ja samalla toivoen tulevansa
tunnetuksi.
"Te ette luultavasti milloinkaan ole käynyt niin kaukana, emäntä", hän
virkkoi pää kumarruksissa.
"En ole."
"Eikä kukaan perheestänne?"
Vastustamaton kiusaus pakotti hänet noin kysymään, mutta äiti ei
näyttänyt kuulevan häntä -- hän oli polvillaan takan luona
taittelemassa oksia tuleen.
"Istukaahan lämmittelemään. Poikani sammutti tulen, mutta nämä risut
syttyvät aivan paikalla. Te kait olette täällä asioilla?"
"Niin, asioilla."
Anna ajatteli huutokauppaa ja odotti, että vieras alkaisi puhua siitä.
Mutta tämä ei alkanutkaan, ja Annat jatkoi: "Englannista tulee usein
matkamiehiä tänne ostamaan lampaita ja ponihevosia, mutta he eivät
juuri kulje talvisaikaan."
Toinen ei vieläkään puuttunut puheeseen; hän ajatteli Eliniä ja katseli
ympärilleen löytääkseen joitakin merkkejä hänestä. Anna nousi lieden
luota sanoen:
"Mutta teillähän on nälkä niin pitkästä ratsastuksesta -- mitä antaisin
syödäksenne?"
"Mitä tahansa -- mitä teillä vain sattuu olemaan valmiina."
"Pelkäänpä, ettei minulla ole mitään valmista -- sellaista nimittäin,
mikä kelpaisi teikäläisille."
Niin pian kuin taas voitti liikutuksensa hän sanoi: "Eikö
islantilaisessa talossa aina ole savustettua lampaanlihaa?"
"On kyllä, jos siitä huolitte."
"Pidän siitä enemmän kuin mistään muusta."
Sitten oltiin kotvan ääneti, ja Oskarista tuntui, että äiti taas
tarkasteli häntä. "Olettekin ehkä islantilainen?" tiedusteli Anna.
"Olen -- islantilainen olen", hän vastasi.
"Mikä on nimenne?"
Hänet hurmasi taaskin hurja halu ilmaista itsensä heti paikalla
äidilleen. Se poisti miltei kokonaan pelon, sillä häntä vaivasi
vilpillisyys ja vastakkaiset äänet kiistasivat hänen omassatunnossaan,
mutta hetken kuluttua järki kuitenkin pääsi voitolle, ja hän sanoi pala
kurkussa:
"Kristian Kristianssoniksi minua kutsutaan."
"Vai niin. Olipa onni, että tapasitte meidät vielä valveilla. Olimme
juuri maata menossa."
"Muut perheenne jäsenet ovat kai jo menneetkin?"
"Ei niitä olekaan näkemättänne jäänyt muita kuin yksi -- poikani tytär
-- ja hän oli juuri poistunut, kun astuitte sisään."
Oskar silmäili äitiään tämän astuessa hänen ohitseen ja huomasi hänen
kantavan kaulallaan koristetta, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi
Oxfordista palatessaan. Se pani veren taas kuohahtamaan ohimoille, ja
aivan huomaamattaan hän tuli sanoneeksi:
"Tiedättekö, emäntä, että olen nukkunut tässä talossa ennenkin?"
"Siitä mahtaa sitten olla hyvin kauan; minä en muista nähneeni teitä."
"Pitkä aika siitä jo onkin", sanoi hän osoittaen Annan muotokuvaa
seinällä, "tuo on varmaan teidän kuvanne?"
"Olihan tuo ennen. Nuorempana se oli näköiseni."
Oskarin ääni muuttui yht'äkkiä lempeäksi hänen sanoessaan: "Olitte
aivan tuollainen, kun viimeksi näin teidät, rouva."
"Sitten ette ole käynyt täällä vähintään kymmeneen vuoteen."
"En olekaan", hän vastasi ja näyttäen kuvernöörin muotokuvaa lisäsi:
"tuo on miehenne."
"Siitä mahtaa olla enemmänkin kuin kymmenen vuotta, kun olitte
täällä käymässä, sillä mieheni on jo kolmattatoista vuotta maannut
naudassaan."
"Siitä onkin enemmän kuin kymmenen vuotta. Totta puhuen siitä on
kuusitoista vuotta -- lähes kuusitoista."
Anna katseli häntä kiinteästi tovin, ja jotakin näkyi liikkuvan hänen
muistissaan, sillä hänen povensa kohoili huomattavasti, mutta hän
virkkoi vaan syvään huoahtaen: "Meillä on ollut paljon ikävyyksiä, sen
jälkeen kun viimeksi liikuitte näillä mailla."
"Niinpä kyllä, olen kuullut -- kuulin kerrottavan Reykjavikissa. Teillä
oli poika --"
"Poikani juuri avasi teille oven."
"Mutta oli teillä toinenkin -- nuorempi."
"Oli, mutta -- emme puhele hänestä nykyään milloinkaan."
"Kenen kuvaa kannatte kaulallanne, emäntä?"
"Hänen -- hän on kuollut."
"Kuoli kunniattomana, eikö niin?"
"Kukapa tietää? Ihminen näkee teon, mutta Jumala seikan, joka sen
matkaansaatti, sanotaan."
"Reykjavikissa uskotaan hänestä kuitenkin hyvin huonoa. Kertovat hänen
ryöstäneen isältään jok'ainoan pennin, silloin kun hän karkasi maasta;
eikä kuulu koskaan lähettäneen mitään apua kotona olevan lapsensa
toimeentuloksi."
"Turvatonta on helppo haavoittaa", puolusteli Anna. "Isä varasti
itseltään pelastaakseen poikansa, jos tahdotte kuulla totuuden; ja
joskaan hän ei lähettänyt mitään lapselleen -- niin eihän poikaparalla
ollut mitä lähettää, sillä hän oli itsekin puilla paljailla."
"Niinkö olikin asian laita?"
"Vasta hänen kuoltuaan saimme sen kuulla. Muuan hänen isänsä
englantilaisista ystävistä kirjoitti meille. Ja koko elämänsä ajan
kirjoitteli minulle poikani monista puuhailuistaan ja hyvästä
menestyksestään -- vain rohkaistakseen sydäntäni ja säästääkseen
mieltäni kiusaantumasta."
Loppumaton hellyys tuhlaajapoikaa kohtaan sai kyyneleet kihahtamaan
äidin silmiin ja sorti hänen äänensä, ja hän yritti lähteä pois, mutta
Oskar ei voinut antaa hänen mennä.
"Sepä oli ikävää, ettei hänen isänsä elänyt niin kauan, että olisi
kuullut tämän. Kenties olisi se pehmittänyt hänen sydäntään poika
parkaa kohtaan."
"Pehmitystä ei tarvittukaan -- ainakaan loppupuolella."
"Antoiko isä hänelle anteeksi?"
"Hän kuoli siinä luulossa, että hänen pojastaan oli sukeutunut suuri
mies, kuten hän oli toivonut, ja että kaikki oli sovitettu. Se oli
tosin vain harhaluulo, mutta se teki hänet hyvin onnelliseksi."
"Poikanne oli soittoniekka, eikö niin?"
"Oli, herra Kristiansson; ja jo pienestä pitäen hän yhtenään töherteli
jos jotakin, mitä sanoi sävellyksikseen. Mutta nuo paperipalaset
katosivat aina, enkä kuuna päivänä tietäisi, mitä niistä syntyi, jollen
hänen isänsä kuollessa olisi niitä nähnyt."
"Ja missä ne olivat?"
"Hänen isä parkansa kädessä."
Kristian Kristiansson oli kävellyt edestakaisin; suonet tykkivät
polttavina ohimoilla, ja häntä halutti kiihkeästi ilmaista itsensä,
mutta toiselta puolen hän pelkäsi tehdä sitä. Oman kehnouden
tukahduttava tunto haihdutti nyt mielestä muun, ja ennen kuin
tiesikään, mitä teki, hän puhkesi sanomaan:
"Mies, joka voi tehdä vääryyttä isälle, joka niin suuresti häntä
rakasti, mahtoi olla heittiö -- sydämetön konna, joka ansaitsikin sen,
mitä hänelle sittemmin tapahtui."
"Oi, ei hän ollut ensinkään sellainen", puolusteli taas Anna. "Olkoonpa
niin, että hän teki väärin -- sitä en tahdo kieltää -- mutta
hyväsydämisempää poikaa ei ole milloinkaan maailmaan syntynyt. Kaikki
häntä rakastivat, ja hän rakasti kaikkia, ja mitä minuun tulee --"
Kristian Kristiansson toipui Annan värähtelevän äänen kuullessaan.
"Jumala häntä siunatkoon!" hän ajatteli. Uusi sävel soi hänen
sydämessään. Mutta hän virkkoi vain huomattavasti matalammalla äänellä:
"Pyydän anteeksi! Hänen äitinsä ei tietysti voi ajatella niin, mutta
vasta ensi kertaa Islantiin tultuani kuulen hänestä nyt hyvän sanan."
"En aikonut ensinkään ruveta puhelemaan hänestä. Enkä milloinkaan
teekään sitä toisen poikani läsnäollessa. -- Hst! Hän tuleekin juuri."
Mutta taampaa kuulunut ääni syntyikin makuuhuoneen oven avaamisesta ja
sulkemisesta, eikä keittiön, ja sitten kuului keveitä tytön askeleita.
Samassa Anna huudahti:
"Elin! Luulin sinun olevan unen helmoissa, lapsukaiseni."
"Olinkin jo, mutta heräsin ja kuulin täällä olevan vieraita. Sen tähden
nousin sinua auttamaan, isoäiti."
Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän. Hänen selkänsä
takaa kuuluva helakka ääni kaikui hänen korvissaan kuin pohjattoman
kuilun yli tulleena, sillä se oli tuttu ääni, mutta ikäänkuin unien
utujen hämmentämä tai öisten pilvien pidättelemä.
"Tässä, herra Kristiansson, on poikani tytär", Anna esitteli. Ja
Kristian Kristiansson kääntyi katsomaan. Hän näki edessään nuoren
tytön, solakan kuin täysikasvuinen nainen -- heleähipiäisen, kasvot
leppeät ja hymyilevät, kauniit sinisilmät. Hänellä oli yllään
nauhoitettu liivi, alaspäin käännetty kaulus, hilkka, helavyö ja
hiukset palmikolla, ja hän oli kuin elävä kuva äidistään niiltä
ajoilta, jolloin Oskar palasi yliopistosta.
Tämä oli hänen tyttärensä, hänen pikku Elininsä, jota hän oli niin
kaukaa tullut tapaamaan, mutta hänestä tuntui kuin kaikki nuo hirveät
vuodet olisivat yht'äkkiä vierähtäneet takaisin, ja siinä olisikin
ollut Thora palanneena elämään.