"Oi Jumalani sitä iltaa!" päivitteli vieras. Hän näkyi olevan
pelästyneenä ja kauhuissaan rajusäästä, josta nyt pääsi suojaan.
Kun Kristian Kristiansson oli taas sulkenut ja teljittänyt oven, niin
pimeys näytti entistäkin sankemmalta.
"Onko teillä tulitikkuja?" hän kysyi.
"Ei -- on -- tarkoitan, ne taisivat päästä kastumaan", vastasi vieras.
Hän raapaisi yhtä, mutta se pihahti sammuksiin.
"Olkaa sitten varuillanne! Tuolla makaa poika lattialla. Tuokaa
hevosenne tänne."
"Kiitoksia! Olipa onni, että kuulin äänenne! Olin eksynyt tieltäni ja
kummastelin, millä ontolla pohjalla kävelinkään, kun huusitte altani.
Se oli säikähdyttää minut kuoliaaksi."
Ääni kuului nuorelta; vieras oli varmaan nuori mies, luultavasti nuori
talonpoika. He puhelivat keskenään pimeässä, kumpaisenkaan kykenemättä
erottamaan toistensa kasvoja.
"Kuka te olette, nuori mies?" kysyi Kristian Kristiansson.
"Olen Erik Arnasson, tulen Thingvelliristä. Ja kuka te olette?"
"Olen matkailija, menossa sinne."
"Varmaankin huutokauppaan?"
"Niin."
"Sittenpä tulenkin juuri talosta, johon te aiotte."
"Oletteko renkinä majatalossa?"
"Olin, mutta nyt ovat kaikki palkolliset jo lähteneet. Minun vuoroni
tuli viimeiseksi."
"Missä ovat Gudrun ja Jon Vidalin?"
"He ovat viljelleet Kora-tiluksia jo kymmenen vuotta."
"Entä Asher?"
"Hän on myöskin lähtenyt. Joukkomme hupeni vähiin isäntämme jouduttua
ahdinkoon. Minä olen palvellut häntä pienestä nulikasta asti, mutta
tänään iltapäivällä hän antoi minulle erokirjan."
"Missä on vanha Maria?"
"Jo aikoja kuollut."
"Eikö siis ketään ole jäljellä?"
"Ei ketään muita kuin isäntä, hänen vanha äitinsä ja nuori tyttärensä."
"Tytärkö?"
"Niin, jokainen sanoo häntä tyttäreksi, mutta hän on vain veljentytär."
"Eikö ketään muuta ole talossa tänä iltana?"
"Ei minun tietääkseni. Eivätkä hekään siellä enää toista yötä liene."
"Mutta eihän huutokauppaa saateta toimittaa huomenna, ystäväni. Ei
ruununvoudin ole mitenkään mahdollista päästä sinne tänään. Hänen on
tultava Borgista, ja tie vuoren yli on vieläkin tukalampi kuin tämä."
"Ruununvouti on jo siellä."
"Nytkö jo?"
"Niin, hän jäi keittiöön, kun minä läksin, parhaillaan piti
kalunkirjoitusta. Hän aikoi nukkua yönsä pappilassa."
Kristian Kristianssonin hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Ei ollut
siis tuo peloittava matka mitenkään vältettävissä. Hänen täytyi lähteä
taipaleelle rajuilmasta huolimatta. Hänen jäsenensä olivat raskaat kuin
lyijy ja yrittäessään hän saattoi ainoastaan suurella ponnistuksella
liikuttaa niitä. Kuitenkin hän ravisti itsensä valveille
puolihorroksestaan ja alkoi satuloida hevostaan.
"Mikähän aika nyt lienee, nuori mies?"
"En tiedä, kelloni on seisahtunut. Eikä olisi valoa nähdäksenikään.
Ainakin lienee seitsemän tienoissa. Mutta eihän herra toki aio
pitkittää matkaansa tänä iltana?"
"Minun täytyy."
"Te ette pääse Thingvelliriin. Tukalaa oli matkustaminen minullekin,
vaikka oli selkäni tuuleen päin, mutta teillä se käy kymmenen kertaa
vaikeammaksi, kasvot vastaviimaan käännettyinä. Te jäätte tielle.
Ystävänne eivät teistä sen koommin kuule."
"Hyvää yötä! Viekää poika muassanne Reykjavikiin aamulla."
Taasen lumiaavikolle tultuaan Kristian Kristiansson ei muusta tiennyt
kuin että oli suinpäin, ehdottomasti pyrittävä eteenpäin. Satula oli
kostea, hänestä tuntui ikäänkuin olisi ratsastanut kylmässä vedessä;
lunta oli syvemmältä kuin ennen, ja toisinaan hänen hevosensa upposi
siihen satulavöitänsä myöten; pimeys oli nyt yön pilkkopimeyttä, ja
vain töin ja tuskin osasi hän seurata tienviittojen osoittamaa latua;
tuuli vinkui vasten hänen ruumistaan, lumi ryöppysi kipeästi hänen
kasvoihinsa, mutta yhäti hän ponnisteli eteenpäin, sillä uusi
uskallusta ja toivoa synnyttävä ajatus oli tullut hänen mieleensä:
Kaikkivaltias taisteli hänen puolestaan hänen hurjassa ottelussaan
luonnonvoimia vastaan! Hornan liittoutuneet vallat olivat koettaneet
estää häntä pelastamasta omaisiaan, ja hänen tultuaan lepomajalle
olivat ne tuutineet hänet petolliseen levollisuuteen, mutta Jumala oli
lähettänyt tämän talonpojan majatalosta varoittamaan häntä, että hänen
omaisiansa yhäti uhkasi vaara ja että jos hän viipyisi suojassa aamuun
asti, niin hän saapuisi matkansa päähän liian myöhään! Näin ajatellen
hänen mielensä rohkaistui, sillä hän tunsi olevansa Sen välittömässä
läheisyydessä, joka on voimakkaintakin myrskyä mahtavampi.
Mutta parin tunnin kuluttua alkoi tämän pyhän oletuksen tuli sammua.
Hän tunsi väsymystä ja hänen rintansa kohoili raskaasti kuin
tukehtumaisillaan; vielä päälliseksi hän ajoi eksyksiin yhä
syventyvässä lumessa, ja tamman kompastuessa nietoksiin hän tuskin
jaksoi vetää sitä jaloilleen. Silloin, ennen kuin hän aavistikaan,
alkoi ääni jälleen kuiskia hänelle.
"Miksi jätit lepomajan? Olkoonkin ruununvouti paikalla, ei mitään
ostajia pääse sinne tänä iltana, eikä huutokauppaa voida ostajitta
pitää."
Tämän ajatuksen juuri juolahtaessa hänelle mieleen hän näki punertavan
pilkun välkkyvän pimeästä ja käänsi hevosensa valoa kohti. Lähemmäksi
tultuaan hän huomasi sen maatalon ikkunaksi ja oven löydettyään
huhuili, kunnes huoneesta riensi mies vastaan.
"Olen eksynyt tieltäni", huikkasi hän tälle yli tuulen tohinan. "Mikä
paikka tämä lienee?"
"Tämä on Kora", huusi mies vastaukseksi, ja silloin ilmestyi
ovikäytävälle myöskin nainen hänen taakseen. Mies oli Jon Vidalin ja
nainen Gudrun, mutta ei kumpikaan tuntenut häntä.
"Minne herra oli menossa?" kysyi Jon.
"Huutokauppaan Thingvelliriin."
"Ette olekaan sitten paljoa poikennut oikealta uralta. Jatkakaahan
oikealle, kunnes pääsette joen yli, ja seuratkaa sitten kivipatsaita
kuilulle asti."
Kristian Kristiansson epäröi. "Olen uuvuksissa, olen ratsastanut
Reykjavikista asti, eikä näytä hyödyttävän matkata eteenpäin. Ei kukaan
muu hullaannu matkustamaan tällaisella ilmalla, ja ellei ole väkeä
huutamassa, niin eihän huutokaupasta voi tulla mitään. Jos siis voitte
antaa minulle suojaa ja yösijaa..."
"Herra on tervetullut, mutta jos haluatte saada maatilan, niin kyllä
olisi parasta teidän viipymättä matkustaa paikalle."
"Kuinka niin?"
"Sehän on pakkohuutokauppa, ja hän myy tilan joka tapauksessa."
"Miten hän voi myydä, jollei ole ostajaa?"
"Silloin ruununvouti itse tarjoo jonkun puolesta, ja tiedetään kyllä
kenen."
"Kuka se on?"
"Eräs hallitusvirastosta, joka on mielitellyt tuota maatilaa jo
viisitoista vuotta."
"Siis luulette, että ruununvouti pitää huutokaupan aamulla, olkoon
ketään saapuvilla tahi ei?"
"Aivan varmaan. Mitä vähemmän tarjoojia, sitä mieluisampaa hänelle ja
sitä parempi kauppa ministerille."
"Täytynee minun sitten lähteä", sanoi Kristian Kristiansson.
"Tulkaa ensin sisälle lämmittelemään", kehoitti Jon. "Tuuli on
tyyntymässä -- pian se lakkaa."
Pian särpi Kristian Kristiansson kuumaa kahvia kodassa, Jonin ja
Gudrunin puhellessa majakartanon perheestä.
"Me palvelimme siellä kymmenen vuotta, joten hyvin tunnemme väen",
virkkoi Jon.
"Vanha Anna-raukka!" säälitteli Gudrun. "Hän olisi tervetullut jakamaan
kanssani kaiken mitä täällä on, mutta kun puolikasvuiset poikamme
makaavat porstuakamarissa, niin ei ole ainoatakaan vuodetta
liikenemään."
"Eikö heillä ole kasvattitytärkin?"
"On, Herra nähköön; ja kukapa ei häntä halusta ottaisi avuksi
askareihin, mutta isäntä ei tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta.
'Elin ei saa ruveta kenenkään palkolliseksi', hän sanoo.
"Ei ole miehen oma syy, että Magnus Stephensson on joutunut vauriolle",
vakuutti Jon. "Hänellä on Simsonin voimat, ja työtä on tehnyt kuuden
edestä."
"Miten hän kestää kärsimyksensä?"
"Huonosti", vastasi Gudrun. "Hän ei nykyisin käy koskaan kirkossa eikä
lue rukouksia kotonakaan."
"Niin"; sanoi Jon, "hän on hukannut uskonsa, miesparka, ja kun ihminen
sen hukkaa, menee häneltä kaikki hukkaan -- sen tiedätte."
"Ihmiset pelkäävät häntä", kertoi Gudrun. "Hän näyttää mieheltä, jolla
ei ole mitään menestystä, joka huitoen käsillään ympärilleen häätää
pois hyvät henget, jotka vaeltavat ihmisen sivulla."
"Ja minkä luullaan aikaansaaneen tämän muutoksen hänessä?"
"Pankki ja huonot ajat ovat siihen syypäät", vastasi Jon.
"Ja paha veli", lisäsi Gudrun. "Hänen veljensä on kuollut, ja
vanharouva on tehnyt pojastaan pyhimyksen, mutta hän ei uskalla mainita
hänen nimeään Magnuksen kuullen, sillä, silloin tämä nousee ylös ja
lähtee ulos huoneesta."
"Vihaako hän siis veljeään niin kovin?"
"Oli aika, jolloin uskon hänen halunneen tappaa veljensä", tuumi Jon.
Kristian Kristiansson hypähti ylös ja valmistautui jatkamaan matkaansa
Thingvelliriin, vaikka puoleksi jäätyneine jäsenineen tuskin pääsi
satulaan tai turvonneilla sormillaan saattoi pidellä ohjaksia. Taaskin
oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja toivo, jolla oli aloittanut
matkansa -- riemuisan yhtymisen toivo -- oli nyt poissa.
Magnuksen kiihkeys teki hänelle mahdottomaksi ilmaista itseään
omaisilleen. Jos hän ovelle ratsastaen huudahtaisi: "Minä olen Oskar,
sanoma kuolemastani oli väärä, ja nyt olen palannut kotia rikkaana ja
menestystä kokeneena", niin mitä vastaisikaan siihen Magnus? Hän
vastaisi: "Isäsi on kuollut, vaimosi on myöskin haudassa, äitisi ja
tyttäresi ovat pitkät vuodet kärsineet köyhyyttä ja puutettakin --
kaikki sinun rikkomustesi seurauksena -- luuletko, että sinun kurjat
kolikkosi voivat sitä korvata?" Ja sitten hänen veljensä työntäisi
hänet takaisin maantielle.
Ei hän tänä iltana saattanut ilmaista itseään -- ei ainakaan tänä
iltana! Ehkä sentään huomenna, kun huutokauppa oli pidetty ja
ruununvouti lähtenyt talosta, niin, ehkä huomenna, kun hän olisi
tasoittanut tien ja täten varmistunut vastaanotostaan! Mutta nyt täytyi
hänen mennä majataloon tavallisena matkustajana, joka oli tullut
huutokauppaa varten paikalle.
Täten mietittyään menettelytapansa valmiiksi hän kävi jälleen
toivokkaammaksi ja ponnisteli reippaammin mielin eteenpäin. Rajuilma
oli nyt tauonnut, ja hänen päästyään Almanagjan äkkikäänteeseen tyyntyi
tuuli kokonaan ja tantereelle näytti vain jättiläisvuori syytäneen
laavansa lumena alas.
Itse rotko oli muistoja täynnä -- muistoja hänen kunniansa, muistoja
alennuksensa päivästä -- mutta jääpuikkoja riippui nyt siellä, missä
kansojen liput olivat liehuneet, ja suunnatonten sienten näköisiä
luminietoksia oli röykkiöitynyt silloisten telttojen sijoille. Hän
muisti noita-akan, joka oli sanonut: "Varo veljeäsi!" ja hän ajatteli
valkeita kasvoja, jotka olivat pistäytyneet ovesta kesken tanssin.
Viimattoman tyvenen vallitessa alkoi taivas seljetä muodostaen rotkon
äkkijyrkkien seinämien välille majesteetillisen tähdistä välkkyvän
katon, mutta hän hapuili pimeässä Hukutuslammen jäätyneelle pinnalle ja
ihan läheltä sivuutti paikan, missä oli istunut Helgan kanssa.
Jäätyneen putouksen yli johtavalta sillalta hän ensi kertaa näki
majatalon ikkunain tuikkeen, ja tällöin tuntui sydämen sykintä hänen
rinnassaan salpautuvan. Hänen äitinsä, veljensä ja pieni rakas
tyttärensä olivat tuolla, ja hän oli kymmenen vuotta valmistellut
yhtyäkseen heihin, mutta nyt näin lähellä ollessaan hän tuskin sai
lähteneeksi edelleen.
Tuntisiko äiti hänet -- joka oli ensimmäisenä lukenut hänen
kasvonpiirteensä ja tuntenut hänet kehdosta saakka? Kristian pelkäsi
niin käyvän, ja sitten hän pamppailevan sydämensä levottomassa tuskassa
taasen pelkäsi, että niin _ei_ kävisi. Ei kenkään Islannissa ollut
tähän asti tuntenut häntä, ja nyt hän tiesi olevansa vähemmän
näköisensä kuin konsanaan, sillä hän oli palstatilalla kuvastimeen
vilkaistessaan nähnyt huulensa turvonneiksi ja silmiensä verestävän
tämän kauhean päivän nääntymyksen johdosta.
Hän oli ravata narskuttanut joen paikullisen jään yli sillan
alapuolelta ja saapunut pihattopolun äänettömälle lumivaipalle, kun ovi
aukeni ja kaksi miestä astui ulos. "Ruununvouti ja pastori", ajatteli
hän. Hän pidätti ratsuaan, eivätkä he häntä kuulleet, mutta heidän
käännyttyään pappilan polulle alkoivat koirat sisällä haukkua.
Hänen sydämensä sykintä oli hänet tukehuttaa, eikä olisi paljoa
tarvittu, jotta hän olisi kääntynyt pakoon. Kuinka kauan hän siinä
seisoi -- viisikö minuuttia vai kymmenen -- sitä hän ei huomannut.
Sadat ajatukset ajoivat toisiaan hänen aivoissaan hurjemmin kuin
pyryävä lumi. Mutta ajatellen lopuksi, että kaikkivaltias Jumala, joka
oli johtanut hänet tämän hirveän päivän vaarojen läpi -- tehden
tyhjäksi pahanhengen aivoitukset ja elementtien voimat ja ajaen häntä
eteenpäin kaikkivaltiaalla tahdollaan kuin hirmumyrskyn kiidättämää --
niin, ajatellen, että Hän ei olisi nyt vihdoin johtanut häntä sinne
muutoin kuin hyvään tarkoitukseen, Kristiansson kannusti hevosensa
porrasten eteen ja kosketti ratsuraipallaan ikkunaan.