Magnus Stephensson oli tosiaankin menettänyt uskonsa. Viisitoista
vuotta hän oli koko sielunsa voimalla uskonut, että jokaista tässä
elämässä kohdellaan ansionsa mukaan: että nuhteeton elämä ennemmin
tai myöhemmin palkitaan ja pahuus rangaistaan. Mutta maailman
kokemus oli vähitellen vuosi vuodelta jäytänyt tätä hänen vahvaa
uskoansa ja täyttänyt hänen sydämensä mitä selittämättömimmällä
ristiriitaisuudella. Miestä, joka nuhteettomasti eli, ei palkittu, eikä
väärintekijä saanut kärsiä rangaistusta. Mitä sitten jäikään enää
uskottavaksi? Että maailmaa hallitsemassa ei ollutkaan Jumalaa tahi
että Hän ei tehnyt mitään, jos olikin olemassa?
Magnus Stephensson oli koettanut elää oikein. Hän oli ottanut
kantaakseen muiden heittämät kuormat ja ponnistellut lujin sydämin.
Viisitoista vuotta hän oli orjan tavoin raatanut, ja vaikka
maksamatta jääneet velat yhä kasvoivat, niin ei hän koskaan ollut
tahtonut uskoa lopun olevan tulossa. Kiinnityssumma oli ääretön, korko
aivan liiallinen, ja pankin täytyisi tulla huomaamaan, että enempää
kuin mitä hän sai irti maasta ja karjasta oli ihmisten mahdoton tehdä!
Mutta ulosmittaus oli lopultakin tehty, myyntikuulutukset julistettu ja
molemmat esihuutokaupat pidetty. Silloin oli hänen uskonsa kadonnut
kuin silmänräpäyksessä, ja hänen sielustaan oli noussut tuo juhlallisen
korkea, joskin jumalaaherjaava huuto, jolla ihmiskunta hamasta maailman
alusta oli taivasta kohti kohottanut valituksen ja vastalauseen
karsimansa kurjuuden tähden: "Minä olen totellut Sinun lakejasi; minä
olen elänyt nuhteettomasti; minä olen auttanut köyhiä ja tukenut
ahdistettuja; minä olen jakanut leipäni orpojen kanssa ja suojellut
leskiä -- mitä olet _Sinä_ tehnyt minulle?"
Siinä synkässä äänettömyydessä, joka tätä tärisyttävää kysymystä
seuraa, häviää enemmänkin kuin ihmisen uskonto, ja niinpä oli Magnus
Stephenssoniltakin mennyt samalla kertaa hänen uskonsa oikeaan ja
väärään, hänen luottamuksensa oikeuteen, omaantuntoon ja hyveeseen,
jättäen jälkeensä ainoastaan eläimellisen luonnon rajut kouristukset.
Siitä hetkestä asti kun ruununvouti saapui tekemään kalunkirjoitusta,
oli Magnus tehnyt tuskin muuta kuin istunut salissa ja juonut. Hän
istui siellä päivät päästänsä, karkeat lumisäärykset vedettyinä
saapasten yli, nyreät kasvot uuniin päin käännettyinä, kädet
työnnettyinä syvälle housuntaskuihin, leveä otsa raskaissa rypyissä
raudanharmaan tukan lovireunaisen sängen alla, jykevä leuka rinnalle
painuneena ja tukevat lanteet nauskuttelemassa tuolia hänen sillä
vääntelehtiessään.
Äiti yritti pitkin päivää moneen toviin häntä lohdutella.
"Älä ole liian alakuloinen, Magnus", lausui Anna. "Tähdet tuikkivat,
silloin kun on pimeä, tiedäthän."
"Eikö jo ole tarpeeksi pimeätä?" vastasi tämä katkerasti nauraen ja joi
taas.
Välillä tuli myös Elin hänen luokseen. Hän oli nyt pitkä tyttö, melkein
kuusitoistavuotias, jo hiven naisekkuutta kasvoissa ja vartalossa,
mutta lyhyessä sinisessä hameessaan ja solkikengät jalassa sipsutellen
oli hänellä tapana kiepsahtaa Magnuksen polvelle ja toisen kätensä
kaulaan kietoen laskea toinen polttavalle otsalle pikku äitimäisellä
tavallaan koettaen tyynnyttää setäänsä.
"Kas, kas! No, kyllä riittää. Menehän nyt isoäidin luo, tyttöseni, minä
olen väsyksissä", esteli Magnus.
Aikaisin päivällä olivat häntä kiusanneet ajatukset, että mahdollisesti
saapuisi kaukaisempia vieraita taloon yöpymään ollakseen saapuvilla
aamuisessa huutokaupassa, ja mielessään hän jo kuvitteli koko
majatalo-kartanon olevan täynnä niitä ja miten hänen täytyisi kuunnella
heidän välinpitämätöntä pakinaansa ja sydämetöntä nauruaan voimatta
viskata heitä maantielle, vaikka voimattomassa vimmassa sormet
syhyilivät. Mutta kun rajuilma nousi valloilleen, niin hänen pelkonsa
tässä suhteessa hälveni, ja tuulen ja lumen vinkuessa ja tuiskutessa
ulkona istui hän monta tuntia perätysten yksinään synkässä ja
juhlallisessa rauhassa.
Paitsi ruununvoutia ei muita henkilöitä käynyt talossa sinä päivänä
kuin pastori, ja hänkin tuli vasta kello kymmenen tienoissa iltasella
noutamaan ruununvoutia luokseen levolle. Tällöin olivat kaikki tästä
sortuneesta huonekunnasta jäljelle jääneet kokoontuneina saliin, jossa
Magnus yhä istui uunin vieressä, kun taas ruununpalvelija, Anna ja Elin
puuhasivat astiakaapin luona lopettamassa kaluston katsastusta.
"Uh, millainen ilma!" puhkui pastori tömistellen lunta sääryksistään.
"Tällaisena yönä eivät teitä toki ainakaan matkustajat häiritse
vuoteiltanne -- onhan siitäkin vähän lohdutusta, eikö niin?"
Hän oli jaarittelias, onttosydäminen ja onttopäinen ukki, joka
tyytyväisenä laiskiaisena märehti tuhannen kruunun vuosipalkan
suuteita.
"Vai niin, tämä on siis viimeinen yönne vanhassa kodissanne, Anna! Sepä
on sääli! Niin", jatkoi hän naputtaen nuuskarasiaansa, "alastonna tulin
minä äitini kohdusta ja alastonna sinne jälleen palaan! Kiitetty olkoon
Herran nimi!"
Magnus liikahutti kärsimättömästi tuoliaan, murahdellen halveksivia
kurkkuääniä.
"Olen tuntenut tämän vanhan talon sekä sen ilojen että surujen aikoina
jo viisiviidettä ajastaikaa, Anna. Siitä asti kuin isävainajasi -- minä
hautasin hänet itse, Jumala suokoon rauhan hänen sielulleen --"
"Suokoon Jumala rauhan hänen sielulleen!" toisti Anna.
"Siitä asti kuin isävainajasi naitti sinut. Ja niin ujoileva,
punehtuva, helläsydäminen pikku morsian sinä olitkin!"
Taaskin Magnus kääntelehti levottomasti tuolillaan, jotakin kurkustaan
äännähdellen.
"Minä muistan sen niin hyvin, koska samana vuonna isäsi suuri lato
paloi poroksi ja hänen serkkunsa Jörgen löydettiin kuolleena kuilusta.
Herättipä se huomiota! Loppumattomia tutkisteluja! Todistajia tavaton
paljous! Teidän edeltäjällänne, herra ruununvouti, oli kyllälti puuhaa
niihin aikoihin."
Ruununvouti mutisi jotakin tavallista, ja Magnus potkaisi takassa
kyteviä puita.
"Epäluulo tosiaan kohtasi isääsi, muistathan, ja koska hän oli
juopotellut ja juovuspäissään oli sellainen hillitön mies..."
"Oi, Herran tähden, jättäkäämme jo tämä", huudahti Magnus.
"Magnus Stephensson", intti pastori, "jos olemmekin ahdistuksessa, niin
tulee kuitenkin käyttäytyä kuin Jumalan järjelliset luodut --"
"Järjellinen helvetti!" ärjäisi Magnus, ja enempää kiistaa välttääkseen
lyödä läimäytti ruununvouti kirjansa kiinni, ilmoittaen lopettaneensa
ja olevansa lähtövalmis.
Magnus istui äänettömänä, sill'aikaa kun ruununvouti --
teräväpiirteinen kärpänsilmäinen mies -- veti ylleen viittansa ja
lumikenkänsä, mutta sitten hän kääntyi oikeudenpalvelijaan ja virkkoi
värähtävällä äänellä ja synkkä kiilto silmissään:
"Onko kaikki lopussa, herra ruununvouti?"
"On; se vei paljon aikaa, mutta nyt se on päätetty."
"Minä tarkoitan", lausui Magnus, "onko varma, että huutokauppa on
pidettävä?"
"Aivan varma. Ei siitä tietääkseni ole ollut epäilystäkään."
"Katsokaahan, herra", jatkoi Magnus seisaalleen nousten. "Ruununvouti
voi tehdä paljon, jos tahtoo käyttää vaikutusvaltaansa. Antakaa minulle
vielä yksi koetus, niin suoritan kaikki, mitä olen velkaa. Minä olen
kärsinyt viisi huonoa vuotta perätysten -- ei ihme, että jäi korkoja
maksamatta. Viime kesänä menetin neljäkymmentä karitsaa yhtenä ainoana
yönä ja seuraavana aamuna kaksi hiehoa ja vasikan. Sitten tuli vielä
tulva syksyllä, lakaisten puolet heinistäni järveen. Mutta eihän
sellaisia ilmoja saata iänkaiken kestää. Varmastikin saamme taasen
sarjan hyviä vuosia. Suokaa minulle vielä neljä vuotta -- niin näette
mitä saan aikaan."
"Asia ei enää pyynnöstä parane", vastasi virkamies.
"Älkää sanoko niin, herra ruununvouti. Kuulkaahan! Sukuni on viljellyt
tätä tilaa puolentoistasataa vuotta, eikä siitä senvuoksi mielellään
tahtoisi luopua. Oma lihani ja vereni ovat sen maaperässä -- lihaksieni
voima ja otsani hiki. Suokaa minulle edes kolme vuotta, hyvä herra --
vain kolme."
"Mahdotonta!" lausui ruununvouti.
"Ruununvouti, tulkaahan tänne", sanoi Magnus vetäen miehen syrjään ja
puhuen matalalla äänellä, jotta naiset eivät häntä kuulisi. "En välitä
rahtuakaan itsestäni -- kyllä minä tulen toimeen tavalla tai toisella,
ja ellen tule, niin ei silläkään väliä -- mutta ajattelen lasta. Tytön
pitäisi periä talo, ja hän on orpo, mutta hän näin ollen ei saa mitään.
Suokaa minulle vielä yksi koetus, lapsen tähden, ruununvouti. Älkää
panko minua koville. Myykää pois puolet karjastani korkojen maksuksi ja
jättäkää minulle vain kaksi vuotta -- edes kaksi."
"Tiedätte hyvin, että kiinnitys koskee yhtä hyvin irtaimistoa kuin itse
tilustakin", vastasi ruununvouti. "Miten saattaisin heikontaa vakuutta?
Mitä tyttöön tulee, niin hän on nuori ja terve: antakaa hänen mennä
palvelemaan."
Magnus puri huultaan koettaen hillitä itseään ja sitten hän lausui:
"Olette oikeassa, herra; tyttö ja minä saatamme pitää huolta
itsestämme, mutta entäs äiti vanha. Hän syntyi tässä talossa ja täällä
toivoi saavansa kuollakin. En niin suuresti huolehtisi, jos hän olisi
poissa, ja totta puhuen hän ei enää olekaan terve. Suokaa minulle vielä
yksi vuosi, herra ruununvouti -- yksi ainoa vuosi!"
"On turha tuhlata sanoja. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ainoa,
minkä nyt voin tehdä on --"
"Mitä, herra?"
"Jos voitte maksaa minulle kaikki korot ennen kello yhdeksää huomenna,
niin saatan omalla vastuullani peruuttaa huutokaupan."
"Kahdeksantuhatta kruunua!" virkkoi Magnus korottaen äänensä
pilkalliseksi huudahdukseksi; "pyydätte minua hankkimaan
kahdeksantuhatta kruunua ennen yhdeksää aamulla? Yhtä hyvinhän
saattaisitte pyytää, että toisin teille kuun!"
"Älkäämme siis puhuko enempää tästä asiasta. Pankki on ollut hyvin
kärsivällinen, hyvin leppeä --"
"Pankki!" huudahti Magnus epätoivonsa rajulla uhmalla. "Onko pankilla
äitiä? Onko pankilla lasta? Ei! Pankki on suuri kiskova hirviö ilman
sydäntä, joka sykkisi sääliä ketäkään kohtaan. Jumal'avita, hitto
vieköön pankin kaikkine houkkioineen ja matelevine orjineen!"
"Magnus Stephensson", virkkoi pastori pientä lihavaa kättään kohottaen
"pyydän teitä muistamaan, että on pappismies seurassanne, ja jos te
sadattelette eli turhaan lausutte Jumalan nimen --"
"Lausun turhaan Jumalan nimen! _Te_ sitä kylliksi teette -- teette sitä
joka sunnuntai."
"En tahdo olla käsittävinäni teitä väärin, Magnus Stephensson --
tiedänhän, että nyt olette suuresti epäuskon vallassa, ja siitä asti
kun lakkasitte kirkossa käymästä --"
"Kirkossa! Te rukoilette Jumalaa kirkoissanne, ja mitä Hän tekee teidän
hyväksenne? Mitä Hän tekee kenenkään hyväksi? Mitä Hän on tehnyt
minulle?"
"Jos elämänne olisi ollut suora ja puhdas, niin Hän olisi teitä
kainnut."
"Ja eikö se ole sitten ollut? Enkö ole koettanut tehdä mikä on oikein?
Ja kuitenkin Jumala näkee minut myytävän puille paljaille, häädettävän
kodistani ja rakkaimpani jätettävän maantien-ojaan kuolemaan."
"Jumala kurittaa omiansa, ja jos me vain uskomme Häneen --"
"Uskomme Häneen? Missä Hän on? Onko Hän pohjoismaissa? Minä en ole
koskaan kuullut sitä. Onko Hän etelässä? En ole koskaan nähnyt Häntä
täällä, vaikka pirun olen kylläkin usein nähnyt. Hän on pilvissä jos
missään eikä siitä ole mitään hyötyä minulle."
"Magnus Stephensson --"
"Jos Jumala on maan päällä, niin tehköön jotakin. Täällä Hänellä
on hyvä tilaisuus siihen. Te sanotte köyhiä Hänen kansakseen,
ettekö niin? No, minä olen ruokkinut ja suojannut Hänen kansaansa
viisitoista vuotta, ja nyt itse kaipaan ruokaa ja suojaa. Tarvitsen
kahdeksantuhatta kruunua ennen kello yhdeksää aamulla, ja jos Jumala
voi toimia mitään tässä maailmassa, antakoon Hän minun saada nuo rahat
ja pelastaa äitini ja lapseni nälkään nääntymästä. Mutta Hän ei voi
sitä tehdä! Hän ei voi tehdä mitään!"
"Magnus Stephensson", sanoi pikkuinen pappi taas kohottaen pienen
pullean kätensä, "kun kerran seisotte sen suuren valkean istuimen
edessä, on Jumalalla yhtä ja toista teille anteeksi annettavaa."
"Pastori Peter, kun minä tulen sen suuren valkean istuimen eteen, on
minulla yhtä ja toista Jumalalle anteeksi annettavaa -- siltä minusta
näyttää."
"Jumalanpilkkaa! Herjausta!" huudahti pastori, ja hänen lähdettyään
ruununvoudin jälkeen talosta nauraa rämäytti Magnus halveksivasti hänen
peräänsä yön pimeyteen. Samassa kaksi lammaskoiraa, jotka olivat kuono
käpäläin päällä maanneet oven suulla, alkoi murista ja haukkua
ikäänkuin tahtoen meluun yhtyä, mutta Magnus -- joka muuten aina oli
ollut eläinten ystävä -- potkaisi niitä äkäisesti ja hoiperteli sitten
takaisin paikalleen lieden luo.
Kun vieraitten mentyä pieni perhe oli yksikseen, niin Elin, joka oli
seisonut astiakaapin luona, meni Magnuksen puolelle, pujahti
tavalliselle paikalleen hänen polvelleen ja sanoi --
"Älä ole huolissasi minun tähteni, Magnus-setä! Minne hyvänsä sinun on
mentävä, sinne minäkin tahdon mennä, ja mikä kelpaa sinulle, se kelpaa
kyllä Elinillekin. Ja sitä paitsi, kuka tietää mitä voi tapahtua, ennen
kuin vouti huomenna palaa? Nythän on uudenvuoden aatto, setä. Kaikkea
hyvää tulee uutena vuonna -- ihmeitä tapahtuu uutena vuonna, setä."
Mutta tytön lapsellisen suloinen hilpeys, joka oli ollut hänen elämänsä
päivänpaisteena niin monta vuotta, ei häneen enää tehonnut, ja nyrpein
sanoin työntäen hänet syrjään hän nousi ja lähti ulos takaovesta.
Silloin Anna, joka oli istunut ääneti pöydän ääressä otti Raamatun ja
neljä virsikirjaa nurkkahyllyltä ja soitti kellolla rukoukseen.
"Voi minua houkkaa!" hän sanoi. "Unohdinkin, että Erik on poissa. Kunpa
nyt olisi löytänyt jossakin suojaa, poika parka -- säälisinpä
koiraakin, jonka pitäisi olla taivasalla tällaisena yönä."
Ja sitten Elin Magnuksen puutteessa luki luvun, jonka Anna oli hänelle
osoittanut. Se oli psalmi, joka alkaa sanoilla: "Herra on minun
paimeneni, ei minulta mitään puutu." Kun tuo lyhyt luku oli loppunut,
nousivat molemmat naiset seisaalleen ja lauloivat virren -- Elin
nuoruuden hopeanheleällä sopraanolla ja Anna vanhuudesta käreällä
äänellään, he kahden yksinäisessä asunnossa autioiden kukkulain
keskellä, ympärillään ainoastaan pimeys ja lumi -- ja Jumalan
äärettömät siivet.
"Oi onnellinen on se mies,
ken kärsiviä hellii;
kun murheet häntä ahdistaa,
hän Jumalassa levon saa."
Anna istahti virren loputtua, mutta Elin jäi vielä seisomaan pöydän
viereen, ja silmänsä sulkien ja viattomat kasvonsa ylöspäin
kohotettuina hän lausui itsekseen pienen rukouksen.
"Oi Isä", hän sanoi, "siunaa Magnus-setää, ettei hänen tarvitse peljätä
mitään pahaa. Näytä minulle, miten voisin auttaa häntä, etten tuottaisi
hänelle huolta ja rasitusta. Rakas Jeesus, lähetä ihme, joka pelastaa
Magnus-sedän, isoäidin ja minut. Se on niin pieni asia sinulle, mutta
niin suuren suuri meille, ja me tulemme niin onnellisiksi ja saamme
asua Herran huoneessa ikuisesti. Kristuksen tähden. Amen."
Sitten hän avasi luottamusta loistavat silmänsä ja sanoi: "Minä uskon
_varmaan_, että hän auttaa, mummo", ja suudellen Annaa hän iloisella
äänellä toivotti "hyvää yötä" ja lähti levolle.
Rukouksen jälkeen Magnus palasi saliin ja kävi takan luo hajoittelemaan
kekäleitä yöksi. Huolten pilvet näyttivät painavan häntä raskaammin
kuin koskaan, ja niitä karkoittaakseen Anna alkoi puhua Elinistä.
"Hän alkaa yhä enemmän tulla äitiinsä, ja toisin ajoin minusta tuntuu
vain unelta, että rakas Thoramme on kuollut. Jos olisit kuullut Elinin
äsken rukoilevan tuota pelastavaa ihmetyötä, niin sydämesi olisi
täyttynyt tulvilleen. Hän meni levolle varmasti vakuutettuna siitä,
että ihme tapahtuu ennen huomisaamua."
"Olisipa se todella ihme, joka nyt voisi meitä auttaa", sanoi Magnus.
"Eikä ihmeitä tapahdu paitsi semmoisia, joita teemme itsellemme."
"Mitä sillä tarkoitat, Magnus?" tiedusti Anna sytyttäessään
kynttilöitä.
"Tarkoitan, että jos minun pitäisi elää elämäni uudestaan, niin en
yrittäisi tehdä sitä, mikä on oikein, äiti."
"Ethän toki tahtoisi tehdä väärin, vai miten?"
"Ei ole oikeaa eikä väärää, äiti, on vain paras; ja jos minun olisi
aloitettava uudestaan, niin tekisin, mikä on parasta, parasta itselleni
ja ihmisille ympärilläni."
"Et tiedä, mitä sanot, Magnus. On hetkiä, jolloin saattaa _näyttää_
olevan parasta ryöstää, jopa tappaakin --"
"Ja miks'ei?" intti Magnus, joka parast'aikaa salpasi ovea. "Jos joku
mies tulisi tänä iltana tänne taloon kahdeksantuhatta kruunua
taskussaan, niin luuletko, että minua arveluttaisi ottaa ne?"
"Poikani, et ajattele niin."
"Ajattelen tosiaan."
"Sinä olet joutunut epätoivoon, Magnus, ja epätoivoisen ihmisen sanat
haipuvat tuuleen. Jos uskoisin todella sinun noin ajattelevan, niin
kuolisin, kuolisin heti paikalla."
Hän hyrskähti itkuun, ja sitten oltiin kotvan aikaa ääneti. Vihdoin
virkkoi Magnus:
"Älähän välitä, äiti! Mitäpä siitä, ajattelenko niin tai näin, sillä
tuskinpa joudun sellaiseen kiusaukseen. Anna minulle kynttilä ja
mennään makuulle."
"Olet kantanut hirmuista taakkaa, Magnus, ja jospa vain olisin voinut
auttaa sinua siinä --"
"Olet kylläkin, äiti. Ilman sinua ja Eliniä olisin menehtynyt jo
kymmenen vuotta sitten."
"Isäsi tiesi ryöstäneensä sinulta perintösi, ja kait sekin osaltaan
vaikutti hänen kuolemaansa."
"Ei syy ollut isän yksinään. _Hänkin_ koetti tehdä oikeuden mukaan.
Mutta se onneton raukka, joka tulee tuhlaajan jälkeen pellolle, saa
korjata tähkien rippeet -- sehän on selvä."
He kääntyivät kumpikin kynttilä kädessä menemään -- Anna ylistupaan ja
Magnus vierashuoneeseen -- kun koirat, jotka taas olivat nousseet ja
alkaneet nuuskia oven suulla, rupesivat haukkumaan ja ulvomaan.
"Joku on tulossa", sanoi Magnus.
Tuokion kuluttua helähti ikkuna kuin ratsuraipan helapään
kopautuksesta, ja sitten lausui ulkoa värisevä, kimeältä sointuva ääni
tavanmukaisen islantilaisen tervehdyksen:
"Jumala kanssanne!"
He tuijottivat kumpikin ällistyneinä toisiinsa, ajatusten
hitaasti risteillessä heidän aivoissaan. Sitten Magnus tavallisen
vastatervehdyksen unohtaen astui takaisin ovelle ja riuhtaisi sen auki.
Ulkoportailta kuului raskaitten jalkojen töminää ja sitten ilmestyi
kynnykselle mies. Hän näytti vanhalta, sillä kulmakarvat, viikset,
parta, jopa matkaviitan suippopäähineen alta esiinpistävät hiuksetkin
olivat lumesta valkeina. Kotvan aikaa hän seisoi kuin matkasta
hengästyneenä, silmäillen vuorotellen äitiä ja Magnusta, ja kysyi
sitten samalla värisevällä äänellä:
"Voitteko antaa minulle yösijaa ja toimittaa ratsuni katon alle?"
Annasta tuntui kysymys hänelle tehdyltä, mutta sen sijaan että olisi
heti vastannut hän loi Magnukseen neuvottoman katseen, joka ilmaisi
sanomatonta pelkoa. Magnus katsahti takaisin äitiinsä ja epäröi
hetkisen, pidellen ovea auki. Sitten hän sanoi:
"Tulkaahan sisään", ja vieras astui taloon.