Sill'aikaa oli mies itse matkalla Thingvelliriin. Jos pilvet taivaalla
riippuivatkin synkkinä, niin oli hänen sydämensä hilpeä ja reipas;
vaikka meri mylvi mustaa rantavyörymää vastaan yksitoikkoisen joleasti,
sointui koko hänen olennossaan riemukkaan toivon sävel. Hänen
ajatuksensa, mielikuvituksensa, tunteensa ja toimihalunsa oli hurjassa
hyörinässä, ja ensi kerran tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi
Islantiin palattuaan.
Jumala oli sallinut hänen tulla ajoissa pelastamaan omaisensa
joutumasta mieron tielle! Hän oli rikkonut ja hän oli kärsinyt,
mutta sovituksen pyhää velvollisuutta ei häneltä kiellettäisi!
Majatalokartano, joka oli pantattu hänen veljensä pelastamiseksi lain
kourista, jätettäisiin nyt velattomana takaisin omistajalleen!
Kaksisataatuhatta kruunua oli hänellä taskussaan, ja niillä hän ostaisi
tuon vanhan kartanon huutokaupassa huomen-aamulla!
Lyhyttä laukkaa tietä pitkin ulos kaupungista ratsastettaessa liiteli
hänen toivokas ja riemuitseva sielunsa syyslehden lailla, jota tuuli
teuhaten kuljettaa. Hän kuvitteli saapuvansa kartanolle illan hämyssä
ja tapaavansa äitinsä, Magnuksen sekä tyttärensä Elinin. Hän kuuli
lausuvansa: "Äiti, etkö _sinä_ tunne minua? Minä olen Oskar, ja olen
palannut kotiin sovittamaan entiset." Ja seuraavana päivänä,
huutokaupan ollessa ohi, oikeudenpalvelijain lähdettyä ja jokaisen
itkiessä onnesta, hän kuvitteli ottavansa Elinin polvelleen -- Elinin,
jolla oli Thoran silmät mutta jonka kasvoissa hän näkisi omat
piirteensä ikäänkuin kuvastimessa -- niin, ja kuiskaavansa hänelle
hellästi: "Sinä tulet nyt mukaani, rakkahimpani, ja jos lapsena olet
jäänyt jotakin vaille, niin olet nyt naisena saava siitä täyden
korvauksen!"
Hevospoikaankin tarttui hänen kepeä mielialansa, ja heidän
ratsastaessaan eteenpäin hän lauleli pätkiä keijukaislaulusta:
"Tanssi öin ja päivin vaan,
kaikki kuihtuu aikanaan,
lempi vain jää ainiaan."
Hän oli pitkä kahdeksantoistavuotias poika ja tuli epäilemättä
äitiinsä, tyttömäisistä vaaleanpunaisista kasvoistaan päättäen. He
olivat sivuuttaneet lämpimät lähteet ja Ellida-virran ja nousseet
ensimmäisen matkalla kohtaavan ylänteen harjalle, ennen kuin pojan
päivänpaisteinen mieliala alkoi laskea. Silloin, heidän lepuuttaessaan
hevosiaan ja sitoessaan satulavyöt kireämmälle, lausui tämä
pelästyneellä kuiskauksella:
"Kuuletteko sitä, herra?"
"Mitä niin?" vastasi Kristian Kristiansson.
"Vuorenhuippua", vastasi poika, osoittaen ryhmyistä epätasaista
kalliota, joka kohosi oikealla kädellä olevan vuoren korkeimmalta
harjalta ja jonka laella synkkä musta pilvi lipui, näyttäen ilman
hirviöltä.
"Mitä siitä sitten, poikaseni?"
"Myrsky ja vuorenkärki ovat ystäviä, herra, sillä ne puhelevat aina
keskenään, ennen kuin tuuli viuhuu alas. Ihmiset vapisevat kuullessaan
niiden puhelevan, sillä he tietävät siitä, että rajumyrsky on tulossa."
"Rientäkäämme eteenpäin sitten!" lausui Kristian Kristiansson.
Puolessa tunnissa he saapuivat Punaisen Vuoren, Punaisen Järven ja
tumman, jylhärantaisen Syvälammen kolkolle, karulle seudulle, ja
tällöin särkyi vuorenkärjellä väikkynyt pilvi moniin osiin, joista
jokainen näkyi taistelevan toisensa kanssa taivaalla, sillä sieltä
kuului ukkosenkaltaisia jymähtelyjä.
"Eikö olisi parempi pysähtyä Keskilaakson kartanoon, herra?" ehdotteli
poika.
Mutta Kristian Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta, Eliniä sekä
huomen-aamuista huutokauppaa, ja päätti rientää edelleen.
He olivat Sammalkankaan liepeillä, kun alkoi tulla lunta. Se putoili
aluksi suurina hahtuvina, joiden muoto muistutti kuolleita perhosia,
sillä vielä ei tuullut alhaalla, vaikka pilvet yhä kiivaammin
kiitelivät taivaalla ja jyly ylhäällä yltyi.
Kristian Kristiansson muisti, mitä ministeri oli sanonut, ettei mikään
maailmassa ollut kurjempaa kuin joutua lumimyrskyn yllättämäksi tällä
autiolla nummella, ja hetkiseksi hän kysyi itseltään, eikö olisi
sentään parasta kääntyä takaisin Keskilaaksoon ja odottaa siellä,
kunnes rajuilma oli ohitse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän
sanoi itselleen, että ne hornan voimat, jotka olivat vainunneet hänen
askeleitaan, siitä asti kun hän astui maalle Islantiin, yrittivät
pidättää häntä hänen aikomastaan hyvästä työstä, jonka vuoksi hänen
täytyi rientää eteenpäin kaiken uhallakin.
"Oletko peloissasi, poikaseni?" hän kysyi.
"En juuri peloissanikaan", änkytti poika.
"Siis joutuin vain eteenpäin!"
Itse kangas, kun he sille saapuivat, oli valkoinen aavikko, mustien
kallioiden ja tunturien reunustama. Tien he saattoivat löytää
ainoastaan seuraamalla viittoja, jotka seisoivat ikäänkuin valkopäät
vahtisotilaat selkä myrskyyn päin käännettynä harvassa rivissä, jota
jatkui yli koko kaamean kentän.
Autiuden tunne oli ihan lamaannuttava, ja ääni tuntui varoittavan:
"Palaja takaisin, kun vielä on aikaa!" Mutta taaskin Kristian
Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta ja Eliniä ja huomista
huutokauppaa ja hoputti hevostaan kahlaamaan syventyneen lumen lävitse.
He eivät olleet paljoakaan edenneet, kun tuuli painui alas, vimmatusti
viuhtoen vasten heidän kasvojaan. Lumihiutaleet ryöppysivät ja
sinkoilivat heidän ympärillään kuin piikiven palaset. Jokainen hiekale
tuntui viiltävän ihoa, samalla kuin kylmä kävi tuimaksi. Jäätä hyytyi
heidän kulmilleen ja silmäripsiinsä, niin että heidän täytyi joka
toinen minuutti pysähtyä, taitellakseen sitä pois.
Lopuksi yllätti heidät pimeyskin, paksun lumituiskun tuottama kamala,
haudankaltainen pimeys. Hurja lumipyörre vyöryi yli aavikon, täyttäen
tupruillaan ilman ja verhoten matkailijat toistensa näkyvistä. Tuli
niin synkkä pimeys, että he saattoivat nähdä vain muutaman kyynärän
pitkältä ympärilleen, yhdessä pysyäkseen ollen pakotettuina vähän väliä
huutamaan toisilleen.
He olivat nyt joutuneet täydellisesti myrskyn valtaan eivätkä voineet
enää ajatella takaisin palaamista. Tuuli kohisi, ulvoi ja itki; lumi
löi purevasti vasten kasvoja. Ei missään ollut kalliota, puuta tai
pensasta tarjoamassa suojaa; ei ollut ympärillä eikä yläpuolella muuta
kuin avara erämaa ja yhäti synkkenevä pimeys.
Kristian Kristiansson surkutteli poikaa, mutta hänen oma rohkeutensa
oli myrskyn yltyessä yhä ylennyt. Hän taisteli mielestään rajua
kaksinkamppailua luonnonvoimien kanssa. Taipaleen päässä olivat hänen
äitinsä, Magnus ja Elin, jotka hän kykenisi pelastamaan hädästä, kunhan
vain ehtisi perille ennen aamua. Se oli kuin taistelua elämästä,
lähimpiensä ja rakkaimpainsa elämästä, luonnonvoimien hurjaa
hillittömyyttä vastaan. Itse luontokin näytti olevan vielä
sydämettömämpänä kuin se yleensäkin on ihmistä vastaan, käyden nyt
armottomalla sodalla estämään häntä auttamasta omaisiansa. Mutta hän
voittaisi sen! Tuiskutkoon vain lunta, satakoon rakeita tai jyrisköön
taivas, mutta kotiinsa hän ehtisi ennen huutokaupan alkua! Hevoset
alkoivat ensinnä uupua. Kristian Kristiansson ratsasti voimakkaalla
täysi-ikäisellä tammalla, mutta pojan hepo oli nuori, vasta äsken
opetettu, ja se näkyi olevan pökertymäisillään tuiskuun ja tuuleen.
Tuokion kuluttua se käänsi pois päänsä myrskystä eikä suostunut
kulkemaan eteenpäin, joten pojan täytyi astua alas satulasta ja käydä
sen edellä, kiskoen sitä perässään suitsista. Pian se kokonaan
pysähtyen lysähti kyljelleen ja saatiin vaivoin jaloilleen jälleen.
"Se on vasta nelitalvias, ja tämä on sen ensimmäinen matka", sanoi
poika valittavalla äänellä, sivaltaessaan itsepäistä ratsua raipalla.
Mutta pian alkoi jo poika itsekin nääntyä. Hänellä oli rukkaset
käsissään, mutta hevosta suitsista kiskoessaan hän kadotti toisen
niistä. Sen tähden paleltui hänen paljas kätensä puutuen pian aivan
hervottomaksi. Hevosta taluttaessa olivat hänen vaatteensa jäätyneet
jäykiksi, niin että hän tuskin kykeni jalkojansa siirtelemään. Hänen
äänensä heikkeni heikkenemistään, ja vain vaivalloisesti saattoi hän
katkonaisin sanoin vastata kumppanilleen, kun tämä huusi hänelle edestä
päin. Vihdoin kuului tyrehtyvä vaikerrus:
"Tulkaa noutamaan minut, hyvä herra -- minä en jaksa enää."
Hiukan myöhemmin hän alkoi hourailla, puheli äidistään ja yritti riisua
vaatteitaan, ikäänkuin mennäkseen levolle.
Kristian Kristiansson tunsi suurta tuskaa mielessään ajatellessaan,
mitä kärsimyksiä oli poika paralle tuottanut. Hän nosti pojan satulaan,
selkä käännettynä hevosen päätä kohti, lohdutellen häntä, mikäli tässä
hirvittävässä asemassa kykeni.
"Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Lepomaja ei saata olla kaukana. Siellä
saamme suojaa, kunnes myrsky on ohi."
Kivipaateroista rakennettu pieni huone, johon hän aikoinaan oli Helgan
kanssa astunut sisään, oli kuumenäyn tavoin kuvastanut hänen sielunsa
silmissä. Kuinka kauan hän sai epätoivoisesti ponnistella, ennen kuin
sinne pääsi, sitä hän ei itsekään tietänyt, mutta käyden varsan edellä
ja taluttaen tammaa sivullaan hän vihdoin saapui majalle.
Heti kun pääsivät katon alle lankesi poika polvilleen ja alkoi
sopertavalla äänellä kohmettuneiden huultensa välistä lukea
uskontunnustusta: "Minä uskon isään Jumalaan kaikkivaltiaaseen --."
Hän luuli lausuvansa iltarukoustaan.
Lepomaja oli huonosti varustettu, mutta siellä löytyi kuitenkin heiniä
hevosille, jotka niitä heti rupesivatkin ahmimaan. Ei ollut lamppua, ja
kun ovi suojaksi lumituiskulta suljettiin, oli sisällä pilkkosen pimeä.
Hetkisen perästä lämpisi ilma hevosten hengityksestä, ja miesten
vaatteet sulivat. Tämä tuotti kovan vilun, ja heidän täytyi lyödä
käsiään hartioihinsa, jott'eivät hampaita kalistellen olisi kylmissään
värisseet. Sitten ilma kävi kuumaksi, kun hevoset alkoivat hikoilla; ja
poika sieppasikin päällysvaatteet yltään, laskeutuen makuulle varsan
kanssa vieretysten, aivan kuin kumpikin olisivat olleet ihmisolentoja.
Kristian Kristiansson heittäysi pitkäkseen matkustajia varten
valmistetulle puulavalle, kuunnellen myrskyn pauhinaa ulkona. Tuuli
ulvoi ja vinkui huoneen nurkissa, ja hän tunsi, että nietokset sen
ympärillä paisuivat yhä paksummiksi. Jos myrskyä täten jatkuisi, niin
saattaisi pikku hökkeli piankin hautautua lumeen, ja sitten olisi
vaikeata tai mahdotonta sieltä raivata tietänsä ulos.
Hänen mielenlujuutensa alkoi vähetä. Hän alkoi kauhistua hirvittävää
asemaansa. Julmat luonnonvoimat tuntuivat pääsevän hänestä voitolle.
Hän oli vasta puolitiessä matkaansa, ja ellei hän pääsisi sen päähän
ennen aamua, niin jäisivät hänen äitinsä ja pikku Elin kodittomiksi.
Mutta myrsky ei näyttänyt taukoamisen merkkejä; hevoset olivat
uupuneet, poni-poika menehtyneenä ja kaikesta päättäen oli mahdotonta
päästä etenemään.
Yht'äkkiä uusi ajatus pälkähti hänen päähänsä. Istualleen kohoten hän
huudahti:
"Poika, poika! Kuulehan, tunnetko tietä Borgista Thingvelliriin?"
"Kyllä, herra", kuului pojan uninen ääni pimeydestä.
"Minkälainen se on?"
"Hirveä, herra!"
"Tätäkin pahempi?"
"Kymmenen kertaa pahempi -- se kulkee Hengeltunturin yli ja kiehuvien
lähteiden ohitse."
"Jumalan kiitos!" huoahti Kristian Kristiansson tyytyväisenä laskeutuen
jälleen pitkäkseen, siinä mielessä, että myrsky, joka häntä viivytti,
tietenkin pidättäisi ruununvoudinkin, joten ei siis huomisesta
huutokaupasta tulisikaan mitään.
Tuuli yhä vinkui ja ulvoi ulkona autiolla aavikolla, mutta myrsky ei
miestämme enää kauhistuttanut. Poika ja varsa olivat nukahtaneet ja
hengittivät raskaasti, tamma pureksi loppuja heiniä, ja Kristian
Kristiansson, sydämensä keventyneeksi ja tilansa turvallisemmaksi
tuntien, laittausi makuulle hänkin ja oli torkahtamassa uneen, kun
samalla kuuli tömähdyksen huoneen katolta.
Hän hätkähti ylös ja alkoi kuunnella. Tamma myöskin kuuli oudot äänet,
sillä syömästä lakaten se tuli lattian poikki Kristianssonin luo
ikäänkuin peloissaan ja laski päänsä hänen jaloilleen lavalle. Vasta
hetkisen kuluttua hän erotti äänet ihmisaskeleiksi ja älysi jonkun
kävelevän katolla, ja silloin hän heti huusi, kysyen kuka siellä oli.
Vastaukseksi kuului ääni ikäänkuin haudasta: "Laskekaa sisään!"
Hän siirsi pois satulat, joilla oli oven teljennyt, ja avasi sen.
Silloin hän näki, että lunta jo oli ehtinyt pyryttää ovenkohdan umpeen,
mutta se oli hetkessä puhkaistu pois lapiolla, joka sitä tarkoitusta
varten riippui majan seinällä. Seuraavassa tuokiossa astui mies
kynnyksen yli -- mies ja hevonen.