Kristian Kristiansson jätti johtajan asunnon mielenliikutuksesta
hehkuen. Oi, kunpa saapuisi hetki, jolloin saisi heittää yltään
kaksinaisuuden asepuvun -- jolloin saattaisi lausua omaisilleen:
"Minä olen Oskar Stephensson; pitäköön maailma minua Kristian
Kristianssonina, mutta ainakin teidän tulee tietää, kuka olen."
Oli tarpeellista ja välttämätöntä, että hän ilmaisisi itsensä omalle
perheelleen. Mitenkä muutoin saattaisi hän panna aikomansa tuuman
toimeen, ostaa kartanon huomenaamuisessa huutokaupassa ja jättää sen
takaisin veljelleen? Ja mitenkä muutoin kuin veren ja isyyden
oikeudella saattoi hän vaatia lastaan sekä viedä hänet muassaan jälleen
palatessaan Englantiin?
Näitä miettien hän palasi hallitustaloon ilmoittaen aikomuksensa
matkustaa Thingvelliriin.
"Thingvelliriinkö?" huudahti ministeri. "Onhan aivan luonnollista, että
haluatte nähdä meidän vanhan historiallisen kokouspaikkamme, joka on
ollut niin monien tarujemme näyttämönä. Mutta miksi matkustaa sinne
juuri tänään! Ei ole joka päivä vilkasta liikettä vanhassa
kaupungissamme, mutta tämä, kuten tiedätte, on vuoden viimeinen päivä,
ja ennen puoltayötä meillä on monet hauskat juhlamenot. Miksi ette
viivy huomiseen asti? Huomenna mielelläni seuraan mukananne."
"Minulla on erityinen syy matkustaa jo tänään", vastasi Kristian
Kristiansson.
"Sepä vahinko; ja kaupunkilaisemme tuntevat siitä ikävää pettymystä.
Totuuden sanoakseni en ole tehnyt mitään muuta koko aamuna, kuin
ottanut vastaan lähetystöjä, jotka ovat tulleet pyytämään, että
pitäisin teille yleiset juhlapidot. Jokainen yhteiskuntaluokka on
kiihdyksissään, ja ylioppilaat puuhailevat soihtukulkuetta."
"Se päättää asian. Nyt minun _täytyy_ lähteä joka tapauksessa."
"Te olette liian kaino, herra Kristiansson. Mutta ehkäpä ette tunne
tietä. Ja sitä paitsi, katsokaahan noita pilviä -- lumimyrsky on
tulossa."
"Tunnen joka tuuman tiestä, ja lumimyrsky vain lisää huviani, ellei
tule liian raju."
"Ellei tule liian raju! Uskokaa minua, ei mikään maailmassa ole niin
kurjaa kuin joutua sokaisevan lumimyrskyn yllättämäksi Sammaltunturin
kankaalla. Mutta täytymys on täytymys, ja jos teillä on jokin erityinen
syy matkaanne, niin ei ole minun asiani teitä pidättää."
"On myöhä, herra Finsen, ja päivät ovat lyhyet -- minun on lähdettävä
siekailematta."
"Lähetän heti paikalla hakemaan poneja. Te tarvitsette kaksi -- yhden
itsellenne ja toisen hevospojalle. Tehän palaatte muutamien päivien
päästä, joten otaksun, että jätätte matkakapineenne tänne."
Hevospoika saapui ponineen puolenpäivän aikaan, ja kun tällä välin
tieto Kristianssonin lähdöstä oli levinnyt läpi kaupungin, niin oli
joukko kaupunkilaisia kokoontunut portille katsomaan hänen lähtöään.
Näiden joukossa olivat pankkiiri Palsson, kauppias Oddsson, kapteeni
Zinsen, valtuuston puheenjohtaja Jonsson ja -- kummallisinta kaikesta
-- ukko Nielsen.
Kutkuttavan utelias mieliala vallitsi tässä pienessä rykelmässä, sillä
huhu noista kahdestasadastatuhannesta kruunusta oli kulkenut suusta
suuhun, ja ihmetellen kyselivät ihmiset, kuka tämä muukalainen oli, ken
hänen isänsä oli ollut ja mitä hän tekisi niin paljolla rahalla.
Pitkässä sinisessä matkanutussaan ja tiukasti istuva karvalakki
päässään tullessaan ulos rakennuksesta, jättäen porttikäytävässä
hyvästi isännälleen ja emännälleen, näkyi Kristian Kristiansson olevan
reippaalla tuulella, sillä hän tervehti hilpeästi jokaista portilla,
mainiten useimmat joukosta nimeltään.
Tämä yhä jännitti uteliaisuutta, ja herkeämättömän naurun ja
kokkapuheiden kaikuessa alkoivat rohkeimmat yritellä kysymyksiä.
"Aiotte yöpyä majatalo-kartanoon, herra Kristiansson, vai mitä?"
"Epäilemättä, herra Jonsson, epäilemättä."
"Mutta siellä pidetään huutokauppa huomenna, kuten tiedätte -- siellä
pidetään huutokauppa huomenna, joten teidät ajetaan pois niin pian."
"Ellei", puuttui puheeseen kapteeni, viekkaasti räpäytellen oikeaa
silmäänsä, "herra Kristiansson osta koko vanhaa kontua ja rupea
maanviljelijäksi ja majatalonpitäjäksi."
"Miksi ei, kapteeni Zinsen, miksi ei?"
"Raskasta työtä aamusta iltaan, herraseni."
"No, eipä kukaan ole kuorsaamalla rikastunut."
Kristian Kristiansson oli heilahtanut satulaan, kun johtaja Nielsen
tuli hänen luokseen, kirkastunut kiilto vettyneissä silmissään, ja
lausui:
"Älkää kummastuko, jos seuraan teitä Thingvelliriin. Elämä on lyhyt,
ja ennen kuin kuolen on minulla jotakin sanottavaa Magnus
Stephenssonille."
"Me puhuimme _hänestä_ laivalla, muistattehan, hänestä ja hänen
lurjusmaisesta nuoremmasta veljestään", sanoi kauppias.
"Niin tosiaan", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten viime
hetkessä, kun poni-poikakin oli noussut ratsunsa selkään ja kaikki oli
valmiina lähtöön, muukalaisen valtasi huimapäisyyden henki ja hän
lisäsi: "Mutta te teitte yhden erehdyksen, herra Oddsson."
"Ja minkä, herra Kristiansson?"
"Te sanoitte, että Oskar Stephensson ei ollut koskaan tehnyt mitään
muuta elämässään kuin lopettanut sen, mutta kerran hän teki jotakin,
sen muistan. Hän oli ehdokkaana valtiopäiville, siihen aikaan kun oli
kotona, ja antoi aimo löylytyksen sille pässinpäälle, joka asettui
vastaehdokkaaksi. Hyvästi!"
Hänen mentyään tuntui kuin olisi päästy lumouksesta. Hänen viime
sanoissaan, hänen naurussaan sekä siinä tavassa, millä hän kohotti
lakkiaan nelistäessään kevyesti tietä ylöspäin, oli jotakin, mikä
herätti hämärää aavistusta hänen oikeasta olemuksestaan portilla
seisovien pakinoitsijain parvessa. Hetkisen he töllistelivät aivan
ymmällään toinen toistaan silmiin, kunnes kauppias virkkoi: "Kuka
hiidessä hän onkaan?"
"Sanonko ma, kenen sisareni väittää hänen olevan?" kysäisi Nielsen.
"No kenen?"
"Itsensä Oskar Stephenssonin."
Oli kuin salama olisi iskenyt heidän keskeensä.
"Niin, se selittäisi monta seikkaa -- se selittäisi, se," lausui
pankkiiri, ja hän kertoi jutun Magnus Stephenssonin koroista.
Puolessa tunnissa oli tieto kulovalkean kohinalla ja nopeudella
kulkenut kautta kaupungin. Kristian Kristiansson olikin Oskar
Stephensson! Senhän hän oli tavallaan itse viittaamalla ilmaissut, eikä
siitä mitään epäilystä saattanut olla!
Sinä iltana kerrottiin satoja juttuja Oskar Stephenssonista. Jotkut
niistä olivat hyviä ja juteltiin kyyneleet silmissä, mutta toiset
pahoja, ja kuitenkin niihin vastattiin kaikuvalla naurulla. Hotellin
tupakkahuoneessa ylioppilaat lauloivat Oskarin lauluja, kunnes lamput
sammuivat, ja sen jälkeen he hoilailivat niitä pimeässä kymmenkuntaan
eri sävellajiin, niin että ikkunat tärisivät heidän voimakkaiden
ääntensä kai'usta.
Sillä välin oli ryhmä vakavampia kansalaisia käynyt kertomassa
oletuksensa ministerille, ja tämä oli vastannut viekkaalla
hymyilyllään:
"Emme tietenkään saata häntä paljastaa, mutta voimme jatkaa juhlan
valmistuksia ja siten houkutella häntä ilmaisemaan itsensä."
Niitä jatkettiin viipymättä. Juhla tapahtuisi lainoppineiden klubissa
sen päivän iltana, jona vieras palaisi Reykjavikiin. Ministerin oli
esitettävä malja "Kristian Kristianssonille, Islannin lempipojalle ja
perilliselle!" Sitten oli ylioppilaiden määrä laulaa Oskar
Stephenssonin isänmaallinen hymni "Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen
maa!" Ja kun juhlavieras oli puhunut, niin tuomiokirkon kuoro laulaisi
Kristian Kristianssonin liikuttavan virren: "Ken astuu ylös Herran
vuorelle, ken nousee Hänen pyhään paikkaansa? Yksin se, jolla on
puhtaat kädet ja puhdas sydän ja joka ei ole turhuudessa pöyhkeillyt!"
Kaikki muu oli unohdettua! Poissa oli viha, joka kymmenen vuotta oli
Oskar Stephenssonin nimeen liittynyt! Häpeä, jota ei edes kuolema ollut
saattanut karkoittaa, oli hävinnyt pois neron häikäisevän valosoihdun
tieltä, menestyksen välkkyvän suitsutus-alttarin edestä.