VI.

Aamu oli kalsea ja iloton. Synkät villamaiset pilvet ajelehtivat

vuorten päällä, kylmä viima puhalteli tuikeana idästä, ja Pohjanmeri

pauhasi kimakasti jylisten.

"Me saamme lunta, ennen kuin vuosi on loppunut, hyvä herra", virkkoi

eräs kalastajista, jotka pankin portaiden alapäässä vilun takia

tömistelivät jalkojaan ja löivät käsiään hartioihinsa.

"Ei ole hetkeäkään viivyteltävä!" ajatteli Kristian Kristiansson;

"täytyy heti lähettää noutamaan hevosia ja lähteä empimättä matkalle."

Mutta ennen Thingvelliriin lähtöään oli hänellä vielä jotakin tehtävää

Reykjavikissa, ja se oli tärkeintä kaikesta -- jollakin verukkeella tai

tekosyyllä täytyi hänen saada nähdä tyttärensä; se olisi ensimmäinen

askel hänen ryhtyessään tätä omakseen vaatimaan. Tyttö oli jo kymmenen

vuotta asunut maatilalla, mutta isä otaksui hänen vielä olevan johtaja

Nielsenin luona, minkä vuoksi hän suuntasi askeleensa tämän asuntoa

kohti.

Johtajasta itsestään ei hänellä ollut muita tietoja kuin mitä

aamiaispöydässä oli onnistunut pöytätoveriensa lausunnoista poimimaan

itse ilmaisematta olevansa asiasta huvitettu -- että tämä oli elossa;

että hänelle oli jäänyt vararikostaan kylliksi omaisuutta jäljelle,

voidakseen pitää talonsa; että hän eli ihmisvihaajan elämää, syytellen

koko maailmaa onnettomuuksistaan ja elämässä kokemastaan kurjuudesta.

Kristian Kristiansson olisi osannut johtajan talolle vaikka silmät

ummessa, mutta hänen tultuaan perille näytti itse talo hänestä kumman

oudolta. Ennen siro pikku huvila muistutti vähämielistä miestä, joka on

menettänyt asemansa maailmassa sekä kaiken toivon ja arvonsa tunnon.

Seinien valkaistu pinta oli halkeillut ja likainen, ikkunat meren

henkäyksien kantaman suolatahman tahraamat, puutarha villiytynyt,

kivitetty polku ruohottunut umpeen.

Eipä se juuri näyttänyt talolta, missä saattoi odottaa nuoren tytön

asuvan, mutta kelloa soitettuaan hän kuitenkin kuunteli tunteakseen

kevyet askeleet salista. Oven avasi vanha kuihtunut valkohapsinen akka,

jonka hameen lieve oli edestä kääritty ylös. Se oli täti Margret,

mutta ennen niin hieno ja pirteä pieni vanha neito näytti kuin

peljästyneeltä, laiminlyödyltä kissalta, joka omistajiltaan jääneenä on

unohtunut yksikseen tyhjään taloon.

Nämä olivat ensimmäiset omaistensa kasvot, mitä hän oli vielä nähnyt,

ja niin vaikeata oli hänelle näytellä osaansa, että hän aivan

huomaamattaan tuli maininneeksi naisen nimen, ja tämä sen kuullessaan

huomattavasti säpsähti ikäänkuin tunnustellen ääntä.

"Onko teidän veljenne kotona, Margret Nielsen?" kysyi hän.

"Hän on aina kotona", vastasi nainen, "mutta ei nykyään koskaan ota

ketään vastaan. Kenen sanon haluavan häntä tavata?"

"Sanokaa, että Kristian Kristiansson tahtoisi häntä puhutella."

Täti Margret, joka oli ilman silmälasejaan, näytti hetkisen kuuntelevan

ikäänkuin ääntä, joka kuuluu jostakin kaukaa, ja sitten pyysi miestä

astumaan sisään.

Tämä salin läpi astuessaan vuorostaan kuunteli, kuullakseen odottamansa

hopeanheleän tytön-äänen, mutta kuuli vain omat askeleensa, sillä

rakennus kaikui kuin holvi. Muutoksen tuottama tunne saattoi hänet

hetkeksi unohtamaan käyntinsä tarkoituksen, ja astuessaan

vierashuoneeseen ja nähdessään tämän ennen muinoin niin tutunomaisen

suojan nyt niin erilaisena kuin mitä se hänen muistissaan oli, niin

autiona, haalistuneena ja köyhyyden leimaamana (kulunut mattorääsy

lattialla ja pari tiiltä särkyneinä vanhassa takassa), hän

vaistomaisesti tunsi, että ne ilkkuvat voimat, jotka olivat hänen

kohtaloansa hallinneet, eivät olleet johtaneet häntä tänne näkemään

lastansa, vaan ainoastaan kiusatakseen häntä itseään.

Tuokion kuluttua astui johtaja sisään, vanha tuli silmissään ja vanha

reipas ryhti askeleissaan, mutta karvakulu patalakki päässään ja yllään

samaten kulunut puku, joka ennen oli ollut musta. Itse hän muistutti

harmaata kalliota viheriässä metsikössä, joka auringon laskettua

näyttää synkältä ja sumealta.

"Kuulin tulostanne, herra Kristiansson", hän lausui, "ja pitäisi minun

kaiketikin kiittää teitä käynnistänne, mutta minä olen vanha mies, joka

on elänyt aikansa ohi, enkä saata käsittää, minkä tähden te haluatte

minua tavata."

Kristian Kristianssonilla oli verukkeensa valmiina, "Tullen Lontoosta",

hän virkkoi, "ajattelin, että saattaisin kertoa teille jotakin

tyttärestänne."

"Helgasta? Tunnetteko te tyttäreni Helgan?"

"Olen tuntenut hänet, mutta sittemmin ovat tiemme eronneet, ja olemme

tavanneet toisemme vain kerran kymmeneen vuoteen. Kuitenkin tiedän

kaiken, mikä häntä koskee, ja saatan kertoa teille, mitä on

tapahtunut."

"No, mitä _on_ tapahtunut?"

"Hänestä on tullut suuri laulajatar."

"Laulajatar? Vai niin."

"Suuri oopperalaulajatar."

"Sitten hän on rikas, luulemma?"

"Niin, ehkä häntä saattaa kutsua rikkaaksikin, mutta kuuluisa hän on

joka tapauksessa ja suosittu kautta koko Euroopan."

Johtaja seisoi hetkisen ääneti sauvaansa nojautuneena; sitten hän sai

sanoiksi:

"No, siitä hänen äitinsä iloitsisi, sen takaan. Mutta minulle itselleni

se lienee yhdentekevää. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Helga

läksi Islannista, enkä sen koommin ole saanut riviäkään häneltä. Jos

hän on rikas, olen minä köyhä, eikä hän siitä välitä rahtuakaan.

Sellaista minä kutsuisin tyttäreksi, joka muistaisi isäänsä, kun tämä

on tullut vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi ja on maailman murjoma.

Minulla oli sellainen tytär ennen, mutta ne hänet yhdessä tappoivat --

tappoivat yhdessä, ihan niin."

Ukon ääni sortui, ja ajatellen lohduttaa häntä lausui Kristian

Kristiansson, tuskin tietäen mitä puhui:

"Minä kuulin teidän surustanne, herra Nielsen."

"Milloin siitä kuulitte? Ei suinkaan Helga ole teille kertonut. Hänellä

oli liiaksi paljon osaa sisarensa kuolemaan puhuakseen siitä.

Tunsitteko ehkä -- niinä aikoina, joista mainitsitte -- tunsitteko

tyttäreni miestä?"

"Tunsin", myönsi Kristian Kristiansson, sillä tällä sydäntä

ahdistavalla hetkellä ei sitä näkynyt voivan välttää.

"Tunsittekin sitten konnan, herraseni", vastasi johtaja.

Kristian Kristian ei uskaltanut peräytyä, vaikka isku koski häntä

ytimiin asti. Änkyttäen hän koetti rukoilla armahtavaisuutta. "Oskar

Stephensson ei milloinkaan lakannut syyttämästä itseään osuudestaan

Thoran kuolemaan, tai suremasta --"

"Kyllä on kaunista surra yhtä tytärtä viettelemällä toinen", lausui

vanhus.

"Viettelemällä?"

"Niin, mitä se muuta oli? Hän ei ollut vuottakaan Lontoossa, ennen kuin

houkutteli Helgan seuraamaan itseään."

"Herra Nielsen, minulla ei ole mitään oikeutta puolustaa miestä, josta

puhumme, mutta Helga on teidän tyttärenne, ja jos tieto, että olette

erehtynyt, tuottaa teille lohdutusta, niin saatan vakuuttaa

erehtyneenne -- tiedän sen --"

"_Mitenkä_ sen tiedätte? -- eikö hän asunut samassa talossa?"

"Kuitenkin -- kuitenkin uskon sydämessäni, että, miten paljon hän

lieneekin laiminlyönyt velvollisuuksiaan tytärtänne Thoraa kohtaan

tämän eläessä, niin tämän kuoltua hän ainakin kunnioitti hänen

muistoaan liian paljon voidakseen --"

"Oliko se muiston kunnioittamista, että hän möi oikeuden hänen hautansa

häpäisemiseen ja sitten kulutti rahansa pelipöytien ääressä?"

Tuskanhiki kihoili Kristian Kristianssonin otsalla, hän oli unohtanut

käyntinsä tarkoituksen, kun samassa ovi aukeni ja hän katsahti ylös,

toivoen näkevänsä Elinin.

Mutta se oli taasenkin vain täti Margret, nyt pestynä ja voideltuna

sekä silmälasit nenällään.

Kristian Kristiansson tarjosi tuolin vanhalle naiselle ja alkoi puhella

lapsesta.

"Miehellä, josta puhumme, oli kyllä vikansa, sen Jumala tietää, mutta

olisittepa kuullut hänen puhuvan teistä, herraseni, ja sisarestanne

sekä tyttärestään, varsinkin pikku tyttärestään..."

"Hän puhui tyttärestään, niinkö?"

"Lakkaamatta --, näkyi häntä alituisesti ajattelevan."

"Ainakaan hän ei mitään muuta tehnyt. Jätti minut lasta elättämään eikä

milloinkaan lähettänyt äyriäkään avuksi."

"Ehkä hän itse oli köyhä -- niin, tiedänkin sen."

"Mutta mitä kirjeitä hän sitten lähettelikään äidilleen, kerskuen

liikkeestään ja ylhäisistä ystävistään, joita oli alkanut saada?"

Kristian Kristiansson loi katseensa alas.

"Ja kun oma liikkeeni hävisi, niin tarjoutuiko hän keventämään

kuormaani?"

"Se tapahtui myöhemmin, Oskar -- sinä sotket ajat", huomautti täti

Margret.

"Suusi kiinni, Margret Nielsen -- kyllä tiedän, mitä puhun. Ei, herra,

kun tuo hallitustalon ilkimys joudutti minut vararikkoon enkä tiennyt,

saisinko kattoa pääni päälle, niin isänpä veljen oli otettava lapsi

niskoiltani."

"Magnuksen?"

"Magnus Stephenssonin, ja hänellä oli jo äitinsäkin elätettävänä."

"Elin siis on Thingvellirissä! Ja Magnus on häntä nämä vuodet

kasvattanut! Siinä teki jalon työn! Ja nyt on hän aivan murtunut mies,

Magnus raukka!"

"Sen ansaitseekin", lausui johtaja. "En minä häntäkään surkuttele --

hän oli kaiken pulan alkuna."

"Mutta kun kunnon mies, joka on kantanut muiden kuormat..."

"Kunnon narri, tarkoitatte. Onni tulee joka miehen luokse kerran, ja

tuli hänenkin, mutta hän ei huolinut siitä. Katselkaahan tätä huonetta,

herraseni. Tuskinpa uskottekaan, että pidin ennen neljää apulaista,

jotka söivät ja joivat minun kanssani tässä samassa huoneessa, ja

yhtenä oli Magnus Stephensson. Hänellä oli hyviä aatteita siihen

aikaan, ja jos hän olisi pysynyt luonani, niin olisimme pidättäneet

poissa vapaan liikkeen miehet ja hän olisi nykyään Länsi-Islannin

ensimmäinen mies. Annoinpa hänelle kaikki mahdollisuudetkin siihen.

Suostuin tekemään hänet liikekumppanikseni ja antamaan hänelle

tyttäreni Thoran. Mutta ken liikoja toivoo, se menettää kaikki: hän

loukkasi tytärtäni ja nyrpisti nenäänsä naimasopimukselle. Ja nyt hän

on sortunut, mutta ei vielä ole pehmennyt. Mikä hullulla kastuu se

konnalla kuivaa, ja Magnus Stephenssonista tulee pahempikin kuin

vararikkoinen, ennen kuin viimeisensä veisaa."

"Herra Nielsen", lausui Kristian Kristiansson raskaasti hengittäen,

"olette taaskin väärässä ja teidän pitäisi se tietääkin."

"Kuka sanoo, että olen väärässä? Ja missä kohden väärässä?"

"Luullessanne, että Magnus Stephensson itsekkyydestä noin kieltäysi

naimasta tytärtänne Thoraa."

"Ellei se ollut itsekkyyttä, herraseni, niin mitä se sitten oli?"

"Itsensäkieltämistä -- ylevintä itsensäkieltämistä."

"Ohoh?"

"Thora oli huomannut rakastavansa hänen veljeään Oskaria, ja tehdäkseen

tytön onnelliseksi oli Magnus valmis luopumaan hänestä veljensä

hyväksi. Mutta kun naimakirja oli jo tehty ja te olitte perustanut

kaikki toivonne siihen, niin hän pelastaakseen tyttärenne teidän

epäsuosiostanne oli hylkäävinään hänet, vaikka häntä hellästi rakasti

ja hänen sydämensä oli murtua."

Johtaja hypähti seisaalleen raju säihky silmissään. "Mutta onko tämä

totta?" hän huudahti,

"Totta kuin Jumala elää."

"Keneltä sen olette kuullut?"

"Eräältä, joka olisi sen itse kertonut teille viisitoista vuotta

sitten, mutta ei uskaltanut."

Johtaja kääntyi jäykästi sisareensa. "Margret Nielsen, kuuletko mitä

hän sanoo?"

Täti Margret, joka hengitti kuuluvasti, nyökäytti vain päätään.

"En tiedä, mitä teille vastaan, herraseni. Jos kerrotta minulle totta,

niin olen vihannut väärää henkilöä puolet ikääni. Ja puhutaankin vielä

kaitselmuksesta!"

"Jumala peittää meiltä kasvonsa, johtaja. Me olemme ainoastaan hänen

heikkoja lapsiaan. Hänellä on oman aikeensa ja tarkoituksensa."

"Taivaan nimessä", ähkäisi johtaja käheänä murahduksena, "mihin

tarkoitukseen sokaistaan mies viideksitoista vuodeksi ja saatetaan

katkaisemaan kaikki ystävyyssuhteet?"

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, tyynnyttääkseen tämän

henkisen maanjäristyksen puistattamia hermojaan.

"Jos olin väärässä Magnukseen nähden, olen saattanut erehtyä

Oskaristakin. Säikähdin, kun hän kirjoitti nimeni, ja sen vuoksi autoin

lähettämään hänet pois Islannista. Ja nyt hän on kuollut."

Kristian Kristiansson seisoi alla päin -- hänen kurkussaan kuohahteli.

"Hänen isänsäkin on kuollut. Me riitelimme lapsistamme, ja nyt näyttää

kaikki johtuneen erehdyksestä! Hän oli viisikymmentä vuotta ystäväni

eikä minulla ole toista ollut. Ei saa enää vanhalla iällä vanhaa

ystävää, ja kun ystävät ovat jättäneet, niin maailmassa käy

yksinäiseksi. Ehkä olin liian kova Oskarillekin. Hän oli kummipoikani.

Pidin pojasta kaikesta huolimatta, ja hän tuli aina katsomaan ukkoa,

oitis kun astui maalle Islannissa."

Kristian Kristianssonia halutti heittää valenaamarinsa ja huudahtaa:

"Ja tässä olen jälleen, kummi-isä!" mutta hän ei voinut eikä rohjennut

puhua. Hän nousi mennäkseen, ja vanhus saattoi hänet ovelle.

"Tulen tänne vielä, ennen kuin lähden maasta", virkkoi hän viimeksi,

"ja silloin minulla kukaties on jotakin teille sanottavaa."

Kun johtaja palasi vierashuoneeseen näyttäen samalta harmaalta, mutta

nyt pilvien kiehtomalta kalliolta, niin täti Margret, joka tuskin oli

hievahtanut paikaltaan, virkkoi pelästyneellä äänellä ikäänkuin aaveen

nähneenä:

"Tiedätkö, kuka tuo oli?"

"Mitä tarkoitat?"

"Tuo oli Oskar Stephensson."

"Margret Nielsen, sinä olet järjiltäsi. Oskar Stephenssonhan on

kuollut."

"Sitten hän on herännyt henkiin jälleen. Tuo on Oskar Stephensson niin

varmasti kuin minä olen elävä nainen."