Heti kun pankki aamulla avattiin, lähti Kristian Kristiansson sen
johtajaa tapaamaan, ja hänet otettiin vastaan ylenmääräisen
kohteliaasti.
"Saanen esittää itseni", hän aloitti.
"Aivan tarpeetonta", vastasi pankkiiri kumartaen, "koko maailma --
sanon koko maailma, herra Kristiansson, tuntee teidät."
"Olette kai saanut kirjeen pankkiiriltani Lontoosta --?"
"Sen saimme -- se tuli 'Lauran' tuomassa postissa."
"Siinä luullakseni pyydetään teitä hyväksymään nimikirjoitukseni
kahteensataan tuhanteen kruunuun asti."
"Se on summan suuruus, herra Kristiansson -- kaksisataatuhatta. Jos
tahdotte heti nostaa jonkin summan --."
"Tahdon tosiaan", selitti Kristian Kristiansson, ja ottaen laajan
lompakon povitaskustaan hän veti esille shekkikirjan ja tarttui kynään.
"Herra Palsson", hän lausui -- pankkiiri säpsähti kuullessaan nimeänsä
mainittavan, mutta sitten kumarsi ja hymyili -- "minua suuresti
liikutti eräs puutteen kuvailu eilisillä ministerin päivällisillä, ja
tahtoisin olla joksikin avuksi."
"Te olette hyvin jalomielinen, herra Kristiansson, ja jos voin teitä
pienimmälläkään tavalla palvella, pienimmälläkään tavalla, niin
käskekää vain."
"Asia koski edesmenneen maaherran perhettä -- kuulin, että he ovat
velassa pankkiin ja että pankki parhaillaan panee toimeen uloshaun."
"Ikävä kyllä se on totta, mutta pankki on ollut hyvin leppeä --
hyvinkin leppeä, sanon -- oli mahdotonta odottaa enää kauemmin."
"Arvelen, että velka on korkoja kiinnityslainasta Thingvellirin
majatalokartanoa vastaan ja että rahat lainasi nykyisen omistajan isä?"
"Niin on asian laita, mutta korot ovat jo pitkältä ajalta maksamatta,
ja itse kiinnityskin -- itse kiinnityskin on kaikkea muuta kuin hyvä
vakuus."
"Herra Palsson", sanoi Kristian Kristiansson, "jos minä maksaisin
teille korot omasta kukkarostani, niin ehkäisisikö se toimenpiteen?"
Pankkiiri näkyi pidättävän henkeään. "Te olette hyvin hyvä", hän
virkkoi tovin kuluttua. "Mutta korkosumma on suuri; tuskin olette sitä
osannut ajatellakaan."
"Miten suuri?" kysyi Kristian Kristiansson.
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Enkä missään tapauksessa enää
saattaisikaan ottaa sitä vastaan. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle.
Ulosmittaus on jo toimitettu, kuulutukset huutokaupasta ovat julaistut,
ja koko juttu on nyt ruununvoudin käsissä."
"Milloin tapahtuu huutokauppa?"
"Katsotaanpas", lausui pankinjohtaja vilkaisten sanomalehteen, "tämä on
vuoden viimeinen päivä, ja huutokauppa on kuulutettu huomiseksi."
"Huomiseksiko jo?" huudahti Kristian Kristiansson, nousten nopeasti
tuoliltaan.
"Huomenna kello 9 aamulla, herra Kristiansson."
Toinen istuutui jälleen, alkaen hypistellä kynänterää sormillaan.
Sitten hän virkahti:
"Herra Palsson, olen ollut monta vuotta ulkomailla, mutta olen
muistavinani, että maatiloja myydessä on Islannissa lain mukaan
pidettävä kolme huutokauppaa -- kaksi ruununvoudin toimistossa ja
kolmas itse maatilalla."
"Niin on, mutta onnettomuudeksi on tämä juuri kolmas -- kaksi edellistä
on jo pidetty."
"Majatalon täytyy siis joutua vasaran alle joka tapauksessa?"
"Sen täytyy joutua joka tapauksessa."
"Ette luule asian olevan mitenkään autettavissa?"
"Olen varma -- ihan varma, ettei sitä voi mitenkään auttaa."
"No niin -- jos sen täytyy tapahtua, niin sen täytyy", taipui Kristian
Kristiansson, ja kastaen kynänsä musteeseen hän toisti ikäänkuin
jälkiajatuksena: "Korkoja on kahdeksantuhatta kruunua, niinkö?"
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Lakikulunkien ja muiden
kustannuksien kanssa luultavasti kymmenenkin -- niin, luultavasti
kymmenen."
"Ja pääsumma on..."
"Pääsumma on satatuhatta kruunua."
"Ihmisraukat, ihmisraukat!" säälitteli Kristian Kristiansson. Hän alkoi
kirjoittaa maksuosoitustaan, mutta pankkiiri jatkoi puhettaan.
"Olen pahoillani äidin tähden, herra Kristiansson, -- todellakin hyvin
pahoillani äidin tähden. Hän kuuluu sukupolveen, joka on nopeasti
häviämässä, mutta moni hänet kuitenkin täällä kaupungissa vielä
muistaa. Hyvä äidillinen sielu -- on surkuteltavaa, että onnettomuudet
ovat kohdanneet häntä näin armottomasti hänen elämänsä iltana --.
Imupaperiako?"
"Kiitos!"
"Säälikseni käy poikakin -- käy tosiaan säälikseni poikakin. Oikea
Ismael, herra Kristiansson -- on aina ollut ja sellaisena pysyykin --
mutta hän näkyy kerrassaan kovia kokeneen. Totta puhuen oli kartano
alusta pitäen rasitettu kiinnityksillä aika lailla yli arvonsa, ja jos
hän olisi luopunut ponnistuksistaan viisitoista vuotta sitten, niin
olisi saattanut olla parempi hänelle itselleen, pankille ja joka
miehelle. Nähtävästi hän tahtoi sen säilyttää perheen tähden, ja
poloiselle on se tunnustus annettava, että hän on taistellut urhon
tavalla -- onpa kylläkin taistellut urhon tavalla."
Kristian Kristiansson oli tällä välin kirjoittanut maksuosoituksensa ja
repi sitä ulos kirjastaan.
"Ja on muistettava, että, kuten tekin sanoitte, hän ei itse ole
kiinnitystä antanut, ja jokainen tuntee olosuhteet, joissa ensimmäinen
velka tehtiin. Oi, jospa tuo vintiö veli voisi olla täällä tänään! Kun
mies menettelee väärin, niin näkyy hän luulevan, että hänen rikoksensa
seuraukset loppuvat hänen omaan tekoonsa, mutta ne kasvavat kuin
vyöryvä lumipallo -- niin, kuin -- Kaksisataatuhatta kruunuako, hyvä
herra?"
Kristian Kristiansson oli ojentanut maksuosoituksensa pankkiirille, ja
tämä, korjattuaan nenälasit oikeaan asentoonsa, silmäili sen summaa.
"Tarkoitatteko todellakin, että aiotte nostaa koko summan heti, herra
Kristiansson?"
"Jos suvaitsette", lausui Kristian Kristiansson.
Pankkiiri alkoi nauraa. "Tosin ei meillä ole mitään maantierosvoja --
mutta ellei rahaa tarvita kiireisiin tarkoituksiin, niin..."
"Se _tarvitaan_ kiireisiin tarkoituksiin, herra Palsson."
"Siinä tapauksessa tietysti -- kyllä -- saanko pyytää teitä odottamaan
hetkisen?"
Kristian Kristianssonin maksuosoitukseen tarvittavien
rahojen hankkimiseen kului puoli tuntia, ja ne tuotiin kolmena
viidenkymmenentuhannen kruunun pankkisetelinä, jotka ministeri oli varta
vasten allekirjoittanut, ja viitenäkymmenenä muuna tuhannen kruunun
setelinä.
"Olen teitä paljon vaivannut, herra Palsson."
"Olen avuksenne mielihyvällä -- tosiaan mielihyvällä. Pahoittelen vain,
ett'en kyennyt auttamaan teitä siinä toisessa asiassa. Jos olisitte
tullut luokseni kaksi päivää takaperin, niin olisin lähettänyt
sananviejän ruununvoudille, ja ehkä hän --"
"Kuka on ruununvoutina tässä jutussa, herra Palsson?"
"Arnesin ruununvouti. Hän asuu Borgissa."
"Kuinka etäällä on se Thingvelliristä?"
"Ainoastaan viisi kuusi penikulmaa, herra."
"Siis jokseenkin yhtä kaukana kuin täältä Thingvelliriin."
"Jokseenkin; mutta tässä maassa, jossa ei ole junia eikä maanteitä, se
on useinkin pitkän päiväkauden matka."
"Aivan oikein! Jääkää hyvästi ja kiitoksia, herra Palsson!"
"Hyvästi, herra Kristiansson", vastasi pankkiiri, ja katsellen hänen
jälkeensä hän ajatteli' "Mihin maailmassa tarvitseekaan hän
kaksisataatuhatta kruunua heti? Ja miksi, -- sanon, miksi tahtoi hän
maksaa korot Magnus Stephenssonin edestä?"
"Jumalan kiitos olen ehtinyt ajoissa!" ajatteli Kristian Kristiansson.
Ja ulos pankista astuessaan toisteli hän itselleen toivosta ja ilosta
värähtäen, että sallimuksen salaperäiset voimat, jotka olivat näkyneet
tehneen hänet sattuman ja erehdyksen leikkikaluksi, eivät saattaneet
olla tykkänään pahat, koska ne olivat tuoneet hänet takaisin Islantiin
omaistensa suurimman hädän hetkenä, jotta hän voisi tulla avuksi ja
pelastaa heidät pahimman vaikeuden kohdatessa.