Ministeriksi tehty ruununvouti oli yhä entisensä. Hän otti Kristian
Kristianssonin vastaan mitä sulavimmalla kohteliaisuudella, ilman
pienintäkään merkkiä siitä, että olisi hänet tuntenut.
"Tervetuloa!" hän sanoi. "Tervetuloa Islantiin! Vaimoni on
vastaanottohuoneessa -- näkemisenne on hänelle suuri ilo. Menkäämme
tätä tietä, virkahuoneeni läpi, seuratkaahan minua. Älkää satuttako
itseänne uuniin, vieraat toisinaan tekevät niin. Tämä on vanha
rappeutunut talo, josta edeltäjäni oli vastuunalainen -- rakennutan
parast'aikaa parempaa toiseen osaan kaupunkia. Ettehän ole vielä syönyt
päivällistä? Sepä hauskaa! Meillä täällä ylhäällä pohjoisessa on
alkuperäiset tavat vallalla, herra Kristiansson. Me syömme päivällistä
puolenpäivän tienoissa, ja te tulette juuri parahiksi. Olin johtamassa
hallinnollista kokousta, kun uutinen saapumisestanne ilmoitettiin
minulle, ja rohkenin silloin kutsua pari virkaveljistäni aterioimaan
kanssanne. Tässä on vastaanottohuone -- olkaa hyvä ja astukaa sisään."
Mutisten ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi ministerin
selityksiin Kristian Kristiansson seurasi häntä läpi talon, jonka tunsi
kuin viisi sormeaan, kunnes kohtasi talon emännän ja ystävät, jotka oli
kutsuttu häntä tapaamaan.
Rouva oli hänen koulunaikuinen tuttavansa, keski-ikäinen ja vakava;
ystävät taas olivat kimnaasin rehtori, iäkkääksi käynyt ja
raudanharmaa, ja piispa, vanha hopeahapsi. He ottivat hänet vastaan
mitä suurimmalla sydämellisyydellä, mutta, kuten ministerikin,
vähintäkään tunnustelun merkkiä osoittamatta.
Kristian Kristiansson kumarteli, mutta ei puhunut paljoa. Hän ei enää
pelännyt tulevansa ilmi, sillä nyt hän tiesi voivansa tuntemattomana
kulkea kautta koko Islannin, jos niin tahtoi; mutta hänen seisoessaan
vanhassa kodissaan, lapsuutensa muistojen ympäröimänä, hänen verensä
kuohui ja kurkkua alkoi kuristaa, ja hän saattoi tuskin hillitä
itseään.
Hetkisen kuluttua ilmoitti palvelija päivällisen olevan valmiina, ja
ministeri vei vieraansa ruokahuoneeseen. Se oli sama vanha huone,
entiseen tapaan kalustettuna ja tuskin missään suhteessa muuttuneena.
Mutta hänestä, joka sinne nyt astui sisään, näytti se olevan täynnä
kummituksia. Yhdellä hätäisellä silmäyksellä hän näki kaiken -- tuolin,
jossa isällä oli tapana istua, äidin, Magnuksen ja Thoran paikat. Ja
muistaessa, että kaikki tuo oli mennyttä, että kaikki yhteys omaisten
kanssa oli katkennut, että tässä vanhassa talossa asui toisia ihmisiä
eikä jäljellä ollut ketään muuta kuin hän itse, jolla ei siinä ollut
vähintäkään osaa, oli hänen sydämensä sykintä taas tukehuttaa hänet, ja
hän istahti pöytään kuin rikoksellinen.
Mutta jos Kristian Kristiansson oli ääneti, puhui sen sijaan ministeri
lakkaamatta.
"Saatte nähdä, että Islannissa tiedetään kaikki, mikä teitä koskee,
herra Kristiansson -- ihan tyyten! Omasta puolestani voin sanoa, että
minulla tavallisten tietolähteiden lisäksi on ollut muutamia
yksityisiäkin. Poikani -- tunnette kai poikani?"
Kristian Kristiansson kumarsi.
"Poikani on uskollisesti antanut minulle tietoja, joten tulette
huomanneeksi minun seuranneen kaikkia liikkeitänne. Tietysti olin
pahoillani, kun hän ei ilmoittanut minulle tulostanne -- mutta ehkä hän
ei tiennytkään siitä. Eikö tiennyt? Sitä ajattelinkin. Ei hän silti
olisi sitä minulle kertonut, jos te olisitte tahtonut sen salata. Niels
on varovaisuus itse, sitä hän on. Minun on esimerkiksi ollut mahdotonta
taivuttaa häntä ilmoittamaan, kuka te olette! Kiusasin häntä --
tunnustan, että kiusasinkin. Mutta ei! 'Eihän se meihin koske, isä',
hän sanoi, ja minä olin pakotettu tyytymään."
"Suuri kunnia on tullut Islannin osaksi, kun ensiksi esiinnytte omassa
maassanne", sanoi rehtori.
"Niinpä tosiaan, rehtori, ja herra Kristiansson saa nähdä, ettei hänen
maineensa täällä ole mikään tyhjä kupla."
"Ei löydy yhtäkään ylioppilasta, joka ei laulaisi laulujanne", vakuutti
rehtori.
"Eikä yhtäkään nuorta talontyttöä, joka ei soittelisi kappaleitanne",
täydensi ministerin rouva.
"Ihmeellistä!" virkkoi ministeri itse. "Kerrassaan Ilmeellistä! Mutta
aina olenkin sanonut, että sävelniekka on kansainvälinen taiteilija.
Muut taiteilijat -- runoilijat, esimerkiksi -- vaativat kääntäjänsä,
mutta sävelniekka ei kaipaa mitään välittäjää. Hän käyttää tuota
ainoata, yleismaailmallista kieltä, ja hänen puhuessaan voi koko
maailma kuunnella. Oiva lahja! Miltä tuntuneekaan kuulua suurten
säveltäjien joukkoon! Vaikka kenties silläkin on varjopuolensa. Mitä
sanookaan runoilija? He oppivat kärsimyksistä sitä, mitä lauluissaan
opettavat. Se on surullista. Lieneekö totta? Tokkohan kaikki ylevät
laulut, suuret sinfoniat ja oopperat ovat luojiensa kärsimysten
tuotteita, tosielämän kärsimysten, ehkä muutamassa tapauksessa synnin
ja surunkin synnyttämiä. Mitä arvelette te, herra Kristiansson?"
"Jumala tiesi", sanoi Kristiansson, ja sen jälkeen vallitsi hetken
hiljaisuus.
"Stephen raukka!" huudahti piispa yht'äkkiä, ja sitten kaikki
kohottivat katseensa ylöspäin.
"Tulin tässä ajatelleeksi", jatkoi piispa, "että jos synti ja suru
lisäisivät neronlahjaa suurta sävelteosta laatiessa, olisi eräs tässä
talossa syntynyt varmaankin jättänyt jälkeensä kuolemattomia teoksia."
Kristian Kristiansson oli muiden kanssa katsahtanut ylös, ja ministeri
kallistui hänen puoleensa selittämään matalalla äänellä: "Surullinen
historia, herra Kristiansson -- koskee erästä edeltäjäni poikaa, jonka
elämä joutui haaksirikkoon, mies paran."
"Tarkoitatte Oskar Stephenssonia?"
"Niin todellakin! Mutta miten voi olla mahdollista, että tunnette
hänet?"
"Puhelimme hänestä laivalla."
"Ahaa, sehän on selvää! Hänpä muuten olikin tavallaan teidän alempi
aateveljenne, hän oli soitannon johtajana Covent Gardenissa. Kamala
murhenäytelmä! Tavaton häväistysjuttu! Kun kauhunviesti saapui
Nizzasta, niin jokainen täällä häpesi. Sellainen tunnettu islantilainen
nimi, ja entisen kuvernöörin poika! Tuntui miltei siltä, kuin Islannin
kunnia olisi tahraantunut maailman silmissä. Niin erilaista, niin
kerrassaan erilaista, jos vertaa siihen teidän suurenmoisen työnne
loistavia tuloksia."
Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän, mutta sama
salaperäinen vaikutin, joka ajaa karitsan koiraa kohti, pakotti hänet
jatkamaan.
"Onhan hänen äitinsä kai vielä elossa?" hän kysyi.
"Anna? On kyllä, mutta siinäpä jokseenkin on kaikki mitä hänestä voi
sanoa."
Kristian Kristianssonin ääni aleni ja vapisi, kun hän kysyi: "Onko hän
sairaana?"
"Oli miten oli -- ainakin on hän onneton. Vanhan kuvernöörin kuoltua
hän asettui asumaan Thingvelliriin toisen poikansa luo, ja tämä on taas
tukalissa oloissa."
"Veloissa?"
"Niin, hän on pankille velkaa sekä pääoman että korkoja lainasta, jonka
hänen isänsä oli ottanut kiinnityksellä pelastaakseen hänen veljensä
vankilasta."
"Ja miten aikoo pankki menetellä hänen suhteensa?"
"Myydä hänet aivan pian puille paljaille."
Kristian Kristiansson vaipui taas äänettömään mietiskelyyn, ja kun
keskustelu pöydässä jo oli kääntynyt muihin asioihin kysäisi hän
yht'äkkiä:
"Eikö häneltä jäänyt lasta?"
"Keneltä? Oskar Stephenssoniltako? Jäi -- tyttö."
"Elääkö hän myös?"
"Elää, ainakin minun tietääkseni. Kuulepas, rehtori, eikö Oskarin pikku
tyttö vielä elä?"
"Elää ja on terve ja reipas", vastasi rehtori.
Kristian Kristianssonin katse kävi ilmeisesti kirkkaammaksi. "Onhan
tämä ainakin hyvä uutinen," sanoi hän.
Hänen muuttunut äänensä hämmästytti kaikkia niin, että he hetkeksi
vaikenivat. Sitten sanoi ministeri:
"Se osoittaa hyvää sydäntänne, että otatte osaa onnettoman
aateveli-vainajanne perheen kohtaloon, ja jos minulla olisi ollut
vähintäkään aavistusta siitä, että halusitte kuulla tarkemmin heistä,
niin olisin voinut kutsua pankkiirin tänne.
"Tapaan hänet huomenna", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten hän
heittäen harvasanaisuutensa puheli seuraavan puolen tunnin ajan muista
asioista.
Hän puhui hyvin, ja seura oli ihastuksissaan, sillä ei kukaan heistä
aavistanut, että hänen eloisuutensa oli vain hermostumista ja naurunsa
häpeänsekaista. Päivällisen päätyttyä piispa, joka lakkaamatta oli
tarkastellut Kristian Kristianssonia, nousi ja ojensi hänelle kätensä.
"Olen erittäin onnellinen", hän virkkoi, "kun sain nähdä teidät, ja
toivon, että vastakin tapaamme. En ymmärrä ensinkään musiikkia, hyvä
herra, mutta minua ilahuttaa nähdä, että jalo soittotaiteilija on vain
toinen nimitys jalolle miehelle, ja rukoilen Jumalaa siunaamaan teitä
sekä ruumiin että sielun puolesta."
Kristian Kristiansson ei saanut vastatuksi, sillä piispan ylistys
lisäsi hänen omantuntonsa tuskia uudella mielikarvaudella, ja hän vain
kumartui suutelemaan vanhuksen kättä.
Piispa oli hyvillään ja liikutettuna. "Hän on kovin miellyttävä!
Kerrassaan ihastuttava!" hän kiitteli pukiessaan ylleen päällysnuttua
eteisessä. "Hän tuo minun mieleeni erään, jonka joskus olen tavannut."
"Niin minunkin", yhtyi rehtori.
"Tuo siro käytös, viehkeä hymyily ja ääni, joka tunkee ytimiin ja
luihin --"
"Onko hän todella yhdennäköinen -- vai johtuuko vain siitä, että
pöydässä puhuimme --"
"Tarkoitat onnetonta nuorta --"
"Aivan."
"Oi niin!" huokasi piispa ovea avatessaan. "Mitä suuria olisi hänkin
voinut saada aikaan, jos taivas olisi sallinut!"
"Hän voisi nyt olla vaikka toinen Kristian Kristiansson", tuumi
rehtori.
"Stephen raukka!" surkutteli piispa.
"Anna parka!" säesti rehtori, ja nuo kaksi vanha ystävystä lähtivät
vaivalloisesti astumaan tietään pitkin.
Tällä välin mies, josta he tietämättänsä puhelivat, kärsi
itsesoimausten tuskia. Epärehellinen hanke väärän nimen avulla oli
saavuttaa kansansa rakkautta ja kunnioitusta oli tukehuttamaisillaan
hänet. Se oli tarpeellista, se oli välttämätöntä, sitä vaati
menettelytapa, johon hänet sai ryhtymään toimi, joka toi hänet kotiin.
Mutta jos ne, jotka sokeassa innostuksessaan lausuivat hänet
tervetulleeksi, olisivat tienneet, kuka hän oli, miten olisikaan heidän
sydämensä häntä kohtaan kylmennyt, myötätuntoisuutensa muuttunut
inhoksi ja ihailunsa ylenkatseeksi!
Ilta oli Kristianssonille herkeämätöntä kärsimystä! sillä kaikki mitä
tässä talossa tapahtui, vähäpätöisinkin esine, mikä hänen silmäänsä
sattui, näytti olevan määrätty häntä kiduttamaan. Niin pian kuin
mahdollista hän pyysi päästä levolle.
Hänet osoitettiin makuuhuoneeseen, jossa Thora ennen oli asustanut!
Tämä oli viimeinen pisara hänen kärsimystensä kalkissa. Hän oli kuin
salakuoppaan pudonnut, ja hänen teki mieli sanoa: "Antakaa minulle mikä
huone tahansa, kun vaan ei tätä!" Mutta hän ei uskaltanut puhua, jottei
pieninkään sana olisi häntä kavaltanut.
Suljettuaan oven hän heittäytyi uunin luona seisovaan nojatuoliin ja
näki taas kuin salaman välähdyksinä sarjan tähän huoneeseen liittyviä
elämänsä kohtauksia. Hän ajatteli hääyötään, kun sykkivin sydämin hiipi
hauskaan, kodikkaaseen morsiuskammioonsa ja vuodeuutimien takaa kuuli
Thoran värähtelevän hengityksen. Hän ajatteli riemuisaa aamua, kun
Thoran kalpeat kasvot päivänpaisteisina hohtivat ja aamuruskon hehku
täytti huoneen, aamua, jolloin heidän lapsensa oli syntynyt. Hän
muisteli synkkää päivää, kun näki vaimonsa kuolleena lepäävän, ja
raskasta hetkeä, jolloin viimeisen kerran häntä silmäiltyään kätki
sävellyksensä hänen arkkuunsa.
Voi surkeata ilveilyä! Voi rikottua ja mieletöntä valaa! Mutta ei
sittenkään niin mieletöntä, paitsi hänen omalle loukatulle
aikomukselleen, sillä nyt hän tiesi, miksi oli ottanut Kristian
Kristianssonin nimen. Syyttävän omantuntonsa sokeassa tuskassa hän oli
luullut tehneensä sen vain kieltääkseen itseltään maineen, minkä hänen
teoksensa hänelle tuottaisivat, mutta kohtalon käsittämättömillä ja
ilkkuvilla voimilla oli ankarampia tarkoituksia kuin tuo. Se tapahtui
siksi, että hän Oskar Stephenssonina kuoltuaan vielä palaisi Islantiin,
näkisi käytöksensä kaikki seuraukset, -- että hän, kuin paljain jaloin
geysirin kuumalla pohjalla kulkien, seuraisi nuoruutensa polkuja ja
hautajaisia; että elossa olevat kiduttaisivat häntä kiitollisuudella ja
kuolleet muistoilla; että Jumalan vanhurskas käsi lepäisi hänen
päällään raskaampana kuin konsanaan ennen ja hän saisi palkan kaikista
teoistansa.
Tämän tähden oli hän ottanut Kristian Kristianssonin nimen ja voittanut
sen nimen maineen. Ja hänen uuden elämänsä marttyrius oli alkamassa.