Kristian Kristiansson muuttui yhä harvapuheisemmaksi aluksen
lähestyessä määräpaikkaansa. Joka taival tiestä oli muistoja täynnä, ja
ihanimmat tuntuivat katkerimmilta, onnellisimmat olivat vaikeimmat
kestää. Hän seisoi laivan keulassa nähdessään ensi vilahduksen
Islannista, jonka merestä kohoavat jäätiköt hurstiin verhoutuneen
kummituksen tavoin sinertävän valkeina etäällä siinsivät. Ja silloin,
muistellessaan niiden aikojen tenhoisia toiveita, jolloin hän ensi
kerran oli nähnyt maansa sellaisena, ja kuinka monet niistä nyt olivat
pirstaleiksi särkyneet, hän olisi pahoin murtunut, ellei kapteeni olisi
ilmestynyt hänen taakseen ja iloisella äänellään mörissyt:
"Tuolla se on! Tuolla se on kotimaanne! Tuolla se paikka, jonka olette
tehnyt kaikille tunnetuksi!"
Kristian Kristiansson palasi heti hyttiinsä eikä näyttäytynyt kannella
ennen kuin seuraavana aamuna "Lauran" porhaltaessa vuonoa ylös. Silloin
kauppias maihinnousuhatussaan ja -päällystakissaan alkoi osoitella
hänelle nähtävyyksiä kuin muukalaiselle ainakin.
"Tuolla on vanha kaupunki, laajempana varmaankin kuin viimeksi
nähdessänne. Tuo tuolla oikealla on uusi laivaveistämö ja täällä on
pitaalisairaala vasemmalla kädellä. Tämä on Engey, haahkatelkkien
asumasaari, oiva paikka nuoren kansan kuherrella. Tuolla keskellä
kohoaa vanha tuomiokirkko, ja vasempaan siitä sijaitsee hallitustalo.
Nuo uudet varastohuoneet peittävät ne nyt melkein kokonaan näkyvistä --
minä itse olen ne rakennuttanut."
"Laura" laski ankkurinsa kaupungin alapuolelle kaljaasien ja
hiilialusten joukkoon, ja muistellessaan, miten hän viimeksi oli siinä
seisonut, olisi Kristian Kristiansson taas helposti joutunut
mielenliikutuksen valtaan, ellei häntä olisi huumannut kova touhina
ympäristössään -- komentosillalta kaikuvat määräykset, köysiportaita
laskevien merimiesten hoilotukset ja meluavat ihmiset, jotka pienillä
veneillään olivat tulleet laivan luo, ja paraikaa kapuilivat ylös
kannelle.
Kristian Kristiansson tunsi useimmat venemiehistä, vaikka he olivat nyt
vanhoja, jotka ennen olivat olleet keski-ikäisiä, ne keski-ikäisiä,
jotka olivat olleet nuoria, ja nuorukaiset olivat käyneet parrakkaiksi
miehiksi. Mutta ei yksikään heistä tuntenut Kristian Kristianssonia
nostaessaan hänelle hattuaan tai kulkiessaan hänen ohitsensa päällystön
luo mennäkseen.
"Hyvää huomenta, perämies! Huomenta, kapteeni! Mitä matkustajia tällä
kertaa?"
"Ei muita kuin yksi ainoa, lukuunottamatta Jon Oddssonia, mutta hänpä
onkin koko joukon arvoinen -- Kristian Kristiansson!"
"Mitä! _Suuri_ Kristian Kristiansson?"
Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli puolet veneistä kiitämässä
viemään uutisia kaupunkiin, sillä välin kun jäljellä olevien omistajat
kilvan kiistelivät Kristianssonin matkatavaroista, saadakseen kunnian
kulettaa ne maihin.
"Alallanne, pojat!" komensi kapteeni. "Herra Kristiansson menee minun
matkassani laivan veneessä, älkää unohtako sitä!"
Kesti runsaasti puoli tuntia, ennen kuin tämä saattoi tapahtua, sillä
Kristian Kristianssonin tuli ensin karttahuoneessa tyhjentää malja
kapteenin terveydeksi ja laivan onneksi. Kun he vihdoin alkoivat soutaa
maihin matkalaukut kasattuina veneen keulaan ja kapteenin pakinoidessa
perässä, saattoi säveltäjämme tuskin hillitä itseään muistellessaan
sitä synkkää yötä, jona oli lähtenyt Islannista kenenkään
hyvästelemättä, paitsi äitinsä, joka istui hänen vieressään ja piteli
hänen kättään, ikäänkuin ei olisi konsanaan voinut luopua siitä.
Veneen saapuessa rantaan oli satamasillalle kerääntynyt väkeä
tungokseen asti, ja Kristian Kristiansson astui maihin, näyttäen siltä,
kuin olisi koettanut välttää yleistä huomiota, mutta kuitenkin varmasti
tiennyt, että kaikkien katseet mitä kiinteimmin häntä seurasivat.
Silloin muuan pieni lihava mies vaivaloisesti hengittäen --
Kristiansson tunsi hänet paikalla -- kumarsi syvään ja alkoi lukea
jotakin pitkältä paperiarkilta.
Se oli ylistystä tulviva adressi, jonka kaupungin valtuuston
puheenjohtaja tuota pikaa oli asukasten nimessä kokoonpannut. Se alkoi:
"Kuuluisa maanmiehemme" ja jatkoi tervehtäen Kristianssonia miehenä,
joka oli "vuosituhannen yöstä uudelleen elvyttänyt muinaisen hengen ja
maineen."
Kiihdyksissään ja häpeissään, tuskin uskaltaen puhua, jottei äänen
sointu häntä ilmaisisi, Kristian Kristiansson vastasi muutamilla
jokapäiväisillä lauseparsilla, ja sitten, kansanjoukon kuiskaillessa:
"Vaatimaton!" "Suuruuden vaatimattomuutta se on, tietäkääs!" hän koetti
työntäytyä hotellia kohti.
Hän ei ollut astunut montakaan askelta, kun kohtasi valtiosihteerin
virkapukuun, hattuun ja viittaan puetun nuoren miehen, joka työnsi
kansanjoukon syrjään ja huohotti kuin juoksujalkaa rientänyt:
"Ministeri tervehtää ja pyytää, että kunnioittaisitte häntä saapumalla
hallitustaloon vieraaksi."
Kristian Kristiansson koetti estellä, mutta kaikkien katseet olivat
häneen kiinnitettyinä, ja nähdessään, että oli mahdotonta epäluulon
alaiseksi joutumatta päästä pakoon, hän suostui seuraamaan miestä.
Lyhyt matka hallitustalolle oli kuin kulkua Golgatalle. Joka askel oli
muistoja täynnä -- menneitten huvien, intohimojen, hilpeiden riemujen,
surujen ja murhenäytelmien muistoja -- mutta näiden kimmotessa häntä
vastaan yksin katukivistäkin täytyi hänen nyökäytellä päätään ja näyttää
iloiselta, kun sihteeri hänen rinnallaan käyden yhtenään rupatteli,
antaen selityksiä ja kuvauksia paikoista, joiden ohi he kulkivat.
"Tämä on pääkatumme, herra Kristiansson. Tuo on paras hotellimme, ja
tässä kansallispankkimme. Tuo avara rakennus, jonka katolla liehuu
Islannin lippu, on valtiopäivätalomme. Tuolla on vanha tuomiokirkko, ja
tämä -- tämä on hallitustalo."
Häpeän painostamana, kaksinaisuudentunteen huumaamana ja vapisten
ilmitulemisen pelosta Kristiansson vain myönteli: "vai niin", ja
"niinkö?", kunnes saapui vanhan kotinsa eteiseen. Ja silloin,
muistaessaan miten ja milloin hän siitä viimeksi oli astunut ulos --
yksinään, yön pimeydessä, arvottomana, isänsä hylkäämänä -- oli hänellä
täysi työ hillitessään kovaa haluaan kääntyä pois ja paeta. Mutta
samassa hänen isänsä ovi äkkiä aukeni, ja kynnyksellä seisoi toinen
mies puettuna kuvernöörin virkapukuun ja käsi ojennettuna.
Kristian Kristianssonin sydän tykytti, niin että hän oli
läkähtymäisillään. Mitä järjetöntä ilveilyä tosielämässä oli tämä, että
hänet, joka vast'ikään oli karkoitettu pois Islannista, otettiin
palatessaan avosylin vastaan? Mitä mieletöntä sokkosillaoloa kohtalon
voimat hänen kanssaan leikkivät? Hän ei ollut turhaan ottanut Kristian
Kristianssonin nimeä. Millä näkymättömillä siivillä olikaan kohtalo
hänet verhonnut hänen niin tehdessään, ja olivatko nämä siivet peitetyt
kunnian vaiko häpeän höyhenillä, palkinnon vai rangaistuksen, ilon vai
surun, elämän vaiko kuoleman?