Niiden kymmenen vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut kuin kuollut,
olivat kaikki yhteysväylät häneltä suljettuina, ja satunnaisesti
saamiaan sanomia lukuunottamatta oli hänellä hyvin vähän, jos
ensinkään, tietoa siitä, mitä oli tapahtunut Islannissa. Ja nyt,
jouduttuaan ensi kerran silmätysten henkilöiden kanssa, jotka olivat
olleet keskeytymättömässä yhteydessä hänen kansansa kanssa, oli hänellä
satoja kysymyksiä, joita halusi kiihkeästi tehdä: "Elääkö äitini? Miten
hän voinee? Ja pikku tyttöseni -- onko Jumala hyvyydessään suonut hänen
elää, vai onko kaikki työni hukkaan mennyttä?"
Mutta hän arkaili kuulla totuutta liian äkkiä ja malttoi siis mielensä,
hiljaisuudessa vaanien vastausta kysymyksiin, joita ei rohjennut julki
lausua. Sillävälin hän koetti huvitella kapteenin ja matkatoveriensa
uteliaisuudella; nämä olivat ihan ymmällä, kun eivät saaneet
selville, kuka hän oikeastaan oli, missä oli syntynyt ja mistä
Kristiansson-suvusta polveutui. Oli vaarallisen hupaista, huumaavan
hauskaa kuulla keskusteltavan itsestään ja mainittavan omaistensa
nimiä. Välistä surkeasti häveten verukkeita, joihin tekeytymisensä
hänet pakotti, hän tuskin saattoi olla tokaisematta totuutta parilla
sanalla, ja toisinaan hänen täytyi hypähtää ylös paikaltaan
tupakkahuoneessa ja paeta kannelle.
"Ette ole käynyt kotona aivan äskettäin, herra Kristiansson?" virkkoi
kapteeni poltellessaan pitkää piippuaan päivällisen jälkeen, kun laiva
kynti eteenpäin aavalla merellä.
"En aivan äskettäin, herra kapteeni", myönsi Kristian Kristiansson.
"Saattekin siis nähdä muutoksia", huomautti kauppias.
"Epäilemättä."
"Uusi perustuslaki on aikaansaanut ihmeitä Islannissa."
"Vai niin?"
"Vaihtokauppa on hävinnyt, ja raha on kaikkialla tullut liikkeen
välineeksi. Ja kalastus taasen on järjestynyt ihan teollisuuden
kannalle."
"Todellakin!"
"Arvostelkaa itse, hyvä herra. Entisten kannettomien veneittemme
sijasta on meillä nykyään kuusikymmentä alusta, joissa kussakin on
kaksikymmentä miestä ja jotka tekevät kuusipäiväisiäkin matkoja."
"Ne olivat siis kuitenkin oikeassa, jotka yhtenään väittivät, että
vanha kauppajärjestelmä oli tuomittu ja että merestä oli Islannin
rikkaus ammennettava."
"Olivat hyvinkin", sanoi kauppias rintaansa röyhistäen ja vetäen alas
liivejään. "Jokaiselle on ollut hyötyä muutoksesta, enkä ihmettelisi,
jos tapaisitte omaisenne nyt paremmissa oloissa kuin heistä
erotessanne, -- jos nimittäin vielä ovat elossa."
"Jos ovat elossa", kertasi Kristian Kristiansson matalalla äänellä ja
katse maahan luotuna.
"Olitteko muuten kotosalla kuvernööri Stephenin aikana, herra
Kristiansson?" kysyi kapteeni.
"Olin kyllä, kotona olin silloin", vastasi Kristian Kristiansson,
äänessään tuokion kestävä epävarmuus.
"Olette siis nähnyt lopun alkua. Vanha kuvernööri koki vastustaa
uudistuskautta ja sai elää viimeiset päivänsä miekka päänsä päällä,
mies parka."
"Eikö hän silti ollut viisas vanhus?" kysyi Kristian Kristiansson,
tuskin uskaltaen ryhtyä puheisiin.
"Viisasko?" hymähti kauppias huultaan nyrpistäen. "Ei kukaan ole
viisas, joka ei ota varoituksia korviinsa, ja häntä varoitettiin jos
ketään. Mutta hänen poikansa ne hänestä lopun tekivät."
Kristian Kristiansson nosti sävähtäen katseensa. "Niin, todellakin
hänen poikansa -- olihan hänellä muistaakseni kaksi poikaa. Mitä heistä
tuli?"
"Toinen elelee vielä Thingvellirissä."
"Vai elää hän vielä?"
"Jos voi nimittää sitä elämiseksi -- mies on korviaan myöten veloissa."
"Veloissa, sanotte?"
"Niin hän aina on ollut ja aina pysyy. Mitä taas tuohon toiseen tulee
-- Olaf, Erik -- mikä hänen nimensä nyt olikaan?"
"Eikö se ollut Oskar?" sopersi Kristian Kristiansson, niellen palan
kurkustaan.
"Oskarhan se olikin. Teilläpä on oiva muisti! Oskar Stephensson! Hän
luuli saavansa aikaan jotakin teidän alallanne, herraseni, mutta
hapuili sinne ja tänne eikä toimittanut mitään elämässään, paitsi
lopetti sen. Olette kai kuullut, mitä hänelle tapahtui -- sanomalehdet
tekivät selvää kaikesta."
"Kuoli ulkomailla, eikö niin?"
"Ampui itsensä pelihelvetissä."
"Tuota nuorta heittiötä!" naurahti kapteeni ottaen piipun suustaan.
"Minäpä otin häneltä korvausta kuitenkin. Kun hän viimeisen kerran
matkusti Islannista, annoin hänen maata kuormasijalla."
"Omiaan oli konnalle", sanoi kauppias.
"Oliko hän konna?"
"Löi usein nuoren vaimonsakin aivan mustelmille."
"Sanotte hänen lyöneen vaimoaan?"
"Ainakin hän kuoli miehensä pahoinpitelystä. Ja isänsäkin hän tappoi.
Sinä yönä, jolloin puikki tiehensä, hän murtautui kuvernöörin
kassakaappiin ja vei sieltä kaikki mennessään."
"Kuvernöörin kassakaappiin?"
"Aivan niin! Vanhus kuoli kunnanvaivaisena."
"Kunnanvaivaisenako kuoli?"
"Ei jättänyt mitään jälkeensä, sehän merkitsee samaa. Jok'ainoa puikko
talossa oli myytävä uudelle ministerille."
"Mutta liekö se totta?"
"Täyttä totta! Kaikki tuli ilmi yleisessä vaalitilaisuudessa.
Kuvernööri ja vanha johtaja olivat ehdokaskilpailijoita, ja he
kertoivat meille perhesalaisuudet."
"Ja siinäkö kaikki, mitä siellä kotona Oskar Stephenssonista
jutellaan?"
"Kaikkiko? Ei kymmenettä osaakaan."
"No sitten jo hänen nimensäkin mahtaa olla vihattu Islannissa?"
"Vihattuko? Kirottu se on. Ei sen vuoksi, että joku välittäisi vanhasta
kuvernööristä; hän on kuollut ja poistunut lahoine järjestelmineen,
joita koetti ylläpitää, mutta hänen poikaansa ei kukaan voi kylliksi
soimata."
"Jos hän siis olisi elänyt ja joskus palannut takaisin --?"
"-- olisi hänet armotta häädetty pois maasta."
"Aivan niin! Aivan niin!" myönteli Kristian Kristiansson, nousi oudosti
liikehtien ja hoiperteli hyttiinsä.
Kauppias katsahti levottomasti hänen jälkeensä. "Kuka hitto tuo mies
mahtaa olla?"
"Sitä en käsitä", sanoi kapteeni, imaisten sammunutta piippuaan.
Se oli siis mahdotonta! Oskar Stephenssonin nimeen liittyvä viha teki
Kristian Kristianssonille mahdottomaksi milloinkaan paljastaa oikeata
olemustaan. Hän oli luullut, että hautakumpu peittäisi hänen
rikoksensa, mutta jutut ja juorut olivatkin pitäneet ne hengissä ja
niitä suurennelleetkin. Sukulaistenkin yritykset noiden rikkomusten
peittelemiseksi olivat vain antaneet vauhtia valheellisille
parjauksille.
Islantilaiset eivät milloinkaan voineet saada tietää, että Kristian
Kristiansson oli Oskar Stephensson. Jos he epäilisivät, niin hänen
täytyisi teeskennellä sitä enemmän; jos he kysyisivät, niin täytyisi
kieltää.
Mitä muuta oli hän toivonut? Ajatuksissaan hän aina saattoi sallia
itsensä tulla tunnetuksi oikealla nimellään ja omana itsenään; mitä
salaista ylpeyden ja turhamaisuuden mielikuvaa hän tietämättään olikaan
vaaliskellut? Rikoksensa sovitukseen oli hän lähtenyt Islantiin. Ja
sydänsopessaan oli hän ajatellut tuota hetkeä uransa huipuksi,
menestyksensä korkeimmaksi täydennykseksi, voitonriemun päiväksi,
jolloin hän korvaisi ystävilleen, jotka olivat häntä rakastaneet ja
perin pohjin musertaisi vihollisensa, jotka olivat häntä vihanneet, ja
lopulta liehuvin lipuin pääsisi päämääräänsä. Jos näin oli, niin hän
oli nyt saanut oikeudenmukaisen rangaistuksen. Oskar Stephensson oli
kuollut, eikä mikään eikä kukaan saattanut häntä henkiin herättää.