Tanskalaisella postilaiva "Lauralla", sen tehdessä tavanmukaista
sydäntalvimatkaansa Kööpenhaminasta Leithiin ja Leithistä Islantiin,
oli ainoastaan kaksi salonkimatkustajaa.
Toinen näistä, vanhahko, vauraan näköinen, lihava henkilö, puettu mitä
lämpimimpään islantilaiseen sarkaan, oli islantilainen kauppias
paluumatkalla Edinburgista, mukanaan sata tonnia brittiläistä tavaraa.
Hän oli John Oddsson, entinen hurja uudistusmies politiikassa ja
nykyään vanhoillinen johtaja liike-elämässä.
Toinen matkustaja oli pitkä, hoikka mies, näköjään noin
viisikymmenvuotias. Hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat, mutta
väsyneet; pitkillä kalpeilla poskilla näkyi syviä ajatusten piirtämiä
vakoja, ja suippo parta alkoi jo vivahtaa harmaalle. Hän oli Kristian
Kristiansson, nyt kymmentä vuotta vanhempi kuin palatessaan Rivieralta
Lontooseen. Oudot piirteet, joita työ ja huoli ajan ankaralla kädellä
miehen kasvoille uurtavat, olivat niin muuttaneet hänen koko
ulkomuotonsa, että harva, tuskin kukaan olisi häntä tuntenut.
Tuon ajan kuluessa oli Kristian Kristiansson pannut suunnitelmansa
täytäntöön ja toteuttanut toiveensa. Kätkeytyneenä Lontoon syvyyksiin
kuten laivalla kuollut mies painuu meren mittaamattomaan hautaan, hän
oli kauan elänyt kuin elämästä kadonnut, mutta viimein oli hänenkin
hetkensä tullut. Viisi vuotta oli hän ollut aikakauden suosituimpia
säveltäjiä. Hänen kotimaansa satuihin perustuvat oopperansa olivat
tehneet Islannin kaikkialla tunnetuksi; hänen kappaleitaan oli esitetty
kaikissa pääkaupungeissa, hänen sävelensä olivat soineet kaikilla
kaduilla ja oli melkein kuin olisi hän henkäissyt yli Euroopan ja sillä
saanut ilman helkkymään laulelmia.
Kaiken aikaa hän oli ollut uskollinen lupaukselle, jonka oli tehnyt
itselleen. Hänen nimensä oli kaikissa kodeissa tuttu, mutta ei ollut
mitään muuta kuin nimi, eikä hänen elämänhistoriaansa oltu milloinkaan
paljastettu. Ei mikään kiusaus voinut taivuttaa häntä itseään sitä
ilmaisemaan, ja ne harvat, jotka tiesivät hänen salaisuutensa, olivat
katsoneet itselleen edulliseksi säilyttää sen. Ja nyt hän oli
palaamassa kotimaahansa rikkaana ja mainehikkaana -- rikkaana kuin
mies, joka kolkutellessaan malmia kallioista huomaa sen syöksähtävän
päälleen kultavyörynä, mutta mainehikkaana ainoastaan sikäli, kuin
"vuorenväki" voi olla, kuin hyvät haltijat, jotka tuovat ruokaa ja
juomaa köyhien ihmisten oville ja sitten hiipivät tiehensä, ennen kuin
nämä aamun koitteessa heräävät.
Kuinka muuttunut olikaan vanha maailma, kun hän vihdoinkin ilmestyi
päivän valoon! Hänen Lontoosta lähettämänsä sähkösanoma, jossa hän
pyysi hyttiä pidätettäväksi itseään varten, saattoi kapteenin
kiihtymyksestä ja ilosta melkein hervottomaksi. Kapteeni oli sama vanha
Zinsen, joka ennen muinoin hänen ollessaan kaikkien suosimana oli
varustanut hänelle parhaan huoneensa, ja huonoimpansa, kun hän oli
epäsuosiossa. Oitis hänen Leithin laiturissa astuttuansa laivaan oli
nöyristelevä vanha merimies hattu kädessä johdattamassa häntä
yksityiseen kajuuttaansa.
"Suokaa minulle se kunnia, että otatte minun asumukseni, ja jos
haluatte jotakin -- ateriaksi pienen makupalan --."
"Olette erittäin hyväntahtoinen ja kohtelias."
"Älkää te joutavia --. Pidän suurimpana huvinani, etuoikeutenani,
parhaani mukaan palvella nykyajan etevintä islantilaista. Tiedetäänkö
että olette tulossa, herra Kristiansson?"
"Ei vielä, herra kapteeni."
"Sepä vahinko! Nepä vasta olisivat teitä suurenmoisesti
vastaanottaneet! Mutta kunhan saavat kuulla!"
Jos maailma oli muuttunut, niin oli mieskin. Nuoruuden pirteys oli
kadonnut, ja synkkä vakavuus peitti sävyn ja ilmeiden entisen
viehättävän hilpeyden, kuin olisi lumi painanut alleen vielä
kukoistuksessaan heloittavan syreenipuun. Mutta pari päivää merellä
oltua hänen elinvoimansa virkistyivät, hän oli kuin vapautettu orja,
kuin vanki, jonka kahleet oli katkottu.
Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt kotimaansa,
mutta nyt hän oli vihdoinkin paluumatkalla, kuten aina oli toivonut ja
aikonut. Halveksittuna hän oli lähtenyt maastaan, mutta palasi kaikkien
kunnioittamana; hän oli lähtenyt köyhänä ja palasi rikkaana. Hän tuli
takaisin tuhlaajapoikana, ei kuitenkaan kuten se tuhlaajapoika, joka
palasi tyhjin käsin ja häpeänalaisena, vaan kyeten korvaamaan tekemänsä
vahingon ja kuivaamaan kyyneleet kaikkien silmistä.
Olisiko väärin sallia asian tulla ilmi? Jos islantilaiset,
tarkkanäköisempinä kuin tämä vanha kapteeni, tuntisivat Kristian
Kristianssonin Oskar Stephenssoniksi, jota oli luultu kuolleeksi,
niin rikkoisiko hän lupaustaan vastaan, jos alistuisi heidän
tunnusteltavakseen? Viisitoista vuotta oli hän tuntemattomana piillyt
-- eikö siinä kylliksi sovitusta? Eikö hänen tyrmänsä ovi vieläkään
ollut murrettu auki? Eikö hän voisi uskoa vapautuneensa kuoleman
ruumiista, jossa oli elänyt? Hän oli elänyt, hän oli kuollut, -- eikö
hän saattaisi jälleen elää?