Kolmen päivän kuluttua palatessaan kotiin oli Magnus kuin toinen mies.
Hänen kasvonsa eivät enää olleet ankarat ja rumat, vaan naisellisen
pehmeät ja hellät; ja hän hymyili katsellessaan alas suureen myttyyn,
joka oli sälytetty hänen eteensä satulaan. Anna näki hänen ratsastavan
sillan yli ja kiirehti ulos vastaan.
"Jumalani!" hän huudahti. "Lapsiko siinä?"
"Niin, äiti, se on lapsi", virkkoi Magnus. Ryijyjen ja vaippojen
sisältä ilmestyi pikku Elin, joka nyt oli viidennellä ikävuodellaan, ja
hänet laskettiin Annan käsivarsille.
"Lapsi kulta! Onpa kasvanut aimo pitkäksi tytöksi. Isoäitiänsä tullut
katsomaan?"
"Niin, mummu", vastasi lapsi.
"Ja tässä ovat hänen vaatteensa -- kaikki tyyni", puheli Magnus,
heittäen matkarepun hartioiltaan.
"Hän siis tuli tykkänään jäädäkseen! Olemaan isoäidin ja Magnus sedän
kanssa!"
"Ja Päistärikön ja lampaiden ja pikku koirien", toimitti pienokainen.
"Juuri niin, juuri niin, rakas tyttöseni! Jon Vidalin, pidähän huoli
isännän ponista. Erik, missä sinä olet? Kas niin, hyvä poika -- kannapa
reppu huoneeseen. Maria, oletko kuuna päivänä nähnyt niin somaa lasta?
Mutta, Magnus, miten maailmassa luopuikaan johtaja hänestä?"
"Eihän se alussa tahtonut, vaikka olikin vastuksiensa tuskaannuttama.
Ja kun vihdoin suostui, niin tahtoi minua lupaamaan, että hän saisi
lapsen takaisin, jos Margret Nielsen kuolisi ennen häntä."
"Mutta et kai sitä luvannut?"
"Sanoin, että lapsi saisi itse valita, jos olisi jo siksi vanha, ja
lopulta ukko myöntyi."
"Mutta entäs Margret?"
"Se olikin vielä vaikeampaa. 'Lupasin hänen äidilleen pitää tytön niin
kauan kuin elän', hoki hän."
"Oi, eihän Thora parka tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan."
"'En häntä luovuttaisi kenellekään muulle maailmassa kuin Annalle',
myönteli hän lopuksi."
"Olenhan aina sanonut, että Margret Nielsenillä oli kultainen sydän."
"'Enkä hänestä sittenkään luopuisi', hän sanoi vielä, 'ellei Annalla
olisi niin paljon murhetta'."
"Murhetta?"
"Jätä lapsi Marialle, äiti, ja tule sisälle."
Päivänpaiste hävisi Annan kasvoilta; hän ymmärsi mitä oli tulossa.
"Kas niin, vie lapsi sisään ja anna sille hiukan ohrakakkua hunajan
kanssa äläkä Herran tähden pihistele nenääsi, vaimo, ikäänkuin olisit
nuhassa. Mitä on tapahtunut, Magnus? Olenko minä ainoa, joka ei tiedä?
Sano suoraan -- onko hän taaskin joutunut pahoille teille?"
"Rohkeutta, äiti", kehoitti Magnus.
Hän katsoi poikaansa ja älysi kaiken. "Maltahan", hän pyysi ja laskeusi
salin lattialle polvilleen tuokioksi rukoilemaan. Sitten hän nousi
seisaalleen valjuna, mutta tyynenä ja virkkoi:
"Kerro nyt kaikki -- olen valmis."
Magnus teki selvää kaikesta, mitä oli kuullut ja mitä oli tapahtunut:
hän oli matkustanut kaupunkiin murha mielessä, aikoen rangaista Hansia,
merimiestä; joku oli tätä varoittanut ja tämä oli paennut Norjaan
lähtevään kuunariin; hän oli vuokrannut veneen seuratakseen miestä, kun
postihöyry samassa ankkuroi lahdelle ja joku sen kannelta huusi, että
Oskar oli kuollut -- ja silloin tuntui ikäänkuin Jumalan sormi olisi
hänet pysähdyttänyt.
"Kuollut, niinkö sanot?"
"Kuollut Ranskanmaalla, niin hän lausui, viskaten minulle tanskalaisen
sanomalehden. Tuossa se on painettuna, rakas äiti, mutta enpä tiedä,
lukisinko sen sinulle."
"Lue, lue!" pyysi Anna.
Hän luki sen -- se oli sama uutinen kuin Pariisin lehdessäkin, ja Anna
kuunteli henkeään pidättäen.
"Siis kuoli hän pelihuoneessa -- oman kätensä kautta -- ja
pelastaakseen itsensä enemmästä häpeästä!"
Magnus ei yrittänyt puhua, ja Annan silmiin kihosivat kyyneleet. Tovin
kuluttua hän jo itki katkerasti ja rukoili ääneensä, milloin anoen,
että Jumala antaisi Oskarille anteeksi, milloin pyytäen Häntä
varjelemaan pientä orpoa Eliniä; lopuksi hän rukoili omasta puolestaan,
rukoili, että Jumala armahtaisi häntä ja sallisi hänen kuolla.
Magnus kävi astiakaapista maljan, otti siihen vettä ruukusta ja antoi
äidilleen juoda. Tämän jälkeen näytti äiti voivan paremmin.
"Oskar parkani!" hän säälitteli. "Hän tuhlasi elämänsä, poika raukka!
Ja miten kalliin elämän! Sellaiset neronlahjat! Hän pystyi vaikka
mihin. Jokainen sanoi, että hän saisi suuria aikaan. Ja näinkö pitikin
kaiken loppua! En olisi luullut konsanaan kiittäväni Jumalaa hänen
isänsä kuolemasta, mutta nyt sen teen. Oi Jumala, kiitos että ...
mutta, voi, mitä minä sanonkaan?"
Myöhemmin hän alkoi syyttää itseään kaikesta, mitä oli tapahtunut.
"Minä en häntä oikein kasvattanut. En saattanut koskaan olla ankara
lapsille. Ja hän oli aina niin suloinen ja vallattomanakin perin
helläsydäminen. Kaikki siitä lapsesta pitivät. Niin, syy oli minun, ja
Jumalan pitäisi rangaista minua. Kaikkivaltias Isä, ole armollinen
minun poika raukalleni, ja jos tämä oli minun vikani..."
"Äiti! äiti!" esteli Magnus, ja Anna keskeytti itsesyytöksensä odottaen
rakastavaista sanaa, joka häntä lohduttaisi ja tukisi, mutta Magnus ei
virkkanut mitään enempää.
Vähän sen jälkeen kaikki, mitä hän oli kärsinyt poikansa tähden, oli
kadonnut Annan mielestä, ja hairahdelleesta syntisestä oli tullut
pyhimys.
"Hän ei koskaan muuttunut minuun nähden, ei koskaan, ja mieheksi
tultuaankin hän aina suuteli minua levolle mennessä, aivan kuin hänen
tapansa oli poikana ollut. Hän oli niin hyvä äidilleen. Molemmat
poikani ovat olleet hyviä minulle. Ei kenelläkään äidillä ole ollut
sellaisia kunnon poikia..."
"Äiti!" äännähti Magnus, ja taasenkin odotti vanha rouva, mutta Magnus
ei jatkanut.
Vihdoin Anna hillitsi kyyneleensä ja alkoi lohduttaa itseään
ajatuksella, että joskin Oskar oli itse lopettanut elämänsä, niin oli
sen täytynyt tapahtua mielenhäiriössä, jonka vuoksi ei Jumala vaatisi
häntä siitä vastuuseen.
"Ja jos hän kuoli häpeässä, niin ehkä se vain johtui siitä, että hän
tahtoi palata kotiin rikkaana, voidakseen maksaa kiinnityssumman ja
tehdäkseen meidät onnellisiksi. Minä ajattelin ja rukoilin sitä niin
usein. Mutta jos hän nyt vain saattaisi palata kotiin köyhänäkin --
köyhänä kuin tuhlaajapoika vertauksessa..."
"Äiti", huusi Magnus, "minä en jaksa kuulla sinun puhuvan tuolla
tavalla -- en jaksa, enkä tahdo. Oskar on kuollut, mutta
häpeämättömästi menetteli hän sinua kohtaan."
"Älä sano niin, Magnus."
"Mutta minä sanon, äiti. Sanon, että olit hänelle parhain äiti, mitä
konsanaan on pojalla ollut, ja vaalintasi ja hellintäsi ainoaksi
palkaksi hän sinut hylkäsi ja unohti."
"Älä sano sitä, poikani."
"Mutta minä sanon, äiti. Ja sanonpa senkin, että Oskar sekä eli
häpeässä että kuoli häpeässä ja nyt kun hän on poissa, en tahdo
teeskennellä toivottelevani, että hän voisi palata takaisin."
"Magnus, Magnus!"
"Minä en toivoisi sitä. Jos hän palaisi köyhänä, niin mitä oikeutta
olisi hänellä tuoda tänne köyhyyttänsä. Ja jos rikkaana, niin mitä
syytä luulla rahoilla voivansa korvata ne pahat päivät, mitä olemme
hänen tähtensä kärsineet? Minä en usko tuhlaajapojan paluuta enkä usko
tuota vertaustakaan. Saattaa käydä niin toisessa maailmassa, mutta ei
se ole tämän maailman meno eikä saakaan olla -- ei toden totta, sanon
minä."
"Oi Jumalani, oi Jumalani!"
"Mitä Oskariin tulee, niin koetin antaa hänelle anteeksi -- sen tiedät
-- mutta on rikoksia, joita näyttää olevan mahdoton antaa anteeksi, ja
kun ajattelen viimeistä törkeyttä Thoraa kohtaan, niin en pahoittele,
ettei hän enää palannut -- en olisi voinut hillitä itseäni nostamasta
kättäni häntä vastaan. Häntä minä ajattelin ajaessani Hansia takaa, ja
jos hän olisi palannut laivalla, joka toi tiedon hänen kuolemastaan,
niin Jumala tiesi, miten meille molemmille olisikaan käynyt."
"Mutta, poikani, onhan veljesi juuri vast'ikään kuollut, ja sinun
velvollisuutesi on antaa hänelle anteeksi, mitä tahansa hän tekikin."
"Hän kuoli minulle jo kauan sitten -- jo ennen kuin läksi Islannista --
ja nyt kun hän on todella kuollut, kiitän Jumalaa siitä, että hän ei
enää milloinkaan saata palata takaisin."
"Herra itse tietää parhaiten, mitä Hän tekee", huokasi Anna, ja sitten
hän taas purskahti itkuun, jolloin Magnus, nähdessään mitä hänen
sanansa olivat saaneet aikaan, astui hänen luokseen ja suuteli häntä.
Hän ei ollut tehnyt sitä koko elämänsä aikana, ja sen vuoksi
kyyneltulva valahti yhä vuolaammaksi. Ja sitten läksi Magnus huoneesta
itsekseen mutisten:
"Oih sentään! Jumalani, Jumalani!"
Kun illalla salin kello soitti rukoukseen ja pieni Elin istui
isoäitinsä sylissä, niin talon palvelijoilla oli kasvoissaan leima
siitä synkästä varjosta, joka pimitti pientä perhekuntaa täällä
yksinäisten vuorten keskellä. Magnus perhehartauden johtajana otti
esille raamatun ja virsikirjan ja luki Annan osoittamista kohdista.
Luku oli toisesta Samuelin kirjasta ja loppui värssyyn:
"Niin tuli kuningas murheisiinsa ja meni portin ylistupaan ja itki ja
sanoi mennessänsä näin: minun poikani Absalom! minun poikani, minun
poikani Absalom! oi jospa minä olisin kuollut sinun edestäs, oi
Absalom, minun poikani, minun poikani!" Virsi oli:
"Lapsen mielin, nöyrtyen
käännyn puoleen Jeesuksen."
Virren päätyttyä palvelijat poistuivat yksitellen, kukin lausuen
Magnukselle:
"Suokoon Jumala teille hyvän yön!"
Ja Magnus vastasi mikäli ankaralta liikutukseltaan saattoi:
"Samoin teille! Samoin teille!"