Totuus kulkee hitaasti pitkän taipaleen takaa, mutta valhe lentää
tuulen siivillä. Kertomus Oskarin kuolemasta pelihuoneessa Rivieralla
saapui Islantiin ensimmäisellä laivalla.
Kolme päivää ennen höyryaluksen saapumista istuskeli Magnus äitineen
heidän maatalonsa edustalla Thingvellirissä. Anna kehräsi ja Magnus
punoi köyttä pienen pojan avulla, joka kiersi viipsinpuuta
parinkymmenen askeleen päässä hänestä. Lampaiden keritseminen oli
äskettäin päättynyt, eikä heinänkorjuu ollut juuri vielä alkanut.
Aurinko oli menossa mailleen Almanagja-tunturin kallionkärkien taa.
Mustikanvarret punersivat rotkon vihertävän veden partailla, ei
kuulunut illan tyynessä muuta ääntä kuin Axe-kosken solina, karjan
mylvintää ja kuovin uikahteluja. Mutta sitten sekaantui rukinpyörän
hyrinään ja köysikoneen siu'untaan hevosenkavioiden kumeaa kopsetta
ontolta tantereelta, ja Anna alkoi kuunnella.
"Sieltä kait on posti tulossa", hän virkahti.
"Ehkä on", vastasi Magnus kääntymättä katsomaankaan tielle, joka vielä
oli tyhjä rotkon mutkalle asti, missä kääntyi alaspäin tasangolle.
"Lieneeköhän kirjettä Oskarilta!"
"Miksi sellaisia arvelet, äiti? Onko hän kolmeen vuoteen vastannut
kirjeeseesi? Onko hän ollut kylliksi säädyllinen vastatakseen
ilmoitukseen isänsä kuolemasta? Ei!"
"Kuitenkaan en saata lakata toivomasta. Hänen täytyy nykyään tietää,
että sinä olet ottanut maatilan huostaasi, ja ehkäpä hän vain odottaa
lähettääkseen sinulle apua."
Magnus ei vastannut mitään, mutta köysi suhisi voimakkaammin.
"Se on totta, että hän ei tiedä kaikkea. Hän ei tiedä, että hänen
isänsä ei jättänyt jälkeensä muuta kuin velan pankkiin ja että pankki
on ollut niin ankara..."
"Äiti, jos te tuolla tavoin jatkatte, niin en saa koskaan tätä köyttä
valmiiksi. Minä en tahdo, että kukaan maksaa minun edestäni, ja pankki
saa omansa joka jouluksi, jos siinä kova työ on auttaakseen."
"Sinä raadat itsesi kuoliaaksi -- sen sinä teet, Magnus hyvä. Panit
Asherin pois palveluksesta talvella, kun lumi peittää maan, vaikka hän
oli niin oivallinen karjanruokkija; ja nyt kun heinä on niitettävä ja
karitsat teurastettavat lasket myöskin Jon Vidalinin menemään."
"Meidän täytyy niukentaa talouttamme tavalla tai toisella, ja mitä
aikaisemmin aloitamme, sitä parempi -- tiedäthän, että on liian
myöhäistä säästää, sitten kun jo jauhotynnyrin pohja paistaa."
"Sellaista _sinä_ sanot niukentamiseksi -- panet kaikki palkolliset
pois, joista olisi apua maantöissä, niin ettei jää jäljelle muuta kuin
talontäysi akkaväkeä, josta ei mitään hyötyä lähde."
"Miten niin? Kenestä ei ole hyötyä, äiti?"
"Esimerkiksi Gudrunista. Hänhän vain lypsää lehmät aamulla, uuhet
illalla, jotka molemmat askareet minä saattaisin itse tehdä ja siten
säästää hänen elatuksensa ja palkkansa."
"Loruja, äiti! Sinä et ole enää kylliksi nuori noustaksesi ylös kello
neljältä kesät talvet, enkä tahdo kuulla siitä puhuttavankaan."
"Sitten Maria -- hän on liian vanha kyetäkseen mihinkään. Mitä hyötyä
hänestä on?"
"Maria on ollut talossa jo ennen syntymääni, emmekä saata ajaa häntä
pois nyt, kun hän on vanha ja luuvaloinen."
"Entäs Erik", virkkoi Anna hiljentäen ääntään ja vilkaisten
vyyhdinpuuta kiertävään poikaan.
"Erik? Pieni poika raukka, joka on menettänyt isänsä. Eikähän hän
palkakseen saa muuta käin karitsan."
"Tänä vuonna hän saa lampaan, muistathan, ja sitäpaitsi maksaa hänen
ruokansa -- mutta jos sinä haluat pitää orpokotia ja hoitolaa heikkoja
varten..."
"Hei, hei! Siellä on posti! Ja kenen on se nyt tuonut muassaan?
Rehtorin! Rehtorin ja vielä kaksi outoa herraa!" huudahti Magnus, kun
neljän ponihevosen vetämät, purjekankaalla katetut vaunut jyrräsivät
sillan yli vesiputouksen luona ja sitten nelistivät majatalolle.
"Tervetuloa, rehtori", lausui Anna.
"Kiitoksia, Anna. Nämä ovat ystäviä Amerikasta, jotka matkustelevat
maatamme katselemassa. Haluaisimme levätä täällä yön ja matkata
geysirille aamulla."
"Kernaasti! -- Maria! Gudrun! Jon Vidalin!" huuteli Anna, ja sill'aikaa
kun muukalaiset vietiin vierashuoneeseen ja hevoset pantiin talliin,
astui rehtori sisälle Annan ja Magnuksen luo, ja he alkoivat puhella
keskenään salin pöydän ääressä.
"Te näytätte toki terveeltä, Anna!"
"Samoin tekin, rehtori."
"No kyllä; vanha puu palaa hitaasti. Mutta tulen usein ajatelleeksi,
onko hyvä, että elää kauan. Parempi mennä aikaisin levolle kuin valvoa
liian myöhään, se on minun mielipiteeni."
"Onko hiljattain tapahtunut mitään uusia ikävyyksiä kaupungissa?"
"Johtaja on vihdoinkin sortunut, mies parka."
"Tarkoitatte, että hän..."
"On joutunut täydelliseen vararikkoon ja myydään piakkoin puille
paljaille -- liike, huoneisto, kaikki."
"Margret Nielsen raukka!"
"Ja mihin lapsi joutuu?" kysyi Magnus.
"Luulen, että hän luopuisi siitä nyt. Totuuden sanoakseni hän on muuten
tätä nykyä hyvin katkeroitunut Oskarille. 'Ei kyyhkysenpoikaa tule
korpin munasta', lausui hän eilen."
"Sanoiko niin?"
"Niin kertoo ministeri hänen sanoneen -- mutta ministerihän se
saattoikin hänet vararikkoon."
"Ja minä kun luulin, että he olivat niin hyvät ystävät; ja kun Stephen
parka kirjoitti anomuskirjoja kuninkaalle..."
"Ette siis ole kuullut mitä tapahtui Thoralle?"
"Thoralleko?" kysäisi Magnus.
"Thoran haudalle, tarkoitan. Panee veren hyytymään suonissani, kun sitä
ajattelen."
"Kertokaa meille", pyysi Anna.
Ja sitten rehtori kertoi, miten ministeri ulkomailta saamiensa ohjeiden
mukaan toimien oli määrännyt Thoran haudan avattavaksi ja muutamat
sinne haudatut musiikkisävellykset otettavaksi ulos. Hän kertoi, miten
tämä oli tapahtunut ja paperit lähetetty Englantiin, miten johtaja oli
kuullut siitä ja vimmastuneena uhannut panna ministerin syytteeseen,
minkä johdosta tämä, tehdäkseen johtajan siihen kykenemättömäksi, oli
saattanut pankin vaatimaan hänet vararikkoon.
Rehtorin kertoessa istui Magnus virkkamatta sanaakaan, mutta hänen
poskensa kalpenivat kalpenemistaan, hänen silmänsä kiiluivat ja
huulensa vapisivat. Sillävälin peitti Anna kasvonsa ja oihkaisi:
"Se on varmaan ollut Niels, joka sen teki, minä en koskaan siitä
pojasta pitänyt -- hän oli aina liiaksi isänsä kaltainen -- ja nyt kun
hän on..."
"Ei se ollut Niels, Anna. Se oli Oskar."
"Oskarko?" huudahti Magnus tarttuen molemmin käsin pöydän kulmiin.
"Voi minun päiviäni! En olisi sitä Oskarista uskonut. Mutta kuka
tietää, miten häntä lie kiusattu ja vietelty? Ehkä hän oli köyhä, niin,
ehkä hän sittenkin oli puutteessa ja hänelle tarjottiin rahaa. Tapahtuu
niin äkillisiä myllerryksiä siellä vierailla mailla -- kukaties hän oli
kuolemaisillaan nälkään Lontoon kaduilla..."
"Hän ei lainkaan ollut Lontoossa. Hän oli Monte Carlossa tai Nizzassa
tai jossakin siellä päin."
"Tarkoitattekin siis, että hän vain tarvitsi rahat -- samaan kuin
ennenkin, kun hän -- minä en saata uskoa sitä."
"Ole hiljaa, äiti", tiuskaisi Magnus, synkän karkea sointu äänessään,
ja sitten kääntyen rehtorin puoleen lisäsi: "Kuka sen teki -- itse työn,
tarkoitan."
"Merimies Hans -- ketään muuta eivät nähtävästi saaneet."
"Merimies Hans", toisti Magnus samalla käheällä korpin-äänellä, ja
pöydän rutistessa hänen jyhkeiden nyrkkiensä puristuksesta muuttuivat
hänen kasvonsa tylyiksi ja julmiksi.
Koko lopun päivää käveli Magnus edestakaisin talossa, hiiskumatta
kellekään sanaakaan, ja seuraavana aamuna hän vieraiden jatkettua
matkaansa satuloitsi Päistärikön ja ratsasti pois Reykjavikia kohti.
Anna näki hänen lähtevän, kutsui Vidalinin ja hoputti:
"Ota nopein hevonen ja ratsasta alatietä kaupunkiin. Etsi siellä
merimies Hans -- käske hänen paeta, ennen kuin Magnus tulee, ja
ikipäiviksi."